Paikalla Sedanin taistelun jälkeen alkoivat molemmat saksalaiset
sotajoukot vieriä Pariisia kohti.
Maasin armeija tuli pohjoisesta Marnelaakson läpi ja Preussin
kruununprinssin sotajoukko, joka Villeneuve-Saint-Georgesin kohdalla
oli mennyt Seinen yli, marssi Versaillesiin sulkemaan kaupunkia
etelästä. Kenraali Ducrot, jolle oli uskottu äskettäin muodostetun
neljännentoista osaston johto, päätti hyökätä viimeksimainitun
sotajoukon kimppuun.
Maurice taisteli uuden rykmenttinsä kanssa -- sadannenviidennentoista
-- metsässä Meudonin vasemmalla puolella, mutta ei saanut lähtökäskyä,
ennenkun tappio jo oli silminnähtävä.
Muutamat kranaatit olivat tarpeeksi; kauhea hämminki syntyi
zuaavipataljoonassa, jossa oli pelkästään rekryyttiä, toisetkin joukot
yhtyivät hurjaan pakoon eivätkä pysähtyneet ennenkun Pariisin vallien
suojassa, jossa sekasorto oli täydellinen. Kaikki asemat eteläisissä
linnoituksissa menetettiin, viimeinen side, joka Pariisin Ranskaan
yhdisti -- läntisen rautatien sähkölennätinlanka -- katkaistiin samana
iltana. Pariisi oli erotettu muusta maailmasta.
Ilta oli Mauricelle äärettömän kamala. Jos saksalaiset olisivat
uskaltaneet, olisivat he samana yönä majoittuneet Karuselltorille.
Mutta he olivat viisaita, he olivat lujasti päättäneet panna kaiken
taitonsa liikkeelle.
Piirittämissuunnitelman pienimmätkin yksityiskohdat oli tarkoin
pohdittu ja määrätty: Maasin armeija pohjoisessa Croissysta Epinayn
kautta Marneen, kolmas armeija etelässä Chennvièresistä Châtilloniin ja
Bougivaliin ja preussiläisten päämaja -- kuningas Wilhelm, herra von
Bismarck ja kenraali von Moltke -- Versaillesissa.
Jättiläismoinen piiritys, jota ei ollut kukaan uskonut, oli nyt
toteennäytetty. Kaupunki, joka ympärimitaten oli neljä ja puoli
peninkulmaa, jossa oli viisitoista linnoitusta ja kuusi varustusta oli
kuni kahleissa. Ja puolustajana oli vain kolmastoista osasto, jonka
kenraali Vinoy oli pelastanut, ja neljästoista, jota paraillaan
muodostettiin ja jota johti kenraali Ducrot. Yhteensä oli näissä
80,000 sotamiestä, sen lisäksi 14,000 merisotamiestä, 15,000
vapaaehtoista, 115,000 miestä nostoväkeä, puhumattakaan 300,000
kansalliskaartilaisesta, joita oli sijoitettu valleille sinne tänne.
Suuri joukko tosin, vaan puuttui tottuneita ja sotakuriin totutettuja.
Joukkoja varustettiin ja harjoitettiin; Pariisi oli yhtenä ainoana
suurena sotaleirinä.
Kuumeentapaisesti valmistauduttiin puolustautumaan, tiet suljettiin,
talot, jotka olivat ampuma-alalla, revittiin, 200 suuriputkista
kanuunaa ja 2,500 muuta kanuunaa laitettiin kuntoon, toisia kanuunia
valettiin, ja ministeri Dorianin isänmaanrakkaus ja suuret ponnistukset
loivat kuin tyhjästä kokonaisen asehuoneen.
Mielet olivat kuohuksissa, viha raivosi myrskynä, sitten kun
Ferrièresin keskustelut oli keskeytetty ja Jules Favre ilmoittanut
Bismarckin vaatimukset: luovuttaa Elsass, jättää Strassburgin linnue
vangiksi ja suorittaa kolme miljaardia vahingon korvaukseksi --
yksimielisesti päätettiin, että sodan jatkaminen oli Ranskan elinehto.
Vaikkei olisi toivoa hiventäkään, tulisi Pariisin puolustautua, että
isänmaa pysyisi hengissä.
Muutamana sunnuntaina syyskuun lopulla lähetettiin Maurice kaupungin
toiseen päähän. Uutta toivoa herätti hänessä se, mitä hän näki. Hänestä
tuntui niinkuin kansan sydän ja suuri puolustusaate olisivat
Châtillonin tappion jälkeen tulleet lähemmä toisiansa. Tuo ennen niin
nautinnonhimoinen Pariisi, joka helposti horjahti oikealta tieltä, oli
muuttunut, muuttunut edukseen -- se oli valmis miehuullisesti kärsimään
mitä suurimpia uhrauksia. Muuta ei nähnytkään kuin univormuja;
välinpitämättömimmilläkin oli kansalliskaartin merkki. Niinkuin
seisahtuu jättiläiskello, josta vieteri on katkennut, niin oli yhtäkkiä
pysähtynyt elämä, teollisuus, kauppa -- kaikki oli jähmettynyt; yksi
ainoa intohimo oli eleillä -- halu voittaa.
Se oli ainoa puheenaine, joka sai sydämmet sykkimään ja veren suonissa
virtaamaan, kaikkialla siitä puhuttiin, yleisissä kokouksissa, öisin
vahdissa ollessa; sama asia keräsi kansaa jalkakäytäville, että tuskin
pääsi liikkumaan. Samat harhaluulot täyttivät kaikkien mielet, sama
sisällinen kiihotus valtasi koko kansan. Ilmautui jo sairaaloista
hermostumista, rutontapaista kuumetta, joka liioitteli sekä pelon että
toiveet, ja vähimmänkin syyn sattuessa päästi eläimelliset himot
ihmisessä valloilleen.
Marttyyrikadulla Maurice näki tapauksen, joka kokonaan kiinnitti hänen
huomionsa: hurjistunut ihmisjoukko hätyytti taloa, jonka yläkerran
ikkunasta oli koko yö nähty valoa, ihan varmasti merkkituli
preussiläisille, jotka olivat Pariisin yläpuolella Bellevuessa.
Asukkaat, joita rahvas epäili, viettivät kaiket päivät tähystellen
katoillaan. Edellisenä iltana olivat he olleet hukuttaa muutaman
raukan, joka oli penkille leväyttänyt Pariisin kartan ja tutki sitä.
Mauriceenkin, joka ennen oli ollut niin järkevä, oli tarttunut sama
sairaaloinen epäluuloisuus; kaikki, mitä hän oli tähän asti uskonut,
horjui. Hän ei enää epäillyt kuten Châtillonin mylläkässä, ettei
Ranskan armeija enää koskaan kykenisi urhoollisesti taistelemaan.
Hyökkäys Hayhin ja Chevillyyn syyskuun 30 päivänä, taistelu lokakuun 13
päivänä, jolloin nostoväki valloitti Bagneuxin, ja hyökkäys lokakuun 21
päivänä, jolloin hänen rykmenttinsä silmänräpäykseksi oli valloittanut
Malmaison-puiston, oli herättänyt eloon hänen itseluottamuksensa,
virittänyt toivon, joka ei tarvinnut kuin kipenen syttyäkseen ja
palaakseen.
Preussiläiset olivat tosin voittaneet sotajoukon, mutta se oli
taistellut urhoollisesti, se voi vielä voittaa. Mutta Mauricea
huolestutti tuon suuren Pariisin horjuvaisuus -- iloisimmista toiveista
se saattoi syöksyä syvimpään alakuloisuuteen ja keskellä voitonhimoaan
se pelkäsi pettämistä. Seuraisivatko kenraali Trochu ja kenraali Ducrot
keisarin ja marsalkka Mac-Mahonin esimerkkiä? Olisivatko he vain
keskinkertaisia päälliköitä ja tietämättään ja tahtomattaan veisivät
uusiin tappioihin?
Sama liike, joka oli syössyt keisarikunnan, uhkasi nyt
kansallispuolustusta, samat kiihottuneet mielet tahtoivat anastaa
vallan pelastaaksensa Ranskan. Jules Favre ja muut hallituksen jäsenet
olivat nyt yhtä vastenmieliset kuin ennen Napoleon III ministerineen.
Koska he eivät tahtoneet karkoittaa preussiläisiä, ei ollut muuta
neuvoa kuin väistykööt niitten tieltä -- vallankumouspuolueen -- jotka
olivat voitostaan varmat, jotka saarnasivat yleistä aseihin tarttumista
ja kiihottivat niitä, jotka suunnittelivat miinojen kaivamista ja
vihollisen tuhoamista.
Iltasella lokakuun 31 päivää vasten saivat taas epäilykset ja
kummalliset houreet Mauricen valtoihinsa. Hän hautoi mielipiteitä,
joille ennen olisi nauranut. Miksikäs ei? Eihän tuhmuuden ja rikoksen
välillä ollut rajaa. Eikös mahdottominkin toteutunut näinä mullistusten
aikoina?
Vihaa ja katkeruutta oli mieleen ihan kasautumalla kertynyt, sitten kun
hän Mülhausenin luona oli saanut tiedon Fröschwillerin onnettomuudesta.
Sedanin isku oli parantumaton haava, joka pienimmästäkin syystä
repeloitui ja vuoti verta. Jokainen tappio oli siinä määrässä häntä
tärisyttänyt, että jälki oli kulumaton; ruumis oli riutunut, ajatuskyky
heikontunut, sillä päiväkausia oli hän ollut ruuatta, yökausia unetonna
-- koko elämä oli levotonta, ilkeää unta eikä hän enää tiennyt, elikö
hän todellakin vai ei. Järjen valon oli pimentää pelkkä ajatus, että
kaikki on auttamattomasti lopussa, uusi isku kaiken perinjuurin tuhoaa;
tuo tieteellisesti sivistynyt mies muuttui luonnonlapseksi, jota johti
vain vaisto -- jota hetkelliset päähänpistot riuhtoivat. Ennen
täydellinen perikato kuin lahjaksi ainoatakaan ropoa Ranskan
rikkauksista tai sormen leveyttä sen maasta!
Jo ensimmäiset tappiot olivat järkähyttäneet hänen
Napoleonin-ihannoimistaan, tuota vienon tunteellista
bonapartelaisuutta, jota isoisän sotakertomukset olivat häneen
istuttaneet.
Hän ei enää tyytynyt maltilliseen tasavaltaan, hän kallistui jo
vallankumouksen väkivaltaisuuksiin, katsoi hirmuhallituksen
välttämättömäksi puhdistamaan maata kunnottomista kansalaisista ja
pettureista, jotka olivat murhaamaisillaan isänmaan.
Siksipä hän lokakuun 31 päivänä olikin kapinoitsijain puolella, kun
tiedot onnettomuuksista seurasivat toistensa kintereillä: Bourgetin
menettäminen, jonka vapaaehtoiset niin urhoollisesti olivat
valloittaneet 28 päivää vasten yöllä; Thiersin palaaminen Versaillesiin
Euroopan pääkaupungeista, joissa hän oli keskustellut kuten väitettiin
-- Napoleon III:nen nimessä, ja viimein Metzin antautuminen, joka
hänestä oli aivan varma, vaikkei huhua vielä oltu varmistettu; se oli
viimeinen surmanisku, taas veres ja Sedania häpeällisempi.
Ja kun hän seuraavana päivänä kuuli, mitä Hôtel de Villessä oli
tapahtunut, kuinka kapinoitsijat hetkiseksi olivat päässeet voitolle ja
hallituksen -- kansallispuolustuksen -- jäsenet olivat olleet kiinni
kello neljään aamuun ja silloinkin ainoastaan mielten yhtäkkinen
pyörähdys heidät pelastanut, ja miten kansa ensin oli ollut vihainen
heille, mutta sitten pelännyt kapinoitsijain voittavan -- silloin hän
suri, että kommunistain yritys ei onnistunut. Ehkäpä se sentään olisi
pelastuksen tuonut, kun olisi selittänyt isänmaan suuren vaaran, saanut
koko kansan aseihin tarttumaan ja herättänyt eloon muinaiset muistot
vapaasta kansasta, joka ei tahdo kuolla.
Thiers ei uskaltanut palata Pariisiin, jossa oltiin valmiit
juhlavalaistuksella viettämään keskustelujen lakkauttamista.
Marraskuu kului kuumeentapaisessa levottomuudessa. Pieniin kahakoikin
ei Maurice osallistunut. Hän oleskeli Saint-Ouen puolella ja pujahti
pois niin pian kuin vain pääsi; hän oli niin rauhaton, hän lakkaamatta
halusi uutisia.
Pariisi oli yhtä levoton. Kunnallisneuvosten jäsenten vaali näytti
laimentaneen valtiolliset intohimot; mutta melkein kaikki valitut
kuuluivat äärimmäiseen vasemmistoon -- se oli kammottava tulevaisuuden
oire. Ja tyynen aikana Pariisi odotti, odotti ja innolla halusi voittoa
-- pelastusta. Oli kerrassaan epäilemätöntä: preussiläiset saisivat
selkäänsä, että tuntuisi.
Valmistuksia oli tehty hyökkäystä varten Gennevilliersin niemellä, se
oli katsottu sopivimmaksi paikaksi.
Ääretön oli riemu, kun muutamana aamuna kuultiin iloisia uutisia:
Coulmiersissä oli taisteltu, Orléans valloitettu ja Loiren armeija
marssi avuksi, se oli jo Etampesin luona -- kerrottiin. Kaikki oli kuin
puhallettu toisenlaiseksi, ei muuta kuin pistää tovereille kättä Marnen
toiselle rannalle.
Kaikki sotavoimat oli koottu, ihan kuin tyhjästä temmattu kolme
armeijaa; ensimmäistä, joka oli kansalliskaartin pataljoonista
muodostettu, johti kenraali Clément Thomas, toiseksi yhdistettiin
kolmas- ja neljästoista osasto ja niihin liitettiin jäännökset muista
joukoista, joita koottiin vähän joka paikasta -- sitä oli kenraali
Ducrotin määrä johtaa suuressa hyökkäyksessä, viimein kolmas --
varaväki -- jossa oli pelkästään nostoväkeä ja jonka johtajana oli
kenraali Vinoy.
Ja Maurice luotti itseensä täydellisesti taistellessaan 115:nen kanssa
Vincennes-metsässä marraskuun 28 päivänä.
Siellä oli toisen sotajoukon kolme osastoa ja kerrottiin, että
seuraavana päivänä yhdyttäisiin Fontainebleaun luona Loiren armeijaan.
Mutta taas tuli vastoinkäymisiä, tehtiin tavanmukaiset virheet, virran
tulvaaminen esti siltaveneitten asettamisen ja järjettömät käskyt
myöhästyttivät koko suunnitelman.
Seuraavana yönä 115:des meni ensimmäisenä joen yli, ja kymmenen aikaan
Maurice hyökkäsi Champignyyn kovassa luotituiskussa. Hän oli kuin
hullu, pakkasesta huolimatta kivääri poltti hänen käsiään. Hänen
ainoana toivonansa oli rynnätä eteenpäin, kunnes tapaisi toverit...
Mutta ihan Champignyn ja Bryn edessä tie nousi pystyyn -- Coeuillysin
ja Villiersin puistoista olivat preussiläiset puolen kilometrin
leveydeltä tehneet valloittamattomat linnoitukset. Sepä se oli, johon
jokaisen urhoollisuus pirstautui. Kauhu ja epäilys saivat vallan,
kolmas osasto oli myöhästynyt, ensimmäinen ja toinen jo pysähtyneet ja
puolustivat kaksi päivää Champignya, josta heidän kuitenkin täytyi
luopua joulukuun 2 päivää vasten yöllä, kun voitto jäi ratkaisematta.
Sinä yönä majaili sotajoukko taas Vincennes-metsän lumisten puitten
suojassa ja Maurice itki maatessaan siinä kasvot routaista maata vasten
-- jalat olivat jääkönttänä.
Surulliset, synkät päivät -- kaikki suurenmoiset ponnistukset turhat!
Kauvan oli hyökkäystä valmistettu, tuota vastustamatonta ryntäystä,
joka pelastaisi Pariisin -- se oli mennyt myttyyn, ja kolmantena
päivänä senjälkeen kenraali von Moltke ilmoitti kirjeellisesti, että
Loiren armeija oli voitettu ja luovuttanut Orléansin. Rautavyötä
kiristettiin, sitä oli mahdoton katkaista.
Mutta vielä epätoivon äärimmäiselläkin partaalla Pariisi näytti voivan
vastustaa. Nälänhätä uhkasi. Jo lokakuun keskipaikoilla alkoivat
lihavarat vähetä. Joulukuussa ei ollut päätäkään jälellä suurista
härkä- ja lammaslaumoista, jotka Boulognenmetsässä olivat kuleksineet.
Teurastettiin hevosia.
Ruokavarat -- siihen luettuna tilatut jauhot ja vilja -- laskettiin
neljäksi kuukaudeksi. Kun jauhot loppuivat, täytyi laittaa myllyjä
rautatien-asemille.
Polttopuitakin puuttui, niitä oli säästäen pidettävä, sillä elot olivat
jauhettavat, leipä paistettava ja aseet valmistettavat.
Ja Pariisi, jota kaasun asemasta siellä täällä valaisi öljylamppu,
Pariisi, jossa pakkanen paukkui, että hampaat loukkua löivät, Pariisi,
joka vähän väliä niukensi ruisleipä- ja hevosenliha-annoksia -- toivoi
kuitenkin, puhui Faidherbesta pohjoisessa, Chanzysta Loiren rannoilla
ja Bourbakista idässä, ikäänkuin voitonjumala ihmeitä tehden vielä
toisi ne kaupunkiin.
Pitkät ihmisjonot, jotka kinoksissa seisoen odottivat leipuri- ja
lihapuotien edustalla, kajahuttivat vielä toisinaan riemuhuudon, kun
huhu kertoi luulotelluista voitoista. Toivo oli sitkeä -- kahta
valtavampana se heräsi jokaisen tappion jälkeen ja täytti tuon
kärsimyksistä ja nälästä huumautuneen ihmisjoukon. Kun muuan sotilas
Château-d'Eaun torilla oli puhunut antautumisesta, olivat ohikulkijat
surmata hänet.
Sotajoukon rohkeus ja toivo oli kadonnut, se tunsi lopun lähestyvän ja
pyysi rauhaa, mutta asukkaat vaativat vieläkin yleistä sotaan lähtöä,
koko kansan rynnäkköä, jolloin kaikki, naiset ja lapsetkin,
syöksyisivät preussiläisten kimppuun niinkuin virta, joka äyrästensä
yli tulvaa, riuhtasee tieltään kaikki ja jättää puhtaan jälen.
Maurice vetäytyi erilleen kumppaneistaan ja vihasi koko sydämmestään
sotilasammattia, joka kahlehti hänet Mont-Valérienin suojaan --
toimettomaksi, hyödyttömäksi olennoksi. Hän mietiskeli tekosyitä
päästäksensä Pariisiin, jossa hän ajatuksineen eli. Hän viihtyi
ainoastaan kansan keskellä, hän tahtoi pakottaa itseänsä toivomaan
niinkuin sekin.
Usein hän katseli ilmapalloin lähtöä; niitä lähetettiin pohjoiselta
rautatien-asemalta joka toinen päivä, ne kulettivat kirjekyyhkysiä ja
tärkeitä tiedonantoja. Kohti synkkää talvitaivasta ne kohosivat ja
katosivat; sydäntä vihloi ja kurkkua kuristi, kun tuuli vei niitä
saksalaisten puolelle. Paljon oli siten hukkautunut.
Itse hän oli kahdesti kirjoittanut Henriette-siskolleen, vaan ei
tiennyt, oliko kumpikaan tullut perille. Maailman humu oli hänet
kokonaan kietonut; harvoin hän ajatteli sisartaan ja Jeania. He
väikkyivät mielessä rakkaana, kaukaisena muistona. Hän eli suurimman
riemastuksen ja synkimmän epätoivon vallassa.
Tammikuun ensi päivinä lisäsi katkeruutta vasemmanpuolisen rannan
pommitus. Preussiläisten viivyttelemistä oli hän koettanut selittää
ihmisyyden kannalta, koska se vain riippui niistä vaikeuksista, joita
piirityksen järjestäminen tuotti. Mutta nyt, kun muuan kranaatti oli
surmannut kaksi pikku tyttöstä Val-de-Grâcessa, hän sydämmen pohjasta
vihasi ja halveksi noita raakalaisia, jotka tappoivat lapsia ja
uhkasivat polttaa museot ja kirjastot.
Ne olivat kauhun päiviä, mutta Pariisi tointui ja oli itsepintainen.
Champignyn onnettomuutta koetettiin paikata Bourgetin puolella, vaan
siellä kävi yhtä onnettomasti ja sinä iltana, jolloin tulta tuiskuava
tykistö pakotti luovuttamaan Avronylängön, tarttui Mauriceenkin sama
raivokas katkeruus, joka valtasi kaikkien mielet.
Suuttumus ja harmi, joka uhkasi syöstä kenraali Trochun ja
kansallispuolustuksen johtajat, tuli yhä rajummaksi ja pakotti heitä,
jos kohtakin tuiki turhaan, vielä viimeiseen ponnistukseen. Mikseivät
suostuneet hyökkäämään kohti kanuunain kitaa, kun 300,000
kansalliskaartilaista hellittämättä sitä vaati, päästäksensä hekin
puolestaan vaarasta osalle? Se oli sama raju hyökkäys, jota jo ensi
päivistä oli vaatimalla vaadittu: särkeköön sulkunsa Pariisi ja
hukuttakoon preussiläiset vuolaaseen ihmisvirtaan.
Heidän täytyi kai myöntyä, niin varmat kuin olivatkin tappiosta: mutta
hyökkäykseen vietiin vain, paitsi vakinaisia joukkoja, kansalliskaartin
59 pataljoonaa.
Ja tammikuun 9 päivän aattona oli juhla Pariisissa: ääretön ihmisjoukko
tungeskeli kaduilla ja Elyséen kentällä katselemassa, kun rykmentit
kulkivat rivittäin, soittokunta etupäässä, ja lauloivat isänmaallisia
lauluja. Naiset ja lapset niitä seurasivat, miehet nousivat penkoille
ja raivokkaasti huutaen toivottivat heille loistavia voittoja.
Seuraavana päivänä virtasi koko kaupunki Riemuportille ja päätä
huimaavia toiveita heräsi jokaisen povessa, kun aamusella saapui tieto,
että Montretout oli anastettu. Satumaisia juttuja kerrottiin
kansalliskaartin vastustamattomista hyökkäyksistä -- preussiläiset oli
voitettu -- ennenkun se päivä päättyisi, oli Versailles heidän!...
Miten kerrassaan masentava olikaan tieto täydellisestä tappiosta, jonka
iltahämärä toi tullessaan!
Sillaikana kun vasen kolonna anasti Montretoutin, kiipesi keskusta
Buzenvalin puiston muurien yli, mutta toinen muuri esti etenemisen. Oli
suvennut, maadunnaisista sateista olivat tiet niin vettyneet, että
kanuunia, juuri samoja, joihin Pariisi oli kaikkensa pannut, ei saatu
perille. Kenraali Ducrotin johtama oikea kolonna oli myöhästynyt
taistelusta ja jäi jälkeen. Sen enempää ei voitu, kenraali Trochun
täytyi antaa peräytymiskäsky. Montretout luovutettiin, Saint-Cloud
jätettiin, preussiläiset pistivät sen tuleen.
Ja illan tullen, yön pimeten punasi tuo kauhistuttavan komea tulipalo
taivaanrannan.
Nyt näki jo Mauricekin, että loppu oli tullut. Neljä tuntia oli hän
kansalliskaartilaisten kanssa pysytellyt Buzenvalin puistossa
preussiläisten tulen syöttinä. Ja seuraavina päivinä -- hän oli silloin
Pariisissa -- ylisteli hän heidän rohkeuttaan. Kansalliskaarti oli
todellakin taistellut urhoollisesti. Tappioon oli epäilemättä syynä
päälliköiden typeryys ja petos.
Rivolin kadulla hän kohtasi joukkoja, jotka huusivat: pois Trochu!
Eläköön kommuuni!
Vallankumouksen hankkeet olivat taas vironneet. Uusi kiihotus oli siinä
määrin huolestuttava, että kansallispuolustus näki parhaaksi pakottaa
kenraali Trochu eroamaan ja nimitti sijaan kenraali Vinoyn.
Samana päivänä kuuli Maurice kansankokouksessa Bellevillessä, jossa hän
oli läsnä, uudestaan taas vaadittavan yleistä hyökkäystä. Se oli hurja
ajatus, mutta yhtä kaikki sykki hänen sydämmensä rajummin, kun voiton
toivo yhä oli niin itsepintaisesti eleillä. Saattoihan ihmeitä toivoa,
kun muu ei auttanut. Koko yön hän näki unta mitä ihmeellisimmissä
urostöistä.
Kahdeksan päivää kului. Pariisi taisteli kuolemantaistelua, mutta
valittamatta. Puodit olivat suljetut, siellä täällä sattui joku
jalankulkija, mutta ainoatakaan vaunua ei näkynyt autioilla kaduilla.
40,000 hevosta oli teurastettu ja syöty, nyt oltiin jo niin pitkällä,
että koirat, kissat ja rotatkin olivat hinnoissa. Vilja oli lopussa,
riisistä ja kaurasta leivottiin mustaa, sitkeää ja vaikeasti sulavaa
leipää; ja kuitenkin odottivat loppumattomat ihmisjonot tuntikausia
leipurin edustalla osaansa -- 300 grammaa.
Naisraukat, jotka päivämääriä saivat liassa ja lumisohjussa seista ja
vilusta väristä rankkasateessa, eivät valittavaa sanaa päästäneet, kuin
sankarit he kärsivät kurjuutta ja puutetta tuossa suuressa kaupungissa,
joka ei antautunut armoille. Kuolevaisuus oli kolminkertaiseksi
suurentunut, teaatterit olivat sairashuoneina. Iltaisin olivat nuo
suuret, komeat kaupungin-osat pilkkopimeät ja synkät, kuin ruton
saastuttamat. Ja hiljaisuuden teki vielä kammottavammaksi piirittäjäin
kanuunain lakkaamaton jyminä ja pimeyden kamalammaksi sinne tänne
risteilevät kranaatit -- synkän harmaa talvitaivas oli kuin tulessa.
Yhtäkkiä -- tammikuun 29 päivänä -- kerrottiin Pariisissa, että Jules
Favre jo pari päivää oli keskustellut herra von Bismarckin kanssa
aselevosta, ja yhtaikaa kuultiin, että leipää riitti vain kymmeneksi
päiväksi, tuskin niin kauvaksi, että ennätettiin hankkia lisää
ruokavaroja. Oli pakko antautua. Se oli kamala totuus, mutta muuta
neuvoa ei ollut; Pariisi tyytyi kohtaloonsa.
Saman päivän iltana ammuttiin viimeinen laukaus. Tammikuun 29 päivänä,
jolloin saksalaiset olivat valloittaneet linnoituksen, palasi Maurice
115:nen rykmentin kanssa varustuksiin Montrougen puolelle.
Siellä ei ollut hänellä mitään tehtävää, aikaa oli mietiskellä ja
tuskitella. Sotakuria oli tuskin nimeksikään, sotilaat vetelehtivät
ympäri kaupunkia ja odottivat, milloin pääsisivät kotiinsa. Mauricen
mieli oli kiihottunut, hän oli hermostunut, epäluuloinen ja levoton ja
kiihtyi vähimmästäkin syystä. Hän luki kiihkeästi vallankumouksellisia
sanomalehtiä ja tämä kolmiviikkoinen aselepo, joka oli myönnetty
Ranskalle ainoastaan siitä syystä, että se ennättäisi valita kokouksen,
joka rauhasta päättäisi, oli hänestä ansa, viimeinen petos. Vaikka
vihdoin Pariisi antautuisikin, olisi sotaa jatkettava Loiren tienoilla
ja pohjoisessa -- hän arveli samoin kuin Gambetta.
Hän ihan raivostui, kun muisti itäarmeijan, jonka oli täytynyt vetäytyä
Sveitsiin hyödyttämättä Ranskaa vähintäkään.
Vaalit saivat mitan kukkurilleen: niinpäs kävi kuin hän oli
arvannutkin, maalaispelkurit, jotka eivät antaneet anteeksi Pariisin
puolustamista ja halusivat rauhaa, maksoi mitä maksoi, tahtoivat
uudistaa yksinvallan, vaikka vihollisen kanuunat vielä maassa
jyrisivät.
Thiers oli valittu kahdessakymmenessäkuudessa piirissä ja Bordeauxissa
oli toimeenpaneva valta jätetty hänen käsiinsä; mutta Mauricen silmissä
hän oli peto, inhottava olento, johon ei voinut luottaa, joka oli
valmis vaikka minkälaisiin rikoksiin.
Hän eli alituisessa raivossa; rauha, jonka monarkillinen kokous oli
päättänyt, oli hänestä suurin häväistys, mikä koskaan on Ranskan osaksi
tullut. Hän ihan sähisi vihasta, kun ajatteli kovia ehtoja --
viisimiljaardia sotakuluista, Metz ja Elsass menetetty, -- Ranskan
varat ja Ranskan veri oli tuosta ammottavasta, parantumattomasta
haavasta virrannut.
Helmikuun viime päivinä Maurice päätti karata.
Muutamassa rauhansopimuksen pykälässä sanottiin, että Pariisissa
taistelevilta sotilailta aseet riisuttaisiin ja heidät laskettaisiin
pois.
Hän ei sitä odottanut; sydänhän se halkeisi, jos hänen täytyisi jättää
sankarikaupunki, jonka ainoastaan nälkä oli taivuttanut -- ja hän
katosi rykmentistään, vuokrasi Ortieskadun varrelta, korkealta
kuusinkertaisen talon ylimmästä kerroksesta pienen, kalustetun huoneen,
josta näki kaupunkia Tuileriesta Bastiljeen asti, katon katossa kiinni
aivan loppumattomasti.
Muuan hänen entisistä ylioppilastovereistaan lainasi hänelle sata
frangia. Muuten hän heti muutettuaan kirjoittautui kansalliskaartiin,
ja kolmenkymmenen soun palkalla hän sentään tulisi toimeen.
Hän kauhistui, kun ajatteli hiljaista, tyyntä maalaiselämää. Ja häntä
ihan suututtivat Henrietten kirjeet -- heti kun aselepo päätettiin, hän
kirjoitti sisarelleen -- joissa hän pyytämällä pyysi veljeään Rémillyyn
lepäämään. Hän kieltäytyi tuota tuonnemmaksi, ainakaan hän ei tulisi,
ennenkuin preussiläiset oli poistettu.
Hän eli yhä joutilaana, kuumeentapainen kiihotus kasvoi päivä päivältä.
Ei hän enää nälkää nähnyt, mielihyvällä oli hän ensimmäisen vehnäleivän
syönyt. Pariisissa, jossa ei ollut koskaan viinin eikä konjakin
puutetta, elettiin kuin viimeistä päivää, juoppous sai vallan.
Mutta se oli vieläkin vankila: porttia vartioivat saksalaiset ja
vapaata liikkumista haittasivat kaikenmoiset muodollisuudet. Ei ollut
mitään työtä, ei mitään tointa, elämä oli vielä seisauksissa; asukkaat
odottivat, odottivat toimetonna eivätkä mihinkään ryhtyneet; se
vaikutti herpaavasti, se viimein siveellisesti turmeli kansaa -- ja
kevät teki tuloaan ja aurinko paistoi kirkkaasti.
Piirityksen kestäessä oltiin edes sotapuuhissa, ruumista raukasi ja
aivot tekivät työtä; nyt olivat kaikki läpilaiskoja, vaipuivat
täydelliseen haluttomuuteen, ja se oli sitäkin vaarallisempaa kun he
olivat kerrassaan erotettuna muusta maailmasta.
Maurice vetelehti niinkuin muutkin aamusta iltaan pitkin kaupunkia ja
hengitti tuota hulluuden saastuttamaa ilmaa, jota rahvas kuukausmääriä
oli huokunut. Rajaton vapaus täytti hävityksen mitan. Hän luki
sanomalehdet, kävi kansankokouksissa, kohautti joskus olkapäitään, kun
mielestään mentiin liian pitkälle, mutta palasi kotiin pää täynnä
kapinallisia mietteitä, valmiina ryhtymään vaikka mihin puolustaakseen
sitä, joka hänestä oli totta ja oikeaa. Ja pienessä huoneessaan, josta
hän näki koko Pariisin, uneksi hän vielä voitoista ja luulotteli, että
Ranska ja tasavalta olisivat pelastettavissa, niin kauvan kun rauhaa ei
oltu solmittu.
Maaliskuun 1 päivänä oli preussiläisten määrä marssia Pariisiin;
kirouksia ja vihanhuutoja kohosi jok'ikisen rinnasta.
Maurice ei käynyt ainoassakaan kansankokouksessa, jossa ei olisi
vaadittu lainsäätäjäkokousta ja Thiersiä edes vastaukseen siitä
häpeästä, josta he eivät olleet kaupunkia suojelleet.
Muutamana iltana hän itsekin sai sananvuoron ja huusi, että Pariisi
valleilleen ennen kuolkoon, ennenkun lasketaan ainoatakaan
preussiläistä kaupunkiin.
Oli aivan luonnollista, että kapina puhkeaisi vastustamattomaksi
kaupungissa, jonka asukkaat kuukausmääriä olivat kärsineet ja nähneet
nälkää ja nyt toimettomina ajelehtivat, epäluuloisina ja peloissaan.
Sama seikka on huomattu aina pitkällisten piiritysten jälkeen; kun
ylenmäärin innostunut isänmaanrakkaus ei vie toivotuille perille,
muuttuu se kostoksi ja kaikkea tuhoavaksi haluksi.
Keskustoimikunta, jonka kansalliskaartin valitsijamiehet olivat
valinneet, oli äskettäin jyrkästi vastustanut aseitten riisumista.
Bastiljentorilla oli sitten ollut suuri kokous, jonne ihmisiä
äärettömästi virtasi, ja jossa punaiset liput liehuivat ja tulisia
puheita pidettiin; muuan poliisiraukka, joka sinne oli sortunut,
sidottiin lautaan, viskattiin jokeen ja kivitettiin kuoliaaksi.
Kaksi päivää senjälkeen, yöllä helmikuun 26 päivää vasten, heräsi
Maurice hälyytykseen ja metakkaan; Batignollesin katua pitkin kulki
miehiä ja naisia joukottain ja veti kanuunia. Paikalla kun hän vain
kuuli, että kansa oli anastanut kanuunat Wagramin torilta, ettei
hallitus saisi niitä jättää preussiläisille, oli hän itsekin
kahdenkymmenen muun kanssa kanuunaa kiskomassa. Niitä oli
sataseitsemänkymmentä; hevosia puuttui, toiset niitä vetivät köysillä,
toiset työnsivät; Montmartren kunnaalle niitä hinattiin sellaisella
hurjalla riemulla kuin olisivat he olleet raakalaiskansaa, joka pelasti
jumaliaan.
Maaliskuun 1 päivänä preussiläiset ottivat haltuunsa Elyséen kentän ja
sen lähiseudut. Pariisi oli silloin aivan hiljaa, liikkumatta, kadut
olivat autiot ja huoneet suletut; koko kaupunki oli kuin kuollut,
suruharsoon peittynyt.
Kaksi viikkoa kului. Maurice ei enää tiennyt, miten aika kului, hän
odotti odottamistaan jotain hirveätä, hän ei itsekkään tiennyt mitä,
mutta hän tunsi sen ikäänkuin ilmassa.
Rauha oli lopullisesti solmittu; lainsäätäjä-kokous muuttaisi
Versaillesiin maaliskuun 20 p:nä. Mutta Mauricesta ei ollut kaikki
sillä hyvää, hän odotti vielä koston kamalaa hetkeä.
Kun hän maaliskuun 13 päivän aamuna nousi, sai hän Henrietteltä
kirjeen, jossa hän taas pyysi ja toivoi häntä luokseen Rémillyyn,
uhkailipa itse tulla Mauricea hakemaan, jos hän liian kauvan hänellä
odotuttaisi. Sitten hän kertoi Jeanista, ja että Jean jo joulukuun
lopulla oli lähtenyt Rémillystä yhtyäksensä pohjoisarmeijaan, ja miten
hän kauvan oli huonona sairastanut kuumetta muutamassa Belgian
sairaalassa. Vasta edellisellä viikolla hän oli kirjoittanut ja
ilmoittanut lähtevänsä Pariisiin taistelemaan taas, niin heikko kun
vielä olikin. Henriette pyysi vielä veljeänsä antamaan tarkkoja tietoja
Jeanista, niin pian kun häntä tapaisi.
Kirje kädessä vaipui Maurice unelmiinsa. Henriette, Jean -- hänen rakas
sisarkultansa, hänen veljensä, jonka kanssa oli yhdessä kärsinyt ja
kestänyt! Hyvä jumala -- kuinka kaukana hän oli heistä! Kuinka vähän
hän oli heitä ajatellut, sitten kun myrsky oli ruvennut riehumaan
rinnassa! Mutta koska sisar kirjoitti, ettei hän ollut saanut Jeanille
hänen osotettaan, päätti hän jo samana päivänä tiedustella häntä
sotatoimistoista.
Tuskin oli hän tullut Saint-Honorén kadulle, kun tapasi kaksi toveriaan
samasta pataljoonasta ja ne kertoivat hänelle, mitä yöllä ja
aamupuhteella oli tapahtunut Montmartrella. Ja juoksujalassa kaikki
kolme lähtivät katsomaan, miten asian laita oikeastaan oli.
Hyvä jumala! mitä tunteita risteilikään Mauricen sydämmessä sinä
päivänä -- maaliskuun 18:na! Sittemmin ei hän tarkasti muistanut, mitä
oli sanonut tai tehnyt. Ensin oli hän hurjistuneena syössyt
Montmartren-kunnaalle, josta sotajoukko oli ennen päivänkoittoa
yrittänyt anastaa kanuunat, että saisi Pariisin riisumaan aseet.
Kaksi päivää sitten oli Thiers palannut Bordeauxista ja varmaankin
tarkoin miettinyt tuota hyökkäystä, että yhdellä iskulla saisi voiton
ja lainsäätäjäkokous Versaillesissa voisi pelkäämättä julistaa
yksinvallan Ranskaan.
Yhdeksän aikana oli Maurice Montmartren kunnaalla, häntä kiihottivat
kertomukset voitosta, sotajoukkojen salakähmäisestä tulosta, hevosten
viipymisestä -- jollaikana kansalliskaarti ennätti taisteluun
varustautua -- hän riemuitsi kuullessaan, että sotamiehet eivät
uskaltaneet ampua naisia ja lapsia, vaan käänsivät pyssynsä poispäin ja
mielistelivät kansaa.
Sitten hän harhaili ympäri kaupunkia, ja jo kahdentoista aikana hän
käsitti, että kommuuni oli valloittanut Pariisin ilman taistelua.
Thiers ja ministerit olivat paenneet ulkoasiainministeristöstä, jonne
he olivat kokoutuneet, koko hallitus oli rientänyt Versaillesiin,
30,000 miehen suuruinen sotajoukko oli siinä kyydissä viety pois, että
enemmän kuin 5,000 oli jäänyt Pariisin kaduille.
Puoli kuuden seuduissa hän muutamassa kadunnurkassa levollisena
kuunteli hurjistuneitten yltiöitten kertovan kenraali Lecomten ja
kenraali Clément Thomasin murhasta. Vai kenraalit! Hyvässä muistissa
olivat Sedanin kenraalit, kunnottomat, itsekkäät, nautinnonhimoiset
raukat! Yhtä enemmän tai vähemmän -- samapa se!
Loppupäivä kului samallaisessa huumauksessa ja kuumeessa -- hän ei
erottanut enää oikeata väärästä. Kapina kiihtyi kiihtymistään,
katukivetkin näyttivät yhtyneen -- yht'äkkiä se sai voiton ja jo
kymmenen aikaan jätettiin Hôtel de Ville keskustoimikunnan jäsenille,
jotka tuskin itsekään vielä uskoivat olevansa sen haltijoita.
Mutta yhden seikan Maurice selvästi muisti: miten hän kohtasi Jeanin.
Jean oli ollut kolme päivää Pariisissa, hän oli tullut sinne ihan
rahattomana, voimattomana ja väsyneenä, kova kuume oli kaksi kuukautta
pitänyt häntä muutamassa Brysselin sairashuoneessa. Onneksi oli hän
heti tultuaan tavannut 106:nen rykmentin entisen kapteenin -- Ravaudin
-- ja kirjoittautunut uuteen 124:teen rykmenttiin, jota sama kapteeni
johti. Hän oli taas saanut korpraalikaluunansa ja oli juuri ikään
viimeisenä lähtenyt Prince-Eugènen kasarmista osastoineen ja oli
menossa Seinen vasemmalle rannalle --jonne koko sotajoukko kokoutuisi
-- kun suuri ihmistungos Sain-Martinin kadulla esti häntä liikkumasta
ja uhkasi riisua aseet.
Levollisena hän pyysi, että antaisivat hänen olla rauhassa, eihän
heillä ollut mitään tekemistä hänen kanssaan, hän täyttää, mitä on
käsketty, eikä tee kellekkään mitään pahaa.
Mutta yhtäkkiä hän kuuli jonkun hämmästyneenä huudahtavan -- Maurice
syleili häntä raivoisasti ja suuteli poskelle.
-- Mitä? Sinäkö se olet! Sisareni kirjoitti sinusta ... ja minä aioin
juuri tänä aamuna tiedustella sinua sotatoimistoista.
Kyynelkarpalot vierivät pitkin Jeanin poskia.
-- Voi, rakas ystävä, miten iloinen olen, että tapasin sinut!...
Minäkin olen sinua etsinyt ... mutta mistäpä olisin saanut sinut
käsiini tässä onnettoman suuressa kaupungissa.
Rahvas melusi ja nauroi. Maurice kääntyi heihin.
-- Kuulkaa kansalaiset! Tämä on siivoa väkeä, minä vastaan heistä!
Hän tarttui ystävänsä kumpaankin käteen ja sanoi hiljaa: nythän sinä
tulet meidän kanssamme ... niinhän?
Jean oli hyvin hämmästynyt.
-- Teidän kanssanne ... mitä sinä tarkoitat?
Ja tuokion hän kuunteli, miten Maurice soimasi hallitusta ja
sotajoukkoa, miten hän muistutti, mitä oli kärsitty, ja selitti, että
nyt vihdoinkin oli päästy kukoksi linnaan, nyt saisivat kaikki
kunnottomat nahjukset ansaitsemansa rangaistuksen ja tasavalta olisi
pelastettu.
Ja mitä tarkemmin hän kuunteli ja koetti käsittää ystävänsä
mielipiteitä, sitä levottomammaksi hän tuli ja katse synkistyi.
-- Ei, hyvä ystävä -- en minä tule teidän kanssanne, koska teillä on
sellaista tekeillä... Kapteenin käsky on, että veisin joukkoni
Vaugirardiin ja sinne olen nyt menossa. Vaikka piru itse koettaisi
minua estää, menen sittenkin. Sehän on ihan luonnollista, ja senhän
sinä kyllä hyvin käsität.
Hän naurahti ja lisäsi: mutta tule sinä sen sijaan meidän kanssa.
Maurice päästi hänen kätensä ja viittasi vastenmielisesti.
Ja siinä seisoivat he kaksi, silmä silmää vasten, toinen saman
mielettömyyden kiihottamana, joka oli valtaansa saanut koko Pariisin,
saman pahennuksen, joka oli entisaikaisia kylvöjä ja jonka
tuhoatuottavan sadon korjaaminen oli tullut viimeisen hallituksen
osaksi; toinen voimakkaana ja tervejärkisenä, kaikesta tietämätönnä,
sillä hän oli kasvanut kaukana elämän touhusta, tehnyt työtä ja
säästänyt niinkuin kaikki vertaisensa. Ja he olivat sittenkin
veljekset, heitä yhdisti vahva side ja kipeästi jo heihin koski sekin,
kun kansantungos siinä heidät yht'äkkiä erotti.
-- Hyvästi, Maurice!
-- Hyvästi, Jean!
19:s rykmentti tuli syrjäkadulta ja kansan täytyi väistyä
jalkakäytäville. Metakka syntyi uudestaan, mutta kukaan ei uskaltanut
ehkäistä sotilasten kulkua, sillä niitä johtivat upseerit.
124:nen pieni osasto pujahti sen mukana.
-- Hyvästi, Jean!
-- Hyvästi, Maurice, kohta tavataan!
He katsoivat vielä toisiinsa, heidän täytyi tyytyä kohtaloon, joka
erotti heidät -- mutta sydämmet olivat eroamattomat!
Seuraavina päivinä Maurice unohti kaikki, hetken mullistukset
tempasivat hänet mukaansa.
Kun 19 päivän aamu koitti, ei Pariisissa ollut minkäänlaista
hallitusta; hämmästyneenä kuultiin, että yöllä olivat ministerit,
virastojen jäsenet ja sotajoukko paenneet Versaillesiin. Ja kun
maaliskuun ilma oli mitä herttaisin oli koko Pariisi liikkeellä --
katselemassa katusulkuja -- olihan nyt sunnuntai.
Suuri valkoinen kirjoitus sisälsi keskustoimikunnan maltillisen
julistuksen, jossa kansaa kutsuttiin kokoon yhteiskunnallisia vaalia
varten. Ihmeteltiin vain sitä, että sen allekirjoittajat olivat tuiki
tuntemattomia.
Kommuunin aamu sarasti; Versailles oli saanut Pariisin vastustajakseen,
Pariisin, jossa suuttumus ja viha kuohui, ja mitenkäs olisi muuten
voinut ollakaan, sillä oli kärsitty niin paljon -- ja syy oli
hallituksen.
Täydellinen laittomuus oli vallalla. Turhaan kokivat eri piirien
pormestarit hieroa sovintoa; keskustoimikunnan vaatimukset olivat
kohtuulliset -- se ei näet ollut ihan varma kansalliskaartista,
liittolaisestaan.
Muutamat laukaukset, joita oli ammuttu Vendôme-torille kokoutuneeseen
rauhalliseen ihmisjoukkoon, ja ne uhrit, joitten veri punasi katukiviä,
herättivät ensimmäiset kauhun väristykset kaupungin asukkaissa.
Voitollisina valloittivat kapinalliset ministerien asunnot ja kaikki
virastot -- mutta Versaillesissa oltiin vihaisia ja pelättiin. Häthätää
kokosi hallitus sotajoukon torjuakseen hyökkäystä, jota se odotti.
Pohjois- ja Loiren-armeijan parhaat voimat paluutettiin tuota pikaa,
kymmenessä päivässä oli jo koossa 80,000 miestä, ja rohkeus kasvoi
siinä määrin, että jo huhtikuun 2 päivänä anastettiin liittoutuneilta
Puteaux ja Courbevoie.
Vasta seuraavana päivänä muisti Maurice -- hän oli pataljoonansa kanssa
menossa Versaillesta valloittamaan -- muisti ystävänsä surullisen
katseen ja hänen alakuloinen, vakava äänensä soi vielä hänen
korvissaan.
Versaillesin joukkoin hyökkäys oli hämmästyttänyt ja suututtanut
kansalliskaartia. Ani varhain aamusella oli kolme kolonnaa -- noin
50,000 miestä -- marssinut Bougivalin ja Meudonin kautta vangitsemaan
monarkillista kokousta ja Thiersiä, murhaajaa.
Siinä se nyt oli se yleinen hyökkäys, jota piirityksen kestäessä oli
vaatimalla vaadittu.
Maurice oli levoton: missä oli Jean. Näkisikö hän ystävänsä vihollisen
puolella vai löytäisikö hänet kentältä jo kangistuneena.
Mutta tappio tuli yhtäkkiä, hänen pataljoonansa oli tuskin ennättänyt
Bergeresin-ylängölle, pyrkien Rueiliin, kun kranaattia tuli tuiskuna
Mont-Valérienista ja teki puhdasta jälkeä riveissä. Hirmuinen hälinä
syntyi, muutamat luulivat linnoituksen olevan toverien hallussa, toiset
taas, että päällikkö oli luvannut olla ampumatta. Kauhistuneena
pataljoonat hajautuivat ja pakenivat Pariisiin, mutta kenraali Vinoy
hyökkäsi etujoukon kimppuun ja se sai surmansa Rueilissa.
Maurice oli pelastunut verilöylystä, taistelun humu oli saanut hänet
pois suunnilta. Sellainenko oli hallitus, joka oli luvannut valvoa
lakia ja oikeutta, sellainenko, ettei kyennyt muuhun kuin tappioihin,
kun oli preussiläisiä vastustettava? Mistä sitten utautui silloin kunto
ja rohkeus, kun oli kysymys Pariisista? Ja Saksan sotajoukot, jotka
olivat majoittuneet Saint-Denisin ja Charentonin välille, saivat
koreata katsella, saivat nähdä, miten ranskalaiset surmasivat toisiaan!
Kaunis kunnia!
Siksipä hän ehdottomasti hyväksyi ensimmäiset väkivaltaisuudet:
kaduille ja torille oli rakennettu sulkuja, panttivangit, arkkipiispa,
papit ja entiset virkamiehet oli vangittu.
Julmuudet alkoivat puolella ja toisella. Versaillesissa ammuttiin
vankia, Pariisissa päätettiin jokaista heikäläistä kohti teloittaa
kolme panttivankia, ja se vähä, joka Mauricen järjestä enää oli
tallella kaiken kauhun ja kärsimyksen perästä, hävisi kuin tina tuhkaan
tuossa raivoavassa tuulispäässä, joka punoi kaikki hirvittävään
sekamelskaan.
Kommuuni oli hänestä koston enkeli ja vapautuksen haltija, jonka miekka
kosti ja tuli puhdisti.
Hän ei ollut oikein selvillä, kentiespä ne vain olivat vanhoja
muistoja kouluajoilta, muistoja vapaista kaupungeista, rikkaista
liittovalloista, jotka säätivät lakia maailmalle.
Jos Pariisi voittajana pääsisi taistelusta, niin se muodostaisi uuden
Ranskan, jota oikeus ja vapaus ohjaisi, se loisi uuden yhteiskunnan,
jossa ei olisi hiventäkään jälellä vanhasta mädännyksestä.
Vaalin tulos oli häntä suoraan sanoen -- vähän hämmästyttänyt: tuon
suuren tehtävän oli kommuuni uskonut omituiselle hallitukselle -- siinä
oli maltillisia, vallankumouspuoluelaisia ja sosialistia. Hän tunsi
monta niistä, mutta hänestä ne olivat korkeintain keskinkertaisia.
Mitenkähän siinä käypi? Näinköhän vain voivat sovussa työskennellä, kun
jäsenet ovat niin perin erimielisiä?
Mutta sinä päivänä kun kommuuni juhlallisesti laillistutettiin
Hôtel-de-Villen torilla, kun kanuunat jyrisivät ja punaiset liput
liehuivat, sinä päivänä hän koetti unhottaa kaikki; rajaton toivo
täytti sydämmen. Epäilyksen aika oli ohi, toivorikkaana kajasti
tulevaisuus keskellä intoilemista ja valhetta.
Koko huhtikuun Maurice taisteli Neuillyn puolella. Kevät tuli
aikaiseen, sireenit olivat täydessä kukassa, vihannat nurmikot
taistelukenttinä -- kansalliskaartilaiset koristivat pyssynsä
kukkakiehkuroilla kun iltaisin kotiin palasivat.
Versaillesiin oli kerätty niin paljon sotamiehiä, että niistä oli
voinut muodostaa kaksi sotajoukkoa, toista, hyökkäysarmeijaa, johti
marsalkka Mac-Mahon, toista -- apuväkeä -- kenraali Vinoy.
Kommuunilla oli puolestaan 100,000 miestä nostoväkeä kansalliskaartissa
ja miltei saman verran kaupunkia puolustamassa, mutta sotakuntoisia oli
niistä korkeintaan 50,000.
Versailleslaisten hyökkäyssuunnitelma selvisi päivä päivältä: Neuillyn
jälkeen he anastivat Béconin linnan ja Asnièresin saadakseen joukkonsa
lähemmä kaupunkia; he näet aikoivat tunkeutua Pariisiin Point-du-Juoria
myöten niin pian kun vain saisivat haltuunsa vallin sillaikana kun sekä
Mont-Valérien että Issyn linnoitus koettelevat voimiaan. Mont-Valérien
oli heidän, nyt oli anastettava Issy, jota valloittaessaan he käyttivät
preussiläisten vanhoja varustuksia.
Huhtikuun puolivälistä ei kanuunilla ja kiväärillä ampuminen ollut
tauonnut. Levailloisissa ja Neuillyssä taisteltiin yötä päivää.
Suuria, raskaita kanuunia kuletettiin edes takaisin pitkin rautatietä
ja niillä ammuttiin Asnièresiä, yli Levalloisin. Mutta Vanvesin ja
varsinkin Issyn piiritys oli niin raivoisaa, että ikkunat Pariisissa
helisivät samoin kuin piirityksen kuumimpana aikana. Ja toukokuun 9
päivänä jäi Issy auttamattomasti Versaillesin armeijan käsiin, --
kommuunin päivät olivat luetut, pelko sai aikaan mitä hurjimpia
päätöksiä.
Maurice hyväksyi yhteishyvän valiokunnan määräämisen.
Isänmaalliset muistot elähyttivät häntä. Olihan nyt hetki tullut,
tarmokkaat toimenpiteet pelastaisivat isänmaan!
Yksi ainoa väkivaltaisuus häntä pahoitti: Vendômepatsaan särkeminen;
kenties se oli lapsellista, mutta hän luuli vielä kuulevansa isoisän
kertovan Marengosta, Austerlitzista, Jenasta, Eylausta, Friedlandista,
Wagramista, Moskovasta, noista urotöistä, jotka vieläkin häntä
innostuttivat.
Mutta oikeutta ja kohtuutta se vain oli, kun Thiers murhaajan asunto
revittiin ja vakuutena säilytettiin panttivangit. Silloin kun
Versailles pommitti Pariisia ja sen kranaatit ruhjoivat talot ja
surmasivat naisia ja lapsia.
Kamala hävityksenhalu sai hänessä vallan, sillä hänen kauniit unelmansa
hupenivat, sulivat kuin jää kiehuvaan veteen.
Jos kerran veri vain tukahuttaa koston, niin on parasta, että maa siinä
patusessa paikassa halkeaa ja nielee kaikki -- ehkäpä sitten raunioista
ilmestyy uusi elämä, uusi yhteiskunta!
Ennen sortukoon Pariisi ja palakoon äärettömänä roviona, ennenkun
paheet ja kurjuus uudestaan pääsevät valtaan, ennenkun vanha mädännyt
yhteiskunta palaa julkeuksineen ja valheellisuuksineen!
Ja hän näki kamalan unen. Jättiläiskaupunki oli tuhkaläjänä, --
savuavia kekäleitä Seinen molemmilla rannoilla; haava oli ummessa, tuli
oli sen parantanut, se hävityksen kauhistus ei vertaistaan löydä --
uusi kansa tulisi entisen sijaan.
Huhut häntä taas yhä enemmän ja enemmän kiihottivat: kokonaisten
kaupungin-osain alle oli ruutihautoja kaiveltu, holvihaudat ruutia
täynnä, kaikki yleiset rakennukset valmiina ilmaan räjäytettäväksi,
sähkölangat yhdistivät johtoja, kipuna vain ja -- kaikki syttyisi
samassa silmänräpäyksessä, kaikkialla oli äärettömiä varastoja
tulenarkoja aineita, varsinkin lamppuöljyä, -- koko kaupunki olisi
yhtäkkiä aavana tulimerenä.
Kommuuni oli pyhästi vannonut, ettei ainoakaan Versaillesin sotilaista
pääsisi kaupungissa katusulkuja etemmäksi -- kadut avaisivat kitansa,
rakennukset romahtaisivat maahan, Pariisi häviäisi tuleen ja nielisi
kononaisen maailman.
Tahdotonna antautui Maurice tuon surullisen unelman valtaan, hän ei
ollut tyytyväinen kommuuniin. Hän ei luottanut sen johtaviin miehiin,
hän huomasi, että se oli voimaton, siinä oli liian erilaisia aineksia;
mitä suurempi oli uhkaava vaara, sitä nurinpäisemmät, sekavammat sen
toimet.
Kaikista yhteiskunnallisista parannuksista, joita se oli luvannut, ei
se niin ainoaa ollut saanut toimeen ja jotenkin varma sai olla, ettei
se mitään pysyväistä jälkeensä jätä, kun sen päivät ovat päättyneet.
Mutta pahinta oli kuitenkin epäsopu ja kateus jäsenten kesken ja
epäluulo, joka haittasi ja esti kaikkea työntekoa.
Monet -- varsinkin maltilliset -- olivat niin levottomat etteivät enää
käyneet kokouksissa. Toisia olot pakottivat, mutta kaikki he pelolla ja
vapistuksella odottivat, läpäistäisiinkö ilman satunnaista
diktaattoria, sillä nyt oltiin sillä asteella, jolloin vallankumouksen
eri puolueet perinjuurin hävittävät toisiansa pelastaakseen isänmaata.
Epäluulo oli ensin kohdannut Cluzeretia, sitten Dombrowskia -- ja nyt
oli Rosselin vuoro. Ei edes Delescluze, joka oli nimitetty
sotaministeristön siviilijäseneksi, voinut mitään, niin suuri kuin
hänen vaikutusvaltansa muuten olikin.
Suuri yhteiskunnallinen voimanosotus, josta oli uneksittu, meni
myttyyn, sillä ne miehet, joitten oli määrä panna se toimeen, olivat
voimattomat ja menettivät hetki hetkeltä kaiken vaikutuksen,
kunnostautuivat vain siksi, että epätoivoissaan tekivät tuhmuuksia.
Pariisikin jo kauhistui. Ensin se oli ollut vihainen Versaillesille, --
nyt se ei enää kärsinyt kommuunia. Pakollinen sotapalvelus, asetus,
joka määräsi kaikki neljääkymmentä vuotta nuoremmat miehet aseihin, oli
suututtanut rauhallisia kansalaisia ja seurauksena oli pakeneminen.
Moni pujahti valepuvussa ja väärällä passilla Saint-Denisin ohi taikka
pimeinä öinä hinautui köysiä ja tikapuita myöten linnoitusten
kaivantoihin ja pujottelihe sitä tietä karkuun.
Varakkaat olivat jo aikoja sitten menneet maisenmatkojaan. Ei yksikään
tehdas ollut vielä oviaan avannut. Ei ollut ainoatakaan kauppaa, ei
minkäänlaista työtä; jokainen vetelehti joutilaana tuskallisena
odottaen asiain lopullista selvenemistä. Ja kansa eli edelleenkin
kansalliskaartin palkasta, noista kolmestakymmenestä sousta, jotka
nykyjään maksettiin pankin suorittamista miljooneista, --
kolmestakymmenestä sousta, joissa kapinan varsinainen yllytin piilikin.
Kokonaisia kaupunginosia oli tyhjänä, puodit sulettuina, liike
kuollutta.
Toukokuu oli kulumassa, kevätaurinko valaisi autioita katuja, joilla
toisinaan kohtasi surusaaton, kun liittoutuneet saattoivat kapinan
uhria hautaan, pappia ei ollut, punaiset liput peittivät ruumiskirstun,
ja saattomiehillä oli kädessä jäkkäräseppeleitä.
Kirkot olivat kiinni, mutta iltaisin ne muuttuivat kokoushuoneiksi.
Muita sanomalehtiäkään ei saanut ilmestyä kuin vallankumouksellisia.
Pariisi oli hävitetty, tuo uomi kurja Pariisi, joka vallankumouksen
pääkaupunkina ei suvainnut monarkillista kokousta ja joka kammoi
kommuunia ja halusi vapautua siitä. Kamalia kertomuksia kulki suusta
suuhun: panttivankia vangittiin ja teloitettiin joka päivä,
tynnörittäin oli ruutia kaadettu likaviemäreihin, joissa yötä päivää
seisoi miehiä, tulisoihdut kädessä, valmiina räjäyttämään ilmaan koko
kaupungin.
Maurice ei ollut koskaan ollut juoppo, mutta yleinen juoppouden himo
tarttui häneenkin. Kun oli hänen vahtivuoronsa taikka kun hän istui
vahtituvassa, otti hän ryypyn konjakkia tai enemmänkin eikä paljon
sietänyt, ennenkun oli juovuksissa.
Juoppous oli muuttunut rutoksi, se oli ensimmäisen piirityksen
perintöä, joka nyt toisen aikana tuli monta vertaa kauheammaksi.
Rahvas, jolla tuskin oli leipää, vaan viiniä ja konjakkia yltä kyllin,
oli oppinut juomaan ja päihtyi nyt pienimmästäkin tilkasta.
Sunnuntaina toukokuun 21 päivänä tuli Maurice ensi kerran elämässään
juopuneena kotiin Ortieskadulle, jossa hän toisinaan vietti yönsä. Hän
oli koko päivän ollut Neuillyssä, ampunut ja juonut toverien kanssa,
päästäksensä tavattomasta väsymyksestään, joka oli painaa hänet maan
alle. Vaistomaisesti hän oli hoiperrellut asuntoonsa ja heittäynyt
vuoteelleen, ei hän ollenkaan tiennyt, mitä oli tehnyt ja miten
palannut. Aurinko oli jo väki korkealla, kun hän seuraavana aamuna
heräsi hälyytykseen ja rummun pärinään.
Edellisenä iltana oli muuan portti Point-du-Jourin luona ollut
vartioimatta ja siitä olivat Versaillesin sotajoukot ilman pienintäkään
vastusta tunkeutuneet Pariisiin.
Maurice pukeutui nopeasti, heitti kiväärin olalleen ja riensi ulos.
Kadulla hän kohtasi joukon tovereitaan, jotka kertoivat hänelle, mitä
yöllä oli tapahtunut, mutta he puhuivat niin sekavasti, ettei hän heitä
paljon ymmärtänyt.
Kymmenen päivää olivat Mont-Valèrien ja Issyn linnoitus pommittaneet
valleja, eikä asema Saint-Cloudin portin luona ollut enää
puolustettavissa; seuraavana päivänä oli aikomus tehdä lopullinen
rynnäkkö. Mutta viiden seuduissa huomasi muuan ohikulkija että portti
oli vartioimatta, hän viittasi sotamiehille piirityskaivannossa, jotka
olivat tuskin viidenkymmenen metrin päässä.
Paikalla marssi siitä kaupunkiin 37:nen linjarykmentin kaksi
komppaniiaa. Kintereillä seurasi kenraali Douayn johtama neljäs osasto.
Koko yön virtasi toinen joukko toisen perästä samaa tietä. Kello
seitsemän tuli Vergén osasto Grenellesillalle ja siitä aina Trocadéroon
asti. Kello yhdeksän kenraali Clinchamp anasti Passyn ja la Muetten.
Kello kolmen aikaan aamusella majoittui ensimmäinen osasto
Boulognenmetsään, Bruatin osasto meni samalla aikaa Seinen yli
valloittamaan Sèvresporttia helpottaakseen siten toisen osaston pääsyä,
jonka kenraali de Cisseyn johdolla oli määrä tuntia myöhemmin miehittää
Grenellen kaupunginosa. 22 päivän aamuna oli siis Versaillesin armeija
saanut haltuunsa Trocadéron ja la Muetten oikealla rannalla ja
Grenellen vasemmalla ja kommuuni oli niin hämmästyksissään,
suutuksissaan ja pyörällä, ettei kyennyt mihinkään, se syytti petosta
ja oli ihan hurjissaan, sillä sen valta oli päivän selvästi lopussa.
Kun Maurice vihdoinkin sai selville, mitä oli tapahtunut oli hänen
ensimmäinen ajatuksensa: nyt on kaikki lopussa -- ei enää muuta kuin
ammuttaa itsensä.
Mutta hätäkelloja soitettiin yhtmyötään, rummut pärisivät, naiset ja
lapsetkin valmistivat katusulkuja, -- kaduilla oli vilinään sotamiehiä,
jotka riensivät määräpaikoilleen. Ja puolenpäivän aikaan oli jo
kommuunin voittamattomissa sotilaissa toivo taas vironnut -- he olivat
päättäneet voittaa, kun näkivät että vihollinen ei ollut paikaltaan
hievahtanut.
Sotajoukko oli nyt erinomaisen varovainen, seuraten preussiläisten
sotatapaa, jonka se omasta katkerasta kokemuksestaan oli oppinut
tuntemaan.
Yleishyvänvaliokunta ja Delescluze järjestivät puolustuksen
Hötel-de-Villessä. Kerrottiin heidän hylänneen kaikki sovinnon
aikeetkin. Siitä saivat kaikki rohkeutta: Pariisin täytyi voittaa.
Puolustus ja hyökkäys tuli olemaan yhtä raivoisaa; ei armoa kumminkaan
puolin, sama viha kiehui kummassakin sotajoukossa.
Maurice vietti sen päivän Marskentän ja Invaliidihotellin puolella,
ampua paukutti ja peräytyi vaan hitaasti katu kadulta. Hän ei ollut
löytänyt pataljoonaansa, hän taisteli tuiki tuntemattomain ihmisten
rinnalla, hänen huomaamattaan ne olivat vieneet hänet vasemmalle
rannalle. Neljän aikaan he puolustivat erästä katusulkua
Yliopistonkadulla Invaliidipuiston luona eivätkä he sitä luovuttaneet,
ennenkun hämärissä kuulivat, että Bruotin osasto oli samonnut rantaa
pitkin ja valloittanut lainsäätäjäkokouksen palatsin. He olivat vähällä
joutua vangiksi ja pelastuivat vain suurella vaivalla Lillekadulle
kierreltyään Saint-Dominiquen ja Belechassen kadun kautta.
Illemmalla oli Versaillesin armeijan käsissä koko alue Vanvesportista
alkain, lainsäätäjäkokouksen palatsi, Elyséepalatsi, Saint-Augustinin
kirkko, Saint-Lazaren rautatienasema ja aina Asnierèsporttiin.
Seuraava päivä, 23:s, kirkas ja kaunis tiistai, oli Mauricen
tukalin. Pikkusen liittolaisten joukkueen hallussa, johon hän
kuului ja jossa oli monen pataljoonan sotamiehiä, oli vielä Ranta- ja
Saint-Dominiquenkatuin välinen kaupunginosa kokonaan. Mutta useimmat
olivat majoittuneet Lillekadun suuriin puutarhoihin. Itse oli hän
rauhassa nukkunut Kunnialegioonan palatsin viereisellä nurmikolla.
Aamusella hän luuli joukkoin hyökkäävän lainsäätäjäkokouksen palatsista
ja ajavan heidät Backadun lujain katusulkuin taakse. Mutta tunti kului
toisen perästä ja hyökkääjiä ei nähnyt, ei kuulunut. Silloin tällöin
ammuttiin jokunen luoti kadun päästä toiseen.
Versailleslaiset olivat varovaisia ja seurasivat tarkasti
suunnitelmaansa, he olivat lujasti päättäneet, etteivät
ryhdy hyökkäykseen, sillä liittoutuneet olivat muodostaneet
Tuilerien-penkereestä lujan linnoituksen. He marssivat kahden puolen
vallituksia saadakseen ensin haltuunsa Montmartren ja Observatoorion,
että sitten yhdessä apajassa vetäisivät koko keskikaupungin.
Kahden seuduissa Maurice kuuli kerrottavan, että kolmivärinen lippu
liehui Montmatrella; Galette-myllyn suuri patteriaa oli anastettu,
kolme armeijan osastoa, joitten pataljoonat kiipesivät kunnaalle
pohjoisesta ja lännestä, oli yhtaikaa sinne hyökännyt, ja voittajat
tulvasivat taas Pariisiin, valloittivat Saint-Georgesin-torin,
Notre-Damen, de Lorettekirkon, kunnallishallituksen Drouotkadulla ja
uuden Oopperan, jollaikaa vasemman rannan sotajoukot kulkivat aina
d'Enfer- ja Hevostoreille.
Hämmästystä, kauhua ja raivoa kaikkialla, kun kuultiin vihollisen niin
nopeasti etenevän. Mitä ihmettä? Montmartre, liittoutuneitten suuri
kukistamaton linnoitus oli valloitettu kahdessa tunnissa!
Maurice kyllä huomasi, miten rivit harvenivat, toinen toisensa perästä
pujahti kaikessa hiljaisuudessa pois -- meni kotiinsa, peseytyi ja
muutti mekon päälleen, sillä kauhea oli kosto, jos heidät ase kädessä
tavattaisiin.
Martignacin- ja Bellechassen-katuin katusulut oli jo otettu ja
Lillekadun päässä vilkkui jo punaisia housuja. Kohta ei ollut jälellä
kuin itsepäisimmät yltiöt, Maurice ja muita joku puoli sataa, jotka
olivat päättäneet paikoilleen kuolla, kunhan ensin olivat surmanneet
niin monta vastustajaansa kuin ikinä olivat voineet -- nitistäneet
hengen noilta kirotuilta, jotka kohtelivat liittoutuneita kuin
ryöväreitä ja taistelevain joukkoin takana pitemmittä mutkitta ampuivat
vangit.
Hurja viha oli eilisestä yltynyt äärimmilleen; armo ei tullut
kysymykseenkään ottelussa noitten hurjistuneitten haaveilijain, jotka
tahtoivat kuolla aatoksensa puolesta, ja sotamiesten välillä, jotka
olivat kiihtyneet vastustuksesta ja raivoissaan kun uudelleen täytyi
taistella.
Kello viiden paikoilla peräytyi Maurice tovereineen
Backadun katusulkuin taakse pitkin Lillekadun varustuksia;
he ampuivat hellittämättä, mutta yhtäkkiä tuprahti paksu savupilvi
Kunnialegioonan-palatsin avonaisesta ikkunasta, Se oli ensimmäinen
murhapoltto Pariisissa; hurjaa riemua se herätti, mieletöntä
ilkkumista. Hetki oli tullut! Äärettömänä roviona nyt koko kaupunki
palaisi ja maailma puhdistuisi tulessa!
Mutta mitä hän näki? Viisi, kuusi miestä tuli palatsista ja
etukynnessä pitkä roikale. Hän tunsi sen heti Chouteauksi, entiseksi
toverikseen 106:nen ajoilta. Jo maaliskuun 18 päivän jälkeen oli hän
nähnyt hänet, kaluunilla koristettu lakki päässä, nyt hän oli kohonnut
arvossa, kaluunia oli joka paikassa, hän oli jonkun kenraalin
ajutanttina, sellaisen, joka ei ollut uskaltautunut taisteluun. Ja
Maurice muisti, mitä oli kuullut: Chouteau vietti hauskaa elämää
Kunnialegioonan-palatsissa rakastajattarensa kanssa -- eli ylellisesti
kommuunin kustannuksella, rötkötti pitkävartiset saappaat jalassa
komeissa vuoteissa ja ajankuluksi harjoitteli pilkkaan ampumista,
suuret peilit maalitauluna. Sen lisäksi tiedettiin, että sama nainen,
jonka kanssa hän eli, joka aamu ajeli komeissa vaunuissa ja kävi muka
ostoksilla, vieden talteen pakottain vaatetta, kalliita kelloja, yksin
huonekalujakin, -- kaikki varastettuja.
Kun Maurice näki Chouteaun miehineen hyökkäävän palatsista
lamppuöljykannu kädessä, tuntui hänestä kaikki niin inhottavalta, --
vakaumukset ja toiveet horjuivat, epäilys sai taas vallan: Jottako tuo
kauhistuttava kosto olikin rikos, koska tuollainen mies oli sen
välikappaleena?
Monta tuntia kului, hän taisteli epätoivon vimmassa, hän ei hievahtanut
paikaltaan, hän tahtoi kuolla. Jos oli erehtynyt, niin tahtoi hän sen
verellään korvata!
Lillekadun katusulku oli lujaksi varustettu, se oli tehty
hiekkasäkeistä ja hiekkatynnöreistä, ja syvä oja sitä suojeli. Maurice
ja kymmenkunta liittoutunutta sitä puolusti, he olivat melkein
pitkällään maassa ja he surmasivat jokaisen sotamiehen, joka sinne
osui.
Yhtmyötään aina iltapimeään asti Maurice ampui paikaltaan
liikahtamatta.
Paksut savupilvet Kunnialegioonan-palatsista ajautuivat tuulen mukana
kadulle ja estivät liekkiä näkymästä. Lähellä oleva talo oli jo
syttynyt palamaan.
Yhtäkkiä juoksi muuan toveri ilmoittamaan, että sotilaat, jotka eivät
uskalla katua tulla, kiertävät pihain ja puutarhain kautta. Hukassa oli
kaikki, he saattoivat tulla minä hetkenä hyvänsä.
Eräästä ikkunasta ammuttiin. Ja Maurice näki Chouteaun kätyreineen
syöksyvän talosta taloon tulisoihtu ja lampppuöljyastia kädessä. Puoli
tuntia sen perästä olivat talot kaikki ilmitulessa ja liekit kohosivat
humisten kohti synkkää taivasta.
Ja Maurice oli yhä tynnörien ja säkkien suojassa ja ampui paikalla
jokaisen, joka kadulle pistäysi.
Kuinka kauvan Maurice ampui? Hänellä ei enää ollut tietoja ajasta eikä
paikasta. Kello saattoi olla yhdeksän, kenties kymmenen. Työ oli niin
ilettävää, että oikein sydäntä etoi, aivan kuin olisi ollut humalassa
ja juonut huonoa viiniä.
Huoneet paloivat hänen ympärillään, kuumuus oli sietämätöntä, ilma
tukahuttavaa. Katuristeyksien sulut olivat kuin lujia linnoituksia,
joita tulipalot ja sinkoilevat kekäleet puolustivat.
Olihan annettu käsky sytyttää Pariisi katu kadulta, talo talolta,
mikäli katusuluista täytyi luopua! Eivätkä ne olleet vain Backadun
talot, jotka paloivat -- sen hän hyvin käsitti. Hänen takanansa leimusi
taivas ja etäältä kuului ryskettä ja jyminää aivan kuin koko kaupunki
olisi tulessa.
Varmaan raivosi tulipalo samalla tavalla Seinen oikeallakin rannalla --
olihan siitä jo pitkä aika kun Chouteau miehineen ja tulisoihtuineen
oli kadonnut.
Rohkeimmat ja uskaliaimmatkin jättivät taistelupaikan, he eivät
tahtoneet jäädä vihollisen ammuttavaksi.
Maurice jäi viimein yksin; hän oli pitkällään kahden hiekkasäkin
välissä ja mietti miten paraiten edestäpäin puolustaisi varustustaan;
silloin ne tulivat takaapäin, sotilaat, jotka pihoja ja puutarhoja
myöten olivat kierrelleet ja huutaen ja meluten syöksyivät nyt
Backadulle.
Taistelun riehuessa ei Maurice kahteen päivään ollut muistanut Jeania.
Ei ollut Jeankaan ajatellut Mauricea, ei niin hetkeä sitten kun tuli
rykmenttineen Pariisiin Bruotin osaston avuksi. Edellisenä iltana oli
hän taistellut Marskentällä ja Invaliidipuistossa. Tänään oli hän
puolen päivän aikaan jättänyt Palais-Bourbonin torin ollakseen mukana
valloittamassa katusulkuja Saint-Pèresin katua ympäröivässä
kaupunginosassa.
Jeankin, joka muuten oli niin levollinen, oli vähitellen kiihtynyt
tässä kamalassa veljessodassa; hän ja hänen toverinsa olivat
raivoissaan kapinoitsijain sitkeästä vastarinnasta, hehän olivat niin
väsyneet ja kyllästyneet taisteluun, kun he niin hyvin olisivat
tarvinneet levätä kaikista kauhuista. Sotavangit, jotka palasivat
Saksasta ja joita oli pistetty rykmentteihin, olivat raivostuneet
Pariisiin.
Kommuunin kauheista tuhotöistä kerrottiin niin julmia juttuja, että
hiukset nousivat pystyyn niitä kuullessa. Eikö järjestystä ja toisen
omaisuutta pidetty minkäänlaisessa arvossa? Sitä ei Jean ymmärtänyt.
Hän oli selväjärkinen maltillinen talonpoika, kansan sydän, joka tahtoi
rauhaa saadakseen häiritsemättä tehdä työtä ja ansaita leipänsä.
Mutta tulipalot -- ne veivät häneltä lopullisenkin mielenmaltin, saivat
hänen raivonsa ylimmilleen. Polttaa talot ja palatsit! Polttaa ne sen
tähden, että oli heikompi -- ei se oli liikaa; ainoastaan konnat ja
roistot menettelevät sillä tavalla. Ja Jean, jonka sydäntä vielä eilen
oli kirvellyt, kun ihmisiä joukottain ammuttiin kuolijaaksi, hän ei
jaksanut enää hillitä itseään, hurjasti pyörivät silmät päässä ja
ulvoen hän sivalteli ympärilleen, katsomatta mihin sattui.
Hän hyökkäsi osastoineen Backadulle. Ensin hän ei nähnyt ketään, hän jo
luuli, että katusulku oli vartioimatta. Kahden hiekkasäkin välissä hän
sitten huomasi kapinoitsijan, joka liikahti, tähtäsi ja ampui
Lillekadulle päin. Eteensä katsomatta hän syöksyi hurjistuneena miestä
kohti ja lävisti hänet pistimellään.
Maurice ei ollut ennättänyt kääntyä. Hän huudahti tuskallisesti ja
kohotti päätään. Häikäsevä valo leimahti samassa ja valaisi heidät.
-- Voi, Jean -- rakas ystävä! Sinäkö se olet?
Kuolla hän tahtoi, sitähän hän niin halulla oli odottanut -- kuolla ja
päästä kaikesta! Mutta kuolla ystävän, veljen lävistämänä -- se oli
liikaa... Se katkeroitti hänen kuolinhetkensä, se myrkytti viimeisen
hengenvedon.
-- Sinäkö se olit, Jean -- Jean, ystäväkultani?
Jean seisoi kivettyneenä ja tuijotti häneen -- yhtäkkiä kaikki selvisi.
He olivat kahden, toiset sotilaat ajoivat pakenevia. Ympärillä teki
tuli työtään, tuhosi ja ruhjoi, pitkiä, punaisia tulikieliä syöksyi
ikkunain täydeltä, nuoleksi seiniä ja irroitti katot, jotka ryskien ja
paukkuen romahtivat maahan ja liekit kohosivat yhä korkeammalle.
Nyyhkyttäen heittäysi Jean Mauricen viereen, koetteli nostaa häntä ja
katsoa, oliko hän vielä pelastettavissa.
-- Voi, ystäväparkani, mun oma ystäväkultani!