Ritarin seikkailut metsässä.
"Kahdeksan päivää takaperin ratsastin siihen valtakunnan
vapaakaupunkiin, joka sijaitsee tuolla metsän takana. Pian jälkeenpäin
pantiin siellä toimeen uljaat keihäskisat ja kilparatsastukset, enkä
minä säästellyt ratsuani ja peistäni. Kerran pysähtyessäni
voittelutantereen aidan vierelle hengähtämään rivakoista
ponnisteluistani ja ojentaessani kypärin asepojalleni, osuipa silmiini
ihmeen kaunis naikkonen, joka mitä uhkeimmissa koruissa seisoi eräällä
ulokkeella katselemassa. Naapuriltani kysymällä sain tietää, että
tenhotar oli nimeltään Bertalda ja erään täkäläisen mahtavan herttuan
kasvatti. Huomasin hänenkin tähystelevän minua, ja kävi kuten meidän
nuorten ritarien tapana on: jos olin uljaastikin ratsastanut, niin nyt
sitä vasta mentiin ihan eri tavalla. Illan tanssiaisissa olin Bertaldan
kumppanina, ja sitä oloa sitte jatkui koko juhlan aikana."
Hänen vasempaa, alas riippuvaa kättään vihlova kipu keskeytti tässä
Huldbrandin puheen ja sai hänet katsahtamaan kirvelevään kohtaan.
Undine oli terävästi iskenyt helmihampaansa hänen sormeensa ja näytti
samalla hyvinkin synkältä ja yrmeältä. Mutta äkkiä katsoi hän ritaria
leppeän kaihoksivasti silmiin ja kuiskasi ihan hiljaa:
"Sikäli tekin teette."
Sitte hän peitti kasvonsa, ja ritari jatkoi kertomustansa oudosti
hämmennyksissään ja miettiväisenä.
"Ylpeä, kummallinen neitonen on tämä Bertalda. Hän ei miellyttänytkään
minua toisena päivänä enää läheskään niin paljon kuin edellisenä, ja
kolmantena vielä vähemmän. Mutta minä pysyin hänen seurassaan, koska
hän oli minulle ystävällisempi kuin muille ritareille, ja sitenpä
sattui, että minä leikillä pyysin hänen hansikastaan. 'Jos tuotte
minulle tiedon ja ihan yksinänne', sanoi hän, 'miltä tuossa kammotussa
metsässä näyttää'. En hänen hansikkaastansa suuriakaan välittänyt,
mutta sanottu oli sanottu, eikä kunniaa rakastava ritarismies anna
kahdesti kehottaa itseänsä moiseen koetukseen."
"Te olitte kai hänelle rakas?" keskeytti hänet Undine.
"Siltä näytti", myönsi Huldbrand.
"No, täytyypä hänen olla aika tyhmä", huudahti tyttö nauraen. "Ajaa
pois luotansa sen, joka on hänelle rakas, vieläpä kammottuun metsään
kerrassaan! Olisivat siinä metsä ja sen salaisuus minun puolestani
saaneet odotella!"
"Niinpä läksin taipaleelle eilis-aamuna", pitkitti ritari,
ystävällisesti hymyillen Undinelle. "Puunrungot välkkyivät niin
punaisina ja soleina aamun kirkkaudessa, joka levisi vihreälle
ruohikolle, lehdet kuiskailivat niin hauskasti keskenään, että minun
täytyi sydämessäni nauraa niitä ihmisiä, jotka saattoivat tuolla
herttaisella seudulla uumoilla mitään kaameata. Metsä on piankin
kuljettu toiseen laitaan ja takaisin, sanoin mielissäni itsekseni, ja
ennen kuin ajattelinkaan olin syvällä vihertävässä siimeksessä enkä
enää nähnyt vilahdustakaan taakseni jääneestä tasangosta.
"Silloin juohtui vasta mieleeni painostavasti, että saatoin laajassa
metsässä helposti eksyäkin, ja että tämä kenties oli ainoa vaara, joka
täällä kaikkialla uhkasi metsänkävijää. Seisahduin sen vuoksi
tarkkaamaan auringon asemaa, sen ehdittyä sill'aikaa hiukan
korkeammalle. Siinä ylöspäin tähyillessäni näen korkean tammen
oksikossa jotakin mustaa. Ajattelen sitä jo karhuksi ja tapailen
säilääni; silloin ärähtää puusta ihmisen äänellä, mutta hyvin käreällä
ja rumalla: 'Ellen täällä ylhäällä järsisi oksia poikki, niin mihin
paistinvartaaseen sinut keski-yöllä pistettäisiin, herra nenittelijä?'
Ja oksissa virnahtaa ja rapisee niin että heponi hullaantuu ja
pillastuen kiidättää minut mukanaan ennen kuin sain aikaa nähdä, mikä
lemmon otus siellä oikein olikaan."
"Sitä nimeä ette saa mainita", huomautti vanha kalastaja tehden
ristinmerkin. Emäntä vaiteliaana menetteli samaten. Undine katseli
lemmittyänsä kirkkain silmin ja sanoi:
"Parasta jutussa on sentään se, ett'eivät sittekään ole häntä todella
paistaneet. Jatka, sievä nuorukainen!"
Ritari pitkitti kertomustansa:
"Olin vauhkolla ratsullani tölmätä puunrunkoihin ja oksiin; se tippui
hikeä peloissaan ja kuumissaan eikä yhä vain antanut pysähdyttää
itseänsä. Viimein kävi kulku suoraan kohti kivistä kuilua. Silloin
minusta äkkiä näytti siltä kuin olisi pitkä, valkea mies paiskautunut
puolittain sen tielle. Hevonen seisahtui kammostuneena; minä sain sen
jälleen valtoihini ja näin vasta, ett'ei pelastajani ollut mikään
valkea mies, vaan hopeankirkas puro, joka vieressäni syöksähti eräältä
kunnaalta alas, hillittömänä salvaten ratsuni juoksun."
"Kiitoksia, rakas puro!" huudahti Undine käsiään taputtaen. Mutta vanha
kalastaja tuijotteli alas eteensä päätään pudistaen ja syvissä
mietteissä.
"Olin tuskin suoristaunut jälleen satulassa ja tarttunut taas
kunnollisesti ohjaksiin", jatkoi Huldbrand, "kun jo seisoi sivullani
kummallinen pikku mies, suunnattoman vinkurainen ja ruma, ihan
ruskeankeltainen ja nenä tuskin paljoakaan pienempi kuin miekkonen
itse. Hän veti leveän suunsa typerän kohteliaaseen viuruun ja
kunnioitti minua senkin seitsemällä jalanraapaisulla ja kumarruksella.
"Minulle oli mokoma ilveily hyvin vastenmielinen, joten kiitin häntä
ihan lyhyeen, käänsin vielä vapisevan hevoseni ja ajattelin etsiä
itselleni toista seikkailua tahi sen puutteessa kotitietä, sillä
aurinko oli hurjan kiidätykseni aikana jo painunut puolipäivän
korkeudelta länteen päin. Mutta silloinpa pikku mies salamannopealla
käänteellä pyörähti ympäri ja seisoi taaskin orhini edessä.
"'Sijaa siinä!' sanoin närkästyen; 'eläin on vauhko ja sinkauttaa sinut
helposti nurin.'
"'Ai', hölpötti miekkonen ja nauroi vielä kamalamman tyhmästi,
'antakaahan minulle toki ensin kolikko juomarahaksi, sillä minähän otin
hevosenne kiinni. Minuttahan makaisitte hevosinenne tuolla alhaalla
kivirotkossa! huu!'
"'Älä vain enää virnistele', virkoin minä, 'ja ota rahasi, vaikka
valehteletkin; sillä katsohan, tuo hyvä puro minut pelasti, etkä sinä,
poloinen vätys!'.
"Ja minä pudotin kultarahan hänen kummalliseen lakkiinsa, jonka hän oli
kerjäten sipaissut päästänsä. Sitten ajoin ravia eteenpäin; mutta hän
ärähteli takanani ja oli äkkiä käsittämättömän vikkelästi rinnallani.
"Minä joudutin ratsuni täyteen neliseen; hän nelisti mukana, niin
tukalaksi kuin se näyttikin hänelle käyvän ja niin kummallisiin
puolittain naurettaviin, puolittain kammottaviin väänteisiin kuin hänen
ruumiinsa kiertyikin. Hän piti kultakolikkoa yhä korkealla kädessään ja
koikkui joka hypähtelyllä: 'Väärä raha, väärä lantti! Väärä lantti,
väärä raha!' Ja sitä hän vaakkui niin ontosti kajahtelevasta rinnasta,
että olisi luullut hänen joka hönkäisyllään syöksyvän kuolleena maahan.
Ruma punainen kieli roikkui pitkälle kidasta.
"Pysähdytin säikkyneenä ratsuni; kysyin: 'Mitä tahdot huutelullasi? Ota
vieläkin kultakolikko, ota kaksi, mutta heitäkin sitten ärhentelemästä
kintereilläni!'
"Silloin hän taaskin äityi ruman kohteliaaseen tervehtelyynsä ja
höpisi:
"'Kultaa vain ei, kultaa se vain ei saa olla, nuori herraseni! Sitä
ryönää on minulla itselläni ylenmäärin, sen teille näytän.'
"Silloin olin yht'äkkiä näkevinäni vihreän kamaran läpi, kuin olisi se
ollut vihreätä lasia ja tasainen maa pallonpyöreä. Sen sisustassa
kirmaili joukko pikku äijiä hopealla ja kullalla. Nurin narin
kieppuilivat ne, paiskelivat toisiansa leikillään jaloilla metalleilla
ja ilkkuen huohottelivat kultahietaa toistensa kasvoihin. Ruma
kumppanini seisoi puolittain sisällä, puolittain ulkona; hän antoi
noiden toisten ojentaa itselleen paljon, hyvin paljon kultaa ja
osotteli sitä minulle nauraen, sitten aina taas heittäen sen kilisten
poukkoilemaan alas mittaamattomiin kuiluihin. Sitte hän taas näytti
minulta saamaansa kultakolikkoa alhaalla oleville pikku äijille, ja
nämä nauroivat sille pakahtuaksensa ja sähisivät minulle pilkallisesti.
Viimein he kaikki harittivat terävät, metallipölyiset sormensa minuun
päin, ja hurjempana ja hurjempana, ja sankempana ja sankempana ja
vauhkompana ja vauhkompana kieri vilinä ylös minua kohti. Silloin
valtasi minut kauhistus, kuten äsken hevoseni; iskin molemmat
kannukseni sen kylkiin enkä tiedä, kuinka kauvas toistamiseen karautin
metsän uumeniin.
"Lopultakin taas pysähtyessäni oli illan viileys ympärilläni. Oksien
lomitse näin valkean polun loistavan edessäni ja arvelin sen varmaankin
johtavan metsästä takaisin kaupunkiin. Tahdoin tunkeutua polulle, mutta
lumivalkeat, epäselvät kasvot, joiden piirteet alituiseen vaihtuivat,
vilkkuivat minua kohden lehtien raosta. Yritin väistää niitä, mutta
minne käännyinkin, ne olivat vain vastassa. Vimmastuneena aijoin
viimein lennättää ratsuni suoraan kohti, mutta silloin suihkusi minua
ja ratsuani vastaan valkeata vaahtoa, niin että meidän molempien täytyi
soaistuneina kääntyä.
"Siten ajoivat kasvot meitä askel askeleelta alaspäin polulta ja
jättivätkin meille kaikestaan vain yhdelle ainoalle suunnalle tien
vielä vapaaksi. Jos tätä kuljimme, niin ne olivat kyllä kintereillämme,
mutta eivät meitä pienimmälläkään tavalla häirinneet. Kun sitte joskus
käännähdin katsomaan, huomasin kyllä, että valkeihin, suihkuaviin
kasvoihin liittyi yhtä valkea, kerrassaan jättiläismäinen ruumis, mutta
monasti näytti myös siltä, kuin olisi ajajani ollut vaeltava
suihkukaivo; en voinut siitä kertaakaan päästä oikeaan varmuuteen.
Uupuneina alistuivat ratsu ja mies valkean miehen ohjaukseen; hän
nyökytteli meille alituiseen päätänsä, kuin tahtoen sanoa: 'Oikein
menee, oikein menee!' -- Ja niin me lopuksi pistäysimme metsän reunasta
tänne, missä näin viheriöitsevän kedon, järven ja teidän pikku majanne.
Pitkä valkea mies katosi samassa."
"Hyvä, että hän on poissa", sanoi vanha kalastaja, ja nyt hän alkoi
puhella siitä, millä tavoin hänen vieraansa voisi parhaiten päästä
seurueensa luokse takaisin kaupunkiin. Siitä Undine yltyi ihan hiljaa
itsekseen nauraa kihertämään. Huldbrand huomasi sen ja kysyi:
"Ajattelin sinun pitävän täällä olostani; mistä siis nyt iloitset, kun
on lähdöstäni puhe?"
"Koska et voi lähteä", vastasi Undine. "Koetahan vain pinnistää
paisuneen metsäpuron yli ruuhella, ratsain tahi jalan, miten mielesi
tekee. Tahi jätä mieluummin yrittämättä, sillä salaman nopeudella
ajelehtivat puunrungot ja järkäleet rusentaisivat sinut. Ja mitä
järveen tulee, ei isä ruuhellaan uskalla pyrkiä kyllin kauvas
ulapalle." Huldbrand nousi hymyillen, nähdäkseen oliko asema sellainen,
kuin Undine oli kuvannut. Vanhus seurasi häntä, ja tyttö ailakoitsi
leikkiä laskien miesten vierellä. He huomasivat Undinen olevan
oikeassa, ja ritarin täytyi taipua jäämään saareksi joutuneelle
niemekkeelle, kunnes tulva laskisi.
Heidän kolmisin palatessaan kävelyltään majaa kohti virkahti ritari
pienoisen korvaan:
"No, miten on asian laita, pikku Undine? Oletko vihoissasi
jäämisestäni?"
"Myh", vastasi tämä nyrpeästi, "antakaa minun olla. Ellen olisi teitä
purrut, niin mitähän kaikkea kertomuksessanne vielä olisi Bertaldasta
esiintynytkään!"