Kun Sedanin juna lukemattomain viivytysten perästä vihdoin viimein
pysähtyi Saint-Denisin asemalle, leimusi eteläinen taivas tulipunaisena
aivan kuin koko Pariisi olisi tulessa. Valo oli enentynyt, mikäli ilta
pimeni, ja vähitellen se levisi yli koko taivaanrannan ja punasi
pilvenhattaroita, jotka vaipuivat idän pimeään helmaan.
Jo kaukaa olivat matkustajat huomanneet tulen junan huristaessa
pimeitten kenttien poikki.
Henriette hyppäsi ensimmäisenä vaunusta, tulipunainen taivaanranta oli
tehnyt hänet levottomaksi.
Preussiläiset sotamiehet, joitten hallussa asema oli, pakottivat
matkustavaiset pois vaunuista, ja asemasillalla kaksi heistä huutaa
solkkasi tulijoille ranskaksi:
Pariisi palaa ... ei kukaan pääse etemmäksi... Pariisi palaa, Pariisi
palaa...
Henriette tuli yhä levottomammaksi. Hyvä jumala! Oliko hän
tullut liian myöhään? Maurice ei ollut vastannut hänen kahteen
viimeiseen kirjeeseensä, ja pääkaupungin uutiset olivat entistään
huolestuttavampia -- hän oli menehtyä tuskasta ja oli yhtäkkiä
päättänyt lähteä Pariisiin etsimään veljeänsä.
Päivä päivältä oli elämä enolassa tullut tukalammaksi. Saksalaiset
joukot, jotka olivat kylään majoittuneet, tulivat sitä vaativimmiksi ja
röyhkeimmiksi, mitä kauvemmin Pariisi puolustautui; ja kun rykmentti
toisensa perästä nyt palasi Saksaan, nylkivät ne kulkiessaan maat ja
mannut putipuhtaiksi.
Kun hän aamusella päivän sarastaessa oli noussut mennäksensä Sedaniin,
oli koko piha ollut täynnä saksalaisia ratsumiehiä, jotka olivat
maanneet siellä paljaalla maalla kylki kylessä, viittoihinsa
kääriytyneinä.
Torven ääni kajahti yhtäkkiä. Kaikki nousivat samassa hiljaa, leveät
viitat hartioilla ja niin kiinni toisissaan, että hänestä näytti
siltä kuin viimeisen tuomion pasuuna olisi herättänyt kaikki
tappelutantereelle kuolleet.
Saint-Denisissäkin tapasi hän jälleen preussiläisiä ja ne ne
säikäyttivät häntä, huutaen:
-- Pariisi palaa... Ei kukaan pääse etemmäksi... Pariisi palaa, Pariisi
palaa...
Kauhistuneena hän riensi matkalaukku kädessä ja pyysi tarkempia
tietoja.
Pariisissa oli taisteltu kaksi päivää, rautatieliike oli katkaistu.
Henriette ei välittänyt mistään, hän tahtoi jatkaa matkaansa.
Asemasillalla hän huomasi preussiläisen kapteenin, sen komppanian
päällikön, jonka hallussa asema oli; Henriette riensi hänen luokseen.
-- Herra kapteeni! Olen menossa veljeni luo, olen hänestä hyvin
huolissani. Olkaa niin hyvä ... minä rukoilen teitä ...ja auttakaa
minua, että pääsen perille!
Hän pysähtyi -- kaasulyhdyn valo sattui kapteeniin, Henriette tunsi
hänet.
-- Tekö se olettekin, Otto! Hyvä jumala ... auttakaa, koska sattuma
vielä kerran saattoi meidät toistemme tielle!
Otto Günther, hänen serkkunsa, oli yhtä jäykkä ja ankara kuin ennenkin
-- kauniissa kapteeninunivormussaan. Hän ei tuntenut tuota hintelää,
vaaleakutrista naista, jonka kauniita, lempeitä kasvoja verhosi
suruharso. Vasta sitten kun hän näki hänen suoran, rehellisen
katseensa, hän älysi, kuka se oli. Hän viittasi hieman kädellään.
-- Veljeni on sotilaana ... senhän tiedätte, jatkoi Henriette
innokkaasti. Hän on Pariisissa, ja minua niin pelottaa, että hän on
sekautunut tuohon kauheaan taisteluun. Minä pyydän ... rukoilen teitä,
Otto, auttakaa minua, että pääsen matkani perille.
Nyt hän vihdoinkin suvaitsi vastata.
-- Minä vakuutan, etten voi mitään. Eilisestä asti eivät junat ole
sinne päässeet, luullakseni on kiskot revitty vallien ulkopuolelta.
Enkä minä voi hankkia teille hevosta, en vaunuja, en kyytimiestä.
Henriette katsoi häneen, mutta kun huomasi, että kapteeni oli niin
välinpitämätön, ja että hän oli lujasti päättänyt olla häntä
auttamatta, virkkoi hän vaikeroiden: Voi, hyvä jumala! Te ette tahdo
tehdä mitään minun hyväkseni. Keneenkä minä sitten käännyn?
Ja preussiläiset olivat kuitenkin kaikkivaltiaita, yksi ainoa sana
olisi ollut kylläksi, koko kaupunki olisi ollut liikkeellä, sata
vaunua, tuhat hevosta valmiina! Mutta hän kieltäytyi -- hänhän oli
voittaja, jonka ei vähintäkään sopinut sekautua voitettujen asioihin --
tottapa se olisi ollut liian alentavaista ja tahrannut hänen uuden
uutukaista sotilaskunniaansa!
-- Mutta ainakin te tiedätte, mitä on tapahtunut, sanoi Henriette
uudelleen ja koetti rauhoittua. Ja senhän saatatte minulle sanoa.
Kapteeni hymyili tuskin huomattavasti.
-- Pariisi palaa! Katsokaa -- tulkaa tänne -- täältä näette sen hyvin
hyvästi!
Hän kulki Henrietten edellä rataa pitkin ja nousi kapeita portaita
rautasillalle, joka oli radan yli rakennettu noin sadan askeleen päähän
asemalta. Siellä he seisoivat käsipuihin nojaten ja katselivat
ääretöntä lakeutta.
-- Pariisi palaa, niinkuin näette...
Kello lienee ollut puoli kymmenen paikoilla. Tuli kiihtyi
kiihtymistään. Idästä olivat veripunaiset hattarat hävinneet, kohti
pikimustaa taivaanlakea heijastui etäisten liekkien loiste.
Tuli hulmusi jo yli koko taivaan, mutta paikka paikoin se näytti kuin
riemuitsevan tuhotöistään, se heitteli ilmaan tulipunaisia patsaita,
jotka rätisten hajosivat keskelle tupruavia savupilviä. Tuli riehui
kuin jättiläismetsässä, jonka se puu puulta hävittää, maakin näytti
syttyvän ja koko Pariisi palavan äärettömänä tuliroviona.
-- Katsokaa, selitti Otto, tuo on Montmartre -- tuo kunnas, joka
mustana kohoaa kohti punaisia liekkiä. Vasemmalle -- Villetteen ja
Bellevilleen -- ei ole tuli vielä ennättänyt. Paraimmat kaupungin-osat
näkyy ensin sytytetyn -- ja tuli leviää ... kiihtyy... Katsokaa --
tuolla oikealla taas uusi! Näettekö, miten liekit leimuavat -- tulta ja
savua tupruaa ... tuolla vielä ja tuolla ... kaikkialla!
Hän ei puhunut kovasti, ei kiivastunut, mutta hänen luonnottoman tyyni
ilonsa kauhistutti Henrietteä.
Voivoi -- miksi piti preussiläisten nähdä se?
Hänen tyyneytensä, hänen hymyilynsä olivat ilkeintä pilkkaa: hän näytti
jo kauvan odottaneen tuota hävitystä, joka vertaistaan hakee.
Vihdoin viimeinkin paloi tuo Pariisi jota saksalaisten kranaatit eivät
olleet saaneet kukistumaan! Hänen vihansa oli tyydytetty, tuskallisen
pitkällinen piiritys, armoton pakkanen ja lukemattomat vaivat ja
vastukset, joita Saksa ei vielä ollut unohtanut -- kaikki oli nyt
kostettu. Valloitetut maakunnat, viiden miljaardin vahingonkorvaus --
ei mikään vetänyt vertoja sille, että Pariisi mieletönnä tuhoaa oman
itsensä ja häviää liekkeihin valoisana kevätyönä.
-- Se nyt on varma, jos mikään! mutisi kapteeni. Hyvää työtä tekevät!
Henrietten omat surut haihtuivat kuin tuhka tuuleen, hän oli pakahtua
tuollaista surkeutta nähdessä. Taivaan kosto oli kohdannut kaupunkia ja
helvetin syövyttävät liekit hävittävät sen perustuksia myöten.
Henriette pani kätensä ristiin ja huudahti:
-- Suuri luoja! Miksi sinä meitä näin kovasti rankaiset?
Otto jo kohotti kättään; kylmänä ja välinpitämätönnä niinkuin kivikova
sotilas kuuna päivänä olisi hän halusta pitänyt nuhdesaarnan, vedonnut
raamattuunkin ja osottanut, miten Ranskan turmeltunut kansa oli
kohtalonsa ansainnut. Mutta kun hän näki tuon nuoren naisen, jonka
kauniit, älykkäät silmät niin kirkkaasti häneen katsoivat -- niin hän
vaikeni.
Sanat olivatkin tarpeettomat, koko hänen olentonsa jo kyllin selvästi
osotti, miten syvälle kansalaisviha oli hänessä juurtunut -- se
ilmaisi, että hänen mielestänsä sotajoukkojen jumala itse oli hänet
Ranskaan lähettänyt valvomaan oikeutta ja kurittamaan tuota
turmeltunutta kansaa. Pariisi paloi rangaistukseksi vuosituhansien
kurjasta elämästä, rikoksistaan ja irstaisuuksistaan. Uudestaan
puhdistaisivat germaanilaiset maailman ja hävittäisivät viimeisetkin
latinalaisen tapainturmeluksen jälet.
Kapteenin käsi vaipui ja hän virkkoi: kohta on kaikki lopussa! --
Katsokaapas ... tuli on ennättänyt tuonnekin ... vasemmalle... Näettekö
tuota tulivirtaa, joka tulvailee sinnepäin?
Kumpikin vaikeni; kamala äänettömyys seurasi.
Liekkiä kohosi yhtäkkiä sieltä täältä ja kipunoita sateli yltympäri.
Tulimeri laajeni ja taajeni joka hetki ja sen hehkuvista kuohuista
purkausi savua, joka mustanpuhuvana verhona kattoi kaupungin -- vieno
tuulenhenki kuletti sitä puolelta toiselle, se leijuili pimeässä
avaruudessa ja muodostui pilviksi, joista satoi nokea ja tuhkaa.
Henriette hätkähti niinkuin olisi herännyt ilkeästä unesta, hän muisti
taas veljensä, ja tuska kouristi sydäntä.
-- Ettekö siis mitään voi tehdä? kysyi hän vielä viimeisen kerran.
Kieltäydyttekö auttamasta minua?
Otto viittasi kädellään niinkuin olisi mielellään kaiken hävittänyt.
-- Mitä se auttaa? Huomenna on Pariisista jälellä vain kasa tuhkaa!
Siinä kaikki.
Jäähyväisiä heittämättä Henriette lähti sillalta ja pakeni, kädessään
matkalaukku. Mutta kapteeni seisoi siellä vielä kauvan, pilkkopimeässä
liikahtamatta, suorana ja solakkana, ja katseli riemuiten tuota
kauheata näytelmää -- Babylonin paloa.
Kun Henriette lähti asemalta, kohtasi hän onneksi vanhan, lihavan
naisen, joka parhaillaan tinki ajuria Pariisiin Richelieunkadulle. Ja
Henriette pyysi ja kärtti niin hartaasti ja itki niin katkerasti, että
nainen viimein suostui ottamaan hänet mukaansa. Ajuri, pieni musta
mies, löi myötäänsä hevostaan eikä sanonut halaistua sanaa koko
matkalla. Sen sijaan oli Henrietten toverilla kieli kantimistaan irti
ja Henriette sai tietää, että nainen toissapäivänä oli lukinnut
puotinsa ja lähtenyt, mutta oli tuhmuudessaan kätkenyt osan
arvopapereistaan seinänlokeroon. Nyt kun kaupunki jo kolmatta tuntia
paloi, oli hän ollut tulisessa tuskassa eikä osannut muuta ajatellakaan
kuin paperiensa pelastamista, vaikka sitten läpi tulenkin pitäisi
Pariisiin pyrkiä.
Tulliportista he pääsivät onnellisesti kaupunkiin varsinkin kun nainen
mujautti unista vahtia ja kertoi vain käyneensä sisarentytärtään
miehensä hoitajaksi, miehen kun muka Versailleslaiset olivat
haavoittaneet. Kaduilla vasta tuli esteitä ja katusulkujen tautta he
saivat tuhka tiheään kierrellä pitkät matkat. Poissonnièren-kadulla
ajuri viimein teki tenän eikä heitä enää sitä etemmäksi kyydinnyt.
Jalan saivat naiset jatkaa matkaansa pitkin Sentierin- ja
Jeûneursinkatuja ja koko Pörssikorttelin ohi.
Mitä lähemmäksi linnoituksia he tulivat, sitä enemmän liekit valaisivat
-- oli yhtä valoisa kuin keskipäivällä. He oikein hämmästyivät, kun
siinä kaupunginosassa oli niin hiljaista ja autiota, melu ja räiske
kuului vain etäisenä huminana. Pörssin luona ammuttiin muutamia
laukauksia, he hiipivät pitkin seiniviertä.
Richelieunkadulla oli rouvan puoti vahingoittumatta. Iloissaan
hän välttämättömästi tahtoi opastaa Henrietteä Hasard- ja
Sainte-Anne-katuja myöten Ortieskadulle, mutta liittoutuneet, joitten
hallussa Sainte-Anne-katu vielä oli, eivät yrittäneet päästää heitä
kulkemaan.
Viimeinkin tuossa neljän tienoissa aamusella, päivän valetessa, saapui
Henriette voimatonna ja niin väsyneenä, että tuskin pystyssä pysyi, sen
talon portille, jossa Maurice asui. Portti oli seppo selällään. Hän
nousi kapeita, pimeitä portaita ja hilautui sitten tikapuita myöten
vinnille. --
Backadun katusulkujen vieressä virui Maurice; kahden hiekkasäkin
varassa oli hän kohottautunut toiselle polvelleen. Toivo elähytti
Jeania, sillä hän oli jo luullut naulanneensa ystävänsä maahan
painetillaan.
-- Elätkö sinä vielä, hyvä ystävä? Vieläkö onni mulle koittaa ...
kirottu konna, mikä olenkin. Odotas hiukan ... annas katson...
Varovasti hän tutki haavaa -- liekkien valossa. Painetti oli lävistänyt
oikean käsivarren läheltä olkapäätä; mutta mikä pahinta -- se oli
tunkeutunut kahden kylkiluun välitse ja varmaankin vikuuttanut keuhkoa.
Maurice voi kuitenkin jotakuinkin hengittää, mutta käsi riippui
hervotonna ja oli tunnoton.
-- Rakas ystäväparkani, elä ole niin epätoivoissasi! Minä kuolen niin
mielelläni, silloin loppuu kaikki... Sinä olet jo yltä kyllin tehnyt
minun hyväkseni. Ilman sinua olisin jo aikoja sitten päättänyt päiväni
jossakin maantienravissa.
Toivotonna huudahti Jean: elä virka mitään! Sinä olet kahdesti
pelastanut minut preussiläisten kourista. Minä pikemminkin olin sinulle
velkaa. Ja nyt kun minun vuoroni olisi ollut pelastaa sinut, surmaan
minä sinut sen sijaan. Pirummoinen pesä tämä ... minä olin kai
humalassa, kun en sinua tuntenut! Niinpä tosiaan, humalassa, sikana ...
minä olin liiaksi juonut verta.
Virtana vierivät kyyneleet, kun Jean muisti heidän eronsa Rémillyssä,
eivät he silloin tienneet, tapaisivatko toisiansa enää koskaan ja
milloin ... ja miten. Oliko sitten arvotonta ja turhaa kaikki, mitä he
yhdessä olivat kokeneet ja kestäneet -- päiväkausia ruuanpalasetta,
yökausia silmäänsä ummistamatta, ja silminnähtävä kuolema joka
askeleella? Tähänkö kaikki päättyi? Sitäkö varten he olivat kurjuutta
kärsineet, sitäkö varten niin syvästi rakastaneet toisiansa, että
kauhea veljesmurha olisi kaiken loppuna? Ei, ei; se on mahdotonta, se
on perin luonnotonta.
-- Minun täytyy pelastaa sinut, rakas ystävä, minun täytyy!
Ensin hänen täytyi saada Maurice sieltä pois, sillä sotamiehet
tappoivat kaikki haavoitetut. Onneksi he olivat kahden; ei saanut
hukata hetkeäkään. Nopeasti hän veitsellään viilsi hihan irti ja riisui
nutun hänen päältään. Verta vuoti virtanaan haavasta; kiireesti hän repi
suilakkeita nutun vuorista ja sitoi niillä Mauricen käsivarren. Sitten
hän tukkesi kylessä olevan haavan vuotamasta ja sitoi nuoranpätkällä,
joka sattumalta oli hänellä taskussa, käden tiukasti kiinni kylkeen,
niin että koko haavoittunut puoli oli tönkkönä, ja verenvuoto estyi.
-- Voitkohan sinä astua?
-- Enköhän minä voine.
Mutta eihän Jean mitenkään uskaltanut kulettaa häntä paitahihasillaan.
Yhtäkkiä hän muisti läheisellä kadulla nähneensä kuolleen sotilaan; hän
hyppäsi sinne ja toi takin ja lakin. Mauricen terveen käden hän pisti
takin vasempaan hihaan kohotti varovasti nutun oikealle olkapäälle,
pani lakin hänen päähänsä ja sanoi: kas niin, nyt sinä olet
meikäläisiä... Minnekäs sitä mennään?
Siinä sitä taas oltiin. Ei vähintäkään toivoa minne mennä, mistä löytää
suojusta. Talot tutkittiin ja kaikki aseelliset kapinoitsijat armotta
ammuttiin. Eikä heistä kumpikaan tuntenut yhtään ihmistä koko
kaupunginosassa, ei ainoatakaan, joka heitä olisi auttanut, joka olisi
heille piilopaikan neuvonut.
-- Parasta kai olisi päästä minun asuntooni, sanoi Maurice. Se on niin
syrjässä, ettei sinne ketään tule. Mutta se on joen toisella puolen...
Ortieskadulla.
Epäröiden ja hammasta purren kiroili Jean: saakeli soikoon!... Mitä
pirua tässä nyt osataan?
Ei ollut ajattelemistakaan Royalinsillan yli, valoisampihan siellä oli
nyt kuin keskipäivällä. Molemmilta rannoilta tuli luotia kuin turkin
hihasta. Sitä paitsi palava Tuilerienlinna ja Louvre, jota katusulut
suojelivat, ehkäisisivät sen yrityksen.
-- Niin -- täältä emme pääse minnekään! selitti Jean, joka Italian
retkeltä palattua oli puoli vaotta asunut Pariisissa.
Yhtäkkiä hälle lensi päähän: mitähän jos alapuolella olisi veneitä
niinkuin ennenkin. Sopii koettaa. Aikaa se veisi, epämukavaa ja
vaarallistakin se olisi, vaan ei ollut varaa valita, hänen täytyi
päättää.
-- Kuulepas, ystäväkulta! Kaikessa tapauksessa meidän pitää lähteä
täältä ... täällä emme ole turvassa. Minä sanon luutnantilleni, että
kapinoitsijat ottivat minut kiinni ... ja minä pakenin...
Hän tarttui Mauricen terveeseen käteen ja tuki häntä kulkiessa pitkin
Backatua, jonka varrella talot roihusivat yltyleensä ilmitulessa
niinkuin mitkäkin jättiläissoihdut. Palavia kekäleitä sateli heidän
ympärillään ja kuumuus oli niin suuri, että parta ja kulmakarvat
kärventyivät. Rannalla he pysähtyivät hetkiseksi, silmiä häikäisevä
valo levisi palavista taloista Seinen molemmilta rannoilta.
-- Ei tässä totta tosiaan pimeässä hapuile, kiukkuili Jean.
Hän ei rauhoittunut, ennenkuin portaita myöten oli saattanut Mauricen
joen rannalle, sillan vasemmalle puolen, jossa piiloutuivat tuuheitten
puitten suojaan. Mustia haamuja, jotka liikkuivat vastapäisellä
rannalla, he pelkäsivät.
Laukaus pamahti, kuului sydäntä vihlaiseva parahdus ja loiskahtaen
kuohahti vesi korkealle. Siltaa siis varmasti vartioitiin.
-- Emmeköhän voisi jäädä yöksi tuohon vajaan? arveli Maurice ja osotti
uimahuoneen lautakatosta.
-- Totta kaiketi ... sinnehän me menemme, että aamulla jo ani varhain
pistetään meidät kiinni!
Jean vain ajatteli venettä. Hän oli jo muutamassa kohti huomannut koko
joukon pikku veneitä, mutta ne olivat lukossa. Mitenkä ihmeellä hän
saisi niistä jonkun irti? Entäpä vielä airot?
Viimein hän löysi parin vanhoja airoja ja päästi veneen lukosta, taisi
ollakin huonosti lukossa. Hän asetti Mauricen kokkaan ja antoi virran
kulettaa venettä; varovaisesti hän pysytteli lähellä rantaa
uimahuoneitten ja veneitten suojassa. Kumpikaan ei puhunut luotuista
sanaa, Kamala näytelmä oli heidät mykistänyt. Mitä etemmäksi he
painuivat, sitä inhottavammalta se tuntui. Solferinonsillan luona
näytti heistä jo molemmat rannat leimuavan.
Vasemmalla paloi Tuilerienlinna. Hämärissä olivat jo kapinoitsijat
sytyttäneet linnan molemmat päät, Floren paviljonin ja Marsanin
paviljonin ja nopeasti kulki tuli keskustaa kohti, jossa räjäytysaineet
olivat jo paikoillaan: Marsalkan saliin oli kasottain ladottu
ruutitynnöriä. Ammottavista ikkunoista tupruili punertavaa savua ja sen
seasta kiemurteli pitkiä sinisiä tulikielekkeitä. Katot halkeilivat
kuin maa tulivuoren juurella sisäisen tulen voimasta. Kamalasti
paukkuen ja räiskyen paloi parhaallaan koko Floren paviljoni, joka oli
ensiksi sytytetty. Lattiat ja huonekalut oli valeltu lamppuöljyllä ja
liekit olivat sellaisessa vimmassa, että parvekkeiden rautaiset kaiteet
vääntyivät ja korkeat, kallisarvoiset uunit kauniine koristuksineen
pamahtaen halkeilivat sirpaleiksi.
Oikealla oli Kunnialegioonan-palatsi -- se oli sytytetty kello viiden
aikaan -- palanut jo seitsemättä tuntia suurena roviona. Sitten
Valtioneuvoston palatsi -- suurin ja kamalin palo -- kuin
jättiläishirviö, joka pilarien välitse työnsi tulta ja liekkiä. Kaikki
neljä sivua, jotka pihaa ympäröivät, olivat yhtaikaa syttyneet,
tynnörittäin oli lamppuöljyä kaadettu kaikkiin neljään porraskäytävään,
jotka olivat rakennuksen neljässä kulmassa ja kadotuksen kuohuvana
koskena se virtasi pitkin portaita. Joen puoleiselta etusivulta erotti
selvästi portin yläkoristukset ja mustuneet pilarit, joita tulikielet
nuoleksivat ja mitä tarkimmin näki tuossa häikäisevässä valossa
pylväskäytävät kuvanveistoksineen ja kaikkine sirotekoisine
koristuksineen. Tulen voima oli niin ääretön, että koko suuren suuri
rakennus tärisi ja ruski perustuksiaan myöten: paksut seinät vain
jäivät pystyyn, mutta sinkkikaton ruhjoi raivokas tulipeto ja heitti
kappaleina kauvas öiseen avaruuteen.
Vieressä siinä paloi Orsayn kasarmi suurena tulitornina, Backadun
seitsemän taloa sen takana ja Lillekadun kaksikymmentäkaksi ...
mahdotonta oli enää laskea palavia rakennuksia, liekkiä kaikkialla,
kaikki oli hävinnyt äärettömään tulimereen.
Jeanin henkeä ahdisti.
-- Ei tässä osaa enää silmiään uskoa! Eikö tuo Seinekin viimein
syttyne, hän murahti.
Näytti todellakin siltä kuin vene olisi kulkenut tulivirralla. Paloista
heijastuva tuli pani Seinen veripunaiseksi. Tuliset, keltaiset kekäleet
näyttivät peittävän veden pinnan, jossa silloin tällöin vielä
tulikielekkeitä välähteli. Hiljalleen he soluivat palavain rakennusten
välitse pitkin tulista virtaa, joka oli kuin suuri hehkuva laavakatu,
kaupungissa, jonka taivas oli kironnut ja tuli hävitti.
-- Haa! huudahti Maurice hurjistuneena, kun näki toivomansa kamalan
hävityksen toteutuvan. Mitäpä siitä! Antaa palaa vain -- lentäköön
kaikki ilmaan, se on parasta!
Mutta kauhistuneena Jean hillitsi ystävänsä vihanpuuskan. Oliko
mahdollista, että hänen ystävänsä, tuo sivistynyt nuorukainen, joka oli
niin hyvä, niin hienotunteinen, ajatteli sillä tavalla?
Hän souti ravakammin, sillä Solferinonsillasta päästyä he olivat
tulleet väljemmille vesille. Mutta minkäänlaista varjoa ei ollut, ja
tuli loisti kuin keskipäivän aurinko. Pienimmätkin seikat huomasi mitä
tarkimmin, virran pyörteet, hiekkakasat rannalla ja puista pienimmänkin
lehden. Jokaisen kivenkin voi lukea noista lumivalkoisista silloista,
jotka niin selvästi erottautuivat veripunaisesta virrasta.
Keskellä huminaa ja jyrinää kuului silloin tällöin jyrähdys. Nokea
satoi ja tuulen mukana kulki inhottava löyhkä. Kauhuissaan he
aavistivat, ettei Pariisista enää ollut muuta jälellä. Tulipalon silmiä
huikaiseva valo oli niin ääretön, että sen takana ei enää muuta luullut
olevankaan kuin pimeän kuilun, pohjattoman syvyyden, joka kauheaan
kitaansa oli niellyt Pariisin. Taivaskin oli kadonnut -- liekkien
loiste hävitti tähtien tuikkeen.
Maurice hourasi, hän nauroi kuin mielipuoli.
-- Aika komea juhla keisarin linnassa ja Tuilerienpalatsissa!
Katsokaapas juhlavalaistusta! Kynttilät kruunuissa palaa heloittavat,
naiset tanssivat -- niin ... niin ... tanssikaa vain, kunnes tuli
tarttuu hameisiinne ja kärventää hiuksenne...
Terveellä kädellään hän huitoi ilmaa ja tolkkusi Sodoman ja Gomorran
hurjista juomingeista, sen soitosta, sen kukkasista, sen eläimellisistä
nautinnoista, joita valaisi sellainen tulimeri, että alastomat ruumiit
hupenivat liekkeihin.
Hirmuinen räjähdys kuului yhtäkkiä Tuilerienlinnasta. Tuli oli jo
joutunut Marsalkansaliin. Ruutitynnörit syttyivät, Horlogen paviljoni
lensi ilmaan. Suunnattomana tulitöyhtönä kohosivat liekit kohti
pilkkopimeää taivasta ja hurjasti sylki tulipeto kipunoita suustaan --
se oli tuon inhottavan juhlavalaistuksen loistokohta.
-- Hyvä, hyvä! huusi Maurice niinkuin olisi esirippu laskeutunut
näytännön loputtua.
Jean koetteli häntä rauhoittaa, hän pyysi ja jumalan tähden rukoili
häntä vaikenemaan. Ei, ei -- onnettomuudesta ei saa iloita. Jos kaikki
kerran häviää, niin sehän on heidänkin kohtalonsa.
Hän ei muuta toivonut kuin päästä maihin ja paeta tuota kamaluutta.
Mutta hän oli niin varovainen, että souti vielä Concordesillan alatse
eikä laskenut rantaan ennenkun Conférencen rantasillan viereen joen
polvekkeen toiselle puolen. Ja vaikka ei silmänräpäystäkään olisi
saanut hukata, ei hän sittenkään jättänyt venettä virran vietäväksi,
vaan pani sen lujasti kiinni -- olihan se toisen omaisuutta eikä
hänellä ollut oikeutta jättää sitä hunnikolle.
Hän aikoi pyrkiä Ortieskadulle Concordetorin ja Saint-Honorén-kadun
kautta. Hän jätti Mauricen rannalle ja lähti yksin tarkastamaan, mutta
hän tuli taas levottomaksi, kun näki, miten paljon esteitä kasautui
tielle.
Siinähän oli kapinallisten valloittamaton linna -- Tuilerin penger
lukuisine kanuunineen ja Royalkatu, Saint-Florentininkatu ja
Rivolinkatu, joita korkeat, lujat katusulut suojelivat. Nytpä hänelle
selvisikin Versaillesin armeijan varovaisuus ja miksi se yöllä oli
muodostanut suunnattoman kolmion, jonka yksi kulma oli Concordetoria
kohti, toinen pohjoisaseman tavaravaraston luona oikealla rannalla ja
kolmas vasemmalla rannalla vallin vieressä lähellä Arcueilporttia.
Aamu sarasti, kapinoitsijat olivat jättäneet Tuilerienlinnan ja
katusulut, ja sotajoukko oli ne äskettäin anastanut. Kaksitoista taloa
oli kello yhdeksästä palanut Saint-Honorén ja Royalkatujen
risteyksessä.
Jean palasi rannalle. Äskeinen kiihotus oli ohi ja Maurice istui
velttona ja torruksissa.
-- Ei siellä juuri pääse etenemään. Voitkohan sinä astua, ystäväkulta?
-- Voin kyllä, elä ole huolissasi. Perille minä tulen elävänä tai
kuolleena.
Hänen oli hyvin vaikea nousta kiviportaita. Rantasillalla hän kulki
hyvin hitaasti, horjuen kuin unissaan-kävelijä ja nojautui ystäväänsä.
Päivä ei ollut vielä valennut, tulipalojen keltaisen häimäkkä loiste
valaisi suurta, autiota toria. Äänetönnä he menivät sen poikki, sydän
oli pakahtua kaikkea hävitystä nähdessä. Royalkadun päässä häämöitti
Madeleinenkirkko ja sillan toisella puolen Palais-Bourbon, molemmat
tärviölle ammuttuina. Osa Tuilerien pengertä oli vierryt. Torilla
olivat luodit lävistäneet suihkulähteitten pronssikuvat, suuren
Lille-patsaan oli kranaatti halaissut, mustaan harsoon verhottu
Strassburgpatsas näytti surevan yleistä hävitystä. Obeliskin luona,
joka oli ehyenä säilynyt, oli muutamassa saarto-ojassa puhennut
kaasutorvi, jotenkin oli se syttynyt ja suhisten siitä kokosi pitkä
tulikieli.
Meriministeristön ja historiallisen kalustohuoneen oli tuli säästänyt,
niiden välisen Royalkadun katusulun Jean kiersi. Sen hiekkasäkkien ja
tynnörien takaa kuului rivoa puhetta. Edestäpäin sitä suojeli
saarto-oja, jonka löyhkävässä vedessä uiskeli ruumis ja muurin
halkeamasta näkyi Saint-Honorén kulmataloja, jotka olivat melkein
lopulleen palaneet, vaikka etukaupungista tuoduilla ruiskuilla
koetettiin tulta lannistaa.
Kranaatit olivat peräti pirstoneet pienet puitten välissä olevat
sanomalehti-myymälät. Huuto ja melu oli lakkaamaton; muutamasta
kellarista olivat sammuttajat löytäneet seitsemän puoleksi hiiltynyttä
ruumista.
Vaistoko lienee Jeanille ilmaissut, että Saint-Morentinin- ja
Rivolinkatujen korkeat, jykevät katusulut eivät olleet niin vaaralliset
kuin muut, vaikka ne pelottavilta näyttivät. Kapinoitsijat olivat
todellakin jättäneet ne omiin hoteihinsa eikä sotajoukkokaan ollut
niitä vielä anastanut. Kanuunat torkkuivat -- ei niin sielua tuon lujan
varustuksen takana, ainoastaan mieron kulkukoira, joka säikähti ja
luikki pakoon.
Mutta kun Jean, taluttaen Mauricea, joka oli jo uupumaisillaan, koetti
kiiruhtaa pitkin Saint-Morentininkatua, kävi hänen pelkonsa toteen:
siinä tuli vastaan kokonainen komppaniia 88:sta linjarykmentistä, joka
kiersi katusulkua.
-- Herra kapteeni, selitti Jean, nuo heittiöt ovat äskettäin
haavoittaneet erään toverin -- minä saatan hänet sairashuoneeseen.
Takki, joka oli Mauricen hartioilla, pelasti hänet, mutta kiivaasti
tykytti Jeanin sydän vielä Saint-Honorén katua mennessä.
Päivä alkoi valeta; laukauksia ja huutoja kuului kaduilta sillä
taistelu riehui vielä koko kaupunginosassa. Ihan oli ihme, että he
rauhassa pääsivät Frondeurikadulle. He kulkivat hyvin hitaasti, eivät
he koskaan enää näyttäneet pääsevän noita kolmea, neljääsataa metriä,
jotka vielä olivat jälellä, matka tuntui kerrassaan loppumattomalta.
Frondeurikadulla he kohtasivat kapinoitsijain vartijaston, mutta
pelästyneenä se pakeni aika kyytiä, luullen kokonaisen rykmentin olevan
tulossa. Palanen Argenteuilinkatua -- ja vihon viimein he olisivat
Ortieskadulla.
Miten tuskallisen levotonna oli Jean neljä pitkän pituista tuntia
toivonut sinne! Putosi kuin taakka selästä, kun he vihdoinkin pääsivät
perille. Katu oli pimeä, autio, kolkko -- ikäänkuin se olisi ollut
sadan peninkulman päässä taistelutantereelta. Portinvahtia ei näkynyt,
talo oli vanha ja ränstynyt -- se näytti kuolon unta uinuvan.
-- Avaimet ovat taskussani, kuiskasi Maurice. Suuri on portin, pieni
huoneeni ... vinnillä.
Hänen voimansa olivat lopussa, hän pyörtyi Jeanin syliin.
Levotonna ja hädissään Jean unohti portin sulkematta. Pitkin pimeitä,
tuntemattomia portaita hän koetteli kavuta niin varovasti kuin suinkin,
ettei vain kolina herättäisi ihmisten huomiota. Ylemmäksi päästyään ei
hän enää osannut minnekään, hänen täytyi laskea tiedoton ystävänsä
portaille ja koettaa hapuilla ovea. Onneksi oli hänellä tulitikkuja,
hän raapasi tulen ja vasta sitten kun oli löytänyt oven ja avannut sen,
haki hän Mauricen. Jean pani hänet rautasänkyyn, joka oli ikkunan
edessä ja avasi ikkunan selki selälleen saadaksensa huoneeseen valoa ja
raitista ilmaa, -- koko Pariisi sinne näkyi.
Päivä valkeni. Hän heittäysi polvilleen vuoteen viereen ja itki
hillisemätöntä itkua, jären oli viedä tuo kauhea teko -- hän oli
surmannut oman ystävänsä.
Hetkinen kului. Hän tuskin hämmästyi, kun Henriette yhtäkkiä seisoi
hänen edessään. Olihan ihan luonnollista, että hän tuli, nyt, kun veli
oli kuolemaisillaan. Jean ei ollut huomannut hänen tuloaan -- lienee
ollut siellä jo tuntikausia. Hän vaipui tuolille ja katsoa tuijotti,
miten Henriette surun ja tuskan valtaamana väänteli käsiään, kun näki
veljensä siinä tunnotonna ja veren vallassa.
Viimein Jean tointui, hänelle välähti jotakin mieleen.
-- Kuulkaa ... panitteko portin kiinni?
Henriette nyökäytti päätään myöntävästi. Hän meni Jeanin luo ja
ojensi hänelle molemmat kätensä -- hän tarvitsi apua, hän kaipasi
myötätuntoisuutta ja rakkautta.
-- Mutta tiedättekös, että minä hänet surmasin? sanoi Jean koleasti.
Henriette ei käsittänyt, ei uskonut häntä. Turvallisena olivat hänen
kätensä Jeanin kädessä.
-- Minä olen surmannut hänet, minä ... katusulun luona ... hän taisteli
toisella puolella, minä toisella.
Henrietten kädet vavahtivat.
-- Me olimme kuin hurjat, kuin mielipuolet ... niin, minä olen hänet
surmannut...
Henriette veti kätensä pois, hän tärisi ja värisi, hän oli kalman
kalpea ja tuijotti kauhistuneena Jeaniin.
Suuri luoja! Kaikkiko lopussa -- eikö murtuneelle sydämmelle jää mitään
hoivaksi, eikö mitään lohdutukseksi? Voi, hyvä Jumala! Ja miten hän
vielä illalla viimeksi oli niin toivonut saavansa tavata häntä,
Jeania, josta hän niin paljon piti! Ja hänkö sitten oli tuon ilkityön
tehnyt ... ja kuitenkin oli hän vielä sittenkin pelastanut Mauricen,
sillä Jean se oli eikä kukaan muu, joka lukemattomista vaaroista
huolimatta oli kantanut Mauricen kotiin. Hän ei voinut koskea Jeanin
käteen -- veljen veri sitä tahrasi!
Mutta säretty sydän toivoo viime rippuun.
-- Mutta minä teen hänet terveeksi ... minun _täytyy_ pelastaa
hänet!
Rémillyn sairashuoneessa oli hän oppinut taitavaksi sairaanhoitajaksi
ja hän osasi hyvästi hoitaa ja sitoa haavoja. Paikalla hän tutki
veljensä haavat ja riisui hänet, ennenkun hän tointui. Mutta kun hän
irroitti Jeanin paneman tilapäisen siteen, kipristihe Maurice, kiljahti
hiljaa, avasi silmänsä ja katseli sekavasti ympärilleen. Hän tunsi
kuitenkin sisarensa paikalla ja hymyili.
-- Sinä täällä? Voi, miten iloinen olen, että näin sinut, ennenkun
kuolen.
Henriette hymyili luottavaisesti.
-- Kuolet! Ei, sinä et saa kuolla! Sinä jäät eloon!... Elä nyt puhu
mitään, anna minun toimia.
Mutta kun Henriette oli tarkastanut lävistettyä käsivartta ja haavaa
kylessä, synkistyi hänen katseensa ja silmät kyyneltyivät.
Hän liikkui kuin kotonaan, etsi ja löysi vähän öljyä, repi vanhan
paidan siteiksi, ja Jean meni hakemaan vettä.
Jean ei suutaan avannut, hän katsoi vain, kun Henriette pesi haavat ja
varovasti, mutta säntillisesti ne sitoi. Jean ei kyennyt ollenkaan
auttamaan, hän oli niin neuvoton, ihan typerryksissä, kun Henriette oli
saapuvilla.
Kun Henriette oli saanut haavat sidotuksi ja Jean huomasi, miten
levoton hän oli, tarjoutui hän hakemaan lääkäriä. Mutta Henriette oli
yhtä varovainen ja ajatteleva kuin ennenkin; ei, ei -- ei millään
muotoa, ei ensimmäistä vastaantulijaa, joka antaisi ilmi hänen
veljensä! Luotettavaa miestä oli tarvis -- voisivat vielä odottaa pari
tuntia.
Kun Jean kuitenkin sanoi lähtevänsä rykmenttiään etsimään, päättivät
he, että hän palaisi ja toisi lääkärin, niin pian kuin vain voisi
huomiota herättämättä pujahtaa pois.
Jean ei mennyt vielä, hän viivytteli, hän ei voinut lähteä, ei voinut
jättää tuota onnettomuuden asuntoa, jonka kurjuus oli hänen syynsä.
Ikkuna oli ollut hetkisen kiinni, hän avasi sen uudelleen. Sairas istui
tilalla tyynyjen varassa ja katseli ulos -- toiset katselivat myös;
masentava hiljaisuus seurasi.
Sieltä korkealta he näkivät suurimman osan Pariisia: ensiksikin
keskikaupungin Saint-Honorén etukaupungista Bastiljeen, sitten koko
Seinevirran ja vilkasliikkeisimmät kaupunginosat etäällä Seinen
vasemmalla rannalla, loppumattoman jonon kattoja, puitten latvoja,
kirkontornia ja torninhuippuja.
Päivä oli valennut, kamala yö, historiamme hirmuisimpia, oli loppunut.
Mutta nousevan auringon valossa raivosivat tulipalot yhtä hurjasti.
Tuilerienlinnasta, Orsaynkasarmista, Valtioneuvoston- ja
Kunnialegioonan-palatsista kohosi vielä vaalean häimäkkäitä liekkiä
punertavaa aamutaivasta kohti.
Uusia tulipaloja oli ilmestynyt: Lille- ja Backatujen takaa kohosi
sakeata savua Croix-Rougesta ja etempääkin vielä, Vavininkadulta ja
Notre-Dame-des-Champsin-kadulta.
Oikealla, ihan siinä lähellä, olivat Saint-Honorénkadun talot jo
melkein lopulleen palaneet, ja vasemmalla olivat Royalinpalatsi ja uusi
Louvre säilyneet, vaikka niitä aamupuoleen yötä oli kyllä koetettu
sytyttää, tuli ei niihin tarttunut.
Mutta mistä toi länsituuli paksua, mustaa savua aina sinne ikkunaan
asti? Sitä he eivät ensin tienneet. Raha-asiain-ministeristö siellä
paloi, oli palanut jo kolmesta asti sinä aamuna: liekkiä ei noussut,
kytemällä siellä hiiltyivät mahdottomat kasat paperia ja asiakirjoja,
ja mustaa, paksua savua ja nokea pöllysi ilmaan.
Yö hävityksen kauhuineen oli loppunut, mutta aamuauringon valossa oli
tuo ylpeä Pariisi kenties vielä sitäkin surkeamman näköinen: toinen
savupilvi toistaan mustempana kohosi palavista raunioista -- koko
hävityksen suuruus oli sirki selkeänä silmäin edessä. Mieli ei mettä
keittänyt. Aurinko oli kirkkaana noussut, mutta savupilvet sen heti
peittivät, verhosivat synkkään suruharsoon.
Maurice hourasi taas, hän viittoi kaupunkiin päin ja mutisi: palaako
koko Pariisi? Oih, kylläpä se hitaasti ... eikö siitä loppua
tulekkaan?...
Kyyneleet valuivat virtana pitkin Henrietten kalvakoita poskia; hän ei
jaksanut kurjuutta kestää, koska hänen veljensäkin oli ollut siinä
osallisena. Ja Jean, joka ei uskaltanut puristaa hänen kättänsä eikä
suudella ystäväänsä jäähyväisiksi, syöksyi kuin mielipuoli ovesta ulos.
-- Hyvästi! -- Minä palaan heti.
Mutta hän ei voinutkaan palata, ennenkun tuossa kahdeksan tienoilla
iltasella.
Hän oli hirveän levoton, mutta siltä tyytyväinen: hänen rykmenttinsä,
joka ei enää ottanut osaa taisteluun, oli määrätty sitä kaupunginosaa
suojelemaan; hän oli komppaniiansa kanssa majoittunut Karuselltorille
ja toivoi joka ilta pääsevänsä sairaan luo.
Eikä hän yksin palannut; -- sattumalta oli hän tavannut 106:nen
rykmentinlääkärin -- Bourochen -- ja tuonut hänet mukanaan, kun ei
muita lääkäriä ollut saanut käsiinsä, -- tiesihän hän, että sillä
karhulla sentään oli sydän paikoillaan.
Bouroche ei alussa tiennyt, kenenkä luokse Jean häntä rukoilemalla
rukoili ja marisi sitten portaitten jyrkkyyttä niitä kiivetessään,
mutta kun hän käsitti, että sairas oli kapinoitsija, julmistui hän.
-- Mitä pirua! Pilkkaatteko te minua, korpraali?... Sellaisia
heittiöitä, jotka eivät tee muuta kuin varastavat, murhaavat ja
polttavat!... Kohta on sen roiston tilinpäivä tullut ... kyllä minä
hänet parannan ... kolme luotia kalloon, että keikahtaa...
Hän vaikeni äkkiä, nähdessään Henrietten, joka kalpeana ja itkeytyneenä
tuli häntä vastaan.
-- Se on veljeni, herra tohtori! -- Hän on teidän sedanilaisianne.
Lääkäri ei vastannut, hän irroitti siteen ja tutki haavoja ääneti, otti
taskustaan pulloja, sitoi haavat uudelleen ja näytti Henriettelle,
miten hänen tuli niitä hoitaa. Sitten hän yhtäkkiä kysyi sairaalta
tuikeasti: minkä tähden sinä menit noitten hylkyjen puolelle?...
Minkätähden sinä olet ollut osallisena heidän hävittömyyksissään?
Maurice oli koko ajan tuijottanut lääkäriin ja vastasi kiihkeästi:
vääryys, kärsimykset ja hävittömyydet olivat sietämättömät.
Bouroche viittasi kädellään, hän mieli sanoa, että sellainen saattaa
mennä liian pitkälle, mutta hän puri huultaan ja vaikeni.
Lähtiessään hän vain sanoi: tulen kohta katsomaan.
Eteisessä hän ilmoitti Henriettelle, ettei hän voinut mitään varmaa
sanoa. Keuhkot olivat vahingoittuneet, -- mahdollisesti katkeaisi joku
verisuoni, ja kuolema seuraisi siinä paikassa.
Henriette koetti hymyillä, kun tuli huoneeseen, vaikka sydän oli
musertavan iskun saanut.
Eikö hän voisikaan pelastaa veljeään, eikö voisi estää uhkaavaa
onnettomuutta, joka ikipäiviksi erottaisi heidät kolme, jotka halusivat
elää yhdessä?
Hän ei ollut koko päivänä liikahtanut huoneesta; naapurin vaimo oli
auliisti häntä auttanut ja toimitellut hänen asioitaan. Hän istahti
taas paikoilleen vuoteen viereen.
Mutta Maurice oli niin kiihottunut, hän ei antanut Jeanille rauhaa, hän
tahtoi tietää, mitä oli tapahtunut. Jean kertoi kierrellen ja varovasti
ja jätti kerrassaan mainitsematta, miten hurjasti vapautettu Pariisi
vihasi kommuunia, joka haukkoi henkeään.
Oli jo keskiviikko. Sunnuntai-illasta asti, kaksi kokonaista
vuorokautta, olivat ihmiset piilotelleet kellareissaan, peläten ja
vavisten, että tuskanhiki otsasta valui, ja kun he keskiviikko-aamuna
uskaltautuivat ulos ja näkivät koko hävityksen, raunioita, verta,
kauheat tulipalot, heräsi tuima kostontunne.
Rangaistus oli hirmuinen, rikoksen vertainen. Talot tarkastettiin,
miehiä ja naisia, joita vähänkään epäiltiin, lähetettiin joukottain
sotamiesten ammuttavaksi, tutkimus ei tullut kysymykseen.
Kello kuuden aikaan iltasella oli Versaillesin sotajoukon hallussa
suurin osa Pariisia Montsaurispuistosta aina pohjoisasemaan, kaupungin
tärkeimmät liikepaikat. Ja kommuunin viimeiset jäsenet -- joku
parikymmentä -- olivat pelastautuneet yhdennentoista piirin
kunnallishuoneustoon, joka oli Voltairen-kadulla.
Kaikki vaikenivat huoneessa. Maurice katseli kaupunkia avonaisesta
ikkunasta, josta viehkeää kevätilmaa virtasi, ja mutisi: vai niin ...
palaa... Pariisi palaa!
Se olikin totta. Hämärissä taas kamala valo punasi taivaan.
Luksemburgin ruutikellari oli iltapäivällä kauheasti paukkaen lentänyt
ilmaan, kerrottiin silloin Panthéonin luhistuneen maanalaisille
hautaholveilleen.
Edellisenä päivänä sytytetyt tulipalot olivat koko päivän palaneet --
Valtioneuvostonpalatsi ja Tuilerienlinna paloivat ilmi tulessa,
rahastorakennuksesta pöllysi savupilviä.
Ainakin kymmenen kertaa oli Henriette sulkenut ikkunan, ettei
sinne lentäisi mustia perhosia --- palaneita paperisiekaleita
raha-asiainministeristön arkistoista, joita tuuli riuhtoi sinne tänne
ja jotka mustana verhona peittivät koko Pariisin ja lentelivät aina
kahdenkymmenen peninkulman päähän, kauvas Normandiaan.
Nyt ei tuli tuhonnut ainoastaan läntisissä ja
eteläisissä kaupunginosissa -- Royalkadun talot, Croix-Rougen ja
Notre-Dame-des-Champs-kadun rakennukset olivat ilmitulessa; koko
itäinen osa kaupunkia oli liekkien vallassa, ja etäisinnä siellä
roihusi Hôtel de Ville mahdottoman suurena jättiläisroviona.
Sen lisäksi paloi lyyrillinen teaatteri, neljännen piirin
kunnallishuoneusto ja neljättäkymmentä taloa läheisillä kaduilla,
puhumattakaan Porte-Saint-Martinin teaatterista pohjoispäässä, joka
paloi erillään kuin yksinäinen heinäpieles niityllä.
Kosto yksin oli eleillä, vieläpä yksityinenkin; haitallisia asiapaperia
hävitettiin ja kellä vähänkään oli kaunaa toiselle, se oli nyt
kostettava, kosto oli päällä päsmärinä.
Ei ajateltu enää kaupungin puolustamista eikä sotajoukkojen estämistä
-- hurjistunut raivo ja hävityksenhalu oli vallalla. Oikeuspalatsin,
Hôtel-Dieun ja Notre-Dame-kirkon oli pelkkä sattuma pelastanut.
Hävitettiin ja turmeltiin ainoastaan himoksi muuttuneesta
hävittämishalusta, vanha, mädännyt yhteiskunta oli juuriaan myöten
hävitettävä ja haudattava tuhkaan ja pirstaleihin -- uusi, onnellinen
ja puhdas yhteiskunta sieltä kohoaisi, maallinen paratiisi, josta
ihmiskunnan lapsuuden tarinat kertovat.
-- Hyvä jumala, miten kauheaa, miten inhottavaa sota on! virkkoi
Henriette hiljaa, katsellessaan tuhkakasaksi muuttuvaa kaunista
kaupunkia.
Siinäkö oli näytelmän viimeinen, väistämätön loppukohtaus, Sedanin ja
Metzin kylvöjen verinen sato -- hävitysrutto, jonka Pariisin piiritys
oli synnyttänyt, ratkaiseva kohta kansan kamppaillessa elämästä ja
kuolemasta?
Silmiään räpäyttämättä katsoi Maurice palavia kaupunginosia. Hitaasti
ja vaivalla sai hän kuiskatuksi: ei, ei -- elä kiroa sotaa ... sisko...
Siitä on suurta hyötyä -- se on tarpeellinen, välttämätön...
Tuskallisesti ja ääni vihasta väristen Jean hänet keskeytti: tuhat
tulimaista! Siinä sinä virut ja se on minun syyni!... Elä puolusta
sotaa ... se on mitä inhottavinta!...
Sairas viittasi kädellään.
-- Minä ... mitä minusta!... Onhan toisia ... tämä uhri on kenties
tarpeellinen ... mutta sota -- se on elämää, jota ei ole ilman
kuolemaa! --
Maurice painoi silmänsä kiinni, nuo muutamat sanat veivät hänen
voimansa.
Henriette viittasi Jeanille, ettei hän vastustaisi.
Mutta itse hän tunsi sisimmässä sydämmessään ihmiskunnan kärsimykset ja
kurjuudet, -- hän, tuo heikko, mutta kumminkin urhokas nainen, jonka
kirkkaista silmistä kuvastihe isoisän sankarisielu.
Kaksi päivää kului, keskiviikko ja torstai, ja tulipalot raivosivat ja
murhaamista kesti.
Kanuunat jysähtelivät yhtmyötään; Montmartren tykistö, jonka
Versaillesin armeija oli anastanut, ampui hellittämättä
liittoutuneitten tykistöjä, jotka olivat Bellevillessä ja
Père-Laichaisella ja joista kranaatteja sinkoili Pariisiin, pudoten
aina Richelieunkadulle ja Vendômentorille.
25 päivän iltana oli koko vasen ranta sotajoukon käsissä. Mutta
oikealla rannalla olivat vielä Château-d'Eaun ja Bastiljentorin
katusulut liittoutuneilla. Ne olivat kuin kaksi lujaa linnoitusta,
joita hirvittävä, herkeämätön tuli suojeli.
Sitten kun kommuunin viimeiset jäsenet olivat paenneet, oli Delescluze
hämärissä ottanut keppinsä tyynenä kuin kävelemään lähtiessään, mennyt
Voltairenkadun katusululle, taistellut ja sankarina kaatunut.
Seuraavana päivänä -- 26:na -- valloitettiin Chateau-d'Eaun- ja
Bastiljentorit jo aamupuhteella, ja kapinoitsijoilla oli vain la
Villette, Belleville ja Charonne. Rivit harvenivat harvenemistaan, ei
ollut jälellä enää kuin kourallinen yltiöpäitä, jotka olivat päättäneet
myydä henkensä mahdollisimman kalliisti. Ja vielä kaksi päivää he
pysyivät paikallaan ja taistelivat siinä epätoivon raivolla.
Perjantai-iltana, kun Jean oli matkalla Karuselltorilta Ortieskadulle,
hän sattui todistamaan Richelieunkadulla summittaisen teloituksen, joka
täytti hänet kauhulla. Viimeiset 24 tuntia oli istunut kaksi
sotaoikeutta, toinen Luksemburgissa, toinen Chatelet-teaatterissa;
edellisen tuomitsemat vangit vietiin puutarhaan ja ammuttiin, kun taas
jälkimmäisen syylliseksi toteamat raahattiin Lobaun kasarmiin, missä
plutoona sotilaita, jotka pidettiin siellä jatkuvassa valmiudessa
kyseistä tarkoitusta varten, niittivät heidät alas miltei
kosketusetäisyydeltä. Teurastuksen näytelmä oli mitä hirvittävin:
siellä oli miehiä ja naisia, jotka oli tuomittu kuolemaan
vähäisimpienkin todisteiden perusteella: koska heidän käsistään löytyi
ruudin jättämiä tahroja, koska heillä oli jalassaan armeijan kengät;
siellä oli viattomia ihmisiä, yksityisen kaunan uhreja, jotka,
annettuna ilmi väärin perustein, huusivat vetoomuksiaan ja selityksiään
mutta eivät saaneet ketään kallistamaan korvaansakaan heille; ja kaikki
työnnettiin sekaisin seinää vasten muskettien suuaukkojen eteen, usein
niin monta kurjimusta kerrallaan että luodit eivät riittäneet kaikille
ja tuli välttämättömäksi lopettaa haavoittuneet paineteilla. Aamusta
iltaan tuolla paikalla virtasi veri, kantajilla oli jatkuva kiire viedä
pois kuolleiden ruumiita. Ja joka puolella kaupunkia, seuraten ihmisten
kostonhaluista huutoa, suoritettiin jatkuvasti muita teloituksia
katusulkujen edessä, hylättyjen katujen seiniä vasten, julkisten
rakennusten portailla.
Tällaisten olosuhteiden vallitessa Jean näki korttelin asukkaiden
raahaavan erään naisen ja kaksi miestä Francais-teaatterille,
sitä vartioivan osaston komentavan upseerin eteen. Kansalaiset
osoittautuivat verenhimoisemmiksi kuin sotilaat, ja ne sanomalehdet,
jotka olivat saaneet luvan ilmestyä jälleen, ulvoivat ankarien
pikatuomioiden puolesta. Vankeja ympäröi uhkaava tungos ja se oli
erityisen hurja naista kohtaan, jossa kiihtynyt porvaristo näki yhden
niistä paloöljyhutsuista, jotka olivat kauhun valtaaman mielikuvituksen
ainaisena mörkönä ja joiden rikoksena oli öisin vaaniskelu, luikkiminen
pimennettyjä katuja pitkin rikkaiden asuntojen ohi heittämään
sytytettyjä paloöljykannuja suojaamattomiin kellareihin. Tämä nainen,
kuului huuto, oli tavattu kumartuneena erään hiililuukun yli
Saint-Anne-kadulla. Ja huolimatta kielloista, joita seurasivat
kyyneleet ja armonanomukset, viskattiin hänet kahden miehen kanssa
hylätyn katusulun edessä olevan ojan pohjalle, ja siellä, mudassa ja
loassa maaten, ammuttiin heidät yhtä vähäisellä säälillä kuin satimeen
saadut sudet. Jotkut ohikulkijat pysähtyivät ja katselivat
välinpitämättöminä tapahtumaa, joukossa oli eräs hieno nainen miehensä
kasivarressa ja leipurin poika, joka kuljetti kotiin kakkua jollekin
naapurustossa, vihelteli suositun laulun kertosäettä.
Kun Jean, sydän syrjällään, kiiruhti katua pitkin Ortieskadun taloon,
välähti äkillinen muisto hänen mieleensä. Eikö tuo ollut Chouteau,
eräs hänen aikaisemman joukkueensa miehistä, jonka hän oli nähnyt
kunnnianarvoisan työmiehen nutussa katselemassa teloitusta ja
osoittamassa hyväksymistänsä kovaäänisellä tavalla? Hänpä oli etevä
konnan, petturin, ryövärin ja salamurhaajan roolissaan! Hetken aikaa
korpraali aikoi kääntyä takaisin, antaa hänet ilmi ja lähettää noiden
kolmen seuraksi. Voi, kuinka surkeaa ajatella että syylliset aina
pääsevät rangaistuksetta näyttelemään ruoskimatonta häpeäänsä
kirkkaassa päivän valossa, kun taas syyttömät samaan aikaan mätänevät
mullassa.
Henriette oli tullut portaikkoon kuultuaan askeleiden lähenevän rappuja
ylös. Täällä hän tervehti Jeania tavalla, joka osotti suurta huolta.
-- Sh! Hän on ollut kovin hurjana koko päivän. Majuri oli täällä. Olen
aivan epätoivoinen --
Bouroche oli tosiaankin pudistanut pahaenteisesti päätään sanoen, että
ei voinut luvata mitään toistaiseksi. Silti potilas voisi selviytyä,
huolimatta kaikista pelkäämistään ikävistä seurauksista, hänellä oli
nuoruus puolellaan.
-- Ah, tuletpa tänne viimeinkin, sanoi Maurice kärsimättömästi
Jeanille, heti kun sai hänet näkyviinsä. Olen odottanut sinua. Mitä
tapahtuu -- miten asiat ovat? Ja selkänsä alla olevien tyynyjen
tukemana, kasvot käännettynä ikkunaan, jonka hän oli pakottanut
sisarensa avaamaan, osotti hän sormellaan kaupunkia, jossa pimeyden
lisääntyessä leimuavat liekit olivat alkaneet kohota uudestaan. Katso,
tuli syttyy uudelleen; Pariisi palaa. Koko Pariisi tulee palamaan tällä
kertaa!
Niin pian kuin päivänvalo alkoi himmetä, Seinen tuolla puolen olevat
kaukaiset korttelit tulivat valoisiksi Grenier d'Abondancen sytyttyä
palamaan. Ajoittain liekit hulmahtivat korkealle kipinäsateen
saattelemina Tuileriesin savuavista raunioista, kun joku seinä tai
katto sortui ja saattoi kytevät hirret leimahtamaan uudelleen liekkiin.
Monet talot, joissa liekkien oli luultu jo sammutetun, syttyivät tuleen
jälleen; viimeisenä kolmena päivänä heti kun pimeys laskeutui kaupungin
ylle, näytti kuin olisi tullut merkki roihulle syttyä uudelleen,
ikäänkuin yön varjot olisivat puhaltaneet vielä hehkuvaan hiilokseen,
sytyttäen sen ja paiskaten sen kaikkiin neljään ilman suuntaan. Voi,
tuo tuomittujen kaupunki, joka oli kätkenyt rintaansa viikon ajaksi
tuhoamisen hirviön, valaisi nyt taivaan joka ilta hämärän laskeuduttua,
merkitsi pirullisilla soihduillaan teurastusviikon öitä. Ja kun tuona
yönä Villetten telakat paloivat, oli niiden suunnattomaan kaupunkiin
luoma valo niin valtava, että se näytti olevan tulessa yhtaikaa joka
paikassa liekkimeren valtaamana ja hukuttamana.
-- Tämä on loppu! toisti Maurice, Pariisi on tuomittu!
Hän toisti sanoja lakkaamatta ilmeisellä mielihyvällä, kuumeisen halun
yllyttäessä häntä kuulemaan äänensä sointia vielä kerran, oltuaan kolme
päivää velton välinpitämättömänä ja lähes puhumatonna.
Kun hän kuuli nyyhkytystä, käänsi hän päätään.
-- Sinäkö -- siskokulta -- sinähän olet muuten niin järkevä!... Itketkö
sinä sitä, että minä kuolen?
Henriette keskeytti hänet.
-- Ei, sinä et kuole!
-- Kyllä se on parasta, minun täytyy... Eikä siitä totta tosiaan
vahinkoa ole. Ennen sotaa oli sinulla jo minusta vain huolta ja
vastusta, sekä sydämmesi että kukkarosi ovat syvästi kärsineet minun
tauttani. Kaikki minun tuhmuuteni ja hulluuteni, jotka olisivat
huonosti päättyneet ja vieneet -- niin, ken tietää? -- vaikka vankilaan
tai kurjaan kuolemaan...
Henriette keskeytti hänet kiivaasti.
-- Vaikene! Vaikene. Sinä olet kaikki sovittanut.
Maurice vaikeni ja mietti hetkisen.
-- Niin -- ehkäpä, jos kuolen. Voi rakas Jean, miten kunnon työn sinä
teit, kun pistit painettisi käsivarteeni!
Vesissä silmin Jean huudahti: hyvä jumala, Maurice! Elä sano niin!
Tahdotko sinä, että lyön pääni seinään?
Maurice jatkoi kiihkeästi: muistapas, mitä sanoit Sedanin taistelun
jälkipäivänä! Silloinhan sinä arvelit, että korvapuustikin on toisinaan
tarpeellinen... Ja sanoit senkin, että kun joku jäsen on mädännyt,
pilautunut, niin on parasta leikata se -- ennenkuin se myrkyttää koko
ruumiin. Sitä olen niin usein ajatellut, sitten kuin minut sulettiin
tänne hurjistuneeseen, kurjaan Pariisiin... Niin, minä olen sellainen
turmeltunut jäsen -- ja sinä teit oikein, kun leikkasit minut pois...
Hän oikein tulistui eikä ollenkaan kuunnellut Henrietteä ja Jeania,
jotka pyytämällä pyysivät, ettei hän kiivastuisi.
Hän puhui herkeämättä ja kuumeentapaisella innolla, vertaukset olivat
kummallisia, outoja.
Ranskan tervein osa se oli, järkevä, maltillinen,
kansallinen talonpoika, joka nyt hävitti turmeltuneen puolen, tuon
nautinnonhimoisen, jonka keisarikunta himoineen ja sairaaloisine
unelmineen oli häviön partaalle vienyt. Ja omaa itseään se oli
raadellut, tietämättä mitä teki. Mutta verikaste oli tarpeellinen,
välttää ei voinut tuota inhottavaa polttouhria, joka uudistaisi Ranskan
puhdistavassa tulessa. Getsemanesta oli päästy, kuolonkamppaus alkoi,
ristiin naulittu kansa sovitti rikoksensa -- ja uuden ajan aamu
sarasti.
-- Rakas Jean! Sinä olet voimakas ja turmeltumaton -- mene! Ota kuokka
ja lapio -- muokkaa maata -- rakenna talot uudelleen! Kunnon työn sinä
teit, kun poistit tieltäsi minut -- mätähaavan ruumistasi...
Hän hourasi ja tahtoi välttämättömästi päästä ikkunan viereen istumaan.
-- Pariisi palaa, ei niin kiveä jää merkiksi ylpeästä kaupungista ...
se tuli, se tuli! ... se hävittää kaikki, se parantaa kaikki ... sitä
olen ikävällä odottanut ... se jättää puhtaan jälen. Päästäkää minut
sinne, päästäkää minua päättämään tuo vapauden työ, josta ihmiskunnalle
suurta onnea koituu.
Väkisin sai Jean hänen pysymään tilalla ja kyynelsilmin rukoili
Henriette häntä rauhoittumaan, puhui hänelle heidän lapsuudestaan ja
heidän lämpimästä rakkaudestaan.
Tuli oli saanut uutta vauhtia, tuliaallot vyöryivät niin kauvas kuin
silmä kantoi ja taivaanlaki oli kuin jättiläisuunin hehkuva sisus. Ja
rahastorakennuksesta, joka eilisestä asti oli yhtmyötään kytenyt,
tupruili lakkaamatta mustia, sakeita savupilviä, joita ilman henki
levitti synkäksi suruharsoksi keskelle punaisenkeltaisia liekkiä.
Seuraavana päivänä -- lauvantaina -- oli Maurice huomattavasti parempi:
hän oli paljoa tyynempi kuin ennen, kuume oli alennut, -- ja miten Jean
iloitsi, kun näki Henrietten taas hymyilevän, kuvailevan tulevaisuutta
valoisaksi, jolloin he kolme taas eläisivät yhdessä onnellisina;
millaiseksi se muodostuisi -- sitä hän ei tarkemmin ajatellut.
Jokohan kohtalo estäisi uudet onnettomuudet?
Yöt oli Henriette valvonut veljensä vuoteen vieressä, hän ei ollut
hetkeksikään poistunut huoneesta, hiljaa ja väsymättä oli hän veljeään
hoidellut, kodikkaan, rauhallisen hengen oli hän huoneeseen tuonut.
Ja sinä iltana unehtui Jean ystäväinsä luokse, hän oli arka, mutta
siellä tuntui niin hyvältä, niin turvalliselta, että hän itsekin siitä
hämmästyi.
Sinä päivänä oli sotajoukko valloittanut Bellevillen ja
Buttes-Chaumontin. Jälellä ei ollut muuta kuin Père-Lachaisen
hautuumaa, josta liittoutuneet olivat muodostaneet lujan varustuksen ja
jossa he navakasti pitivät puoliaan.
Jean luuli, että kaikki oli lopussa, hän varmasti vakuutti, että
murhaaminen oli kokonaan lakkautettu; hän kertoi vain, että joku osa
vangeista oli lähetetty Versaillesiin.
Sinä aamuna oli Jeania vastaan tullut rannalla omituinen joukko:
työmiehiä, paitahihasillaan tai nuttu päällä -- kaikenikäisiä naisia,
vanhoja, kurttunaamaisia ämmiä ja nuoria tyttöjä, -- lapsia, jotka
tuskin olivat viittätoista täyttäneet -- kurja, uhkamielinen joukkue,
jota sotamiehet kirkkaana päivänpaisteisena aamuna ajoivat
Versaillesiin, jossa asukkaat -- niin kerrottiin -- meluten ja
viheltäen ja kepeillään huimien ottivat heitä vastaan.
Sunnuntaina Jean kerralla kauhistui.
Se oli hirmuviikon viimeinen päivä.
Kirkkaana nousi aurinko ja lämpimästi sen säteet valaisivat pyhäaamua;
mutta ilmassa tuntui jo kuolon taistelun väristyksiä.
Juuri ikään oli tullut tiedoksi, että panttivangit oli surmattu, samoin
arkkipiispa ja Madeleinekirkon kirkkoherra ja keskiviikkona jo ollut la
Roquettessa kova verilöyly, torstaina oli Arcueilin munkit ammuttu
heidän pakoon pyrkiessään kuin jänikset juoksusta, perjantaina oli
joukko muita pappia ja santarmia, yhteensä neljäkymmentäseitsemän,
saanut surmansa Haxonkadulla; -- ja hurja kostonhalu oli taas vallalla,
sotamiehet tappoivat kaikki vangit, jotka käsiinsä saivat.
Hellittämättä paukkuivat pyssyt tuona kauniina sunnuntaina Lobaun
kasarmin pihalla, jossa veri vuoti virtana, jossa huudot ja
kuolonkoraukset toisiaan seurasivat, ja ruudinsavu täytti ilman.
Kaksisataa kaksikymmentäseitsemän polosta, jotka sieltä täältä oli
haalittu, ammuttiin la Roquettessa yhtaikaa.
Père-Lachaisessa, jota neljä päivää oli pommitettu ja nyt vihdoin askel
askelelta valloitettiin, asetettiin sata neljäkymmentä kahdeksan
kiviaitaa vasten, jonka valkoista kalkitusta pitkin veripuroja virtasi;
kolme heistä, jotka vain haavoittuivat, pakeni, mutta heidät otettiin
kiinni ja surmattiin. Jos oli joukossa roistojakin, niin monta, monta
vertaa enemmän oli viattomia, jotka kommuunin tautta menettivät
henkensä.
Kerrottiin, että mestausten lakkauttamiskäsky oli tullut
Versaillesista. Mutta siitä huolimatta surmaamista jatkettiin. Thiers,
maan pelastaja, oli muka Pariisin murhaaja, mutta sitä vastoin
marsalkka Mac-Mahonia -- joka Fröschwillerissä oli tappiolle joutunut
-- ylistivät julistukset joka paikassa Père-Lachaisen voittajana.
Ja juhlapukuinen Pariisi näytti juhlivan, ääretön ihmisjoukko tulvaili
valloitetuilla kaduilla, iloisina ja tyytyväisinä kävelijät kuleksivat
ja katselivat savuavia raunioita ja äitit villiakoine lapsineen
pysähtelivät kaikessa rauhassa ja ilomielin kuuntelemaan kumeita
laukauksia Lobaun kasarmin pihalta.
Sydän kurkussa Jean sunnuntai-iltana nousi Ortieskadun pimeitä
portaita, hän aavisti jotain kamalaa.
Hän tuli huoneeseen -- ja näki paikalla, että loppu oli tullut: Maurice
oli kuolleena tilallaan -- sisällinen verenvuoto, niinkuin Bouroche oli
pelännytkin, oli elämänlangan katkaissut.
Mailleen menevän auringon viimeiset säteet valaisivat huonetta ja
pöydällä vainajan päänpohjissa, paloi jo kaksi kynttilää.
Henriette oli polvillaan vuoteen vieressä, surupuvussa kuten
tavallisestikin, ja itki hiljaa.
Askeleita kuullessaan hän kohotti päätään ja vavahti, kun näki Jeanin.
Surusta vallan menehtymäisillään syöksi Jean Henrietten luo, aikoen
tarttua hänen käteensä, syleillä häntä ja itkeä yhdessä hänen
kanssansa, mutta hän tunsi miten Henrietten kädet vapisivat ja koko
olento värisi, miten säälimätön kohtalo vei Henrietten häneltä
ainiaaksi.
Kaikki oli loppunut. Mauricen hauta heidät erotti, ja se oli
täyttymätön.
Jean ei voinut muuta kuin polvistua hänkin vuoteen viereen ja itkeä
nyyhkyttää.
Tuokion kuluttua Henriette kertoi: minä seisoin häneen selin, minulla
oli liemimalja kädessä ... silloin hän yhtäkkiä kirkasi... Tuskin
ennätin hänen luokseen, hän mainitsi nimeni ... ja teidän myös ... ja
nukkui syliini ... verivirta tulvasi suusta...
Suuri luoja! -- hänen veljensä, hänen oma Mauricensa, jota hän oli
rakastanut enemmän kuin itseään, johon tavallista lujemmat siteet
olivat hänet liittäneet, jota hän oli kasvattanut, jonka pelastanut,
ainoa, jota hän oli rakastanut, sitten kun hänen Weiss-raukkansa
ammuttiin Bazeillesissa! Sota oli ryöstänyt häneltä kaikki, se oli
musertanut hänen sydämmensä -- hän oli yksin maailmassa, leski, joutava
olento, josta ei kukaan välittänyt!
-- Herra jumala! huudahti Jean nyyhkyttäen, ja se on minun syyni!...
Ystävä kultani! Henkeni olisin antanut puolestasi ... ja nyt -- minä
peto -- nyt murhaan sinut!... Minne me joudumme? -- Tokko te koskaan
annatte minulle anteeksi?