Häiden jälkeinen päivä.
Aamun raikas valo herätti nuoren avioparin. Undine kätkeysi häveliäästi
peitteittensä alle, ja Huldbrand makaili hiljaa mietiskellen itsekseen.
Joka kerta kun hän oli yöllä vaipunut uneen, olivat häntä ahdistaneet
kummallisen kaameat unet kummituksista, jotka salavihkaa irvistellen
yrittelivät pukeutua kauneiksi naisiksi, -- kauneista naisista, jotka
yht'äkkiä saivat Syöjättären kasvonpiirteet. Ja kun hän kammottavista
nä'yistänsä kavahti istualleen, kumotti kuutamo valjuna ja kylmänä
ikkunan edustalla; kauhistuneena katsahti hän Undineen, jonka povelle
oli uinahtanut ja joka muuttumattoman kauniina ja viehkeänä lepäsi
hänen vierellään. Sitte hän painoi keveän suudelman ruusuisille
huulille ja nukahti jälleen, herätäkseen uuden kauhun hätkähdyttämänä.
Kaikkea tätä nyt täysin valpastuneena oikein mietittyänsä soimasi hän
itseään jokaisesta epäilyksestään, joka oli saattanut harhaannuttaa
hänet kauniista puolisostansa. Hän pyysikin tältä vääryyttänsä selvin
sanoin anteeksi, mutta tämä vain ojensi hänelle kauniin kätensä,
huokasi sydämensä pohjasta ja jäi vaiti. Mutta hänen silmiensä
sanomattoman sydämellinen katse, jollaista Huldbrand ei ollut vielä
ennen nähnyt, varmistutti tämän siitä, ett'ei Undine tuntenut mitään
nyreyttä häntä kohtaan.
Hän nousi silloin hilpeänä ja meni talonväen luokse pirttiin. Nuo kolme
istuivat huolestuneen näköisinä pankon korvalla, ainoankaan
rohkenematta päästää ajatuksiansa sanoiksi. Pappi näkyi itsekseen
rukoilevan kaiken pahan torjumista. Mutta kun nuoren aviomiehen nyt
nähtiin ilmestyvän noin tyytyväisenä, silisivät rypyt muidenkin
kasvoilla; alkoipa vanha kalastaja laskea ritarista leikkiä varsin
sävyisään, kunnialliseen tapaan, niin että vanha emäntäkin leppeästi
hymähteli.
Valmiiksi pääsi lopulta Undinekin ja astui nyt ovelle; kaikki tahtoivat
astua häntä vastaan ja kaikki jäivät ihmetyksissään seisomaan: niin
vieraalta tuntui heistä nuori puoliso, ja samalla kuitenkin tutulta.
Pappi ensimäisenä astui hänen luokseen, kirkastuneet katseet isällistä
rakkautta säteillen, ja hänen nostaessaan kätensä siunaukseen vaipui
kaunis vaimo hartaasti värähdellen hänen eteensä polvilleen. Hän anoi
papilta sitte muutamin ystävällisen nöyrin sanoin anteeksi hullutuksia,
joita oli edellisenä iltana saattanut puhella, ja pyysi hyvin
liikutetulla äänellä häntä rukoilemaan hänen sielunsa onneksi. Sitte
hän nousi, suuteli kasvatusvanhempiaan ja sanoi kaikesta osakseen
tulleesta hyvyydestä kiittäen:
"Oi, nyt tunnen sydämeni sisimmässä, kuinka paljon, kuinka äärettömän
paljon te olette minun hyväkseni tehneet, rakkaat, rakkaat vanhempani!"
Hän ei ensimältä ollenkaan kyennyt taukoamaan hellyydenosotuksistansa,
mutta tuskin huomasi hän emännän vilkaisevan aamiaishommiinsa, kun jo
hänkin seisoi lieden ääressä, keitteli ja askarteli sallimatta vanhan
kelpo muorin vähääkään vaivaantua.
Hän pysyi sellaisena päivän pitkän: hiljaisena, leppeänä ja
huolekkaana, ollen yhtähaavaa pikku emäntäinen ja hento, ujoileva,
neitseellinen olento. Ne kolme, jotka olivat jo pitemmän aikaa
tunteneet hänet, odottivat joka hetki näkevänsä hänen oikullisesta
luonteestansa jonkin kummallisen vaihdos-ilmaisun. Mutta se luulo
petti: Undine pysyi enkelimäisen lempeänä ja säveänä. Pappi ei
laisinkaan voinut kääntää silmiään hänestä ja sanoi useaan kertaan
sulhaselle:
"Hyvä herra, aarteen on teille eilen taivaallinen armo minun arvottoman
välitykselläni uskonut; varjelkaa sitä kuten tulee, niin se edistää
ijäistä ja ajallista menestystänne."
Illemmalla Undine nöyrän hellästi ripustausi ritarin käsivarteen ja
veti hänet lempeästi ulkosalle, missä laskeva aurinko herttaisesti
kultasi raikasta ruohikkoa ja korkeita, soleita puunrunkoja. Nuoren
vaimon silmissä päilyi kuin kaihon ja lemmen kastetta, hänen huulillaan
väikkyi kuin hellitty, huolettava salaisuus, joka kuitenkin ilmausi
vain tuskin kuuluvina huokauksina.
Vaiteliaana vei hän lemmittyänsä yhä kauvemmas mukanaan. Sulhasensa
sanoihin hän vastasi vain katseilla, joissa ei tosin ilmennyt mitään
suoranaisia selvityksiä hänen kysymyksiinsä, mutta kokonainen rakkauden
ja aran alttiuden taivas kylläkin. Niin saapuivat he tulvineen
metsävirran partaalle, ja ritari hämmästyi nähdessään sen lirisevän
hiljaisina aaltosina, ilman jälkeäkään äskeisestä rajuudestansa ja
paisumuksestansa.
"Huomiseksi se kokonaan ehtyy", sanoi nuori vaimo itkusilmin, "ja sinä
voit silloin esteettä matkustaa minne tahdot."
"En ilman sinua, Undineni", vastasi ritari naurusuin. "Ajattelehan: jos
minulla olisi haluakin karata tieheni, niin täytyisihän kirkon ja
hengellisen vallan, keisarin ja viranomaisten ryhtyä asiaan ja tuoda
pakolainen sinulle takaisin."
"Sinusta kaikki riippuu, sinusta kaikki riippuu", supisi pienoinen
puolittain itkien, puolittain myhäillen. "Luulenpa sentään, että pidät
minut kylläkin; olenhan sinulle niin peräti sydämestäni harras. Kanna
minut nyt tuolle edessämme olevalle pikku saarelle. Siellä tapahtukoon
ratkaisu. Voisinhan kai helposti itsekin puikahtaa läpi aaltojen, mutta
sinun sylissäsi on niin hyvä levätä, ja jos sinä hylkäisit minut, niin
olen kuitenkin vielä viimeisen kerran suloisesti levännyt siinä."
Huldbrand tunsi outoa ankeutta ja liikutusta eikä osannut hänelle
mitään vastata. Hän otti Undinen käsivarsilleen ja kantoi hänet ylitse,
nyt vasta muistaen saarelman samaiseksi, jolta hän ensimäisenä yönä oli
tytön kantanut takaisin vanhan kalastajan luokse. Perille päästyään hän
laski kantamuksensa pehmeälle ruohikolle ja aikoi hellien istuutua
kauniin taakkansa viereen; mutta Undine pyysi:
"Ei, tuohon, minua vastapäätä! Tahdon lukea silmistäsi jo ennen kuin
huulesi puhuvat. Kuuntele nyt tarkkaan, mitä käyn sinulle kertomaan."
Ja hän alotti:
"Tietäös, lemmitty ystäväiseni, että alkuaineissa asustaa olentoja,
jotka ovat melkein teidän näköisiänne, mutta kuitenkin vain harvoin
esiintyvät nähtäväksenne. Liekeissä lekuttelee ja leikkii
salamandereita, maan uumenissa asustaa kalpeita, kiukkuisia maahisia,
metsissä liikehtii ilmaan kuuluva Metsolan väki, järvissä, virroissa ja
puroissa taasen elää vetehisten laaja suku. Kaunis on asua väilyvien
kristalliholvausten alla, joiden läpi taivas aurinkoineen ja tähtineen
katselee; korkeat korallipuut sinisine ja punaisine hedelmineen
loistelevat puutarhoissa. Kuljetaan puhtailla hiekkatasangoilla yli
kauniiden, kirjavien näkinkenkien, ja mitä vanhalla maailmalla oli niin
kaunista, ett'ei nykyinen enää ansaitse siitä iloitsemista, sen
verhosivat aallot salaperäisillä hopeahunnuillaan. Syvyyksissä nyt
upeilevat nuo ylväät muistomerkit, korkeina ja vakavina, hellivien
vesien leppeästi kostuttelemina, näiden loihtiessa niistä kauniita
sammalkukkia ja seppelöitseviä kaislakimppuja esille. Siellä asujat
ovat varsin suloisia ja rakastettavia katsella, enimmäkseen kauniimpia
kuin ihmiset. Monenpa kalastajan mieltä on tenhonnut viehkeän
vedenneidon kuunteleminen, tämän noustessa esiin aalloista laulelemaan.
Hän on sitte kertonut kaunokaisestansa muille, ja sellaisia ihmeellisiä
neitoja nimittävät ihmiset undineiksi eli aallottariksi. Mutta sinä
näet nyt todellakin aallottaren, rakas ystävä."
Ritari yritti uskoa, että hänen kauniissa vaimossaan oli herännyt jokin
hänen kummallisia oikkujansa ja että häntä huvitti kiusotella miestänsä
värikkäin mielikuvin. Mutta niin lujasti kuin hän tätä itselleen
vakuuttelikin, ei hän kuitenkaan voinut hetkeksikään päästä siihen
vakaumukseen; ihana väristys tuntui hänen sydämessään; kykenemättä
sanaakaan virkkamaan tuijotti hän väistymättömin katsein kauniiseen
kertojattareensa. Tämä pudisti murhemielin päätänsä, huoahti sydämensä
pohjasta ja jatkoi sitte seuraavaan tapaan:
"Me olisimme paljoa paremmassa asemassa kuin te muut ihmiset, -- sillä
ihmisiksi mekin itseämme nimitämme, kuten rakenteeltamme ja
ruumiiltamme olemmekin, -- mutta siinä on perin paha epäkohtakin. Me ja
meidän laisemme muiden alkuaineiden asukkaat hajoamme ja tuhoudumme
henkinemme ja ruumiinemme rahtusenkaan jäämättä meistä jäljelle, ja kun
te toiset aikoinanne heräätte puhtaampaan elämään, olemme me jääneet
minne hieta ja kipinä ja tuuli ja aalto jäivät. Siksi ei meillä
myöskään ole sielua; alkuaine liikutteluttaa meitä, tottelee meitä
usein, niin kauvan kuin elämme, -- hajottaa meidät aina tomuksi heti
kun kuolemme, ja me olemme rattoisia, rahtuakaan sureksimatta, samaten
kuin ovat satakielet ja kultakalat sekä muut sievät luonnon lapset.
Mutta kaikki pyrkii kannaltansa korkeammalle. Niinpä tahtoi isäni,
mahtava vesiruhtinas Välimeressä, saattaa ainoan tyttärensä omistamaan
sielun, vaikkapa hänen sen johdosta olikin otettava kestääkseen myöskin
monia sielullisten olentojen kärsimyksiä. Mutta meikäläiset voivat
saada sielun ainoastaan mitä täydellisimmin yhtymällä rakkaudessa
johonkuhun teidän sukupuoleenne kuuluvaan ihmiseen. Nyt olen minä
sielullinen, ja siitä kiitän sinua, sinä sanomattomasti rakastamani, ja
kiitän sinua ainiaan, jos et minua tee onnettomaksi koko elinijäkseni.
Sillä mihin joudunkaan minä, jos sinä minua kammoat ja syrjit? Mutta
petoksella en voinut sinua pitää. Ja jos tahdot minut hyljätä, niin tee
se nyt, palaja rannalle yksinäsi. Minä sukellan tähän puroon, joka on
setäni, viettämässä kummallista erakkoelämäänsä täällä metsässä kaukana
muista ystävistä. Mutta hän on mahtava, monien isojen virtojen veroinen
ja rakas; ja kuten hän tänne kalastajaväen luokse toikin minut
silloisen kepeän ja nauravan lapsen, viepi hän jälleen kotiinkin
vanhempieni luokse minut sielullisen, rakastavan, kärsivän vaimon."
Hän aikoi vielä jatkaa, mutta Huldbrand syleili häntä sydämensä
pohjasta liikutettuna ja hellänä, ja kantoi hänet rannalle takaisin.
Siellä vasta hän kyynelin ja suudelmin vannoi, ett'ei ikipäivänä jätä
suloista vaimoansa, ja ylisti itseänsä onnellisemmaksi kuin oli
kreikkalainen kuvanveistäjä Pygmalion, jolle Venus jumalatar oli hänen
kauniin veistoksensa muuttanut lemmityksi. Onnellisessa luottamuksessa
käveli Undine hänen käsivartensa varassa takaisin majaan ja tunsi nyt
vasta kaikesta sydämestään, kuinka vähän hänen tarvitsi kaihota
ylhäisen isänsä jääneitä kristallipalatseja.