Ritari tulee kalastajan luo.
Siitä saattaa nyt olla jo useita satoja vuosia, kun eräänä kauniina
iltana kerran istui ovensa edustalla vanha kelpo kalastaja verkkojansa
paikkaillen. Asuipa hän kerrassaan viehättävällä seudulla. Vehmas
nurmikko, jolle hänen majansa oli rakennettu, ulottui kauvas ulos isoon
järveen. Näytti siltä, kuin olisi niemeke ollut rakastunut
siniselkeään, ihmeen kirkkaaseen vedenkalvoon ja siksi siihen
tunkeutunut; mutta olisi voinut niinkin sanoa, että vesi se oli
lempivään syliinsä sulkenut kauniin kedon korkealla nyökkyilevine
ruohoineen ja kukkasineen sekä viileäkatveisine puineen. Toinen kävi
toisen vieraaksi, ja siksipä juuri oli kaikki niin kaunista.
Ihmisiä tosin oli tällä sievällä seudulla vähän tai ei ollenkaan
tavattavissa, kalastajaa ja hänen huonekuntaansa lukuun ottamatta.
Niemekkeen takana nimittäin kohosi hyvin sankka metsä, jonka synkkyys
ja vaikeakulkuisuus, samaten kuin ne eriskummalliset otukset ja
aaveet, joita siellä kerrottiin liikuskelevan, kammottivat useimpia
ihmisiä siksi paljon, ett'eivät sinne pistäytyneet muutoin kuin
välttämättömyyden pakosta. Vanha hurskas kalastaja kuitenkin kulki
häiritsemättömänä sen halki monet kerrat, ollessaan viemässä kauniin
niemekkeensä äärillä pyytämiänsä maukkaita kaloja isoon kaupunkiin,
joka ei ollut kovinkaan kaukana metsän tuolla puolen.
Metsän läpi taivaltaminen kävi hänelle helpoksi kait etupäässä siitä
syystä, että hänen mielessään liikkui tuskin mitään muuta kuin
hurskaita ajatuksia. Sitä paitsi hän joka kerta, kun tunkeusi
peljättyihin pimentopaikkoihin, tapasi soinnukkaasta kurkusta ja
vilpittömästä sydämestä kajahutella hengellisiä lauluja.
Nyt tänä iltana verkkojensa ääressä istuessaan hän kuitenkin tunsi
aavistamatonta pöyristystä, kun kuuli metsän hämystä ratsun töminää ja
tämä kohu vetäysi yhä lähemmäksi niemekettä. Mitä hän monina
myrskyisinä öinä oli metsän salaisuuksista uneksinut, se nyt yhdellä
kertaa sävähti hänen mieleensä; ennen kaikkea kuvastui hänen edessään
taas jättiläismäisen pitkä, lumivalkea mies, joka herkeämättä
nyökytteli kummallisesti päätänsä. Niin, nostaessaan katseensa metsää
kohti oli hän toden totta lehväristikon lomasta näkevinänsä
nyökkyilevän miehen astuvan esille.
Mutta väleen malttoi hän mielensä ja muisti, ett'eihän hänelle
ollut milloinkaan itse metsässä mitään pahaa sattunut, joten paha
henki kaiketi vielä vähemmin saattoi häneen tehota avoimella
niemekkeellä. Samalla hän lujasti lausui ääneensä ulkomuistista erään
raamatunlauseen, saaden siitä reippaan mielialansakin takaisin, ja
melkein nauraakseen hän silloin näki, kuinka suuresti oli erehtynyt.
Valkea, nyökkyilevä mies nimittäin yht'äkkiä muuttui hänelle ammoin
tutuksi puroksi, joka vaahdoten pursusi metsästä ja purkausi järveen.
Töminän taasen oli aiheuttanut upeasti koristeltu ritari, joka oli
ratsain tulossa puiden siimeksestä majaa kohti. Tulipunainen kauhtana
hulmusi orvokinsinisen, kullalla kirjaillun nutun yli; kullanvärisessä
litteässä lakissa liehui punaisia ja orvokinsinisiä höyheniä;
kultaisessa miekkavyössä välkkyi harvinaisen kaunis ja ylellisesti
koristeltu säilä. Ritarin valkea orhi oli solakampaa rakennetta kuin on
muulloin totuttu sotaratsuilla näkemään ja asteli niin kepeästi yli
nurmikon, ett'ei tämä vihreän kirjava permanto näkynyt siitä kärsivän
vähintäkään vauriota.
Vanha kalastaja ei sentään vieläkään ollut aivan levollinen mieleltään,
vaikka arvelikin oivaltavansa, ett'ei noin sievästä tulijasta ollut
mitään pahaa peljättävissä; sävyisästi otti hän hatun päästään
lähenevän vieraan edessä ja jäi tyynesti istumaan verkkojensa ääreen.
Ritari pysähdytti silloin ratsunsa ja kysyi, voisiko hän hevosineen
saada yösijaa ja hoitoa lähettyviltä.
"Mitä hevoseenne tulee, hyvä herra", vastasi kalastaja, "enpä tiedä
sille parempaa tallia neuvoa kuin tämän vilpoisen niityn, enkä parempaa
rehua kuin nurmikon ruohon. Teille itsellenne taasen annan mielelläni
pikku talosessani sellaisen iltasen ja yösijan kuin meikäläinen voipi
suoda."
Siihen oli ritari aivan tyytyväinen. Hän laskeusi alas ratsultaan,
jonka he molemmat yhdessä vapauttivat mahavyöstä ja ohjaksista, ja
jätti sen sitte hypähtelemään kukkaisella kedolla, isännälleen sanoen:
"Jos olisinkin havainnut teidät vähemmän vieraanvaraiseksi ja auliiksi,
kelpo kalastaja-vanhukseni, niin tuskinpa silti olisitte minusta enää
tänään erillenne päässyt. Näenhän edessämme ison järven, ja Isä
taivahinen minua varjelkoon illan suussa ratsastamasta takaisin tuohon
ihmeelliseen metsään!"
"Mitäpä tuosta liiemmälti puhuu", arveli kalastaja ja vei vieraansa
majaan.
Liedeltä valaisi niukka takkatuli hämärtävää, puhdasta pirttiä. Lieden
vierellä istui isolla tuolilla kalastajan ijäkäs vaimo. Hienon vieraan
astuessa sisälle hän nousi ystävällisesti tervehtien, mutta istuutui
takaisin kunniapaikalleen, tarjoamatta sitä muukalaiselle. Hymyillen
virkkoi silloin kalastaja:
"Älkää siitä hänelle nyreissänne olko, nuori herra, ett'ei hän luovuta
käytettäväksenne talon mukavinta istuinta. Tapa on köyhässä kansassa
sellainen, että se kuuluu ihan yksinomaan ikä-ihmisille."
"Mutta, ukkoseni", huomautti vaimo levollisesti myhäillen, "mitä
ajatteletkaan? Lieneehän vieraamme toki kristitty ihminen, ja kuinka
voisi silloin juolahtaa nuoren miekkosen mieleenkään häätää vanhoja
ihmisiä istuimiltansa? -- Istuutukaa, nuori herra", jatkoi hän ritariin
kääntyen, "joutuin; tuolla on vielä kylläkin mukava istuin, kunhan ette
liian rajusti sitä nytkähdyttele, sillä toinen jalas ei ole enää
kovinkaan tukeva."
Ritari nouti varovasti lepotuolin ja istahti hyvillä mielin: hänestä
tuntui kuin olisi hän sukua tälle pikku huonekunnalle ja juuri palannut
kaukomailta tänne kotiinsa.
Nämä kolme kelpo kumppanusta alkoivat mitä ystävällisimmin ja perin
tuttavallisesti haastella keskenään. Metsästä kyseli ritari moniaan
kerran yhtä ja toista, mutta siitä kyllä ei ukko tahtonut ottaa juuri
tietääksensäkään; kaikkein vähimmin arveli hän soveltuvan siitä puhella
näin yön tullen. Taloudestaan ja askartelustaan aviopuolisot sitä
vastoin juttelivat sitä enemmän ja kuuntelivat myös halukkaasti ritarin
kertomuksia matkoistansa. Hän ilmotti omistavansa Tonavan lähteillä
linnan ja olevansa nimeltään Ringstettenin Huldbrand.
Kesken puhelun oli vieras jo toisinaan kuullut matalan pikku ikkunan
taholta läiskettä, kuin roiskuttaisi joku niihin vettä. Ukko tuolle
ropseelle aina tyytymättömäsi rypisti otsaansa; mutta kun ruutuihin
vihdoin hulahti kerrassaan suihke ja pirahteli lahonneista puitteista
sisälle pirttiin, nousi hän nyreästi seisaalleen ja huusi uhkaavasti
ikkunaan päin:
"Undine! Etkö jo viimein herkeä lapsenkureistasi? Ja onkin vielä päälle
päätteeksi vieras herra täällä luonamme."
Ulkona tulikin hiljaista; kuului enää vain hillittyä tirskunaa.
Kalastaja selitteli istumaan palaten:
"Teidän on se nyt pidettävä hyvänänne, arvoisa vieraani, ja kukaties
vielä monta kurittomuutta lisäksikin; mutta ei hän tarkota pahaa.
Kasvattityttäremme Undine se, nähkääs, ei mitenkään ota
vieroittuaksensa lapsellisesta käyttäytymisestään, vaikka jo piankin
lienee kahdeksannellatoista vuodellaan. Mutta, kuten sanottu,
pohjaltaan on hän kuitenkin kaikesta sydämestään hyvä."
"Kelpaapa sinun sanoa!" väitti vastaan vaimo päätänsä pudistaen. "Noin
kalanpyynnistä tai matkalta palatessasi saattaa hänen ilkamoimisensa
olla hyvinkin veikeätä. Mutta kokonaan toista on pitää häntä päivän
pitkän kimpussaan ainoatakaan viisasta sanaa kuulematta; itse pyhä
kärsivällisyyskin lopulta kyllääntyisi siihen, että lisääntyvässä
ijässä talouteen tarvittavan avun asemesta täytyy alituiseen vain
torjua hänen hullutuksiansa kerrassaan tuhoa meille tuottamasta."
"No, no", myhäili isäntä, "sinun puuhiisi kuuluu Undine, ja järvi
minun. Repiihän sekin minulta useasti tokeeni ja verkkoni, mutta
pidänpä siitä silti paljon, kuten sinäkin kaikkine ristinesi ja
vastuksinesi pidät näpeästä lapsosesta. Eikö totta?"
"Eipähän hänelle ihan suuttua osaa", vastasi hänen puolisonsa
myöntävästi hymyillen.
Silloin lennähti ovi auki; ihmeen kaunis vaaleaverinen tyttönen
luikahti nauraen sisään ja huudahti:
"Olette minulle vain pilojanne puhunut, isä; missä nyt muka on
vieraanne?"
Mutta siinä silmänräpäyksessä huomasikin hän ritarin ja jäi
hämmästellen seisomaan kauniin nuorukaisen eteen. Huldbrand viehättyi
suloiseen olentoon ja tahtoi oikein tarkoin painaa mieleensä
rakastettavat kasvonpiirteet, koska arveli ainoastaan tytön
hämmästyksen suovan hänelle aikaa siihen, kunnes tämä piankin kääntyisi
hänen katseiltansa syrjään kaksin verroin ujostuneempana. Mutta kävikin
aivan toisin. Sillä pitkän tovin häntä silmäiltyänsä astui tyttö
luottavaisesti lähemmäksi, polvistui hänen eteensä ja sanoi hypistellen
kultaista reikäkolikkoa, jota hän kantoi kallisarvoisissa ketjuissa
rinnallaan:
"Oi sinua kaunista, sinua ystävällistä vierasta, miten oletkaan
vihdoinkin tullut meidän matalaan majaamme? Täytyikö sinun siis
vuosikausia matkata maailmaa, ennen kuin kerran meidänkin luoksemme
osasit? Tuletko autiosta metsästä, kaunis ystävä?"
Toruva vaimo ei jättänyt ritarille vastaamisen vuoroa. Hän käski neidon
siivosti heti nousta ja siirtyä työhönsä. Mutta vastaamatta veti Undine
pienen jakkaran Huldbrandin tuolin viereen, istuutui sille kudelminensa
ja sanoi leppeästi:
"Minä teen työtäni tässä."
Kalastaja menetteli kuten hemmoteltujen lasten vanhemmilla tapana on.
Hän ei ollut huomaavinansakaan Undinen käyttäytymistä ja tahtoi kääntää
puheen toisaanne. Mutta tyttönenpä ei päästänytkään häntä perille. Hän
tivasi:
"Olen herttaiselta vieraaltamme kysynyt, mistä hän tulee, eikä hän ole
vielä vastannut minulle."
"Metsästä minä tulen, kaunis kuvaseni", selitti Huldbrand; ja tyttö
jatkoi:
"Silloinpa täytyy sinun kertoa minulle, miten sinne jouduit, sillä
ihmiset yleisesti kammoavat sitä, ja mitä ihmeellisiä seikkailuja olet
siellä kokenut, sieltä kun ei kuulu sellaisitta suoriuduttavan."
Huldbrandia tämä muistiin johdatus hieman värähdytti ja hän vilkaisi
tahtomattansakin ikkunaan, sillä hänestä tuntui kuin olisi sieltä
ehdottomasti irvistelemässä sisälle joku hänen metsässä kohtaamistansa
kummallisista olennoista. Hän ei nähnyt mitään muuta kuin pilkkosen
pimeän yön, joka nyt oli ikkunaruutujen taakse levittäytynyt. Silloin
hän rohkaisihe ja oli juuri tarinansa alottamaisillaan, kun ukko
keskeytti hänet tokaisten:
"Ei sitä, herra ritari! Sellaisiin ei tämä hetki ole ollenkaan
otollinen."
Silloinpa Undine vihoissaan hypähti jakkaraltaan, pani kauniit
käsivartensa puuskaan ja huusi ihan kalastajan eteen asettuen:
"Hänkö ei saa kertoa, isä? eikö saa? Mutta minä tahdon; hänen pitää,
pitääpä vainkin!"
Ja sievä pikku jalka polkaisi kiivaasti lattiaa. Kaikki sentään
tapahtui niin hullunkurisen viehättävällä suloudella, että
Huldbrand nyt hänen suutuksissaan ollessaan kykeni melkein
vielä vähemmin kääntämään katsettansa hänestä kuin äsken hänen
innostuneen ystävällisyytensä aikana. Ukossa sitä vastoin leimahti
pidätetty närkästys ilmi liekkiin. Hän nuhteli kiivaasti Undinen
tottelemattomuutta ja sopimatonta esiintymistä vierasta kohtaan, ja
kelpo vanha emäntä yhtyi mukaan. Silloin sanoi Undine:
"Kun tahdotte torata ettekä tee mitä minä tahdon, niin nukkukaa
yksinänne vanhassa, savuisessa hökkelissänne!"
Ja nuolena viuhahti hän ulos ovesta, nopsasti kapaisten synkkään yöhön.