Bertaldan nimipäivä.
Seurue istui pöydässä, yläpäässä Undinen ja Huldbrandin välissä
Bertalda somisteltuna kuin kevään jumalatar koruilla ja kukkasilla,
kasvatusvanhempain ja ystävien moninaisilla lahjoilla. Ylellisen
aterian lopulla hedelmiä tuotaessa jäivät ovet auki vanhan saksalaisten
maitten hyvän tavan mukaan, jotta kansakin saisi nähdä ja ottaa osaa
vallassäädyn rattoon. Palvelijat kanniskelivat viiniä ja leivoksia
katselijoille.
Huldbrand ja Bertalda odottivat salaisella kärsimättömyydellä Undinen
lupaamaa selvitystä ja tähystelivät häntä niin herkeämättömästi kuin
päinsä kävi. Mutta kaunis valtijatar pysyi yhä hiljaisena, myhäillen
vain salaperäisenä ja sydämellisen onnekkaana itsekseen. Ken hänen
suunnitelmansa tiesi, saattoi nähdä, että hän oli joka hetki
ilmaisemaisillansa elvyttävän salaisuutensa ja kuitenkin aina vielä
siirsi sitä halukkaassa kieltäymyksessään tuonnemmaksi, kuten väliin
lapset parhaita herkkupalojansa kitsastelevat. Bertalda ja Huldbrand
yhtyivät tähän riemuisaan tunteeseen, toivorikkaasti jännittyneinä
odottaen uutta onnea, joka heitä kohtaisi hänen huultensa julistamana.
Silloin seurueesta jotkut pyysivät Undinea laulamaan. Toivomus tuntui
osuvan hänelle sopivasti, hän haetutti oitis luuttunsa ja lauloi:
Auerta aamu,
loistoa luhta,
ruohikko tuoksua rauhan
vierellä väilyvän veen!
Mikä heleä hohtaa
nurmella noin?
Keijuiko valkea kukkanen
pilvistä niityn povehen?
Oi, laps' on hento! --
Leikkii, lieto kukkasilla,
päivän sätehiä poimii. --
Mistä, mistä, oi, sa kauno? --.
Kaukorannan mailta kantoi
sinilaine tänne sen. --
Ei, ällös, armas, herkeemättä
hapuile pikku kädelläs;
ei vastaas kurkoteta kättä,
vait' on kaikk' kukka-ystäväs.
Osaavat kauniiks kattaa maata
ja tuoksuella tuhansin,
syleillä vain ei ykskään saata,
pois äidin povi joutuikin.
Voi, pikku parka, noin jo varhain,
viel' autuus taivaan kasvoillas,
kadonnut sult' on kaikkein parhain,
vaikk' et voi tietää murhettas. --
Ylhäinen urho katsojaksi
nyt ratsain sattuu saapumaan;
jaloksi, tietorikkahaksi
hän kasvattaa sun linnassaan.
Mut voitit vaikka minkä verran
ja vaikka etsit vertojas,
voi, kaikkein parhaat riemut kerran
sä heitit kaukorantahas.
Kaihomielisesti hymyillen laski Undine luutun helmaansa. Bertaldan
herttuallisten kasvatusvanhempain silmiin kumpusivat kyyneleet.
"Sellainen oli aamu, jolloin sinut löysin, armas orpo poloinen", sanoi
herttua syvästi liikutettuna. "Kaunis laulajatar ollee oikeassa:
parasta emme ole sinulle kuitenkaan kyenneet antamaan."
"Mutta meidän tulee myöskin kuulla, miten poloisille vanhemmille on
käynyt", virkkoi Undine, näppäili jänteitä ja lauloi:
Äiti hiipii huoneissansa,
säilyjänsä katsastain,
niinkuin etsis murheissansa,
vaikk' on koti tyhjä vain.
Tyhjä koti! Kolkko tieto,
kelle päivin riemuaan
siellä helkkyi lapsi lieto,
öisin hymys' uniaan.
Vihannoipi jälleen metsä,
jälleen päivä palajaa;
ällös etsi, äiti, et sä
armahintas jälleen saa!
Illan leyhkän huokuessa
käypi kotiin taattokin,
milt'ei hymy katsehessa,
mut se peittyy kyynelin.
Taatto tietää kamareissaan
kuolon rauhan vuottavan,
vaimo voihkii askareissaan,
laps' ei naura vastahan.
"Voi, Jumalan tähden, Undine! missä ovat vanhempani?" huusi Bertalda
itkien. "Sinä tiedät sen varmasti, sinä olet saanut sen kuulla, sinä
ihmeellinen olento, sillä muutoin et olisi sydäntäni näin repeloinut.
Ovatko he kenties jo täällä? Olisiko mahdollista?"
Hänen katseensa kiersi koko seurueen ja viivähti erääseen hallitsevaan
vaitijattareen, joka istui hänen kasvatus-isäänsä lähinnä. Silloin
Undine kumartui ovelle päin, silmät onnekkaan liikutuksen kyyneliä
tulvillaan.
"Missä ovatkaan ikävällä odottelevat poloiset vanhemmat?" kysyi hän, ja
vanha kalastaja hoippui vaimonsa kanssa katselijajoukosta esille.
Heidän kysyvät katseensa kohdistuivat milloin Undineen, milloin
kauniiseen neitoseen, jonka piti olla heidän tyttärensä.
"Hän se on!" sopersi ilon hurmaama antajatar, ja ääneensä itkien ja
Jumalaa ylistäen heittäysivät molemmat vanhukset jälleenlöydetyn
kaulaan.
Mutta kauhistuneena ja vimmoissaan tempausi Bertalda heidän
syleilystään irti. Sietämätön oli tuolle ylpeälle mielelle moinen
jälleennäkeminen hetkenä, jona hän oli vakaasti luullut tähänastisen
loistonsa yhä ylenevän, toiveen välkytellessä valtaistuinten
silkkitaivaita ja kruunuja hänen päänsä yllä. Hänestä tuntui kuin olisi
hänen kilpailijattarensa keksinyt kaiken tämän, oikein nerokkaasti
nöyryyttääksensä häntä Huldbrandin ja koko maailman nähden. Hän soimasi
Undinea, soimasi vanhuksia, rumat sanat: "petturi" ja "lahjottuja
kätyreitä!" purkausivat hänen huuliltaan. Silloin sanoi vanha
kalastajanvaimo vain ihan hiljaisesti itsekseen:
"Voi, Jumalani, hänestä on tullut häijy naikkonen; ja kuitenkin tunnen
sydämessäni, että hän on minun synnyttämäni."
Vanha kalastaja taasen oli liittänyt kätensä ristiin ja rukoili hiljaa,
ett'ei tämä tässä olisi hänen tyttärensä.
Undine huojui kalman kalpeana vanhempien luota Bertaldan luokse, ja
Bertaldan luota vanhempien luokse, äkkiä kaikista unelmoimistansa
taivaista syöstynä tuskaan ja kauhuun, jollaista siihen asti ei ollut
unessakaan kokenut.
"Onko sinulla siis sielua? Onko sinulla siis todella sielua, Bertalda?"
huusi hän moniaan kerran kiukustuneelle ystävättärelleen, kuin tahtoen
väkisinkin toinnuttaa tajullensa hänet äkillisestä mielipuolisuudesta
tahi järjen salpaavasta aavenä'ystä. Mutta kun Bertalda raivosi yhä
hillittömämmin, kun vanhemmat alkoivat ääneensä vaikertaa ja seurue
kiistellen ja kiihtyen jakausi eri puolueiksi, pyysi hän joutuin niin
arvokkaasti ja vakavasti vapautta puhua miehensä huoneissa, että kaikki
hiljeni hänen ympärillään kuin viittauksesta. Hän astui sitte pöydän
yläpäähän, missä Bertalda oli istunut, nöyränä ja ylpeänä, ja puhui
seuraavaan tapaan, kaikkien kiinteästi katsellessa häntä:
"Te ihmiset, jotka näytätte niin vihamielisiltä ja järkkyneiltä, niin
säälittömästi tärvellen rakkaan juhlani -- oi Jumalani, minä en teidän
järjettömistä tavoistanne ja kovasta mielenlaadustanne mitään tiennyt
enkä kaiketi ikänäni niihin totu. Että minä olen kaiken alottanut
nurinkurisesti, se ei minusta johdu; uskokaa pois, se johtuu yksinomaan
teistä, niin vähän kuin mielestänne siltä näyttäneekin. Sen vuoksi
onkin minulla teille vain vähän sanottavaa, mutta yksi seikka on
sanottava: minä en ole valehdellut. Todistuksia ei voi enkä tahdo
teille antaa vakuutukseni vahvikkeeksi, mutta vannon sen kyllä. Minulle
sen on sanonut sama, joka Bertaldan houkutteli vanhemmiltansa veteen ja
jälkeenpäin asetti viheriälle niitylle herttuan polun varteen."
"Hän on loitsijatar", huusi Bertalda, "velho, joka on tekemisissä
pahojen henkien kanssa. Hänhän tunnustaa sen itse."
"Enkä tunnusta", vastasi Undine, katseittensa säihkyessä pelkkää
viattomuutta ja varmuutta. "En ole mikään noita; katselkaahan vain,
olenko!"
"Siispä hän valehtelee ja kerskuu", tokaisi Bertalda, "eikä voi pysyä
vakuutuksessaan, että minä olen näiden alhaisten ihmisten lapsi.
Herttualliset vanhempani, pyydän teitä, viekää minut pois tästä
seurasta ja tästä kaupungista, missä minua koetetaan vain herjata."
Mutta vanha kunnioitettava herttua jäi seisomaan vakaasti ja hänen
puolisonsa sanoi:
"Meidän täytyy kaikin mokomin tietää, miten on asian laita. Jumala
varjelkoon, että ennen astun askeltakaan tästä salista!"
Silloin lähestyi vanha kalastajanvaimo, kumarsi syvään herttuattarelle
ja sanoi:
"Te avaatte sydämeni, korkea, Jumalaa pelkäävä rouva! Minun täytyy
teille sanoa, että jos tuo häijy neiti on minun tyttäreni, niin hänellä
on orvokin muotoinen luomi hartiain välissä ja samanlainen vasemman
jalan rinnassa. Kunhan hän vain suostuisi minun kanssani poistumaan
salista!"
"Minä en itseäni talonpoikaismuijalle paljasta!" tokaisi Bertalda,
ylpeästi kääntäen hänelle selkänsä.
"Mutta minulle kaiketikin sentään", huomautti herttuatar hyvin
vakavasti. "Te seuraatte minua tuonne kamariin, neito, ja kelpo vanhus
tulee mukana."
He katosivat kolmisin, ja kaikki muut jäivät jännittyneinä vaiti ollen
odottamaan. Tovin kuluttua naiset palasivat, Bertalda kalman kalpeana,
ja herttuatar sanoi:
"Oikean täytyy pysyä oikeana; sen vuoksi julistan, että arvoisa
emäntämme on puhunut täyttä totta. Bertalda on kalastajan tytär, sen
enempää ei tässä ole tarvis tietää."
Herttuallinen pariskunta läksi pois kasvattityttärensä kanssa; herttuan
viittauksesta seurasi heitä kalastaja vaimoineen. Muut vieraat
hajausivat vaiteliaina tai salavihkaa supattaen, ja Undine vaipui
haikeasti itkien Huldbrandin syliin.