Ritari viepi nuoren vaimonsa mukanaan.
Kun Huldbrand seuraavana aamuna heräsi unestaan, puuttui kaunis puoliso
hänen viereltään, ja hänen mielessään alkoi jo taas saada sijaa ne
oudot kuvitelmat, että hänen avioliittonsa ja viehättävä Undine itse
olivat häipyviä harhanäkyjä ja virvakuvia. Mutta samassapa tämä
astahtikin huoneeseen, suuteli häntä, istuutui hänen viereensä vuoteen
laidalle ja puheli:
"Olen ollut jokseenkin aikaisin ulkosalla katsomassa, pitääkö setä
sanansa. Hän on jo ohjannut kaiken tulvan takaisin hiljaiseen uomaansa
ja soluu nyt entiseen mietiskelevään erakkotapaansa halki metsän. Hänen
ystävänsä vedessä ja ilmassa ovat myöskin asettuneet lepäämään; kaikki
alkaa taas käydä järjestyksessä ja rauhallisesti näillä seuduin, ja
sinä voit kuivin jaloin matkata kotiin milloin haluat."
Huldbrandista tuntui kuin olisi hän valveillaan nähnyt unta, niin
vaikea oli hänen tottua vaimonsa ihmetyttävään syntyperään. Kuitenkin
salasi hän oudostelunsa, ja ihanan vaimon tavaton viehkeys häivyttikin
väleen jokaisen ankean aavistelun. Tovin kuluttua seisoessaan tämän
kanssa oven edustalla, katsellen viheriöitsevää maankärkeä kirkkaine
vesirajoinensa, tunsi hän olonsa tässä rakkautensa kehdossa niin
viihdyttäväksi, että virkahti:
"Miksi matkustaisimmekaan jo tänään? Emmehän kai saavuta mitään
tyytyväisempiä päiviä tuolla maailman humussa, kuin olemme tässä
kätketyssä turvapaikassa viettäneet. Katselkaamme edes paria, kolmeakin
auringonlaskua vielä täällä."
"Kuten herrani suvaitsee", vastasi Undine leppeän nöyränä.
"Ajattelinhan vain, että vanhukset jo muutenkin eroavat minusta ankein
mielin, ja jos he lisäksi nyt saavat tuntea minussa heränneen oikean
sielun vaikutusta, nähdessään kuinka hartaasti nyt voin heitä
kunnioittaa ja rakastaa, niin ihan he itkevät heikot silmänsä pilalle.
Vielä pitävät he hiljaisuuttani ja mielenhartauttani samana kuin
sellainen ennenkin on ollut, järven tyvenyytenä tuulen ollessa levolla,
ja he oppivat nyt yhtä hyvin hellimään pikku puuta tahi kukkaa kuin
minua. Älä anna minun ilmaista heille tätä vastasaatua, rakkautta
uhkuvaa sydäntäni hetkinä, jolloin heidän täytyy menettää se tämän
maallisen olon ajaksi, -- ja kuinka kykenisin sitä salaamaan, jos
jäisimme kauvemmaksi aikaa heidän seuraansa?"
Huldbrand myönsi hänen olevan oikeassa; hän meni vanhuksien luo ja
puhui heille matkasta, jolle lähdettäisiin piammiten. Pappi tarjousi
saattajaksi nuorelle avioparille, hän ja ritari nostivat kauniin vaimon
ratsun selkään lyhyitten hyvästelyjen jälkeen ja astelivat hänen
vierellään metsävirran kuivuneen tulvauoman yli kiireisesti metsää
kohti. Undine itki hiljaa, mutta haikeasti; vanhukset valittivat
ääneensä hänen menoansa. Näytti siltä kuin olisi näitä alkanut
aavistuttaa, mitä he nyt menettivät suloisen kasvattityttärensä mukana.
Matkustajat olivat kolmisin vaiti ollen saapuneet metsän sankimpaan
siimekseen. Olipa siinä vihreässä lehväsuojamassa sievä näky, kun
kaunis nais-olento istui jalorotuisella, somasti koristellulla
ratsulla, toisella puolellaan huolitellen astelemassa kunnianarvoisa
pappi munkkikuntansa valkeassa asussa, toisella puolellaan verevä nuori
ritari väririkkaissa, helottavissa vaatteissaan ja upea säilä vyöllään.
Huldbrand ei muuta nähnytkään kuin viehkeän vaimonsa, Undine niinikään
vain puolisoansa tähysteli, hellät kyyneleensä kuivattuaan, ja he
joutuivat pian hiljaiseen, äänettömään keskusteluun katsein ja elein,
vasta melkoisen tovin kuluttua siitä heräten hiljaiseen puheluun, johon
pappi oli joutunut sill'aikaa heidän huomaamattansa joukkoon yhtyneen
neljännen matkakumppanuksen kanssa.
Hänellä oli valkea, papin säätykauhtanaa muistuttava viitta, mutta sen
päähinejatko riippui syvälle kasvoihin, ja koko vaate liehui niin
laajoina poimuina hänen ympärillään, että hänellä oli siinä joka hetki
koolle sieppaamista, käsivarrelle heittämistä ja muuta sellaista
järjestelypuuhaa, sen näköjään silti vähääkään haittaamatta hänen
kävelyänsä. Nuoren avioparin hänet havaitessa puheli hän parhaillaan:
"Ja niinpä siis olen jo vuosikausia asustanut täällä metsässä,
kunnianarvoisa herra, vaikk'ei minua kuitenkaan voisi teidän
käsityksenne mukaan nimittää hartautta harjottavaksi erakoksi. Sillä,
kuten sanottu, katumuksen teosta minä en tiedä mitään enkä usko sitä
erityisesti tarvitsevanikaan. Minä vain siksi rakastan metsää niin
suuresti, kun sillä on niin erikoinen oma viehätyksensä ja kun minua
huvittaa liehuvassa valkeassa vaatetuksessani käyskennellä hämyisissä
siimespaikoissa ja lehviköissä, saadakseni sitte silloin tällöin
aavistamattomasti tervehdyksen yläilmojen suloiselta auringonsäteeltä."
"Te olette perin merkillinen mies", huomautti pappi, "ja mielelläni
perehtyisin teihin lähemmin."
"Ja kuka sitte te olette, mennäksemme asiasta toiseen?" kysäisi vieras.
"Minua nimitetään Isä Heilmanniksi", vastasi hengenmies, "ja tulen
Mariantervehdyksen luostarista järven takaa".
"Vai niin", puheli vieras. "Minun nimeni on Vilpo, ja jos kohteliaita
tahdotaan olla, niin sopisipa sanoa ritari Vilpo tahi vapaaherra Vilpo,
sillä vapaa minä olen kuin metsän lintu ja kai hiukkasen siitä ylikin.
Niinpä on minulla nyt hiukan kerrottavaa nuorelle rouvalle tuossa."
Ja siinä silmänräpäyksessä oli hän livahtanut papin toiselle puolelle
ihan Undinen viereen ja kurottausi korkealle, kuiskatakseen hänelle
jotakin korvaan. Mutta tämä kääntyi säikähtyneenä pois, sanoen:
"Minulla ei ole enää mitään tekemistä teidän kanssanne."
"Hohoo", nauroi vieras, "kuinka ylen ylhäisiin naimisiin sitte olette
päässytkään, kun ette enää sukulaisianne tunne? Eikö siis ole
muistissanne Vilpo-setä, joka seljässään niin uskollisesti kantoi
teidät näille seuduille?"
"Mutta minä pyydän teitä", vastasi Undine, "ett'ette enää ilmesty
näkyviini. Nyt pelkään teitä; ja pitääkö mieheni oppia minua
kammoamaan, kun näkee minut näin omituisissa sukulaissuhteissa?"
"Veljentyttöseni", sanoi Vilpo, "et saa unohtaa, että minä olen täällä
saattajanasi; kummittelevat maanhenget voisivat muutoin tehdä teistä
typerää pilaansa. Antakaa minun siis vain rauhassa kulkea matkassanne;
vanha pappi tuossa muuten osasi muistaa minut paremmin kuin te näytte
muistavan, sillä hän vakuutti minun tuntuvan hyvin tutulta, arvellen
minun kait olleen mukana aluksessa, josta hän veteen suistui. Olinhan
todellakin, minä kun olin samainen vesisuihke, joka hänet tempasi
aluksesta, ja sitte kellutin hänet ihan maihin asti häitänne varten."
Undine ja ritari katsahtivat Isä Heilmanniin, mutta tämä näytti
vaipuneen unelmiin ja olevan kuuro kaikelle puhelulle. Sitten Undine
huomautti:
"Näen tuolla jo metsän reunan. Emme enää tarvitse apuanne, ja
ainoastaan te herätätte kammoamme. Kaiken rakkauden ja hyvyyden nimessä
sen vuoksi pyydän teitä katoamaan, jättäen meidät rauhassa jatkamaan
matkaamme!"
Siitä näkyi Vilpo ähmistyvän; hän väänsi suutansa happamesti ja irvisti
Undinelle, joka kirahti äänekkäästi ja huusi ystäväänsä avukseen.
Salaman nopeudella syöksähti ritari hevosen toiselle puolelle ja
heilautti terävää säiläänsä Vilpoa kohti. Mutta hän sivalsikin
vesiputoukseen, joka vaahdoten syöksyi alas korkealta kalliolta heidän
vieressään ja äkkiä kasteli heidät ihoa myöten loiskahduksella, joka
milt'ei kuulosti naurulta. Pappi virkkoi äkkiä heräten:
"Sitä olen jo kauvan ajatellut, kun puro kulki niin lähellä viereisemme
ylängön reunaa. Alussa minusta ihan tuntui kuin olisi se ollut ihminen
ja osannut puhua."
Huldbrandin korviin pauhasi vesiputous ihan selvästi sanat:
Ritar' reima,
ritar' raisu,
enpä suutu,
enkä soimaa,
vain varjelloskin kaunovaimoas
ain' yhtä tarkoin, urho nuorekas!
Pikku taipaleen kuljettuansa he saapuivat aukealle. Vapaakaupunki
levittäysi loistavana heidän eteensä, ja sen torneja kultaava
ilta-aurinko kuivasi ystävällisesti vaeltajien lionneet vaatteet.