Undinen joutuminen kalastajalle.
Huldbrand ja kalastaja hypähtivät istuimiltaan ja aikoivat rientää
vihastuneen tytön perästä. Mutta ennen kuin he ehtivät majan ovelle oli
Undine jo kadonnut pilviseen pimentoon, eivätkä hänen kepeät jalkansa
pienimmälläkään kapseella ilmaisseet, mille suunnalle hän oli saattanut
lähteä juoksemaan.
Huldbrand katsoi kysyvästi isäntäänsä. Hänestä milt'ei tuntui kuin
olisi noin nopeasti takaisin yöhön sukeltanut herttainen ilmiö ollut
pelkkää jatkoa niille ihmeellisille olennoille, jotka olivat
aikaisemmin metsässä hänelle ailakoineet. Mutta vanhus murisi
partaansa:
"Ensi kertaa ei hän meille sitä temppua tee. Nyt saapi kaiken yötä
tuntea tuskaa sydämessään ja pitää unen silmistänsä loitolla; sillä
kuka tietää, eikö hän sentään kerran joudu vahinkoon, kun on tuolla
tavoin yksinään ulkona pimeässä aamunkoittoon asti."
"Siispä lähtekäämme toki etsimään, isäseni, Jumalan tähden!" huudahti
Huldbrand huolissaan.
Vanhus vastasi:
"Mitäpä siitä olisi hyötyä? Synti olisi antaa teidän ihan yksinänne
lähteä yön selkään hupakkoa tyttöä tavottelemaan, ja minun vanhat
sääreni eivät sitä virmapäätä saavuta, vaikka tietäisinkin, minne hän
on livistänyt."
"Täytyy meidän ainakin huudella häntä ja pyytää palaamaan", arveli
Huldbrand ja alkoi mitä suostuttelevimmin kehotella: "Undine, oi
Undine! tulehan toki takaisin!"
Vanhus huojutteli päätänsä, vakuutellen kaiken huhuilun lopultakin
turhaksi; ritari ei muka vielä tiennyt pienoisen uppiniskaisuutta.
Samalla ei hän kuitenkaan voinut olla useaan kertaan huutelematta
kaameaan yöhön:
"Undine, Undine rakas! Minä pyydän sinua, tulehan vain tämän kerran
takaisin!"
Siten sentään kävi kuin kalastaja oli sanonut. Undinesta ei mitään
kuulunut eikä näkynyt, ja koska vanhus ei millään muotoa tahtonut
sallia, että Huldbrand etsiskelisi pakolaista, niin täytyi molempien
lopulta palata majaan. Siellä he huomasivat liesivalkean olevan
hiipumassa; talon emäntä ei ottanut Undinen pakoa ja vaaraa läheskään
niin raskaaksi huoleksi kuin hänen miehensä, vaan oli jo mennyt
levolle. Vanhus hohutteli hiilet jälleen hehkumaan, asetti kuivia puita
päälle ja etsi taas loimuavan roihun valossa esille viiniruukun, jonka
laski vieraansa eteen.
"Tekin olette tyhmästä tytöstä huolissanne, herra ritari", puheli hän,
"ja me mieluummin osan yöstä rupattelemme viiniä maistellen kuin
heittelehdimme kaislapatjoilla turhaan unta tavotellen. Eikö totta?"
Huldbrand oli ehdotukseen varsin tyytyväinen. Kalastaja pakotti hänet
makuulle menneen emännän vapaalle kunniasijalle, ja molemmat joivat ja
haastelivat keskenään, kuten kaksi tuttavallista kelpo miestä ainakin.
Tosin aina kun ikkunan ulkopuolella vähänkin kahahti, tai myös joskus
silloinkin kun ei hivauskaan heitä häirinnyt, kavahti toinen noista
kahdesta ylös ja sanoi: "Hän tulee!" Sitten he tuokioksi vaikenivat,
jälkeenpäin kaiken entiselleen jäädessä jatkaakseen jutteluansa
huoahtaen ja päätänsä pudistellen.
Mutta koska nyt kumpainenkaan ei kyennyt juuri muuta ajattelemaan kuin
Undinea, niin eivät he sen parempaa tienneet kuin ritari kuulla, millä
tavoin Undine oli vanhalle kalastajalle joutunut, ja kalastaja kertoa
sen samaisen tarinan. Hän alotti seuraavasti:
"Siitä on kait jo viisitoista vuotta vierryt, kun kuljin kerran tuon
sankan metsän kautta kaupunkiin saalistani kaupalle. Vaimoni oli jäänyt
kotiin, kuten tavallista, vieläpä siihen aikaan hyvin sievästä
syystäkin, sillä Jumala oli silloisessa jo jokseenkin korkeassa
ijässämme suonut meille ihmeen kauniin lapsosen. Se oli tyttölapsi, ja
me jo puhelimme keskenämme, emmekö uuden tulokkaan hyväksi muuttaisi
kauniilta niemekkeeltämme, voidaksemme vast'edes paremmin kasvattaa
asutulla seudulla tämän rakkaan taivaanlahjamme. Tosin ei köyhillä
ihmisillä ole kovinkaan väliä, kuten saatatte arvella, herra ritari;
mutta, hyvä Jumala, jokaisenhan sentään täytyy tehdä mitä voipi. -- No
niin, se asia kovasti pyöri mielessäni taipaleella. Tämä niemeke oli
minulle niin sydämeni pohjasta rakas, ja ihan minua hätkähdytteli, kun
minun piti kaupungin melussa ja hälyssä itsekseni ajatella: Tällaisessa
tohinassa nyt piakkoisin sinäkin saat asuinsijasi tahi et paljoakaan
hiljaisemmassa! -- Mutta en siinä nurkunut rakasta Isäämme vastaan;
päin vastoin kiitin Häntä hiljaisesti vastasyntyneestä. Valehtelisin
myös, jos sanoisin, että minulle mennen tullen sattui metsässä mitään
ajatteluttavampaa kuin muulloinkaan, kuten en olekaan koskaan nähnyt
siellä mitään kammoksuttavaa. Aina oli noissa kummallisissa
varjopaikoissa mukanani Herra."
Vanhus paljasti kaljun päänsä ja jäi pitkäksi aikaa ajatuksissansa
rukoilemaan. Sitte hän painoi jälleen hatun päähänsä ja pitkitti
kertomustaan.
"Tällä puolla metsän, oi, tällä puolla tuli surkeus vastaani. Vaimoni
kohtasi minut, silmät puroina tulvillaan; hän oli pukeutunut
surupukuun.
"'Voi armias Jumala', voihkasin minä, 'missä on rakas lapsemme? Sano!'
"'Sen luona, jota huudat, mieheni rakas', vastasi hän ja me kävelimme
nyt hiljaisesti itkien yhdessä majaan. -- Hain pienoista ruumista;
silloin sain vasta kuulla, mitä oli tapahtunut. Järven rannassa oli
vaimoni istunut lapsi sylissään, ja siinä hänen huolettomasti ja
onnellisena leikkiessään pienokaisen kanssa kumartuu tämä yht'äkkiä
eteenpäin kuin nähden jotakin ihan ihmeellistä vedessä. Vaimoni näkee
vielä tuon suloisen enkelin nauravan ja kätösillään tapailevan; mutta
siinä silmänräpäyksessä hän rivakan liikkeen johdosta luikahtaa äitinsä
käsivarsilta alas kosteaan kuvastimeen. Paljon olen pikku vainajaa
etsinyt, mutta turhaan; ei ollut hänestä jälkeäkään nähtävissä.
"Istuimme sitte me poloiset vanhemmat saman päivän iltana hiljaisesti
kahden kesken majassamme; puhumiseen ei kumpaisellakaan ollut halua,
jos siihen olisi kyyneliltänsä kyennytkään. Tuijottelimme
liesivalkeaan. Silloin rasahtelee ulkona ovella; se ponnahtaa auki; ja
ihmeen kaunis kolmen, neljän vuoden vanha tyttönen seisoo ylellisesti
somisteltuna kynnyksellä meille myhäillen. Me jäimme kerrassaan mykiksi
hämmästyksestä, enkä ensimältä tiennyt, oliko siinä säällinen pikku
inehmo vaiko pelkkä ilkamoiva kuva. Mutta silloin näin vettä tippuvan
kultaisista hiuksista ja kalleista vaatteista, ja nyt oivalsin, että
kaunis lapsonen oli ollut vedessä ja tarvitsi apua.
"'Vaimoseni', sanoin minä, 'meille ei kukaan ole kyennyt pelastamaan
rakasta lastamme. Me tahdomme ainakin tehdä muille ihmisille sen, mikä
meidät maan päällä autuaiksi saattaisi, jos sen joku voisi meille
tehdä.'
"Me riisuimme pienokaisen, panimme hänet vuoteeseen ja annoimme hänelle
lämmittävää juotavaa. Hän ei hiiskunut sanaakaan, tähystelihän
hymyillen vain meitä yhäti merensinisillä taivaansilmillään.
"Aamulla saattoi havaita, ett'ei hän ollut sen enempää vahinkoa saanut,
ja minä tiedustin nyt hänen vanhempiaan ja tänne joutumistansa. Mutta
siitä syntyi sekava, ihmeellinen juttu. Kaukaa täytynee hänen olla
syntyisin, sillä enhän ole näinä viitenätoista vuonna saanut mitään
hänen suvustansa selville, jota paitsi hän puheli ja vieläkin toisinaan
puhelee niin eriskummallisia asioita, ett'ei meikäläinen tiedä, eikö
hän ole voinut kerrassaan kuusta tipahtaa. Siinä on puhetta
kultalinnoista, kristallikatoista ja Jumala tiesi mistä kaikesta.
Selvimmin kertoi hän äitinsä keralla lähteneensä isolle järvelle
huviretkelle, pudonneensa aluksesta veteen ja tulleensa tajullensa
vasta täällä puiden alla, hauskan rannan ilahuttaessa hänen mieltänsä.
"Nyt oli meillä vielä vaikea pulma ja huoli sydämellämme. Oli tosin
varsin väleen selvää, että me rakkaan hukkuneen sijaan tahdoimme pitää
ja kasvattaa löydökin; mutta kuka saattoikaan tietää, oliko lapsi
kastettu vai eikö? Itse ei hän siitä tiennyt mitään sanoa. Että hän oli
Jumalan kiitokseksi ja iloksi luotu olento, sen hän kyllä tiesi,
vastaili hän meille enimmäkseen, ja mikä Jumalan kiitokseen ja iloon
kuului, siihen oli hänkin valmis antautumaan.
"Vaimoni ja minä päättelimme: Jos hän ei ole kastettu, niin ei asiassa
ole siekailemista; jos hän onkin, niin voipi hyvissä asioissa liian
vähä pikemmin vahingoittaa kuin liian paljo. Ja sen mukaan
aprikoitsimme hyvää nimeä lapselle, jota emme muutenkaan vielä osanneet
oikein huudella. Lopuksi arvelimme Dorotean hänelle paraiten
soveltuvan, koska olin kerran kuullut sen merkitsevän Herranlahjaa ja
hän oli Jumalan meille lahjaksi lähettämä lohduttamaan meitä
surkeudessamme. Hän sitä vastoin ei ottanut sitä kuullakseenkaan, vaan
sanoi vanhempiensa nimittäneen häntä Undineksi [_unda_ = aalto] ja
tahtovansa Undinena pysyäkin.
"Minusta se kuulosti pakanalliselta nimeltä, jota ei ollut missään
kalenterissa, ja sen vuoksi kysyin neuvoa eräältä papilta kaupungissa.
Hänkään ei Undinea nimeksi hyväksynyt ja tuli minun monien pyytelyjeni
taivuttamana mukanani tuon ihmeellisen metsän halki tänne majaani
kastetoimitusta suorittamaan. Pienokainen seisoi niin sievästi
somistettuna ja viehkeänä edessämme, että papin sydän piankin
kerrassaan suli hänelle, ja typykkä osasi niin näpsästi mielistellä ja
toisin ajoin niin hullunkurisesti uhmata häntä, ett'ei hän lopulta
kyennyt enää muistamaan ainoatakaan niistä perusteista, joita hänellä
oli ollut Undine-nimeä vastaan.
"Undineksi hänet siis kastettiin, ja hän käyttäysi pyhän toimituksen
aikana erinomaisen säveästi ja herttaisesti, niin raju ja epävakainen
kuin hän muulloin aina olikin. Sillä vaimoni on ihan oikeassa: aika
lailla olemme hänen kauttansa saaneet kiusaa sietää. Jos minun pitäisi
teille kertoa --"
Ritari keskeytti kalastajan, kohdistaakseen hänen huomionsa
hillittömästi pauhaavaa tulvaa muistuttavaan kohinaan. Hän oli jo
aikaisemmin kuullut sitä vanhuksen puhelun lomissa, mutta nyt se tohisi
majan edustalla yhä yltyvällä voimalla. Molemmat ryntäsivät ovelle.
Silloin he ulkona näkivät nyt ilmestyneellä kuutamolla metsästä
juoksevan puron paisuneeksi raivokkaasti yli äyräittensä ja tempailevan
mukanaan vihaisissa pyörteissä kiviä ja puunrunkoja.
Myrsky puhkesi kuin pauhun herättämällä riehumaan mahtavista
pilvikasautumista, ajellen näitä nuolen nopeudella kuun editse. Järvi
meurusi tuulen siipien ruoskimana, niemekkeen puut ohkuivat tyvestä
latvaan asti ja huojuilivat kuin taintumaisillansa vaahtoavien
pyörteiden yli.
"Undine! Jumalan tähden, Undine!" huusivat hätääntyneet miehet. Mitään
vastausta ei kuulunut, ja mistään harkinnasta piittaamatta juoksivat he
etsien ja huhuillen toinen yhtäälle, toinen toisaalle päin majasta.