Vihkiminen.
Tässä hiljaisuudessa kajahti keveä koputus ovelle ja säikähdytti
kaikkia majassa istujoita, kuten toisinaan tapahtuukin, että
odottamaton mitätönkin seikka voipi kamalasti järkähdyttää ihmisen
mieltä. Mutta tässähän oli lisäksi syynä pahassa huudossa olevan metsän
läheisyys ja niemekkeen nykyisin näköjään mahdoton asema inhimillisille
tulijoille. Katseltiin empien toisiansa; kolkutus toistui, ja sitä
seurasi syvä ähkäys; ritari astahti tavottamaan säiläänsä. Mutta
silloin virkkoi vanha kalastaja hiljaa:
"Jos siellä on se minkä pelkään olevan, niin ei meitä mikään ase auta."
Undine sillävälin lähestyi ovea ja huusi suorastaan närkästyneesti ja
rohkeasti:
"Jos tahdotte vallattomuutta harjottaa, te maanhenget, niin kylläpä
Vilpo teille opettaa parempaa."
Toisten kauhistusta lisäsivät nuo kummalliset sanat; arkaillen
katselivat he tyttöä, ja Huldhrand oli juuri rohkaisemaisillaan
mielensä tehdäkseen hänelle kysymyksen, kun ääni sanoi ulkoa:
"En ole mikään maanhenki, mutta henki kylläkin, joka vielä asustaa
maallisessa ruumiissa. Jos tahdotte minua auttaa ja pelkäätte Jumalaa,
te majan asukkaat, niin avatkaa minulle!"
Samassa Undine jo avasikin oven ja valaisi riippulampulla myrskyistä
yötä, niin että ulkona tuli näkyviin vanha pappi, joka aavistamattaan
nähdessään ihmeen kauniin tytön hätkähti peljästyneenä taaksepäin. Hän
kait ajatteli kummituksia ja taikuutta olevan liikkeellä, kun noin
ihana kuva ilmestyi matalaisen majan ovelle; sen vuoksi alkoi hän
rukoilla:
"Kaikki hyvät henget ylistävät Herraansa Jumalaa!"
"Minä en ole mikään aave", sanoi Undine myhäillen; "näytänkö niin
rumalta? Voisittepa myös ottaa huomataksenne, ett'ei minua mikään
hurskas lauselma säikytä. Tiedän minäkin Jumalasta ja osaan Häntä
myöskin ylistää; kumpainenkin tosin omalla tavallaan, ja siihen on hän
meidät luonut. Astukaa sisälle kunnianarvoisa isä; tulette hyvien
ihmisten seuraan."
Hengenmies tuli kumarrellen ja ympärilleen katsellen majaan ja näytti
varsin suopealta ja kunnioitettavalta. Mutta vettä tiukkui hänen tumman
kauhtanansa kaikista poimuista, pitkästä valkeasta parrasta ja tukan
valkeista suortuvista. Kalastaja ja ritari veivät hänet tupakamariin ja
antoivat hänelle kuivat vaatteet, ojentaen märät vaimoväen
kuivaeltaviksi pirttiin. Vieras vanhus kiitteli mitä nöyrimmin ja
sydämellisimmin, mutta ritarin tarjoamaa loistavaa viittaa ei hän
millään muotoa suostunut ottamaan, vaan valitsi kalastajan vanhan,
harmaan päällystakin.
He palasivat sitte pirttiin; emäntä oitis luovutti papille leveän
istuimensa eikä ennen saanut rauhaa kuin tämä oli sille istuutunut,
"sillä", sanoi hän, "te olette vanha ja uuvuksissanne sekä päälle
päätteeksi hengenmies".
Undine työnsi vieraan jalkojen alle pikku jakkaransa, jolla hänen oli
muulloin tapana istua Huldbrandin vieressä, ja osottausi yleensäkin
vanhuksen kohtelussa peräti säveäksi ja herttaiseksi. Huldbrand
kuiskasi hänelle siitä korvaan jonkin pistopuheen, mutta tyttö vastasi
hyvin totisesti:
"Hänhän palvelee Sitä, joka on meidät kaikki luonut, ja siitä ei ole
leikin asiaksi."
Ritari ja kalastaja kestitsivät sitte pappia ruualla ja viinillä, ja
tämä alkoi hieman virkistyttyänsä kertoa, että hänen oli eilen pitänyt
lähteä kaukana ison järven takana sijaitsevasta luostaristaan
piispankaupunkiin ilmottamaan kirkkoruhtinaalle, millaiseen hätään
nykyiset isot tulvat olivat saattaneet luostarin ja sen verokylät.
Samaisen tulvimisen takia pitkiä kaarroksia tehtyään oli hänen ollut
kuitenkin pakko tänään ehtoopäivällä lähteä kahden kelpo lautturin
avulla erään tulvineen järvenpoukaman yli.
"Mutta tuskin oli pikku aluksemme kajonnut laineisiin", jatkoi hän,
"kun puhkesi valloilleen se kamala myrsky, joka vieläkin riehuu
ympärillämme. Aallot tuntuivat vain odotelleen meitä, alottaakseen mitä
hurjimmat, vilisevimmät karkelot kanssamme. Airot tempautuivat piankin
kuljettajieni käsistä ja ajautuivat pirstoutuneina aalloilla yhä
ulohtaammalle meistä. Me itse kiidimme avuttomina ja kuuron
luonnonvoiman armoilla teidän etäisiä rantojanne kohti, joiden jo
näimme usman ja hyrskeen hämyssä kohoavan. Silloin alus lopulta kieppui
yhä rajummin ja vaaruvammin; en tiedä syöksyikö se kumolleen, vai
minäkö suistuin aaltoihin. Läheisen, kammottavan kuoleman hämärässä
tuskassa ajauduin edelleen, kunnes muuan aalto heitti minut puiden
suojaan saarellenne."
"Niin, saarelle!" sanoi kalastaja. "Vielä äskettäin oli tämä
niemekkeenä, mutta nyt näyttää täällä ihan toiselta, sitte kun
metsävirta ja järvi ovat kerrassaan hulluiksi yltyneet."
"Jotakin sellaista huomasin", jatkoi pappi, "kun hämyssä hiiviskelin
pitkin vesirajaa ja ylt'ympärillä vain huumaavaa pauhinaa kohdatessani
näin lopulta kovaksi tallatun polun katoavan suoraan kuohuihin. Nyt
havaitsin valon pilkottavan majastanne ja uskalsin tulla tänne, enkä
voi kylliksi kiittää taivaallista isääni siitä, että Hän veden vallasta
pelastumiseni jälkeen vielä on johdattanut minut niin hurskaitten
ihmisten hoitoon kuin te olette, ja sitäkin enemmän, kun en voi tietää,
tokko teitä neljää paitsi enää tässä elämässä saan muita ihmisiä
nähdäkseni."
"Mitenkä niin?" kysyi kalastaja.
"Tiedättekö siis, kuinka kauvan tätä luonnonvoimien riehuntaa kestää?"
vastasi hengenmies. "Ja minä olen ijällinen. Varsin helposti voipi
minun elonvirtani ennemmin nuurua maan alle kuin metsävirran tulva
tuolla ulkona. Eikähän ylimalkaan olisi mahdotonta, että teidän ja
metsän välille tunkeutuisi yhä enemmän ja enemmän vedenpyörteitä,
kunnes joutuisitte niin etäälle mantereesta, ett'ei pikku
kalastusruuhenne enää kelpaisi kulkemaan ylitse ja muun maailman
asukkaat touhuissaan kokonaan unohtaisivat teidät kaikki."
Vanha emäntä säikähti, teki ristinmerkin ja huokasi:
"Siitä Jumala varjelkoon!"
Mutta kalastaja silmäili häntä hymyillen ja haastoi:
"Ihmeellinen on ihminen! Eihän se olisi toisenlaista, ainakaan sinulle,
vaimoseni, kuin nykyäänkään. Oletko vuosikausiin edennyt kauvemmas kuin
metsän rajaan? Ja oletko nähnyt muita ihmisiä kuin Undinen ja minun?
Vast'ikään ovat nyt vielä ritari ja pappi tulleet luoksemme. Ne
jäisivät meille, jos joutuisimme unohdetuksi saareksi; sinäpä siitä
siis mitä parhaiten voittaisit."
"Enpä tiedä", väitti emäntä; "kaamealta vain sentään tuntuu kuvitella
olevansa auttamattomasti erotettu muista ihmisistä, vaikkakaan heitä ei
muuten tunne eikä näe."
"Sinä jäisit silloin luoksemme, sinä jäisit silloin luoksemme!" kuiski
Undine ihan hiljaa, puolittain laulavasti, ja painui tiukemmin
Huldbrandiin kiinni. Mutta tämä oli vaipunut syviin ja ihaloihin
mielikuviin. Metsävirran tuolla puolla sijaitseva seutu loittoni nyt
papin viime sanojen jälkeen yhä etäisemmäksi ja häämyisemmäksi hänen
luotansa; kukoistava saari, jolla hän oleskeli, viheriöitsi ja nauroi
yhä rattoisammin hänen sydämelleen. Morsian hohti kuin tämän pikku
maakaistaleen ja koko maailmankin kaunein ruusu; pappi oli saapuvilla.
Lisänä vaikutti se, että emännän suuttunut katse singahti kauniiseen
neitoon, koska tämä hengellisen miehen läsnäollessa nojausi niin
tiukasti lemmittyynsä, ja näytti siltä, että sitä seuraisi karvaitten
sanojen ryöppy. Silloin kirposi nuoren miehen huulilta seuraavat sanat,
hänen kääntyessään pappiin:
"Näette tässä edessänne morsiusparin, kunnianarvoisa herra, ja jos
tällä immellä ja kelpo kalastajapariskunnalla ei ole mitään vastaan,
niin liittäkääkin meidät toinen toiseemme vielä tänä iltana."
Molemmat vanhat puolisot olivat kovin ihmeissään. He olivat jo kyllä
useinkin jotain semmoista ajatelleet, mutta milloinkaan eivät he olleet
asiasta sanaakaan hiiskuneet, ja kun nyt ritari sen sai sanoiksi,
tuntui se heistä kuin ihan uudelta ja ennen kuulumattomalta. Undine oli
äkkiä käynyt vakavaksi ja katseli syvämietteisesti lattiaan, papin
tiedustaessa lähempiä asianhaaroja ja kysyessä vanhuksien suostumusta.
Asiasta puheltiin pitkin ja poikin, ja selville päästiin. Emäntä
läksi järjestämään nuorelle parille morsiuskamaria ja etsimään
vihkiäisjuhlaan esille kahta siunattua vahakynttilää, jotka hänellä oli
jo ammoin talteen pantuina. Ritari sill'aikaa kopeloitsi kultaisia
vitjojansa, vääntääkseen irti kaksi rengasta hänen ja morsiamen välillä
vaihdettaviksi sormuksiksi. Tämäpä sen huomatessaan heräsi syvästä
mietiskelystään ja virkkoi:
"Ei niin! Ihan rutiköyhänä eivät minua ole vanhempani maailmalle
lähettäneet; päin vastoin ovat he jo aikaisin ottaneet lukuun, että
tällainenkin ilta minulle koituu."
Hän vilahti nopeasti ulos ovesta ja palasi hetimiten, kädessään kaksi
kallista sormusta, joista toisen antoi sulhaselleen ja toisen piti
itse. Vanha kalastaja joutui ihan ällistyksiinsä siitä, ja vielä
enemmän juuri huoneeseen palaava emäntä, kun kumpaistakaan
arvokapinetta ei oltu lapsella koskaan nähty.
"Vanhempani", selitti Undine, "ommelluttivat nämä kapineet siihen
kauniiseen nuttuun, joka minulla oli ylläni juuri silloin kun jouduin
luoksenne. He myöskin kielsivät minua millään muotoa ilmaisemasta sitä
kenellekään ennen hääiltaani. Siksi olen ne kaikessa hiljaisuudessa
ottanut irti ja kätkenyt tähän päivään asti."
Pappi keskeytti enemmän kyselyn ja ihmettelyn, sytyttäen vihityt
vahakynttilät, asettaen ne pöydälle ja käskien morsiusparin eteensä.
Hän antoi heidät sitte lyhyin, juhlallisin sanoin toisillensa, vanha
aviopari siunasi nuorta, ja morsian nojautui hiljaa vapisevana ja
mietteissään ritariin. Silloin pappi yht'äkkiä sanoi:
"Olettepa te sentään omituisia ihmisiä! Miksi sanoitte olevanne ainoat
asukkaat saarellanne? Ja koko vihkimistoimituksen aikana katseli
vastapäisestä ikkunasta kookas, pitkä valkoviittainen mies tänne
sisälle. Hän varmaan seisoo vieläkin oven edustalla, jos tahdotte
hänetkin suostuttaa kutsuvieraaksenne."
"Jumala varjelkoon!" huudahti emäntä säikähtäen. Vanha kalastaja
pudisti vaiti ollen päätänsä ja Huldbrand hypähti ikkunaan. Hän oli
itsekin vielä näkevinään valkean juovan, joka kuitenkin pian kokonaan
hupeni hämyyn. Hän sai papin siihen käsitykseen, että tämän oli
täytynyt kerrassaan erehtyä, ja hyvillä mielin istuuduttiin yhdessä
lieden ympärille.