Undinen löytyminen.
Huldbrandin mieli kävi yhä tuskaisemmaksi ja sekavammaksi, mitä
kauvemmin hän turhaan etsi öisistä varjoista. Ajatus, että Undine oli
ollut pelkkä metsänilmestys, sai hänessä uudestaan valtaa. Niin,
olisipa hän aaltojen ja tuulen tohinassa, puiden räiskeessä, vast'ikään
vielä niin viehättävän seudun täydellisessä muutostilassa milt'ei
pitänyt petollisena harhakuvana koko niemekettä ja majaa asukkainensa;
mutta etäältä kuuli hän sentään aina vielä kohun läpi kalastajan
surullisen huhuilun, vanhan emännän äänekkään rukoilun ja veisuun.
Vihdoin hän saapui tulvivan puron partaalle ja näki kuunvalossa, että
tämä oli hillittömässä pursuamisessaan oikaissut tiensä metsästä
suoraksi, joten niemeke nyt oli saarena. Voi hyvä Jumala, ajatteli hän
itsekseen, jos Undine on uskaltanut sipsuttaa pari askelta tuohon
pelottavaan metsään, kenties juuri viehättävässä itsepintaisuudessaan,
koska minä en saanut siitä hänelle kertoa, -- ja nyt on virta paisunut
välille, sulkien hänet tuonne aaveitten sekaan yksikseen itkemään!
Häneltä pääsi kauhun huudahdus; hän kömpi muutamien kivien ja
suistuneiden petäjänrunkojen ylitse, astuakseen vuolaaseen virtaan ja
kahlaamalla tahi uimalla pyrkiäkseen etsimään eksynyttä metsästä. Hänen
mieleensä johtui kyllä kaikki kammottava ja ihmeellinen, mitä hänelle
jo päivällä oli sattunut nyt kohajavien ja ritkahtelevien oksien alla.
Etenkin tuntui hänestä, kuin seisoisi pitkä, valkea mies, jonka hän
liiankin hyvin tunsi, irvistellen ja nyökkyillen vastapäisellä
rannalla. Mutta juuri nuo kaameat kuvat vetivät häntä voimakkaasti,
koska hän ajatteli Undinen olevan niiden keskellä kuolettavassa pelossa
ja yksinänsä.
Jo oli hän tarttunut tukevaan petäjän oksaan ja seisoi tähän nojautuen
vilisevässä vuolteessa, jota vastaan hän tuskin kykeni pystyssä
pysymään; mutta rohkein mielin astui hän syvemmälle. Silloin huusi
suloinen ääni hänen vieressään:
"Älä luota, älä luota! Hän on luihu, se vanhus, virta!"
Hän tunsi tuon herttaisen kai'un; hän seisoi kuin lumottuna varjossa,
joka oli juuri siirtynyt sankkana kuun eteen, ja hänen päätänsä huimasi
aaltojen vilske, joiden hän näki nuolen nopeudella kiitävän kupeittensa
kohdalla. Kuitenkaan ei hän tahtonut yrityksestään luopua.
"Jos et toden teolla ole siinä, jos vain henkenä ympärilläni
ilkamoitset, niin en voi minäkään elää ja tahdon tulla varjoksi kuten
sinä, rakas, rakas Undine!"
Tämän hän huusi äänekkäästi ja astui taas syvemmä vuolteeseen.
"Katsohan toki lähellesi, hei, katsohan lähellesi, kaunis huimapää
nuorukainen!" helähti taaskin ihan likeltä, ja syrjään vilkaistessaan
näki hän juuri palaavassa kuunvalossa latvoistaan yhtyneiden puiden
oksien alla pienellä tulvan muodostamalla saarelmalla Undinen
hymyilevänä ja rakastettavana pujottautuneeksi kukkanurmikkoon.
Kuinka paljoa riemukkaammin käyttikään männynkarahkaansa sauvanaan
nuori mies nyt kuin äsken! Moniaalla askeleella suoriusi hän
vuolteesta, joka kohisi hänen ja tyttösen välillä, ja nousi hänen
viereensä pienoiselle iki vanhojen puiden humuunsa kätkemälle ja
turvallisesti suojaamalle parvekkeelle. Undine oli hiukan kohottautunut
ja kietaisi nyt vihreässä lehväkatoksessa käsivartensa hänen kaulaansa,
siten vetäen hänet alas viereensä pehmeälle istuimelleen.
"Täällä pitää sinun minulle kertoa, soma ystäväiseni", sanoi hän
kuiskien, "täällä eivät meitä yrmeät vanhukset kuule. Ja sen arvoinen
kuin heidän kehno majansa on toki täällä aina meidän lehvistömme."
"Se on taivas!" virkkoi Huldbrand ja syleili kiihkeästi suudellen
mielistelevää kaunokaista.
Sillävälin oli vanha kalastaja saapunut virran rantaan ja huusi yli
aaltojen molemmille nuorille:
"Hoi, herra ritari, minä olen teidät ottanut vastaan kuten kunnon
miehen tulee toista kohdella, ja nyt te noin salassa supisette
kasvattini kanssa, jättäen päälle päätteeksi minut hädissäni yön
selkään juoksentelemaan hänen perässään."
"Juur'ikään minäkin vasta löysin hänet, isäseni", huusi ritari vastaan.
"Sen parempi", sanoi kalastaja, "mutta tuokaakin hänet nyt
siekailematta tänne kuivalle maalle."
Mutta siitä ei Undine tahtonut kuulla puhuttavankaan. Hän arveli
mieluummin lähtevänsä kauniin vieraan kanssa kerrassaan metsään kuin
takaisin majaan, missä hänelle ei osotettu mielisuosiota ja mistä sievä
ritari kumminkin ennemmin tahi myöhemmin siirtyisi muuanne.
Sanomattoman viehkeästi lauloi hän Huldbrandia kaulaten:
Alhosta aalto juoksi
ja etsi onneaan;
se saapui meren luoksi
ja jääpyi ainiaan.
Vanha kalastaja itki haikeasti hänen laululleen, mutta se ei häntä
näyttänyt suurestikaan liikuttavan. Hän suuteli ja silitteli
lemmittyänsä, joka vihdoin sanoi hänelle:
"Undine, jos ei vanhan miehen murhe viillä sydäntäsi, niin viiltää se
minun. Lähtekäämme takaisin hänen luokseen!"
Kummeksien avasi tyttö isot, siniset silmänsä suuriksi ja puheli
viimein verkalleen ja empien:
"Jos totta tarkotat, -- hyvä; minusta on oikeata kaikki, mitä sinä
tahdot. Mutta ensin on vanhan miehen tuolta luvattava minulle, että hän
vastaan inttämättä antaa sinun kertoa, mitä olet metsässä nähnyt, ja --
no, muusta kyllä selviämme."
"Tulehan vain, tule!" huusi hänelle kalastaja, sen enempää sanoiksi
saamatta. Samalla ojensi hän käsivartensa kauvas virralle tyttöä kohden
ja nyökytti päätänsä taatakseen tälle hänen vaatimuksensa täyttymisen,
jolloin hänen valkeat hapsensa omituisesti valahtivat kasvoille ja
Huldbrandin täytyi ajatella metsän nyökkyilevää valkeata miestä.
Antamatta kuitenkaan minkään itseänsä hämäännyttää sieppasi nuori
ritari kauniin neitosen käsivarsillensa ja kantoi hänet kapean salmen
yli, josta virta kuohui hänen saarelmansa ja mantereen välitse.
Vanhus kiepahti Undinen kaulaan eikä voinut ollenkaan kyllikseen
riemuita ja suudella; vanha emäntäkin kiirehti paikalle ja hyväili
jälleenlöytynyttä mitä sydämellisimmin. Nuhteista ei enää ollut
puhettakaan, sitäkin vähemmin, kun Undinekin uhmansa unohtaen ihan
ylenmäärin jakeli molemmille kasvatusvanhemmilleen helliä sanoja ja
rakkauden osotuksia.
Vihdoinkin toinnuttaessa jälleenyhtymisen riemastuksesta pilkisteli jo
kajasteleva aamurusko järven takaa. Myrsky oli tauonnut; linnut
visertelivät virkeinä märillä oksillansa. Kun nyt Undine tivasi ritarin
luvatun tarinan kertomista, myöntyivät vanhukset myhäillen ja alttiisti
hänen toivomukseensa. Puiden alle majan taakse järven puolelle tuotiin
aamiainen ja istuuduttiin peräti tyytyväisin mielin sen ääreen, --
Undine ritarin jalkoihin ruohikolle, kun hän ei millään muotoa
suostunut asettumaan toisin. Sitten alkoi Huldbrand jutella seuraavaan
tapaan.