Kaupunkiin asettuminen.
Ringstettenin nuoren ritari Huldbrandin äkillinen katoaminen oli
herättänyt vapaakaupungissa suurta huomiota, aiheuttaen vakavaa huolta
asukkaissa, jotka kaikki olivat mieltyneet häneen nähdessään hänen
taitavuuttansa asekisoissa ja karkeloissa sekä tutustuessaan hänen
ystävälliseen säyseyteensä. Hänen palvelijansa eivät tahtoneet poistua
paikkakunnalta ilman isäntäänsä, kenenkään silti rohkenematta ratsastaa
hänen perästään sankkaan saloon. He jäivät siten majataloon,
toimettomina toivoillen, kuten ihmisten on tapana, ja valituksillaan
pitäen kadonneen muistoa vereksenä. Kun pian jälkeenpäin ankarat
rajusäät ja tulvat kävivät huomattavammiksi, epäiltiin sitäkin vähemmän
kauniin muukalaisen varmaa perikatoa.
Bertaldakin ihan avoimesti murehti häntä ja soimasi itseään
armottomasti siitä, että oli hänet houkutellut lähtemään onnettomalle
ratsastusmatkalle metsään. Hänen herttualliset kasvattivanhempansa
olivat saapuneet noutamaan häntä pois, mutta Bertalda taivutti heidät
jäämään kaupunkiin, kunnes saataisiin varma sanoma Huldbrandin
kohtalosta. Hän koetti suostuttaa häntä kilvan kosiskelevia nuoria
ritareita lähtemään uljaan seikkailijan jäljille metsään. Mutta
kättänsä ei hän raskinnut luvata uhkatempun hinnaksi, ehkä yhä vieläkin
toivoen voivansa joutua palaavan harhailijan omaksi, ja hansikkaan tahi
nauhan, tai vaikkapa suutelonkaan vuoksi ei kukaan tahtonut vaarantaa
henkeänsä noin peräti vaarallisen kilpailijan takaisin noutamiseksi.
Nyt Huldbrandin odottamattomasti ilmestyessä elävien ilmoille
riemuitsivat palvelijat ja melkeinpä kaupungin kaikki asukkaat, juuri
Bertaldapa itse vain ei. Sillä jos muille olikin varsin hauskaa, että
hän toi mukanaan noin ihmeteltävän vaimon ja vihkimisen todistajaksi
Isä Heilmannin, niin ei Bertalda voinut olla sitä sureksimatta. Hän oli
ensinnäkin todella kaikesta sielustaan rakastunut nuoreen ritariin, ja
toisekseen oli hänen murheensa ritarin katoamisesta saattanut hänen
tunteensa ihmisten tiedoksi paljoa laajemmin kuin nyt saattoi
siedettävänä pitää.
Siitä huolimatta hän sentään kaikin puolin menetteli viisaan naisen
tavoin, mukautui olosuhteisiin ja seurusteli mitä ystävällisimmin
Undinen kanssa, jota koko kaupunki piti Huldbrandin jostakin pahasta
metsän lumosta kirvottamana prinsessana. Jos asiata kysyttiin häneltä
itseltään tai hänen aviomieheltään, osasivat he pysyä vaiti tahi taiten
kierrellä. Isä Heilmannin huulet olivat kaikelta joutavalta
lavertelulta lukitut, ja sitä paitsi oli hän heti kaupunkiin tultuaan
palannut luostariinsa. Siten oli yleisön jättäytyminen omien
luulottelujensa varaan, eikä Bertaldakaan saanut asian oikeasta
laidasta tietää muita enemmän.
Undine muutoin mieltyi viehättävään tyttöön päivä päivältä yhä enemmän.
60
"Meidän täytyy jo entuudestaan tuntea toinen toisemme", tapasi hän
sanoa, "tahi on välillämme jokin ihmeellinen suhde, sillä ihan ilman
syytä, ymmärtäkää, ilman syvällistä, salaista syytä ei ihminen niin
kiinny toiseen kuin minä teihin heti ensi hetkestä kiinnyin."
Eikä Bertaldakaan voinut kieltää itsekseen, että hän tunsi luottavaista
ja lemmekästä vetäymystä Undineen, niin suuresti kuin hän muutoin
arvelikin saaneensa mitä katkerimman valituksen aihetta onnellista
kilpailijatartansa vastaan. Tämän molemminpuolisen mieltymyksen tähden
osasi toinen suostuttaa kasvattivanhempansa, toinen puolisonsa
lykkäämään lähtöpäivää yhä edemmäs ja edemmäs; niin, olipa jo ollut
puhetta siitäkin, että Bertaldan piti joksikin aikaa tulla mukaan
Undinen kumppaniksi Ringstettenin linnaan Tonavan lähteille.
Siitä he taaskin puhelivat eräänä kauniina iltana kierrellessään
tähtivalolla vapaakaupungin korkeiden puiden ympäröimällä
kauppatorilla. Nuori aviopari oli vielä iltamyöhällä noutanut Bertaldan
kävelylle, ja kolmisin astelivat he taivaan kirjokannen alla
tuttavallisesti edes takaisin, useasti väkisinkin keskeyttäen puhelunsa
ilmaistakseen ihailuansa, jota heissä herätti aukion keskuksessa
ihmeellisesti kohiseva ja loiskiva kallistöinen suihkukaivo. Heistä
tuntui perin viihdyttävältä ja salaperäiseltä. Puiden varjojen lomitse
pilkahteli läheisten talojen ikkunain kimmellys. Heidän ympärillään
humisi kirmaavien lasten ja muiden huvikävelijäin hiljainen kohu.
Oltiin aivan yksinään ja kuitenkin ylen ystävällisissä suhteissa joka
suunnalla vireänä hyörivään maailmaan. Mikä oli päivällä esiintynyt
hankaluutena, se nyt silisi kuin itsestään, eivätkä kolme ystävystämme
voineet enää ollenkaan käsittää, miten oli saatettukaan tuntea
vähintäkään arvelua Bertaldan mukaanlähtöä pohdittaessa.
Heidän piti juuri sopia yhteisestä lähtöpäivästään, kun keskeltä toria
astui heitä kohti pitkä mies, kumarsi kunnioittavasti seurueelle ja
sanoi nuoren vaimon korvaan jotakin. Tämä astahti häiriöstä ja
häiritsijälle nyrpistyneenä muutamia askeleita sivummalle tuntemattoman
kanssa, ja he alkoivat keskenään kuiskailla, mikäli kuulosti vieraalla
kielellä. Huldbrand luuli omituisen tulokkaan tuntevansa ja tuijotteli
häneen päin niin tiukasti, ett'ei kuullut Bertaldan hämmästyneitä
kysymyksiä eikä niihin vastaillut. Yht'äkkiä Undine riemastuneena
taputti käsiään ja nauraen jätti vieraan, joka tuokion päätänsä
pudisteltuaan poistui kiireisin, tyytymättömin askelin ja laskeusi
suihkukaivoon. Nyt uskoi Huldbrand olevansa varma asiastaan, Bertalda
taasen kysyi:
"Mitä sinusta kaivomestari tahtoikaan, Undine rakas?"
Nuori vaimo nauroi salamyhkäisenä itsekseen ja vastasi:
"Ylihuomenna, nimipäivänäsi, saat sen tietää, armas lapsonen."
Sen enempää ei häneltä saatu ilmi. Hän vain kutsui Bertaldan ja tämän
välityksellä hänen kasvatusvanhempansa tuoksi päiväksi päivälliselle,
ja pian jälkeenpäin erottiin.
"Vilpo?" kysyi Huldbrand salaa värähtäen kauniilta puolisoltansa,
heidän toivotettuaan hyvää yötä Bertaldalle ja nyt kaksin kävellessään
hämyisemmiksi tummentuvia katuja myöten kotiin päin.
"Niin, hän se oli", vastasi Undine, "ja hän tahtoi ladellakin minulle
kaikenmoisia tyhmyyksiä. Mutta lorujensa lomassa hän ihan aikomattaan
ilahutti minua mitä mieluisimmalla viestillä. Jos sen tahdot nyt heti
tietää, armas herrani ja puolisoni, niin sinun tarvitsee vain käskeä,
jotta avaan sinulle sydämeni. Mutta jos haluaisit Undinellesi suoda
suuren suuren ilon, niin jättäisit asian ylihuomiseen ja saisit silloin
sinäkin yllätyksestä osasi."
Ritari myönsi puolisolleen auliisti, mitä tämä niin viehkeästi pyysi,
ja vielä uneen vaipuessaan sopersi Undine itsekseen myhäillen:
"Kylläpä hän joutuu riemastuksiinsa ja ihmettelee kaivomestarin
sanomaa, rakas, rakas Bertalda!"