Elämää Ringstettenin linnassa.
Tämän kertomuksen kirjottaja tekee työtänsä syystä että tarina
liikuttaa hänen sydäntänsä, saaden hänet suomaan samaa muillekin. Nyt
hän pyytää, rakas lukija, sinun suosiollisuuttasi eräässä seikassa. Suo
hänen sivuuttaa lyhyin sanoin jokseenkin pitkä ajanjakso ja lausua
sinulle vain yleispiirtein, mitä sill'aikaa on tapahtunut. Hän tietää
kyllä, että voitaisiin varsin taiteenmukaisesti ja askel askeleelta
kehitellä Huldbrandin mielen alkavaa kääntymystä pois Undinesta ja
Bertaldaan, tämän nuorta miestä kohtaan tunteman hehkuvan rakkauden yhä
selvempää ilmenemistä, näiden kahden näköjään enemmän pelkäilevää kuin
säälivää tunnetta vaimopoloisen vierasta olemusta kohtaan, Undinen
itkemistä ja hänen kyyneleittensä ritarin sydämessä herättämiä
omantunnon soimauksia, jotka eivät kuitenkaan elvyttäneet vanhaa
rakkautta, joten hän kyllä toisinaan osotti vaimolleen ystävällisyyttä,
mutta kylmiä väreitä taas tuntien ajautui hänestä loittonemaan ja
ihmislapsi Bertaldaa lähenemään.
Kirjottaja tietää, että tämä kaikki voitaisiin kunnollisesti selitellä,
kenties pitäisikin se tehdä. Mutta siinä koskee hänen sydämeensä liian
kipeästi, sillä hän on kokenut samanlaista ja muistissaankin vielä
kammoaa sen varjoa. Sinä tunnet varmaankin samanlaatuisen tunteen,
rakas lukija, sillä sellainenpa on kuolevaisten ihmisten kohtalo.
Onneksesi on, jos olet siinä saanut enemmän ottaa vastaan kuin antanut,
sillä tässä kohden on autuaallisempi ottaa kuin antaa. Silloin
hiipailee tuollaisia seikkoja mainittaessa sieluusi vain rakas tuska,
ja kukaties vierähtää leppeä kyynel alas poskeasi, muistaessasi
kuihtuneet kukkalavasi, joista olit sydämesi pohjasta iloinnut. Mutta
tämä riittäköönkin; emme tahdo tuhatkertaisilla yksittäisillä
pistoksilla sydäntämme lävistää, vaan toteamme vain lyhyesti, että
siten on käynyt, kuin ylempänä sanoin.
Undine parka oli kovin murheissaan, eivätkä molemmat toisetkaan juuri
tyytyväisiä olleet; varsinkin vainusi Bertalda pienimmässäkin
poikkeuksessa toivomuksistansa loukatun perheenemännän mustasukkaista
painostusta. Hän oli sen vuoksi totuttautunut määräilevään sävyyn,
johon Undine taipui kaihomielisessä kieltäymyksessä, ja sitä
sokaistunut Huldbrand tavallisesti tuki mitä pontevimmin.
Vielä enemmän häiritsivät linnaseuruetta kaikenlaiset merkilliset
kummittelut, joita Huldbrand ja Bertalda kohtasivat linnan
holvikäytävissä; sellaisista ei oltu kuultu miesmuistiin. Pitkä valkea
mies, jonka Huldbrand liiankin hyvin tunsi Vilpo-sedäksi ja Bertalda
aaveelliseksi kaivomestariksi, astui usein uhkaavasti heidän eteensä ja
etenkin Bertaldan, niin että tämä jo oli jonkun kerran säikähdyksestä
sairastunut ja monasti ajatellut lähteä linnasta. Mutta osaksi oli
hänelle Huldbrand liian rakas, -- ja siinä hän vetosi viattomuuteensa,
koska heidän välillään ei ollut koskaan mitään suoranaista tunnustusta
tapahtunut, -- osaksi ei hän tiennyt minne muuannekaan suunnata
askeleensa. Vanha kalastaja oli Ringstettenin ritarin sanomaan
Bertaldan uudesta olopaikasta vastannut muutamin vaikeasti luettavin
piirroin, sikäli kuin oli ijältään ja pitkälliseltä vierautumiseltaan
voinut yrittää: "Minusta on nyt tullut vanha leskimies parka, sillä
rakas uskollinen vaimoni on kuollut. Mutta niin yksinäni kuin majassani
istunkin, on mielestäni parempi Bertaldan olla siellä kuin täällä.
Kunhan hän vain ei tee rakkaalle Undinelleni mitään vahinkoa, sillä
silloin kohtaisi häntä kiroukseni!"
Viime sanat antoi Bertalda tuulen viedä, mutta piti vereksessä
muistissa, mitä kotiintulosta sanottiin, -- kuten meillä ihmisillä aina
on samanlaatuisissa tapauksissa tapana.
Eräänä päivänä oli Huldbrand juuri lähtenyt ratsastusretkelle, kun
Undine kokosi talon palvelijat, vedätti paikalle ison paaden ja käski
sillä huolellisesti peittää linnanpihan keskessä olevan komean kaivon.
Miehet huomauttivat vastaan, että heidän olisi sitte noudettava kaukaa
alhaalta laaksosta vesi linnamäelle. Undine hymyili surumielin.
"Mieltäni pahottaa työnne lisääntyminen, hyvä väki", vastasi hän;
"mieluummin itse kantaisin vesiruukun ylös, mutta tämä kaivo on kerta
kaikkiaan tukittava. Uskokaa minua, muu ei käy päinsä, ja ainoastaan
siten voimme karttaa suurempaa vauriota."
Koko palvelijakuntaa ilahutti leppeän emäntänsä mieliksi tekeminen; ei
enempää kyselty, vaan käytiin käsiksi suunnattoman raskaaseen paateen.
Tämä kohosi heidän ponnistuksistaan ja huojui jo kaivon kohdalla, kun
Bertalda juoksi paikalle ja huusi pysähtymään. Tästä kaivosta hän muka
kannatti pesuvetensä, joka oli hänen hipiälleen peräti terveellistä,
eikä hän voinut mitenkään myöntyä sen sulkemiseen. Mutta vaikka Undine
tälläkin kertaa oli tapansa mukaan säyseä, pysyi hän kuitenkin vastoin
tapaansa lujana. Hänelle emäntänä kuului kaikkien taloustoimien
järjestely parhaan taitonsa mukaan, eikä hänen ollut tehtävä niistä
tiliä kenellekään muulle kuin aviopuolisollensa ja herrallensa.
"Katsokaa, katsokaahan toki", huusi Bertalda suuttuneesti ja
tuskaantuneesti, "kaunis vetonen jo vääntelehtii ja karehtii, kun se
aijotaan kätkeä kirkkaalta auringolta ja ihmiskasvojen virkistävältä
näkemiseltä, joiden kuvastimeksi se on luotu!"
Vesisuoni tosiaankin sihisi ja poreili kaivossa kovin kummallisesti;
näytti siltä kuin olisi jotakin pyrkinyt siitä nousemaan. Mutta Undine
vain sitä vakavammin vaati käskynsä täyttämistä. Tätä vakavuutta tuskin
tarvittiin. Linnaväki yhtä mielellään totteli emäntäänsä kuin lannisti
Bertaldan uhmaa, ja kiukkuilipa ja uhkailipa tämä miten rajusti
tahansa, pian oli paasi tukevasti paikoillaan kaivon suulla. Undine
nojausi mietteissään sen yli ja kirjotteli kauniilla sormillaan paaden
pintaan. Mutta hänellä lienee ollut kädessään jotakin hyvin terävää ja
syövyttävää, sillä hänen kääntyessään pois näkivät muut lähemmäksi
tultuansa paadessa kaikenlaisia omituisia merkkejä, joita ei kukaan
luullut siinä ennen havainneensa.
Kotiin palaavan ritarin otti Bertalda illalla vastaan kyynelin ja
valituksin, Undinen menettelystä kertoen. Ritari loi vaimoonsa totisia
katseita, ja poloinen katseli apeana lattiaan. Kuitenkin sanoi hän
maltillisesti:
"Herranihan ja puolisoni ei kuulustamatta soimaa orjaakaan, saatikka
vihittyä vaimoansa."
"Sano, mikä sai sinut noin outoon tekoon", vastasi ritari synkkänä
katsannoltaan.
"Ihan kahden kesken haluaisin sen sinulle sanoa!" huokasi Undine.
"Yhtä hyvin sen voit sanoa Bertaldankin kuullen", arveli ritari.
"Kyllä, jos niin käsket", myönsi Undine; "mutta älä käske sitä! Voi,
minä pyytämällä pyydän, älä käske!"
Hän näytti niin nöyrältä, suloiselta ja kuuliaiselta, että ritarin
sydän avautui auringon pilkahdukselle paremmilta ajoilta. Hän tarttui
vaimoansa ystävällisesti käsivarteen ja vei hänet huoneeseensa, missä
Undine alkoi kertoa:
"Tunnethan häijyn Vilpo-setäni, rakas herrani, ja olet usein vihastuen
kohdannut hänet tämän linnan käytävissä. Bertaldan hän on joskus ihan
sairaaksikin säikytellyt. Se johtuu siitä, että hän on sieluton, pelkkä
ulkoisen maailman alkeellinen kuvastin, joka ei kykene mitään sisäistä
heijastamaan. Näkeepä hän sitte joskus sinun olevan tyytymätön minuun,
minun lapsellisuudessani sitä itkevän ja Bertaldan ehkä samalla
hetkellä sattumalta nauravan. Silloin hän kuvittelee kaikenlaista
hankaluutta ja sekautuu kutsumattomana piiriimme monin tavoin. Mitä
auttaa se, että häntä mitä katkerimmin torun, että epäystävällisesti
häädän hänet luotani? Hän ei usko ainoatakaan sanaa vakuutuksistani.
Hänen poloisella elämällään ei ole aavistustakaan siitä, että lemmen
surut ja ilot ovat niin viehättävän yhdennäköisiä ja likekkäisiä
sisaruksia, ett'ei niitä voi mikään mahti toisistaan erottaa. Kyyneleen
alta pilkistää hymy, hymy kyyneleen kätköstänsä houkuttelee."
Hän kohotti hymyävänä ja itkevänä katseensa Huldbrandiin, joka jälleen
tunsi sydämessään vanhan rakkauden kaiken lumon. Undine käsitti sen,
painautui häneen kiinteämmin ja jatkoi ilon kyynelin:
"Kun rauhan häiritsijä ei ottanut sanoista oppiaksensa, niin minunhan
täytyi teljetä häneltä ovi. Ja ainoa ovi, josta hän meille pääsee, on
tuo kaivo. Muiden tämän seudun lähdehenkien kanssa on hän riidassa,
lähimmistä laaksoista alkaen; ja vasta etäämpänä Tonavalla, kun
muutamia hänen hyviä ystäviänsä on virrannut mukaan, alkaa taas hänen
valtakuntansa. Siksi annoin vierittää kaivon suulle paaden ja piirsin
siihen merkkejä, jotka herpaavat touhuilevalta sedältäni kaiken voiman,
niin ett'ei hän nyt pääse sinun eikä minun tahi Bertaldankaan tielle.
Ihmiset tosin voivat merkeistä huolimatta aivan tavallisin ponnistuksin
nostaa paaden paikoiltaan; heitä eivät ne estä. Jos siis tahdot, niin
noudata Bertaldan halua, mutta totisesti! hän ei tiedä, mitä hän
pyytää. Häntä on karkealuontoinen Vilpo erityisesti tavotellut, ja jos
yhtä ja toista hänen minulle ennustamaansa tapahtuisi, kuten kylläkin
voisi tapahtua, sinun sillä pahaa tarkottamattasi, niin voi, rakkahin,
silloin et sinäkään välttäisi vaaraa!"
Huldbrand tunsi syvästi sydämessään suloisen vaimonsa jalomielisyyden,
tämän niin uutterasti sulkiessa pois pelottavan suojelijansa ja vielä
lisäksi saaden Bertaldan soimaukset siitä palkakseen. Hän puristi
vaimonsa mitä hellimmin rintaansa vasten ja sanoi liikutettuna:
"Paasi jääpi paikoilleen, ja kaikki jääpi sellaisekseen ja ainiaaksi,
kuten sinä tahdot, armas Undineni!"
Tämä hyväili häntä nöyrän iloisena kauvan kaivatuista rakkauden
sanoista ja lausui lopulta:
"Rakkahin ystäväni, kun olet tänään niin peräti lempeä ja suopea, niin
uskaltanenkohan esittää sinulle erään pyynnön? Katsos, sinun on laitasi
sama kuin kesän. Parhaassa ihanuudessaan asettaa se päähänsä kauniiden
rajusäiden leimuavia ja jyriseviä kruunuja, joiden ilmaantuessa se on
katsottava oikeaksi kuninkaaksi ja maanjumalaksi. Samoin torut sinäkin
toisinaan ja jyriset ja leimuat rajusäänä, ja se sopii sinulle varsin
hyvin, joskin minä väliin hupsuudessani hyrähdän siitä itkuun. Mutta
älä siten milloinkaan esiinny minua kohtaan veden päällä ollessamme
tahi vesipaikan lähistölläkään. Silloin, näetkös, saisivat sukulaiseni
oikeuden minuun. Leppymättömästi riistäisivät he minut sinulta
vihassaan, katsoen sukunsa jäsentä loukatuksi, ja minun täytyisi ikäni
asua alhaalla kristallipalatseissa, enää koskaan pääsemättä ylös
luoksesi, -- oi Jumalani, se olisi vielä äärettömän paljoa pahempi. Ei,
ei, armas ystävä, siten älä anna käydä, niin suuresti kuin sinua Undine
rukka rakastaa!"
Ritari juhlallisesti lupasi täyttää vaimonsa toivomuksen, ja
aviopuolisot astuivat ulos kamarista rajattomasti riemuissaan ja
keskenänsä rakkaina. Silloin saapui Bertalda muutamien työläisten
kanssa, jotka hän jo sillävälin oli kutsuttanut, ja sanoi nyttemmin
omaksumaansa yrmeään tapaan:
"Nyt on kai salainen keskustelu lopussa ja paasi voidaan vierittää
alas. Lähtekäähän, miehet, toimittamaan asia!"
Mutta hänen ynseydestään kuohahtaen sanoi ritari lyhyesti ja karskisti:
"Paasi jää paikoilleen." Myöskin nuhteli hän Bertaldan hänen vaimoansa
kohtaan osottamaa kiivautta, ja työläiset poistuivat salavihkaa
tyytyväisinä hymyillen, Bertaldan kalvenneena kiiruhtaessa
huoneisiinsa.
Tuli illallisen aika, ja Bertaldaa odotettiin turhaan. Lähetettiin
hänelle kutsu; silloin kamaripalvelija näki hänen huoneustonsa olevan
tyhjillään ja toi vain mukanaan ritarille osotetun sinetityn kirjeen.
Tämä avasi sen hätkähtäen ja luki:
"Häveten tunnen olevani vain köyhä kalastajatyttö. Että sen
toisin hetkin unohdin, siitä saan vanhempieni matalassa majassa
kärsiä rangaistukseni. Hyvästi jääkää kauniin puolisonne kanssa."
Undine oli sydämensä pohjasta suruissaan. Hän pyyteli Huldbrandia
kiihkeästi rientämään paenneen ystävättären perässä ja noutamaan hänet
takaisin. Oi, hänen ei olisi tarvinnut kannustaa! Ritarin mieltymys
Bertaldaan virisi jälleen ilmi liekkiin. Hän juoksenteli kaikkialla
linnassa kysellen, eikö kukaan ollut nähnyt, mitä tietä kaunis
pakolainen oli lähtenyt. Hän ei saanut mitään vihiä ja istui jo
ratsunsa seljässä linnan pihalla valmiina ratsastamaan umpimähkään sitä
tietä, jota kautta oli Bertaldan tuonut linnaan.
Silloin osui paikalle muuan kilpipoika ja vakuutti kohdanneensa neidin
Mustaanlaaksoon johtavalla polulla. Kuin nuolena karautti ritari
portista ulos mainitulle suunnalle, kuulematta Undinen tuskaista ääntä,
tämän huutaessa ikkunasta hänen jälkeensä:
"Mustaanlaaksoon? Oi, sinne ei, Huldbrand, sinne ei! Tahi ota Jumalan
tähden minut mukaasi!"
Nähdessään kaiken huhuilunsa hyödyttömäksi käski hän kiireesti
satuloida valkean käymähevosensa ja läksi ritaria seuraamaan,
suostumatta ottamaan mitään palvelijaa mukaansa.