Mitä hääiltana edelleen tapahtui.
Peräti säveäksi ja hiljaiseksi oli Undine osottautunut vihkimisen
edellä ja aikana; mutta nyt tuntui siltä, kuin kaikki hänessä asustavat
ihmeelliset päähänpistot olisivat sitä riuskemmin ja vallattomammin
kuohuneet pinnalle. Hän kiusotteli sulhasta ja kasvatusvanhempia sekä
tuskin enää niin korkeasti kunnioittamaansa pappia kaikenlaisilla
lapsellisilla kujeilla, ja kun emäntä yritti paheksua hänen
käyttäytymistänsä, niin hänet vaiensi ritarin pari vakavaa sanaa,
joilla hän hyvin merkitsevästi nimitti Undinea puolisoksensa. Silti
ritaria itseänsäkin miellytti Undinen lapsellinen vehkeily yhtä vähän;
mutta siinä ei auttanut mikään silmän iskentä, hymähdys tai moittiva
huomautus. Aina kun morsian huomasi lemmittynsä tyytymättömyyden, -- ja
se tapahtui moniaan kerran, -- kävi hän tosin hiljaisemmaksi, istuutui
hänen viereensä, silitteli häntä, supatti hänelle hymyillen jotakin
korvaan ja tasotteli siten hänen otsalleen pyrkineet rypyt. Mutta heti
jälkeenpäin tempasi hänet jokin hupsu oikku taaskin ilkamoivaan
leikkiin ja kujeilu yltyi entistä vallattomammaksi. Sanoipa lopulta
pappi hyvin totisesti ja ystävällisesti:
"Viehättävä nuori neitoseni, teitä ei tosin voi ihastumatta katsella;
mutta muistakaakin ajoissa soinnuttaa sielunne sellaiseen vireeseen,
että se aina kaijuttelisi vihityn sulhonne sielulle sopusointua."
"Sielulle!" naureli hänelle Undine. "Tuo kuulostaa varsin sievältä ja
saattaa useimmille ihmisille ollakin varsin ylentävä ja hyödyllinen
sääntö. Mutta jos nyt on kerrassaan sielua vailla, niin mitä silloin
soinnutetaan vireeseen? Ja siten on minun laitani."
Syvästi loukkaantuneena jäi pappi vaiti hurskaassa suuttumuksessaan ja
käänsi surumielin kasvonsa pois tytöstä. Mutta tämä astui suostutellen
hänen luokseen ja sanoi:
"Ei, kuunnelkaahan minua ensin kunnolleen, ennen kuin näytätte
vihastuneelta, sillä teidän vihainen katsantonne tuottaa minulle tuskaa
ja eihän teidän toki sovi suuttua ainoallekaan olennolle, joka ei
puolestaan ole teille mitään pahaa tehnyt. Osottakaa vain
kärsivällisyyttä minua kohtaan, niin selitän teille säntilleen, mitä
tarkotan."
Hänen huomattiin valmistautuvan kertomaan jotakin juurtajaksain, mutta
äkkiä hän takelsi kuin sisäisen väristyksen valtaamana ja puhkesi
vuolaasti pulppuaviin haikeisiin kyyneliin. Kuulijat eivät enää
tienneet mitä hänestä ajatella, tuijotellen häneen vaiti ollen ja
erilaisin huolin. Vihdoin sanoi hän kyyneleensä kuivaten ja pappia
vakavasti katsellen:
"Sieluun täytyy liittyä jotakin rakasta, mutta myöskin jotakin ylen
pelottavaa. Kautta taivaan, hurskas mies, eikö olisi parempi jäädä
siitä ainiaan osattomaksi?"
Hän vaikeni taas, kuin vastausta odottaen; hänen kyyneleensä olivat
ehtyneet. Kaikki olivat nousseet istuimiltansa ja peräytyivät
pöyristyen hänestä. Mutta hän näytti näkevän vain hengenmiehen; hänen
kasvonpiirteissään kuvastui pelkäävä uteliaisuus, joka juuri siksi
tuntui toisista kovin kauhistavalta.
"Raskaasti täytyy sielun painaa", pitkitti hän, kun ei kukaan hänelle
vastannut, "hyvin raskaasti! Sillä jo sen lähenevä kuvakin varjostaa
minua tuskalla ja murheella. Ja voi, minä olin ennen niin kepeä, niin
rattoisa!"
Ja hän puhkesi uuteen kyyneltulvaan, kasvonsa peittäen. Silloin pappi
astui hänen luokseen totisena katsannoltaan, puhutteli häntä ja
vannotti pyhimpien nimien kautta häntä heittämään pois valoisan asunsa,
jos hänessä oli mitään pahaa. Mutta hän vaipui papin eteen polvilleen,
kerraten kaikki hänen hurskaat sanansa, ylistäen Jumalaa ja vakuuttaen
tahtovansa hyvää kaikelle maailmalle. Lopulta sanoi hengenmies
ritarille:
"Herra sulhanen, minä jätän teidät yksiksenne sen kanssa, jonka olen
teihin vihkinyt. Mikäli minä voin harkita, ei hänessä ole mitään pahaa,
mutta ihmeellistä paljonkin. Neuvon teille huolenpitoa, rakkautta ja
uskollisuutta."
Hän poistui huoneesta ja kalastajaväki seurasi häntä, tehden
ristinmerkin.
Polvilleen vaipuneena paljasti Undine kasvonsa ja sanoi arasti
katsahtaen Huldbrandiin:
"Oi, nyt sinä et varmaankaan tahdo pitää minua; enkä ole kuitenkaan
tehnyt mitään pahaa, minä poloinen, poloinen lapsi!"
Hän näytti siinä niin sanomattoman viehkeältä ja liikuttavalta, että
hänen sulhasensa unohti kaiken kammon ja arvotuksellisuuden, rientäen
hänen luokseen ja nostaen hänet syleiltäväkseen. Silloin Undine hymyili
kyyneltensä läpi; oli kuin olisi aamurusko leikkinyt pikku puroilla.
"Sinä et voi minusta luopua!" kuiskasi hän luottavana ja varmana, ja
silitti hennoilla kätösillään ritarin poskia. Tämä sen johdosta
karkotti ne pelottavat ajatukset, jotka vielä väijyivät hänen sielunsa
pohjukassa ja koettivat hänelle uskotella, että hänet oli vihitty
haltijattareen tahi johonkuhun muuhun häijynkiusottelevaan
henkimaailman olentoon. Yksi ainoa kysymys vain vielä kirposi hänen
huuliltansa melkein tahtomatta:
"Rakas pikku Undineni, sano minulle kuitenkin yksi seikka: mitä sinä
puhuitkaan maanhengistä silloin kun pappi koputti ovelle, ja miksi
mainitsit Vilpo-nimeä?"
"Satuja, lastensatuja!" sanoi Undine nauraen ja taas kokonaan entiseen
rattoisuuteensa palautuneena. "Ensin olen minä saanut teidät
ahdistuneeseen mielentilaan, lopuksi te minut. Siinä on laulun loppu ja
koko hääillan."
"Ei, eipä olekaan", sanoi lemmen päihdyttämä ritari, sammutti
vahakynttilät ja kantoi kauniin rakastettunsa tuhansin suudelmin
kuutamosta, joka kirkkaana katseli ikkunasta sisälle, morsiuskamariin.