Lähtö vapaakaupungista.
Ringstettenin ritarille olisi tosin ollut mieluisempaa, jos kaikki
olisi tänä päivänä käynyt toisin; mutta näinkin ollen täytyi hänen
iloita ihastuttavan vaimonsa hurskaudesta, hyvänsuopaisuudesta ja
sydämellisyydestä. "Jos minä olen hänelle sielun antanut", täytyi hänen
sanoa itsekseen, "niin annoin hänelle kait omaani paremman"; ja nyt oli
hänen ainoana huolenansa viihdytellä itkevää ja heti seuraavana päivänä
poistua hänen kanssaan paikkakunnalta, joka tietenkin oli Undinelle
tuon kohtauksen jälkeen vastenmielinen. Totta kyllä on, ett'ei Undinea
kukaan arvostellut hankalasti. Kun häneltä jo ennestään odotettiin
jotakin ihmeellistä, ei Bertaldan syntyperän merkillinen ilmitulo
herättänyt kovinkaan suurta huomiota, ja ainoastaan jälkimäiselle oli
suutuksissaan jokainen, joka sai kuulla jutun ja hänen rajun
esiintymisensä siinä. Tästä eivät kuitenkaan ritari ja hänen vaimonsa
mitään tienneet; sitä paitsi olisi toinen mielipide ollut Undinelle
yhtä surettava kuin toinenkin. Eipä siis muuta kuin mahdollisimman pian
jättää vanhan kaupungin muurit taaksensa. Aamun sirotellessa ensimäisiä
säteitään pysähtyivät sirot vaunut majatalon portille noutamaan
Undinea; Huldbrandin ja hänen asepoikansa oriit kuopivat niiden
vieressä katukivitystä. Ritari saatteli kaunista vaimoansa ulos ovesta;
silloin astui heidän eteensä kalastajatyttönen.
"Emme tarvitse tavaraasi", sanoi hänelle Huldbrand; "olemme juuri
matkalle lähdössä."
Kalastajatyttö puhkesi katkeraan itkuun, ja nyt vasta näkivät
aviopuolisot, että hän oli Bertalda. He palasivat heti hänen kanssaan
huoneeseensa ja kuulivat häneltä herttuallisen parin olevan niin
pahastuksissaan hänen eilisestä kovuudestaan ja kiivaudestaan, että
olivat kokonaan kieltäneet häneltä hoivansa, kuitenkin lahjottaen
hänelle runsaat myötäjäiset. Kalastaja oli niinikään saanut runsaita
lahjoja ja vielä saman päivän iltana lähtenyt kotimatkalle vaimoineen.
"Minä olisin tahtonut mennä heidän muassaan", jatkoi hän, "mutta vanha
kalastaja, joka muka on isäni."
"Hänhän todellakin on se, Bertalda", keskeytti Undine. "Katsos, se
mies, jota sinä arvelit kaivomestariksi, kertoi asian minulle
juurtajaksain. Hän tahtoi suostuttaa minua siihen, ett'en ottaisi sinua
mukaani Ringstettenin linnaan, ja silloin kirposi tämäkin salaisuus
hänen huuliltaan."
"No niin", sanoi Bertalda, "isäni -- jos hän muka se on -- isäni sanoi:
'En ota sinua mukaani, ennen kuin olet tullut toisenlaiseksi.
Uskaltaudu yksinäsi pahassa huudossa olevan metsän halki meidän
luoksemme; se olkoon koetuksena siitä, olemmeko me sinulle mitään.
Mutta älä tule neitinä; kalastajatyttösenä tule!' Tahdonpa siis tehdä
hänen sanojensa mukaan, sillä koko maailma on minut hyljännyt; aijon
elää ja kuolla köyhänä kalastajan lapsena yksinäisyydessä vanhempieni
niukoissa oloissa. Metsä minua kylläkin kovin kammostuttaa. Siellä
kuuluu asustavan kamalia aaveita, ja minä olen arkamainen luonteeltani.
Mutta mikäpä siinä auttaa! -- Tänne tulin enää vain rukoilemaan jalolta
Ringstettenin rouvalta anteeksi eilistä sopimatonta käyttäytymistäni.
Tunnen nyt kyllä, että te tarkotitte hyvää, rakas rouva, mutta te ette
tiennyt, kuinka syvästi loukkaisitte minua. Tuskassani ja
hämmästyksissäni sitte tulvi monia järjettömän julkeita sanoja
huuliltani. Oi, anteeksi, anteeksi! Olen jo peräti onneton.
Ajatelkaahan itsekin, mitä minä olin vielä eilen-aamulla, vielä
juhlanne alussa, ja mitä nyt tänään!"
Sanat tukahtuivat tuskaiseen kyyneltulvaan, ja yhtä haikeasti itkien
kietoutui Undine hänen kaulaansa. Kesti kauvan, ennen kuin nuori vaimo
syvältä liikutukseltaan sai sanaakaan virketyksi; mutta sitte lausui
hän:
"Sinunhan pitää tulla mukanamme Ringstetteniin; kaikenhan pitää jäädä
ennalleen; sinuttelehan minua vain jälleen äläkä arvonimillä puhuttele!
Näetkös, me jouduimme lapsina vaihdoksiin; silloin jo sattuivat eri
kohtalomme ristiin, ja me yhdistämme ne edelleen niin likeisiksi,
ett'ei niitä mikään inhimillinen mahti kykene erottamaan. Ensin vain
meidän matkassamme Ringstetteniin! Miten me sisaruksien tavoin ja'amme
keskenämme, siitä puhelemme siellä."
Bertalda katsahti arasti Huldbrandiin. Ritarin kävi sääliksi kaunista,
ahdinkoon joutunutta tyttöä; hän tarjosi tälle kätensä ja kehotti häntä
sydämellisesti uskomaan itsensä hänen ja hänen puolisonsa haltuun.
"Vanhemmillenne", sanoi hän, "lähetämme sanoman, miksi ette ole
saapunut"; -- ja yhtä ja toista aikoi hän kelpo kalastajaväen tähden
lisätä, mutta hän huomasi Bertaldan tuskallisesti säpsähtävän heitä
mainittaessa ja jätti sen vuoksi mieluummin enemmät puheet siitä
sikseen. Mutta kainaloista hän tytön kohotti, nosti edellä hänet
vaunuihin, perässä Undinen, ja ratsasti vireänä vieressä, hoputtaen
ajuriakin niin reippaasti, että he tuota pikaa olivat jättäneet
taakseen vapaakaupungin alueen ja samalla kaikki ikävät muistot.
Hilpeämmin mielin matkasivat nyt naiset kauniita seutuja, joita myöten
heitä vei tiensä.
Muutamien päivämatkojen jälkeen he eräänä kauniina iltana tulivat
Ringstettenin linnaan. Nuorelle ritarille oli hänen voudeillaan ja
miehillään paljon kerrottavaa, joten Undine jäi Bertaldan kanssa
kahden. Ystävättäret kävelivät varustuksen korkeilla valleilla ja
ihailivat viehättävää maisemaa, joka levittäysi heidän ympärillään
kautta koko siunatun Schwabenin.
Silloin astui heidän luokseen pitkä mies kohteliaasti tervehtien.
Bertaldasta hän milt'ei näytti vapaakaupungin kaivomestarilta, ja vielä
ilmeisemmäksi kävi yhdennäköisyys, kun Undine torjui hänet nyrpeällä,
jopa uhkaavallakin kädenliikkeellä, jolloin vieras kiireisin askelin ja
päätään ravistellen riensi tiehensä kuten tuonnoinkin, kadoten
läheiseen pensaikkoon. Mutta Undine sanoi:
"Älä pelkää, Bertalda rakas; tällä kertaa ei kelvoton kaivomestari saa
sinulle tuottaa mitään pahaa."
Ja samassa hän kertoi ystävättärelleen perinpohjaisesti koko asian,
ilmaisten oman syntyperänsäkin ja selittäen, millä tavoin Bertalda oli
joutunut pois kalastajakodista, Undinen tullessa hänen sijaansa.
Neitonen aluksi kauhistui näitä puheita, luullen ystävättärensä saaneen
äkillisen mielenhäiriön. Mutta vähin erin hänessä kaiken todellisuus
varmistui Undinen yhtäjaksoisista sanoista, jotka täydellisesti
soveltuivat tähänastisiin tapahtumiin, ja vielä enemmän siitä
sisällisestä tunteesta, jolla totuus aina ilmaiseikse meille. Hänestä
tuntui ihmeelliseltä elää keskellä sellaista satupiiriä, jollaisista
oli muulloin kuullut vain tarinoittavan. Hän tuijotteli Undinea
kunnioituksella, mutta ei enää voinut torjua väristystä, joka ilmeni
hänen ja ystävättären välille. Illallispöydässä hän pakostakin
oudoksui, miten ritari saattoi niin rakastuneesti ja herttaisesti
kohdella olentoa, joka kerrotun jälkeen tuntui hänestä enemmän
aaveelliselta kuin inhimilliseltä.