Ritarin oleskelu niemekkeellä.
Olet kenties, rakas lukijani, jo jossakin maailmaa monissa vaiheissa
ristiin ja rastiin kierreltyäsi saapunut seudulle, missä sinun oli hyvä
olla. Jokaiselle synnynnäinen oman lieden ja hiljaisen rauhan
rakkaus puhkesi sinussa jälleen; sinusta näytti koti kaikkine
lapsuudenkukkasineen, kaikkein puhtainta, hartainta rakkautta uhkuvana,
jälleen kohoavan kaiholla muistelluista haudoistansa, ja tuossa
paikassa tuntui sinusta olevan hyvä asua ja rakentaa maja. Oletko siinä
erehtynyt ja jälkeenpäin tuskalla maksanut erehdyksesi, se ei ollenkaan
kuulu tähän asiaan, etkä kaiketi itsekään vapaaehtoisesti tahdo
mieltäsi karvastuttaa kitkerällä jälkimaulla. Mutta herätä mieleesi
jälleen tuo sanomattoman suloinen aavistus, tuo enkelillinen rauhan
tervehdys, niin voit suunnilleen käsittää, millaisessa mielentilassa
ritari Huldbrand järven niemekkeellä eleli.
Hän näki usein sydämellisellä mielihyvällä, miten metsävirta päivä
päivältä vyöryi vuolaampana, repien uomaansa yhä leveämmäksi ja
leveämmäksi ja siten venyttäen saarekkeen erillään oloa yhä
pitkällisemmäksi. Osan päivää kuljeskeli hän kainalossaan vanha
varsijoutsi, jonka oli löytänyt eräästä majan sopesta ja korjaillut
kuntoon, vaanimassa ohi lenteleviä lintuja, luovuttaen hyviksi
paisteiksi talouteen kaikki mihin sai satutetuksi. Hänen tuodessaan
saaliinsa oli Undine tuskin koskaan häntä torumatta siitä, että hän
niin tunnottomasti riisti ylhäällä sinisessä ilmameressä liiteleviltä
herttaisilta ja hauskoilta siivekkäiltä niiden iloisen elämän; vieläpä
itkikin hän usein haikeasti, kuollutta lintu-rukkaa katsellessaan.
Mutta jos hän toisella kerralla palasi kotiin tyhjin käsin, niin
moitti Undine häntä yhtä tiukasti siitä, että nyt saatiin hänen
taitamattomuutensa ja huolimattomuutensa takia tyytyä kaloihin ja
äyriäisiin. Ritaria ilahutti joka kerta sydämen pohjasta hänen viehkeä
vihottelunsa, sitäkin enemmän, kun tyttö jälkeenpäin tavallisesti
koetti jälleen korvata huonoa tuultansa mitä herttaisimmilla
hyväilyillä.
Vanhukset olivat tottuneet molempien nuorten tuttavallisuuteen; he
tuntuivat heistä kuin kihlautuneilta, jopa aviopariltakin, joka asui
mantereelta repeytyneellä saarella heidän vanhuutensa apuna. Juuri tämä
eristettynä olo sai nuoren Huldbrandinkin siihen lujaan uskoon, että
hän jo oli Undinen sulhanen. Hänestä tuntui kuin ei ympäröivien
aaltojen tuolla puolen enää olisikaan mitään maailmaa tahi kuin ei
ainakaan enää koskaan ilmestyisi pääsyä niiden ylitse muiden ihmisten
yhteyteen. Toisinaanpa kyllä hirnahti hänelle laitumelta ratsunsa kuin
ritaritekoja tiedustaen ja niihin kehottaen; vakavasti väliin välkähti
hänen vastaansa vaakunakilpi satulapeitteen ja hevosloimen
kultakirjailusta, tai putosi aavistamattomasti majan seinältä vaarnasta
hänen kaunis säilänsä, luistaen ulos huotrasta. Mutta silloin hän
tyynnytti epäilevää mieltänsä sillä ajatuksella, että Undine ei ollut
mikään kalastajan tytär, vaan kaiken todennäköisyyden mukaan syntyisin
jostakin ylhäisestä ja kunniakkaasta vieraan maan suvusta.
Vain se tympäisi hänen mieltänsä, että vanha emäntä usein torui Undinea
hänen kuultensa. Oikukas tyttö tosin enimmäkseen vähääkään salailematta
ihan hilpeästi nauroi sitä; mutta ritarista tuntui kuin kunniaansa
kajottavan, eikä hän kuitenkaan voinut katsoa kalastajanvaimon olevan
väärässä, sillä Undine ansaitsi aina vähintään kymmenkertaisesti ne
nuhteet mitä sai. Siksi jäikin ritari sydämessään suosiolliseksi
emäntää kohtaan ja elämä kävi hiljaista, hupaista latuansa edelleen.
Mutta tulipa viimein häiriökin. Kalastajalla ja ritarilla nimittäin oli
ollut tapana päivällispöydässä ja myös iltasin, tuulen ulvoessa ulkona
kuten yön tullen melkein aina, pitää keskinäistä hupaa viiniruukun
ääressä. Mutta nyt oli ehtynyt koko varasto, minkä kalastaja oli
aijemmin vähin erin tuonut kaupungista, ja miehetpä siitä olivat kelpo
lailla nyreissään.
Undine naureskeli heitä raikkaasti koko päivän, miesten yhtymättä hänen
leikkisyyteensä yhtä vireästi kuin ennen. Illemmalla oli hän lähtenyt
majasta, muka karttaaksensa kahta pitkää ja ikävystyttävää naamaa. Kun
hämyssä näytti taas myrsky uhkaavan, ja vesi jo meurusi ja kohisi,
hypähtivät ritari ja kalastaja peljästyneinä ovelle, noutaakseen tytön
kotiin; kumpainenkin muisteli sen yön tuskaa, jona Huldbrand oli ensi
kertaa ollut majassa. Mutta Undine astui heitä vastaan, iloisesti
taputtaen käsiänsä.
"Mitä annatte minulle, jos hankin teille viiniä? Tahi oikeastaan ei
teidän tarvitse mitään antaa", jatkoi hän, "sillä minä olen jo
tyytyväinen, jos olette iloisempia ja puheliaampia kuin olette tämän
pitkän, ikävystyttävän päivän läpeensä olleet. Tulkaahan mukaan;
metsävirta on ajanut rantaan tynnörin, ja tulkoon minulle kiroukseksi
kokonaisen viikon nukkuminen, ellei se ole viiniastia."
Miehet seurasivat häntä ja löysivät tosiaankin pensaitten piirittämästä
rannan poukamasta tynnörin, joka heissä herätti kaipaamansa jalon
juoman toiveita. Kiireimmän kautta vierittivät he sen majaan, sillä
rajuilma levittäysi illan taivaalle ja hämyssä jo näki järven aaltojen
vaahdoten kohottelevan lakkapäitä harjojansa kuin tähystelläkseen
sadetta, joka piankin holvahtaisi alas. Undine autteli molempia
voimiensa takaa ja sanoi, sadesään äkkiä liiankin nopeasti alkaessa
kohahdella, hupaisesti uhkaillen raskaille pilville:
"Sinä, kuules! Varo kastelemasta meitä; emme ole vielä läheskään
pääsemässä katon alle!"
Vanhus moitti sellaista menettelyä syntiseksi röyhkeydeksi; mutta tyttö
tirskui hiljaa itsekseen, eikä kenellekään koitunut siitä mitään pahaa.
Päin vastoin pääsivät kaikki kolme odottamattansakin kuivina
saaliinensa mieluisan lieden ääreen, ja vasta kun tynnöri oli avattu ja
sen ihmeellisen oivallista viiniä maistettu, purkautui synkistä
pilviröykkiöistä sade, ja myrsky pauhasi puiden latvoissa ja ärjyvillä
aalloilla.
Pian oli täytetty muutamia pulloja isosta astiasta, joka näkyi
riittävän monien päivien varastoksi. Istuttiin maistellen ja leikkiä
laskien yhdessä, kodikkaan turvallisina riehuvalta rajusäältä lieden
lämpimässä loimussa. Silloin virkkoi vanha kalastaja äkkiä hyvin
totiseksi tullen:
"Voi hyvä Jumala! tässä me riemuitsemme jalosta lahjasta, ja sen, jolle
se ensin kuului ja jolta sen virta riisti, on kai täytynyt henkensä
heittää sen tähden."
"Eihän nyt sentään ihan niinkään!" arveli Undine ja kaatoi ritarin
lasiin hymyhuulin. Mutta tämä sanoi:
"Kautta kaiken kunniani, isäseni, jos osaisin hänet löytää ja pelastaa,
niin eipä minua arveluttaisi mikään yön selkään lähteminen eikä
pahinkaan vaara. Mutta sen voin teille taata, että jos konsanaan
jälleen joudun asutummille seuduille, niin etsinpä käsiini hänet tai
hänen perillisensä ja korvaan tämän viinin kaksin ja kolmin verroin."
Se ilahutti ukkoa; hän nyökäytti ritarille hyväksyvästi päätänsä ja joi
nyt pikarinsa paremmalla omallatunnolla ja mielihyvällä pohjaan. Mutta
Undine huomautti Huldbrandille:
"Korvaamiseen ja kultaasi nähden menettele miten mielit. Mutta tuo
perästä juokseminen ja haeskelu oli tyhmää puhetta. Minä itkisin
silmäni sokeiksi, jos sinä siinä puuhassa hukkaantuisit, ja
tahtoisithan kai sinäkin mieluummin pysyä minun ja hyvän viinin luona?"
"Totta kai", vastasi Huldbrand hymyillen.
"Siispä olet puhunut tyhmästi", sanoi Undine. "Sillä kukin on itseänsä
lähinnä, ja mitä kuuluvat kehenkään muut ihmiset?"
Emäntä kääntyi huoaten ja päätänsä pudistellen hänestä poispäin,
kalastaja unohti ainaisen suopeutensa siroa tyttöä kohtaan ja torui.
"Kuulostaahan tuommoinen siltä, kuin olisit pakanain ja turkkilaisten
kasvattama!" lopetti hän saarnansa; "Jumala sen anteeksi antakoon
minulle ja sinulle, kaltoin kasvatettu lapsi!"
"Niin, mutta siltä minusta vain tuntuu", intti Undine, "olkoon minut
kasvattanut kuka tahansa, ja mitä siinä voivat mitkään sananne auttaa!"
"Vaikene!" koveni hänelle kalastaja, ja yltiöpäisyydessäänkin peräti
pelokas tyttö lyyhistyi kokoon, painui vapisevana Huldbrandia vasten ja
kysyi häneltä ihan hiljaa:
"Oletko sinäkin suutuksissasi, kaunis ystävä?"
Ritari puristi hänen hentoa kättään ja silitti hänen kiharoitansa.
Sanomaan hän ei kyennyt mitään, sillä suuttumus vanhuksen kovuudesta
Undinea kohtaan sulki hänen suunsa. Niinpä istuivat molemmat parit
nyreissään ja kiusaantuneen vaiteliaina vastatusten.