Kauheasti oli taistelu ja kaupungin antautuminen tärisyttänyt Sedanin
asukkaita, mieli oli synkkä; päivä toisensa perästä kului, siitä oli
kohta neljä kuukautta.
Delahercheläiset elivät entistä myöten.
Mutta yksi huone tuossa suuressa rakennuksessa oli aivan kuin asumaton
-- se oli tehtailijan asumakerroksen toisessa päässä, kadunpuoleinen
huone, jossa översti Vineuil yhä sairasti. Toisista ikkunoista
tunkeutui niitä avatessa elämän melu ja hälinä, -- sairaan ikkunoista
eivät kaihtimet koskaan nousseet, ne olivat kuin kuolleet elämälle.
Översti oli valittanut kilon häikäisevän silmiään; -- lieneekö
luulotellut, ei tiedetty, mutta hänen mielikseen poltettiin huoneessa
lamppua yötä päivää.
Kaksi pitkää kuukautta oli hän virunut vuoteessa, vaikka, kuten
rykmentinlääkäri Bouroches tutkittuansa ilmoitti, ainoastaan nilkkaluu
oli halki, mutta haava ei ottanut parantuakseen, ja siinä sivussa
ilmaantui kaikenmoista muuta.
Nyt hän jo oli jalkeella, mutta sielun ja ruumiin voimat olivat niin
murtuneet, niin mennyttä kalua, ettei hän väsymykseltä jaksanut muuta
kuin päivät päästään venyä leposohvalla uunin edessä ja katsella
liekkien kiemuroita. Hän laihtui, kuihtui varjoksi entisestä itsestään,
eikä lääkäri, joka häntä hoiti, keksinyt riutumisen syytä.
Delaherchen vanha rouva oli paikalla valloituksen jälkeen samaten
sulkeutunut huoneeseen. Varmaankin he olivat sopineet, -- nuoruuden
ystävät -- etteivät sieltä lähtisi, niin kauvan kuin preussiläiset
majailivat talossa. Jotkut upseerit olivat vain pari kolme päivää
asustaneet siellä -- muuan kapteeni -- herra von Gartlauben näytti
jäävän määräämättömäksi ajaksi. Niitä asioita ei översti eikä vanha
rouvakaan ottanut puheeksi.
Vaikka jo kahdeksankahdeksatta ikäinen, nousi vanha rouva ylös päivän
koittaessa, istuutui nojatuoliin uunin toiselle puolelle vastapäätä
ystäväänsä ja lampun himmeässä valossa neuloen sukkia köyhille
lapsille, mutta översti tuijotti toimetonna hiilokseen -- yksi ainoa
ajatus oli tyyten vallannut hänen mielensä. Tuskin paria kymmentä sanaa
he päivässä vaihtoivat; kun vanha rouva, joka kuitenkin liikehti
talossa, joskus sattui sanallakaan ilmaisemaan, mitä maailmassa
tapahtui, esti hänet översti siitä heti. Hän ei tiennyt mitään maailman
menosta, ei Pariisin piirityksestä, ei Loiren tappioista eikä muista
surusanomista.
Mutta vaikka översti siten elävänä hautautui, vaikka hän sulki
korvansa eikä edes päivän valoa sietänyt, löysi kuitenkin isänmaan
suru ja ahdistus, kauhea kurjuus tiensä sinne, se tunkeutui kuin
seinäinraoista, sitä oli ilmassa, jota hän hengitti, -- sillä
syövyttävänä myrkkynä se päivä päivältä jäyti hänen ruumiinsa voimia ja
riisti häntä aina lähemmä ja lähemmä hautaa.
Delaherche sitä vastoin eleli päivän valossa ja koetti kaikin mokomin
saada tehdastansa reilaan.
Mutta työntekijät niinkuin ostajatkin olivat hapuiltavissa, eikä
hänellä ollut kuin joitakuita kangaspuita käymässä. Silloin pisti
hänelle päähän laatia ajan kuluksi luettelo tehtaanvaroista ja tehdä
muutamia kokeita, joita jo kauvan oli mietiskellyt. Samaan aikaan oli
hän saanut käsiinsä nuoren miehen, muutaman tuttavansa pojan, joka
taistelun jälkeen oli asettunut heille. Hänen nimensä oli Edmond
Lagarde ja oli Passyssa autellut isäänsä korutavarakaupassa;
ijältään hän oli kolmenkolmatta vanha, vaan näytti tuskin
yhdeksäntoistavuotiaalta. Sedanin tappelussa oli hän taistellut
kersanttina viidennessä linja-rykmentissä, otellut kuin karhu, ja
viiden aikaan iltapäivällä saanut Ménilportin luona viimeisistä
luodista haavan vasempaan käsivarteensa. Kun haavoitetut korjattiin
sairashuoneihin, oli Delaherche, auliisti kyllä, ottanut hänet
hoitoonsa.
Sillä tavalla oli Edmond tullut perheeseen; hän asui ja söi siellä, oli
jo terve ja auttoi tehtailijaa kirjurina, kunnes pääsisi Pariisiin.
Delaherche oli ottanut hänet siipiensä suojaan, ja sentähden
preussiläiset virastot antoivat hänen olla rauhassa, -- hän oli sitä
paitsi luvannut, ettei pakene.
Hän oli vaaleaverinen, sinisilmäinen ja niin ujo, että punastui
yhtenään kuin nuori tyttö. Äiti oli häntä kasvattanut, oli jokaisen
vaivalla ansaitun pennin uhrannut hänen kouluuttamisekseen. Edmond
jumaloi Pariisia, halusi hartaasti sinne ja kertoi siitä pitkiä pätkiä
Gilbertelle, joka sisaren tavoin hoiti tuota kaunista nuorukaista.
Paitsi häntä asui talossa uusi, äsken tullut vieras -- herra von
Gartlauben -- nostoväen kapteeni, jonka rykmentti oli tullut Sedaniin
vakinaisten joukkoin sijaan.
Vaikkei hän ollut korkea-arvoinen, oli hän sentään mahtava henkilö,
sillä hänen sedällänsä, joka oli Reimsin kenraalikuvernöörinä, oli
piirissään rajaton valta. Hänkin rakasti Pariisia ja piti sitä suurena
kunnianaan, oli asunut Pariisissa ja tunsi tarkasti sen hienostuneen
elämän; keikarin naamariin peittyi hänessä synnynnäinen raakuus. Hän
käytti aina univormua, oli pitkä ja harteikas, läheni viidettäkymmentä,
vaan tekeytyi paljoa nuoremmaksi.
Jos hän olisi ollut älykkäämpi, olisi hän saattanut olla vaarallinenkin
henkilö, mutta onneksi hän oli äärettömän itserakas ja itseensä
tyytyväinen, ei hänelle mieleenkään juolahtanut, että häntä pilkkana
pidettäisiin.
Alussa olivat päivät kauheita, mutta tuota tuonnempana oli hänestä
Delaherchelle ja koko perheelle suurta hyötyä.
Saksalaisia sotilaita oli tulvaamalla tulvannut Sedaniin, ja asukkaat
pelkäsivät joka hetki ryöstämistä. Mutta kohta vetäytyivät voittajat
Seinelaaksoon päin; jälelle jäi vain yksi vartijajoukko -- haudan
hiljaisuus vallitsi kaupungissa: talot olivat aina teljetyt, puodit
kiinni, kadut autiot; hämärän tultua kuului vain vahtisotilasten
raskaat askeleet ja rivot huudot.
Ei kirjeitä, ei ainoatakaan sanomalehteä. Elettiin kuin suletussa
vankiluolassa, erotettuna muusta maailmasta, kaikesta tietämätönnä,
lakkaamattomassa tuskassa, pelolla ja vapistuksella odottaen uusia
onnettomuuksia. Ja päälliseksi olivat ruokavarat lopussa.
Muutamana aamuna ei ollut enää leipää, ei lihaakaan; satojatuhansia
sotilaita oli tulvannut läpi paikkakunnan, koko tienoo oli kuin
heinäsirkkalauman hävittämä.
Kahdeksi päiväksi riittivät enää kaupungissa ruokavarat, täytyi
turvautua Belgiaan, ja sieltä, naapurimaasta tuotiin nyt kaikki --
eipähän liene hävityksen jälkeen tulli enää ollut rajalla esteenä.
Muun hyvän lisäksi oli vielä joka päivä lakkaamattomia selkkauksia ja
rettelöitä preussiläisen päällikön ja paikallishallituksen välillä,
edellinen oli asettunut pormestarin asuntoon, jälkimmäinen piti
kokouksiaan raatihuoneella. Ei tullut apua, vaikka paikallishallituksen
jäsenet urhoollisesti puolustivat, väistyivät vain askel askelelta, --
kaupunkilaiset olivat nääntymäisillään, sillä voittajain vaatimukset
kasvoivat kasvamistaan ja mielivalta oli verojen suuruuden määrääjänä.
Paljon oli Delaherchellakin ensi alussa vastusta vihollisen upseereista
ja sotilaista, jotka hänen luonaan majailivat. Piippu suussa vaeltivat
kaikki kansallisuudet hänen huoneissaan.
Ihan odottamatta tuli kaupunkiin joka päivä kaksituhatta, kolmetuhatta
miestä, jalkaväkeä, ratsuväkeä, tykkiväkeä, ja vaikka niillä ei ollut
oikeutta vaatia muuta kuin asunto ja polttopuut, täytyi vielä juosta ja
haalia niille syötävää.
Kamalaan siivoon ne lähtiessään jättivät huoneet. Upseerit kotiutuivat
usein humalassa ja käyttäytyivät pahemmin kuin sotilaat.
Ankara kuri esti kuitenkin ryöstämiset ja väkivaltaisuudet. Ainoastaan
kahta naista koko Sedanissa hätyytettiin. Vasta myöhemmin, sitten kun
Pariisi itsepintaisesti piti puoliaan, voittajat tiukensivat ohjaksia.
Preussiläisiä harmitti sodan pitkittyminen loppumattomiin, he olivat
levottomat, kun eivät olleet varmat maaseutulaisista, pelkäsivät
yleistä aseihin tarttumista, ja sen lisäksi oli vielä sissien susisota.
Delaherchen luo oli juuri majoittunut eräs kyrassierimajuri, joka
saappaat jalassa maata rötkötti tilalla ja lähtiessään jätti huoneen
siihen siivoon, ettei edes uuninreunakaan jäänyt puhtaaksi; silloin
saapui kapteeni von Gartlauben muutamana iltana syyskuun loppupuolella,
rankkasateessa.
Ensimmäinen tunti oli joltamoisenkin tuskallinen. Kapteeni puhui kovin
äänekkäästi ja vaati parasta huonetta, kävellen portaita ylös ja alas,
että sapeli helisi. Mutta kun näki Gilberten, muuttui hän kerralla, oli
sävyisä ja hillitsi itsensä ja kumarsi varsin kohteliaasti, kun kulki
hänen ohitsensa huoneeseensa. Häntä imarreltiin, hänen ympärillään
liehakoitiin, sillä kaikki tiesivät, että yhdellä ainoalla sanalla hän
sai Sedanin päällikön lievittämään raskasta verotaakkaa tai
vapauttamaan jonkun vangin.
Hänen setänsä, Reimsin kuvernööri, oli äskettäin antanut ankaran
julistuksen, joka julisti piiritystilaan ja kuolemanrangaistuksen
jokaiselle, joka auttoi vihollisia joko vakoojana taikka opasti
saksalaisia joukkoja väärälle tielle taikka hävitti siltoja ja kanuunia
ja vahingoitti sähkösanomalankoja ja rautatienkiskoja. Vihollisia, --
ne olivat ranskalaiset; kaupunkilaisten sydän oli pakahtua, kun tuo
suuri valkoinen paperi, joka oli liimattu päällikkökunnan portille,
tuomitsi heidän surunsa ja tuskansa ja isänmaanrakkautensa rikokseksi.
Tarpeeksi olisi ollut jo siinä, kun saksalainen varustusväki
riemuhuudoilla ilmoitti heidän jokaisen tappionsa.
Joka päivä toi uuden Jobin sanoman; suurten nuotioitten ääressä
sotilaat joivat ja mässäsivät kaiken yötä, mutta kaupunkilaiset, joiden
kello yhdeksästä täytyi olla kotonaan, istuivat sydän kurkussa pimeissä
taloissaan, peläten uusia onnettomuuksia.
Juuri samallaisessa tilaisuudessa osottihe herra von Gartlauben
lokakuun puolivälissä hienotunteiseksi.
Sinä aamuna kertoi huhu Sedanissa, että Loiren armeija oli saanut
loistavan voiton ja paraillaan marssi Pariisia pelastamaan. Usein
olivat ennenkin iloiset tiedot suruksi muuttuneet. Niin kävi nytkin.
Samana iltana jo saatiin tietää, että baijerilainen sotajoukko oli
anastanut Orléansin.
Muutamassa talossa Maquakadun varrella vastapäätä tehdasta hoilottivat
sotilaat niin kauheasti, että se Gilberteä kiusasi. Kun kapteeni sen
huomasi, lähetti hän heti heitä kieltämään, sillä sellainen metakka oli
hänestä kerrassaan sopimatonta.
Kuukauden kuluessa herra von Gartlauben monasti osottihe huomaavaiseksi
ja kohteliaaksi.
Preussiläiset virastot olivat muutelleet kaupungin hallitusta,
äskettäin oli saksalainen nimitetty toiseksi pormestariksi, ja vaikka
hän oli kutakuinkin ihmisiksi, eivät rettelöt siltä loppuneet.
Tavallisimmasti syntyi päällikkökunnan ja kaupunginhallituksen välillä
kiistoja vaunulähetyksistä, ja muutamana aamuna nousi ilmi riita, kun
Delaherche ei ollut lähettänyt kiesiään ja kahta hevosta. Pormestari
pistettiin kiinni muutamiksi tunniksi, ja Delaherche olisi saanut häntä
seurata, jollei herra von Gartlauben olisi estänyt.
Toisen kerran taas hän sai myöstetyksi 30,000 frangin suuruisen sakon
maksun, joka oli määrätty suoritettavaksi siitä syystä, että
Villettesillan teossa muka vitkasteltiin. Sillan olivat preussiläiset
itse hävittäneet ja se oli loppumatonna ikävyyden lähteenä Sedanin
asukkaille.
Mutta vasta Metzin antautumisen jälkeen oli Delaherche kiitollisuuden
velassa vieraalleen. Ukkosena iski tieto kaupunkilaisiin, se vei
kerralla heidän viimeisen toivonsa. Ja seuraavalla viikolla samosi taas
mahdottomia sotilasjoukkoja kaupungin läpi, suuri ihmistulva virtasi
Metzistä: ensin prinssi Fredrik Kaarlen armeija kulki Loiren rannoille,
sitten kenraali Manteuffelin marssi Amiensiin ja Roueniin päin sekä
lisäksi muita, joitten oli määrä mennä Pariisin piirittäjiä auttamaan.
Monena päivänä olivat huoneet täpösen täynnä. Leipuri- ja lihapuodit
tyhjentyivät putipuhtaaksi, ei jäänyt niin leivänmurua tai luunsirua.
Kadut lemahtelivat ulolle, aivan kuin suuria eläinlaumoja olisi
kuleteltu.
Maquakadun tehdas vain säilyi ihmislaumoilta, sillä ystävällinen käsi
sitä suojeli; ainoastaan muutamia siistiä korkea-arvoisia päälliköitä
siellä asui.
Delaherche ei sen erän perästä kohdellut herra von Gartlaubenia niin
kylmästi kuin ennen. Toiset perheet pysyivät aivan erillään, eivät
laisinkaan seurustelleet luonaan asuvain vihollisten kanssa. Mutta
Delaherchestä, joka kaipasi seuraelämää, joka tahtoi olla iloinen ja
vilkas ja halusi nauttia elämästä, tuli ajan pitkään kovin tukalaksi
tuollainen jöröttäminen. Hän ei ollenkaan viihtynyt suuressa,
kiusallisen hiljaisessa ja ikävässä talossaan, jossa jokainen eli
omassa nurkassaan ja oli niin kylmän ja ynseän näköinen.
Aluksi hän muutamana päivänä pysäytti herra von Gartlaubenin portaissa
ja kiitti häntä kaikesta avuliaisuudesta. Vähitellen he puhelivat sanan
tai pari aina tavatessaan ja muutamana iltana preussiläinen kapteeni
puhalteli savuja tehtailijan työhuoneessa, uunissa paloi tuli, huone
oli niin kodikas, ja kaikessa rauhassa he siellä juttelivat viimeisistä
uutisista. Kahden ensimmäisen viikon kuluessa ei Gilberte näyttäytynyt
ollenkaan. Kapteeni ei ollut hänestä tietävinään, mutta joka kerran kun
kuului liikettä viereisestä huoneesta, käänsi hän päätään sinnepäin.
Hän koetti nähtävästi saada isäntäväkensä unohtamaan, että hän oli
voittajan puolta, hän ei ollut pikkumainen ja teki usein pilaa
veroista, joista vain aihetta siihen sai. Niinpä hän muutamana päivänä
nauroi makeasti, kun sai tietää, että oli vaadittu ruumisarkkua ja
siteitä.
Kivihiiliä, öljyä, maitoa, sokeria, voita, leipää, lihaa, puhumattakaan
vaatteista, tulisijoista, lampuista, -- sanalla sanoen he olivat vailla
kaikkea, mitä syötäväksi tai muuten joka päivä tarvitaan -- silloin hän
vain kohautti olkapäitään: hyvä jumala, minkä sille voi! Tietysti
kaikki tuollainen oli ihan sietämätöntä, hän kyllä myönsi, että
saksalaiset vaativat _liikoja_, mutta -- sellaista on sota, ja
pitäähän sitä vihollisenkin maassa elää.
Delaherche, jota nuo lakkaamattomat kiskomiset suututtivat, ei
ollenkaan salannut ajatuksiaan; joka ilta hän niitä tyyten tarkasteli
niinkuin ne olisivat olleet keittiölaskuja. Ainoa, josta he
kinastelivat, oli samanen miljoona, jota preussiläinen maaherra von
Rethel vaati Ardennesin piirikunnalta muka korvaukseksi Ranskan
sotalaivain tekemistä vahingoista ja hyvitykseksi Ranskassa asuvain
saksalaisten karkoittamisesta. 42,000 frangia tuli siitä Sedanin
osalle.
Delaherche koetti kaikella tavalla todistaa, että se oli suurinta
vääryyttä: Sedan oli katsottava poikkeukseksi, se oli jo kärsinyt
yltäkyllin, tämä viimeinen oli ihan pois suunnilta!
Paraimpina ystävinä he kuitenkin erosivat. Delaherche oli mielissään,
kun oli oikein saanut ladella, ja kapteeni tyytyväinen, että oli
osannut käyttäytyä kuin ihkapariisilainen.
Muutamana iltana Gilberte iloisena ja vilkkaana pistäysi huoneeseen
aivan kuin sattumalta. Hän pysähtyi ja oli hämmästyvinään. Herra von
Gartlauben nousi paikalla, kumarsi kohteliaasti ja, hienotunteisesti
kyllä, heti väistyi. Mutta seuraavana iltana istui Gilberte
työhuoneessa kapteenin tullessa ja jäi sinne.
Iloisia ja hupaisia iltoja he siitä lähtien kolmisin viettivät
työhuoneessa, ei salissa -- erotus oli hienon hieno. Tuota tuonnempana
sai saksalainen, joka oli harras soiton ja laulun ystävä, Gilberten
soittamaan. Rouva meni yksin saliin ja jätti oven auki.
Talvi oli ankara, Ardennien tammihalot palaa leimusivat uunissa;
kymmenen aikana juotiin teetä ja puheltiin kuin vanhat tutut. Ja herra
von Gartlauben oli silmiä korvia myöten rakastunut tuohon iloiseen
nuoreen rouvaan, joka keimaili nyt samoin kuin ennen Charvillessä,
silloin kun kapteeni Beaudoin ystävineen siellä oli.
Herra von Gartlauben oli erikoisen huolekas puvussaan ja erityisen
kohtelias, pieninkin suosionosote oli hänestä mieleen ja hän koetteli
kaikin tavoin, ettei häntä pidettäisi raakalaisena, sivistymätönnä
sotilaana, joka naisten seurassa ei ymmärrä käyttäytyä.
Kahtia oli elämä jakautunut tuossa suuressa, pimeässä talossa
Maquakadun varrella. Ruoka-aikoina Edmond istua näpötti kainona ja
vastaili ykskantaan Delaherchen loppumattomiin kysymyksiin ja punastui,
kun Gilberte häneltä jotain pyysi, iltaisin kuunteli herra von
Gartlauben autuaallisena ja hymyhuulin Mozartin sonaattia, jota nuori
rouva salissa soitti; mutta viereisessä huoneessa, jossa översti de
Vineuil ja vanha rouva aikansa viettivät, oli niin hiljaista, niin
äänetöntä, ikkunat olivat peitetyt, kaihtimet eivät koskaan päästäneet
päivää huoneeseen, -- lampun himmeässä valossa se oli hautakammion
tapainen.
Joulukuu lumineen peitti kaupungin valkoiseen vaippaan; mieltä
masentavat uutisetkin olivat vähän kuin jäätyneet. Sitten kun kenraali
Ducrot oli kärsinyt tappion Champignyssä ja Orléans menetetty, oli
jälellä vain yksi ainoa synkkä toivo: jospa talvi tulisi kostajaksi,
jospa lumihiutaleita tupruamalla tupruaisi, ja routa halkaisisi maan ja
se nielisi Saksan ja sen sotajoukot!
Mutta rouva Delaherche oli saanut toisenkin surun syyn. Muutamana yönä,
kun hänen poikansa oli asioittensa tautta Belgiassa, oli hän Gilberten
huoneen ohi kulkiessaan kuullut sieltä hiljaista kuisketta, naurua ja
suuteloita. Kauhistuksissaan ja mieli kuohuksissa hän riensi
makuuhuoneeseensa. Ei ollut epäilemistä -- se ei ollut kukaan muu kuin
preussiläinen! Hän oli jo huomannut sen heidän silmäyksistään.
Sellainen käytös -- sellainen häväistys hänet kerrassaan musersi. Hyvä
jumala! Miksikä olikaan hänen poikansa vasten äitin tahtoa tuonut tuon
nautinnonhimoisen naisen heidän rauhalliseen kotiinsa! Kerran oli hän
jo antanut anteeksi eikä ollut antanut ilmi -- kun kapteeni Beaudoin
oli kuollut -- ja nyt oli sama edessä, vielä kahta kauheampi -- maansa
vihollisen kanssa! Mitä tehdä? Sellaista hävyttömyyttä hän ei salli
talossaan. Siinä oli uusi kivi sydämmelle, hän oli menehtyä. Ja kun hän
palasi huoneeseen alakuloisena ja kyynelsilmin ja tuntikausia istui
äänetönnä, katseli häntä översti tutkivasti ja luulotteli, että Ranska
taaskin oli kärsinyt tappion.
Sillä kannalla olivat asiat, kun Henriette muutamana aamuna tuli
Sedaniin, pyytämään että Delaherche jollakin tavalla puhuisi hänen
enonsa puolesta. Hän oli nähnyt ihmisten omituisesti hymyilevän ja
kuullut heidän puhuvan, miten rajattomasti Gilberte voi vaikuttaa herra
von Gartlaubeniin. Siksipä hän hieman hämmästyi, kun ensiksi tapasi
eteisessä vanhan rouvan, joka oli menossa överstin luo. Henriette
ilmoitti hänelle asiansa.
-- Voi, hyvä rouva, te olisitte niin hyvä, niin hyvä, jos puhuisitte
enoni puolesta! Enorukan kohtalo on kauhea -- hänet aiotaan lähettää
Saksaan.
Vanha rouva, joka kuitenkin paljon piti Henriettestä, viittasi
kärsimättömästi.
-- Lapsikulta, minä en voi vaikuttaa niin mitään. Elkää _minua_
pyytäkö...
Ja vaikka hän näki, miten surulliseksi Henriette tuli, jatkoi hän: te
tulette kerrassaan sopimattomaan aikaan, poikani lähtee tänä iltana
Brysseliin. Sitä paitsi on hänellä yhtä vähän vaikutusvaltaa kuin
minullakaan. Puhukaa miniälleni -- hänhän on kaikkivaltias.
Hän meni. Arkana ja hämillään jäi Henriette eteiseen; hän huomasi
tulleensa tosiaankin varsin sopimattomaan aikaan.
Vanha rouva oli varmasti päättänyt ilmoittaa kaikki pojalleen, ennenkun
hän lähtisi Belgiaan kivihiilien ostoon, tehtailija näet toivoskeli
saavansa tehtaan heti kuntoon. Äiti ei jaksanut kärsiä, että Gilberte
niin törkeästi pettäisi miehensä hänen poissaollessaan, mutta hän
odotti, kunnes Delaherche viimeinkin oli varmasti määrännyt lähtönsä,
jota jo toista viikkoa oli myöstänyt päivästä toiseen. Sehän oli koko
talon häviö, preussiläinen ajettaisiin pois, Gilberte samaa tietä -- ja
kenties hänen nimensä vielä naulattaisiin katunurkkiin häväistykseksi,
sillä se kohtaisi jokaista Ranskan naista, joka pitäisi yhteyttä
saksalaisten kanssa.
Iloisesti huudahtaen juoksi Gilberte Henrietten luo, kun näki hänet.
-- Voi miten hauskaa, että tulit!... Ihanhan siitä on jo
ijankaikkisuus, kun viimeksi tapasimme toisemme -- ihminen vanhenee
niin pian näinä kauheina aikoina.
Hän oli vienyt Henrietten huoneeseensa, painanut hänet leposohvalle ja
nojautui häntä vasten.
-- Kuuleppas -- nyt sinä syöt aamiaista meillä. Mutta ensiksi me
puhelemme -- eikös niin? Sinulla on varmaan ihmeen paljon
kertomista!... Sinä et ole saanut veljeltäsi mitään tietoja, sen
tiedän. Maurice raukka -- minua niin säälittää se poikaparka!
Ajattelepas, miten hirveätä Pariisissa -- eivät saa polttaa kaasua, ei
heillä ole polttopuita, niin, tuskinpa leipääkään! -- Entäpä se
nuorukainen, jota hoidat, veljesi ystävä? Niinkuin huomaat, olen jo
kuullut kulkupuheita. Hänenkö tähtensä sinä tulet?
Henriette hämmästyi eikä paikalla vastannut. Eikös hän todellakin
tullut Jeanin tähden, sillä hän oli ihan varma, ettei kukaan hänen
armasta hoidokastaan häiritsisi, kun vain eno olisi vapaa?
Hän oli hyvin hämillään, kun Gilberte paikalla rupesi Jeanista
puhumaan, hän tuskin rohkeni asiaansa ilmoittaa. Sitä paitsi sanoi
omatunto, ettei ollut oikein käyttää hyväkseen sellaisia keinoja, joita
epäili.
-- Vai niin, toisti Gilberte veitikkamaisesti, sinä siis tulet meille
tuon nuorukaisen tautta?
Henriette ei päässyt puuhun ei pitkään, hänen täytyi kertoa Fouchardin
vangitseminen.
-- Hyvänen aika, sehän on totta -- missä ihmeessä minun ajatukseni
maleksivat! Vastahan siitä tänä aamuna oli viimeksi puhetta. Siinä teit
aivan oikein, että tulit tänne, ystävä-kulta -- meidän pitää paikalla
ruveta tuumimaan, mitä voimme tehdä enosi hyväksi, sillä se, mitä
viimeksi kuulin, ei ole suinkaan rauhoittavaa. He aikovat asettaa hänet
muille varottavaksi esikuvaksi.
-- Minä luotin teihin, sanoi Henriette empien. Arvelin että sinä
kenties keksisit keinon, että ehkäpä sinä jotain...
Nuori rouva nauroi makeasti.
-- Pikku hupakko -- kolmen päivän perästä on enosi vapaa! Etkös sinä
tiedä, että meillä asuu preussiläinen kapteeni, joka täyttää kaikki,
mitä ikinä minä pyydän? Hän nyt ei raski kieltää niin mitään.
Hän nauroi niin vallattomasti ja lapsellisesti ja oli ylpeä
kauneudestaan, jolla hän niin suuren vallan oli saanut. Hän tarttui
ystävänsä käteen ja taputti sitä hiljaa. Mutta Henriette oli kuin
kuumilla kivillä -- oliko se tunnustus? Mitenkäs hän muuten olisi ollut
niin iloinen, ujostelematon ja vallaton? Henriette ei saanut sanaakaan
suustaan kiitokseksi.
-- Jätä nyt vain koko asia minun huolekseni. Saatpas nähdä, niin minä
tänä iltana kerron sinulle niin hauskan uutisen, että tyytyväisenä
palaat kotiisi!
Ruokasalissa Henriette oikein hämmästyi, kun näki siellä tuntemattoman,
kauniin miehen -- Edmondin. Hän ihaili nuorukaista kuin kaunista
taideteosta. Oliko mahdollista, että hän oli ollut taistelemassa? Ja
kuka oli uskaltanut häntä haavoittaa? Ja hän oli taistellut
urhoollisesti kuin sankari! Delaherche oli oikein ihastuksissaan, kun
kerrankaan oli saanut vieraita, ja ylisteli pilviin asti kirjuriansa,
joka oli yhtä oiva ja kelpo nuorukainen kuin kauniskin.
Syötiin lihapaistia ja perunahauvikkaita, ja puhe sujui vilkkaasti kuin
tuttuin kesken konsanaankin.
-- Te tulitte siis Fouchardin tähden ja toivotte, että puhuisimme hänen
puolestaan? sanoi Delaherche Henriettelle. Sattuipa se nyt ikävästi,
kun minun täytyy tänä iltana lähteä matkalle. Mutta vaimoni siitä kyllä
pitää huolen; häntä ei voi vastustaa, hän saa, mitä vain suinkin
tahtoo.
Hän nauroi ja oli nähtävästi mielissään vaimonsa suuresta
vaikutusvoimasta -- kajastihan siitä vähän hänenkin osalleen.
Yhtäkkiä hän lisäsi: kuuleppas, Gilberte kulta, onko Edmond kertonut
löydöstään?
-- Ei. Mistä löydöstä? kysyi hän vilkkaasti ja katsoi lämpimästi
nuorukaiseen.
Edmond lensi punaiseksi.
-- Ei se ole muuta kuin pitsiä, joista tuonoin puhuitte -- joilla
olisitte tahtonut koristaa kellertävän aamupukunne. Satuin huomaamaan
muutamalla myöjällä viisi metriä oikeita Brysselin pitsiä --
erinomaisen kauniita ja hyvin huokeita.... Vaimo, jolla niitä oli
kaupan, tulee kohta tänne niitä näyttämään.
Gilberte oli vallan ihastunut! hän olisi vaikka suudellut Edmondia.
-- Voi, miten kiltti te olette! Sitä en unohda, olkaa varma!
Kun tuli Belgiasta ostetun maksapiirakan vuoro, kääntyi puhe toiselle
tolalle: puhuttiin Maasista, jonka veden sinne viskatut ruumiit olivat
myrkyttäneet, että kalatkin kuolivat, ja siitä johduttiin tarttuviin
tauteihin, joita sai pitää kuin kätensä takana, niin pian kun ilma
lauhtui.
Marraskuussa oli jo rutontapaisia tautia ilmautunut. Turhaan oli
taistelun päätyttyä annettu 6,000 frangia kaupungin puhdistamiseksi ja
poltettu kasoittain sotilasten laukkuja, patroonakoteroita ja muita
romuja, yhtä kaikki levisi ympäristöltä tukehuttava löyhkä, milloin
ilma oli kostea, sillä maa oli niin täynnä ruumiita, että hauta oli
haudassa kiinni ja ne olivat niin matalat, jotta ruumis tuskin peittyi.
Seurauksena sellaisesta hutiloimisesta oli sietämätön mädän haju.
Niinä päivinä oli päälle päätteeksi löydetty toinenkin rutonahjo --
Maasvirta, josta jo oli ongittu toistatuhatta hevosenraatoa. Sittenpä
olikin joki puhdas -- luultiin; mutta se luulo petti, kun poliisi
muutamana päivänä tarkasti joen pohjaa, joka siltä kohdalta oli kahden
metrin syvyinen, ja huomasi vedessä valkeita esineitä -- kiviä kaiketi;
mädänneitä ihmisruumiita ne olivat, niin mädänneitä, etteivät ne olleet
turvonneetkaan eivätkä sentähden kohonneet pinnalle. Melkein neljä
kuukautta ne olivat ruohokossa lojuneet. Käsiä, jalkoja ja päitä kohosi
keksissä. Virtakin irroitti ruumiista osia ja vei milloin käden,
milloin jalan. Vesi oli samakkaa, suuria kuplia kohosi pinnalle, särkyi
ja myrkytti ilman.
-- Hyvä toki, että kylmää, huomautti Delaherche. Mutta kunhan lumi
rupeaa sulamaan, niin tiedän mä, että on vaara tarjona, jollemme
ajoissa pidä huolta.
Gilberte pyysi hymyillen, että hän puhuisi muusta ... syödessä.
-- Kummallista, että ne nyt mieleeni juohtuivat, sanoi tehtailija,
mutta se on varma, että kalatta sitä saa syödä kotveroisen tästä
puoleen.
Kun he syötyänsä joivat kahvia, tuli palvelija ilmoittamaan, että herra
von Gartlauben kysyy, saisiko hän hetkisen heitä puhutella.
Siitä syntyi aika hälinä, sillä kapteeni ei ollut koskaan tullut siihen
aikaan -- keskipäivällä.
Delaherche sanoi paikalla, että olkoon hän hyvä ja tulkoon -- mukava
tilaisuus esitellä Henriette.
Kun kapteeni näki vielä toisenkin nuoren naisen, oli hän kahta
kohteliaampi. Hänelle tarjottiin kahvia ja hän joi kupillisen ilman
sokeria niinkuin oli nähnyt juotavan Pariisissa. Hän oli muuten
halunnut paikalla ilmoittaa rouva Delaherchelle, että hänen
turvattinsa, muuan tehtaantyömies, joka oli tapellut preussiläisen
sotamiehen kanssa ja siitä syystä vangittu, oli nyt vapaa.
Gilberte käytti tilaisuutta hyväkseen ja puhui Fouchardista.
-- Herra kapteeni, pyydän esitellä teille paraimman ystäväni! Hän
toivoo teidän apuanne -- hän on sen rémillyläisen sisarentytär, jota on
epäilty Dieuletmetsän sissien liittolaiseksi. Kaiketikkin muistatte --?
-- Vai niin -- vakoilija, polonen, joka löydettiin säkistä. Se on ikävä
juttu ... vakavaa laatua ... varsin vakavaa. Pahoin pelkään, etten voi
mitään vaikuttaa.
-- Voi ei, kapteeni hyvä -- elkää sanoko niin -- minä olisin niin
iloinen, kapteeni...
Gilberte katsoi häneen lempeästi, loistavin silmin. Kapteeni oli
hurmautunut, hän kumarsi kohteliaasti, ja samalla nöyrästi. Koska
Gilberte tahtoo, niin --!
-- Kiitän teitä sydämmellisesti, herra kapteeni, sopersi Henriette.
Hänestä tuntui tuiki vastenmieliseltä tuo sotilas; hän muisti yhtäkkiä
miehensä, Weiss-raukan, joka ammuttiin kuoliaaksi Bazeillesissa.
Edmond, joka heti kapteenin tultua oli pujahtanut huoneesta, palasi ja
kuiskasi jotain Gilbertelle. Rouva nousi paikalla, kertoi pitseistä,
joita myöjä oli tullut näyttämään, ja pyytäen anteeksi poistumistaan
lähti Edmondin kanssa.
Henriette istuutui ikkunanpieleen, kun jäi yksin Delaherchen ja
kapteenin kanssa, jotka jatkoivat äänekkäästi puhettaan.
-- Lasillinen konjakkia, kapteeni? Nähkääs -- minä en ollenkaan
ujostele, vaan sanon suoraan ajatukseni ... tiedänhän minä, että te
ette ole ahdasmielinen. Niin, teidän päällikkönne on perin väärässä,
kun vieläkin tahtoisi kaupungilta pusertaa nuo 42,000 frangia.
Punnitkaapa kerrankaan, mitenkä paljon me olemme uhranneet aina sodan
alusta asti! Pikkistä ennen taistelua tulee ensiksikin ranskalainen
armeija, uuvuksissa ja nälissään ja sitten -- te, jotka kyllä leivän
kannan katkaisette. Sotajoukkoin kulkeminen kaupungin läpi pelkästään
kaikkine korjuineen ja muine kuluineen nousee jo puoleentoista
miljoonaan. Saman verran lasken taistelun pommituksineen ja
tulipaloineen hävittäneen; se on jo kolme miljoonaa. Lopuksi en
laisinkaan liioitelle, jos sanon, että teollisuus ja kauppa ovat
kärsineet kahden miljoonan vahingon. Mitäs siihen virkatte?... Viisi
miljoonaa -- kaupungista, jossa on 13,000 asukasta! Ja sitten te
lisäksi vielä vaaditte 42,000 frangia -- mikä siihen oikeuttaa, sitä
minä en käsitä! Onko se oikeuden mukaista, onko se kohtuullista?
Herra von Gartlauben punalti päätään ja vastasi vain: niin, --
semmoista on sota!
Henriette istui ikkunanpielessä ja odotti. Korvissa suhisi, kummallisia
ajatuksia, synkkiä kuvia pyöri hänen päässään; häntä raukasi.
Mutta Delaherche vakuutti kapteenille kunniasanallaan, että Sedan ei
kuuna kullan valkeana olisi pälkäästä päässyt nyt, kun kovaa rahaa
kerrassaan puuttui, jollei teollisuuspankki olisi laskenut liikkeeseen
uusia seteliä ja siten pelastanut kaupunkia perikadosta.
-- Pikku naukku lisäksi, herra kapteeni?
Ja sitten hän hyppäsi toiseen aineeseen.
-- Ei se ole Ranska, joka sotaan syöksyi, vaan keisarikunta...
Keisari ... niin ... minä en ymmärrä koko keisaria. Hänellä ei tee
herran tarvista... Ennenhän me hakkautamme itsemme sipaleiksi kuin
huolimme häntä hallitsijaksemme! Ainoa, joka heinäkuussa asian laidan
käsitti, oli Thiers. Hänen matkansa Euroopan pääkaupunkeihin oli
todellakin viisas teko -- siitä tuntee isänmaan ystävän. Onnistukoon
hänen yrityksensä...!
Hän ei lopettanut lausettaan, sillä hänestä oli sopimatonta puhua
rauhan toiveista preussiläiselle, vaikka se sitten olikin herra von
Gartlauben. Mutta rauha se oli hänen hartain toivonsa niinkuin koko
vanhoillisen porvariston, joka ennen oli pitänyt keisarin puolta.
Vastustaminen ei enää auttanut, heidän täytyi antautua: valloitetuissa
maakunnissa riehui jo syvä suuttumus -- mitä varten Pariisi niin
itsepäisesti puolustautui, kun koko isänmaan pelastus oli kysymyksessä.
Tarkoittaen Gambettan innokkaita julistuksia Delaherche lisäsi hiljaa:
ei, ei; me emme ole noita raivohulluja. Uusia verilöylyjä siitä vain
seuraa. Minä olen Thiersin miehiä -- hän tahtoo yleistä äänestystä ...
ja tasavalta -- herra jumala ... hyvin minusta nähden, kunnes parempi
hallitus saadaan.
Herra von Gartlauben nyökytti myöntävästi päätään: niinpä niin, niinpä
niin...
Henriette oli niin kiihdyksissä, syytä hän ei tiennyt, mutta hän ei
mitenkään jaksanut olla huoneessa, vaan lähti hiljaa pois ja meni
etsimään Gilberteä. Hän ihan säikähti, kun tuli makuuhuoneeseen ja näki
ystävänsä katkerasti itkevän pitkällään leposohvalla.
-- Mitä nyt? Mitä ihmettä?
Kyyneleet virtasivat tulvana. Gilberte ei vastannut, hän oli
tulipunainen, hän häpesi, hän oli vallan sekaisin. Henriette ojensi
kätensä, Gilberte heittäysi nyyhkyttäen hänen syliinsä ja sopersi: voi
ystävä-kulta, jospa tietäisit! -- En ikinä minä sitä uskalla sinulle
sanoa ... mutta eihän minulla ole ketään ... ehkä sinä sentään
tietäisit neuvoa...
Hän hämmentyi kokonaan.
-- Edmond oli täällä ... silloin tuli rouva Delaherche -- juuri ikään
-- yhtäkkiä...
-- Mitenkä? Yhtäkkiä?
-- Me olimme täällä... Edmond oli kietonut kätensä vyötäisilleni ... ja
suuteli minua...
Hän oikein värisi, puristi Henrietteä kaulasta, suuteli häntä ja
tunnusti kaikki.
-- Voi, hyvä ystävä, elä tuomitse minua liian ankarasti ... minä en
kestä sitä... Kyllä minä muistan, kun lupasin sinulle, etten enää tee
niin ... mutta olethan sinä nähnyt Edmondin -- hän on niin urhoollinen,
niin reipas ja niin kaunis! Ja arveleppas sitten ... poikaparka
sairaana ... haava käsivarressa -- äiti niin kaukana!... Ja päälliseksi
hän on rutiköyhä -- kaikki heidän tulonsa ovat menneet hänen
kouluuttamisekseen. Voi hyvä Henriette -- en voinut kieltää.
Henriette kuunteli häntä hämillään.
-- Tuo pikku kersanttiko se siis on! -- Mutta, ystäväkultani, kaikki
ihmiset luulevat, että se on preussiläinen!
Gilberte nousi, pyyhki kyyneleensä ja vastusti jyrkästi.
-- Preussiläinen! Ei -- ei ikimaailmassa! Hän on inhottava, en siedä
häntä. Kuinka sinä luulet minusta sellaista! Mitenkä ihmeellä kukaan
saattaa ajatella minusta niin alentavaista? Ei, ei koskaan! Ennen
kuolisin!
Silmät säkenöivät, hän oli kahta kauniimpi. Mutta samassa hän taas oli
entinen iloinen keimailija. Hän rähähti nauramaan: se huvittaa minua --
_se_ on totta. Hän on ihan hurmautunut, hän jumaloi minua. Kun
vain sinnepäin katson, niin hän paikalla tekee mitä tahdon... Jospa
tietäisit, miten hullunkurista on tehdä pilkkaa tuosta kömpelöstä
herrasmiehestä. Ja sitten hän vielä luulee saavansa palkkion kaikesta
vaivastaan.
-- Mutta sellainen leikkiminen on vaarallista, sanoi Henriette
vakavasti.
-- Luuletko? Mitähän vaaraa siitä olisi? Kun hän viimein huomaa, että
kaikki on sulaa pilaa, suuttuu hän ja muuttaa pois -- siinä kaikki.
Eikä hän toisekseen huomaa sitä milloinkaan! Sinä et häntä tunne, hän
on niitä miehiä, joita nainen saa vaaratta nenästä vetää!... Näetkös,
että _siinä_ minä olen sinua viisaampi... Sellaiset minä jo
ilmassa tunnen. Hän on niin itserakaskin, ettei hän koskaan myönnä,
jotta hänestä on tehty pilkkaa... Ja kun hän lähtee pois, muistelee hän
täällä oloaan kaipauksella ja lohduttautuu sillä, että on tehnyt oikein
ja käyttäytynyt kuin mies, joka tuntee Pariisin tavat -- sen pituinen
se.
Naurahtaen hän sitten lisäsi: mutta sen hän saa aikaan, että Fouchard
eno pääsee vapaaksi, -- ja korvaukseksi tarjoon minä hänelle kupillisen
teetä omasta kädestäni.
Yhtäkkiä hän taas tuli levottomaksi, kyyneleet kohosivat silmiin: voi,
hyvä jumala! Entäs anoppi!... Mikä tästä lopuksi tulee? Hän ei minusta
suuresti välitä -- kyllähän hän saattaa kertoa kaikki miehelleni.
Henriette oli jo tointunut ja tyyntynyt. Hän kuivasi ystävänsä
kyyneleet, sai hänet nousemaan leposohvalta ja silitti hänen
pörhistynyttä tukkaansa.
-- Kuuleppas nyt, hyvä ystävä, minä en raski sinua torua, vaikka sinä
hyvin kyllä tiedät, etten minä sitä hyväksy. Mutta minua niin ihmeesti
pelotti se sinun preussiläisesi, että pelkäsin asiaasi monta, monta
vertaa pahemmaksi, ihan panee puolella, kun kuulin suoran totuuden...
Rauhoituhan nyt vain, kaikki käy vielä hyvin.
Henriette oli oikeassa. Se olikin parasta Gilbertelle. Samassa tuli
näet Delaherche äitinsä kanssa huoneeseen. Tehtailija kertoi jo
lähettäneensä hakemaan hevosta, joka saattaisi hänet asemalle, sillä
hän oli päättänyt iltajunassa lähteä Brysseliin. Hän oli tullut
jättämään jäähyväisiä vaimolleen.
-- Olkaa ihan huoleti! hän sanoi Henriettelle. Herra von Gartlauben
lupasi puhua enonne puolesta; minä tosin nyt lähden, mutta vaimoni
kyllä muistuttaa häntä lupauksestaan.
Peloissaan tarkasti Gilberte anoppiaan... Näinköhän hän kertoisi sen
pojalleen? Estäisiköhän hänen matkansa?
Vanha rouva ei sanonut halaistua sanaa, katsoi vaan miniäänsä silmiään
väräyttämättä. Hänkään ei enää niin ankarasti arvostellut Gilberteä.
Hyvä jumala! Koska se olikin tuo nuorukainen, ranskalainen, joka oli
niin urhoollisesti taistellut, niin täytyihän hänen antaa anteeksi
niinkuin edelliselläkin kerralla.
Hän oli lauhtunut. Hän hymyilikin, ja sitä ei ollut tapahtunut, sitten
kun Coulmiersin hyvät uutiset kuultiin. Hänen poikansa saisi kaikessa
rauhassa matkustaa, Edmond kyllä suojelisi Gilberteä preussiläiseltä.
-- Jumalan haltuun! sanoi hän ja suuteli poikaansa. Toimita asiasi ja
palaa pian kotiin!
Rouva Delaherche lähti, painoi oven kiinni ja kulki hitaasti eteisen
toiselle puolelle tuonne kolkkoon huoneeseen, jossa översti synkkänä
istui, tylsistynein silmin tuijottaen lampun himmeää valoa kohti.
Samana iltana Henriette palasi Rémillyyn ja kolmantena päivänä sen
perästä tulla joppasi Fouchard vanhus kotiin Henrietten suureksi iloksi
ja istuutui syömään, pisteli pois poikkeen leipää ja juustoa aivan kuin
olisi tullut ostoksiltaan eikä vankilasta. Kysymyksiin hän vastaili
maltillisesti, -- mikäpäs hänellä oli siellä ollut hätänä. Kuinkas he
olisivat voineet pitää häntä kiinni? Eihän hän ollut mitään pahaa
tehnyt eikähän hän ollut preussiläistä tappanut. Hän oli vain sanonut
näinikään: etsikää! Minä en tiedä mitään. Ja päästää oli heidän
täytynyt sekä hänet että kylänvanhin, koska ei ollut minkäänlaisia
todisteita.
Mutta ilkeästi hän vilkutti silmiään ja oikein sydäntä kutkutti, kun
oli kerrankin petkuttanut noita mokomia, jotka olivat ruvenneet hänelle
lihasta juonittelemaan.
Joulukuu läheni loppuaan, ja Jean aikoi lähteä. Jalka oli terve ja
lääkäri oli luvannut hänet taistelemaan.
Se oli kova isku Henriettelle, mutta hän koetteli kaikin tavoin peittää
suruaan.
Champignyn onnettoman taistelun jälkeen he eivät olleet kuulleet mitään
Pariisista. Sen he vain tiesivät, että Mauricen rykmentti oli ollut
kovimmissa kahakoissa ja paljon kärsinyt.
Monet raucourtilaiset ja sedanilaiset olivat saaneet sähkösanomia, jos
kohtakin kiertoteitä -- _he_ vain eivät saaneet ainoatakaan riviä.
Ahnas haukka tai preussiläisen luoti oli varmaankin jonkun metsän
rinteessä hengen ottanut _heidän_ kyyhkyltänsä.
Toisinaan vilahti mieleen: entä jos Maurice on kuollut? Levottomina he
olivat odottaneet tietoja päivästä toiseen. Sieltä ei tullut mitään
tuolta suuresta kaupungista, jota kohti piirittäjäin kanuunat joka
taholla ammottivat.
He eivät enää tietoja toivoneetkaan. Ja kun Jean ilmaisi päättäneensä
lähteä taistelemaan, kohosi huokaus Henrietten rinnasta, ja hän
virkkoi: hyvä jumala, kaikki on mennyttä, minä jään taas yksin!...
Jean aikoi liittyä pohjoisarmeijaan, jonka kenraali Faidherbe äskettäin
oli saanut kootuksi. Sitten kun kenraali Manteuffel oli tunkeutunut
Dieppeen, puolusti äskenmainittu sotajoukko kolmea piirikuntaa:
pohjoista, Pas-de-Calaista ja Sommea, ja Jean suunnitteli matkansa --
siten pääsikin helposti -- Bouillonin kautta Belgiaan ja sieltä
perille.
Hän tiesi, että 23:ta osastoa aiottiin täydentää Sedanin ja Metzin
miehillä, mikäli niitä saatiin kootuksi. Hän oli kuullut kerrottavan,
että kenraali Faidherbe aikoi ryhtyä hyökkäyssotaan, ja oli jo
määrännyt seuraavan sunnuntain lähtöpäiväkseen, kun kuuli Pont-Noyellen
ratkaisemattomasta tappelusta, jonka ranskalaiset olivat vähällä olleet
voittaa.
Dalichamp se taas tarjoutui saattamaan Jeaniakin Bouilloniin omalla
hevosellaan. Hänen hyväntahtoisuutensa ja rohkeutensa olivat
ihmeteltävät. Raucourtissa, jossa lavantauti raivosi -- baijerilaiset
olivat sen sinne tuoneet -- oli hänellä sairaita joka talossa ja sitä
paitsi oli vielä hänen huostassaan kaksi sairashuonetta, toinen
Raucourtissa ja toinen Rémillyssä.
Hänen palava isänmaanrakkautensa ja väkivaltaisuuksien vastustaminen
olivat jo kahdesti vieneet hänet vankilaan, mutta kummallakin kertaa
oli hän päässyt vapaaksi.
Siksipä hän mielissään naurahteli, kun aamusella tuli hakemaan Jeania,
hän iloitsi auttaessaan taas muuatta Sedanin uhria pakoon.
Jeania huolestutti rahakysymys -- hän tiesi, ettei Henriettellä ollut
liikoja varoja -- ja siitä syystä hän suostui ottamaan viisikymmentä
frangia lääkäriltä, jotka tämä matkarahoiksi hänelle tarjosi.
Fouchard oli Jeanin lähtiessä erinomaisen kohtelias ja ystävällinen.
Hän lähetti Silvinen hakemaan kaksi pullollista viiniä, sillä hän
tahtoi juoda heidän kanssansa lasillisen erojaisiksi, toivoen että
saksalaiset perinjuurin hävitettäisiin.
Hän oli nyt varakas mies, oli jo toisenkin kolikon pistänyt
kirstunpohjalle; hän oli tyytyväinen ja toivoi vain rauhaa -- ei tuota
toki kauvan enää tarvinne odottaa -- ja piti varansa, ettei joutunut
mihinkään rettelöihin, sitten kun Dieuletmetsän sissit olivat
jälettömiin hävinneet. Olipa hän ollut niinkin anteliaalla tuulella,
että Prosperkin oli äskettäin saanut palkkansa -- Fouchard ei näet
hevillä olisi luopunut hänestä, vaikkeihän sillä Prosperillakaan ollut
aikomusta taloa jättää. He kilistivät lasiaan -- hän ja Prosper ja
kilistipä hän Silvinenkin kanssa. Oli hän välistä ajatellut kosia
Silvineä -- se oli niin ymmärtäväinen ja ahkera, -- vaan mitäpä se
olisi hyödyttänyt? Eihän Silvine enää naimisia ajatellut, taloon hän
jää ja talossa pysyy vielä sittenkin, kun pikku Kaarlosta on varttunut
aika mies, ja hän vuorostaan lähtee sotaan.
Kun hän vielä oli kilauttanut lasiaan lääkärin ja Jeanin ja Henrietten
laseihin, virkkoi hän: olkoon onneksenne! Koettakoon jokainen parastaan
ja olkoon yhtä tyytyväinen kuin minäkin!
Henriette tahtoi välttämättömästi saattaa Jeania Sedaniin.
Jean oli siviilipuvussa; lääkäri oli lainannut hänelle päällysnutun ja
huopahatun.
Päivä paistoi kirkkaasti, lumi narisi jalan alla. He aikoivat ajaa vain
suoraan läpi kaupungin, mutta kun Jean kuuli, että översti yhä oli
Delaherchessa, ei hän mitenkään saattanut kulkea siitä ohi, samalla hän
kiittäisi tehtailijaa kaikesta avusta.
Onneton kaupunki, jossa jokikinen kohta muistutti tappiosta -- tuskaa
se vain tuotti Jeanille.
He ajoivat Maquakatua ja pysähtyivät tehtaan luo. Koko talo oli
säikähdyksissä: Gilberte oli ihan tyrmistynyt, vanha rouva itki, ja
tehtailija, joka juuri oli palannut tehtaasta -- siellä hän puursi
päivät päästään -- voivotteli.
Översti oli huoneensa lattialla -- kuolleena.
Ikkunat olivat peitossa, lamppu paloi lakkaamatta.
Lääkäri haettiin tuota pikaa, vaan hän ei saanut selvää; ei se ollut
sydämmen halvausta, ei verensyöksyä. Översti oli kuollut kuin ukkosen
lyömänä, mutta mistä salama tuli, sitä ei tiedetty. Vasta seuraavana
päivänä löydettiin lattialta vanhan sanomalehden palanen, jossa
kerrottiin Metzin antautumisesta.
-- Kuuleppas, sanoi Gilberte Henriettelle, kun herra von Gartlauben
äsken meni alas, paljasti hän päänsä kulkiessaan oven ohi, jossa enon
ruumis on... Edmund sen näki. Hän on todellakin kunnon mies ja
hienotunteinen.
Jean ei ollut koskaan ennen suudellut Henrietteä. Ennenkun hän nousi
lääkärin kanssa ajoneuvoihin, tahtoi hän vielä viimeisen kerran kiittää
Henrietteä, joka oli hoitanut häntä hellästi kuin sisar ja kohdellut
häntä veljenään. Mutta hän ei saanut sanaakaan suustaan, nyyhkyttäen
hän syleili häntä ja suuteli. Henriette oli ihan surun vallassa, hän
suuteli myös.
Kun hevonen lähti liikkeelle, kääntyi Jean ja katsoi taakseen. He
liehuttivat molemmat ja sopersivat liikutettuina: hyvästi, hyvästi!
Sinä yönä oli Henrietten vuoro valvoa Rémillyn sairashuoneessa. Yö oli
pitkän pitkä; taas tuli raivoisa itkunpuuska -- hän peitti käsillään
silmänsä ja itki, itki hillitöntä itkua.