Muutamana kylmänä joulukuun iltana olivat Silvine ja Prosper pienen
Kaarlon kanssa talon suuressa keittiössä; Silvine ompeli, Prosper
laittoi ruoskaa.
Kello oli seitsemän; he olivat syöneet päivällisen kuuden aikana
odottamatta Fouchardia, joka luultavasti oli viivähtänyt Raucourtissa,
jossa oli puute lihasta. Henriette oli mennyt sairashuoneeseen; sinä
yönä oli hänen valvontavuoronsa. Lähtiessään oli hän muistuttanut
Silvineä lisäämään hiiliä Jeanin tulisijaan.
Ulkona oli pilkkopimeä, vaikka maa oli lumivalkoinen. Ei niin ääntä
kuulunut lumisesta kylästä. Huoneessa nirahti Prosperin veitsi, kun hän
uutteraan näverti ruoskanvarteen kaikellaisia koristuksia. Silloin
tällöin vaipui veitsi polvelle ja hän jäi katselemaan keltakutrista
lasta, joka unisena nuokkui tuolilla. Lapsi viimein nukkui ja silloin
oli vielä hiljaisempaa. Äiti siirti hiljaa kynttilän syrjään, ettei se
lapsen silmiä häikäisisi; sitten hän vaipui ajatuksiinsa, mutta ompeli
kuitenkin ahkerasti.
Prosper katkaisi äänettömyyden.
-- Kuuleppas Silvine, minulla olisi vähän sanomista sinulle. Odotin
siksikun olisimme kahden kesken.
Silvine katsahti levottomana.
-- Kas niin. Anna anteeksi, että puhun asioista, jotka tekevät sinut
surulliseksi, vaan parastahan on, että tiedät sen ajoissa. Rémillyssä
näin minä kirkon luona tänä aamuna Goliathin yhtä selvästi kuin nyt
näen sinut... Se oli varmaan hän, sillä minä katsoin häneen ihan vasten
silmiä.
Silvine kalpeni, hänen kätensä vavahtivat ja hän parkasi tuskallisesti:
voi hyvä jumala, hyvä jumala!
Varovasti Prosper sitten kertoi, mitä päivän pitkään oli saanut tietää.
Kukaan ei enää epäillyt -- Goliath oli vakoilija; hän oli asettunut
sille seudulle asumaan oppiaksensa tarkoin tuntemaan tiet ja
varokeinot. Muistettiin miten hän asui Fouchardin luona, miten yhtäkkiä
katosi, ja mitä hän oli toiminut Beaumontissa ja Raucourtissa päin. Ja
nyt hän oli palannut, oli Sedanin päällikkökunnalle antanut salaisia
tietoja, käveli taas kylissä ja näytti siltä kuin nyt olisi hänen
tehtävänään ilmiantaa muutamia, verottaa toisia ja pitää huolenaan,
että kansa antoi kaikki mitä siltä vaadittiin. Sinä aamuna oli hän
ollut kovin röyhkeä Rémillyssä, kun muuan jauholähetys oli myöhästynyt.
-- Nyt sen tiedät, lisäsi Prosper, tiedät, mitä teet, kun hän tulee
tänne.
Kauhistuen Silvine hänet keskeytti: luuletko hänen tulevan?
-- No, se nyt on varma. Tietysti hän on utelias; ei ole lasta koskaan
nähnyt, ja tietää hyvin kyllä että se on olemassa. Ja olethan
_sinä_ täällä, tottakai hän sinua tahtoo tavata ... ja ... ja
ethän sinä niin ruma ole.
Silvine viittasi häntä vaikenemaan.
Lapsi oli herännyt ja nosti päätään. Unisilmin hän katseli ympärilleen.
Yhtäkkiä lensi hälle päähän, mitä oli kuullut kylän poikain hokevan, ja
hyvin vakasena selitti hän:
-- Preussiläiset ovat sikoja!
Äiti sieppasi hänet syliinsä ja likisti häntä vasten rintaansa. Voi,
tuota pikku raukkaa! -- hänen ilonsa ja hänen tuskansa, jota hän koko
sydämmestään rakasti. Kyyneleet tulvivat silmiin, kun hän lapseensa
katsoi, hän kärsi, kärsi syvästi, kun kuuli toisten lasten leikkiessään
nimittelevän häntä "preussiläiseksi". Silvine suuteli häntä ikäänkuin
työntäisi sanat takaisin.
-- Kuka sinua on opettanut niin pahasti puhumaan? Sellaista ei saa
sanoa, kultaseni!
Kaarlo nauroi, että oli tikehtyä ja hoki kuten ainakin itsepäinen
lapsi: preussiläiset ovat sikoja!
Mutta kun hän näki äitinsä itkevän, heittäytyi hän hänen kaulaansa ja
itki, hänkin. Jumala, jumala! Joko uusi onnettomuus taas häntä kohtaa?
Eikö siinä jo ollut kypikyllä, kun oli menettänyt Honorén, elämänsä
ainoan toivon? Tuleeko nyt toinen kuin maan alta ja saattaa hänet
turmioon?
-- Tuleppas nyt, kultaseni, sanoi hän, niin vien sinut maata. Rakastan
minä sinua sittenkin, -- ethän sinä tahallasi mieltäni pahoita.
Prosper jäi yksin. Hän oli ahkerasti näverrellyt ruoskanvartta, ettei
muka olisi Silvineä huomaavinaankaan.
Kaarlo oli tavallisesti ennen maata menoaan käynyt sanomassa hyvää yötä
Jeanille, hyvälle ystävälleen. Kun Silvine sinä iltana, kynttilä
kädessä meni Jeanin huoneeseen, istui sairas vuoteellaan ja tuijotti
pimeyteen. Hän ei siis nukkunut? Ei, hän mietiskeli kaikellaista,
olihan siihen aikaa hiljaisena talviyönä ja yksinään. Ja sillaikaa kun
Silvine pani hiiliä tulisijaan, leikitteli Jean Kaarlon kanssa, joka
kieppurehti vuoteella kuin kissan poikanen. Hän tiesi Silvinen
kohtalon, häntä säälitti tuo oivallinen, onneton tyttö, joka niin
paljon sai kärsiä sen miehen tähden, jota oli rakastanut, ja jolla ei
ollut muuta lohdutusta kuin pieni poikaraukka, joka samalla oli äidin
suurin suru. Silvine oli työnsä päättänyt. Kun hän otti lapsen
vuoteelta, huomasi Jean hänen punaiset silmänsä.
Mitä oli tapahtunut? Mikä hänen mieltänsä taas pahoitti?
Silvine ei sanonut; toiste hän kyllä kertoisi, jos sikseen sattuu.
Suuri luoja! Eihän hänellä enää ole mitään iloa maailmassa!
Silvine oli juuri lähtemäisillään Kaarlon kanssa, kun ulkoa kuului
ääniä ja askeleita. Jean hämmästyi ja kuunteli.
-- Mitä se? Se ei ole Fouchard, en kuullut kärrin rätinää.
Huoneestaan käsin oli Jean oppinut seuraamaan talon toimia; hän tunsi
pienimmänkin liikkeen. Hän kuunteli ja virkkoi yhtäkkiä: ne ovat
Dieuletmetsän miehiä, jotka tulevat ruokavaroja hakemaan.
-- Sitten menen paikalla antamaan heille, sanoi Silvine ja meni,
jättäen hänet pimeään.
He koputtivat keittiön ovelle. Prosper oli yksin eikä siis mielellään
olisi avannut. Kun isäntä ei ollut kotona, pelotti häntä -- vielä siinä
hänen vastattavakseen joutuisi kaikki, kukapa ne tuntemattomat takaa.
Onneksi Fouchardin kärrin jyrinä jo kuului ja ukko itse sai vastuuttaa
vieraat.
-- Vai niin. Tekö kolme siellä olette. Mitäpä teillä kärrissä on?
Sambuc, laiha roikale, sininen liiankin väljä pusero päällä, ei
kuunnellut vanhusta toisella korvallaankaan, vaan oli ihan vimmoissaan,
kun Prosper, hänen "siveä herra veljensä", joksi hän häntä nimitti, nyt
vasta "hyväntahtoisesti" avasi oven.
-- Kuuletko, sinä junkkari! Olemmeko me kerjäläisiä, koska meitä
tuollaisessa säässä seisotat ulkona?
Prosper kohautti olkapäitään aivan tyynesti, ei sanonut halaistua sanaa
ja vei hevosen talliin.
Fouchard kurkisti heidän kärriinsä: ahah, teillä on siinä kaksi
itsekuollutta lammasta. Onpa hyvä, että kylmää, muuten ne eivät -- piru
vie -- kovin hyvälle lemahtele.
Cabasse ja Ducat, Sambucin molemmat apulaiset, jotka häntä kaikilla
retkillä seurasivat, panivat vastaan.
-- Nehän ovat vain kolmen päivän vanhoja! ehätti toinen, vilkkaasti
kuin ainakin provencelainen. Raffinin talossa ne ovat kuolleet, siellä,
jossa kaikki eläimet sairastavat.
-- _Procumbit humi bos_, lausui juhlallisesti toinen, entinen
asianajaja, joka mielellään pisti latinaa.
Fouchard punalteli päätään ja väitti tavaraa vähän liian pilautuneeksi.
Viimein hän meni keittiöön, jonne miehet seurasivat.
-- No, olkoon menneeksi, tyytykööt siihen, mitä saavat ... onneksi ei
Raucourtissa ollut lihaa ainoaksikaan kyrsäseksi. Ja nälkä paras ruuan
särvin.
Oikeastaan hän olikin mielissään ja huusi Silvinelle, joka tuli
panemasta Kaarloa maata: tuoppas lasia, niin juodaan tässä Bismarckin
onnettomuudeksi!
Fouchard oli varsin ystävällinen Dieuletmetsän miehille, jotka jo kolme
kuukautta olivat maanteillä ammattiaan harjoittaneet; hämärissä he
lymypaikoistaan pujahtivat, surmasivat ja ryöstivät preussiläisiä,
mitkä käsiinsä saivat taikka veroittivat talonpoikia, kun milloin ei
preussiläisiä ollut saatavana. Ne olivat koko seudun kauhuna, varsinkin
sentähden kun saksalaiset virastot asukkaille kostivat jokaisen
vahtisotilaan kuoleman ja vartijaston ryöstämisen; preussiläiset, näet
syyttivät asukkaita noitten konnain suosimisesta, sakottivat heitä,
vangitsivat kylänvanhimmat, polttivat talot. Kyllä hehkui kyläläisten
mieli antaa ilmi Sambuc joukkoineen, vaan eivät uskaltaneet, sillä
mistäpä sen tiesi minkä tien polvessa sitä hengestään pääsisi, jollei
yritys onnistuisi.
Fouchard oli mainion keinon keksinyt, hän kävi heidän kanssansa
kauppaa. He kuleksivat ristiin rastiin koko ympäristön ja keräsivät
hänelle ojista ja navetoista itsestään kuolleita eläimiä. Puolentoista
peninkulman alalla ei kuollut ainoatakaan päätä, jota he eivät yön
aikana olisi hänelle tuoneet. Ja hän maksoi heille ruokavaroissa,
varsinkin leipänä, jota Silvine ihan sitä varten leipoi. Ei hän heistä
välittänyt, mutta itsekseen hän sentään heitä ihaili: ne olivat
rohkeita nuo miehet, eivät pelänneet jumalaa, eivät paholaista. Ja
vaikka hän preussiläisistä suuresti hyötyi, iloitsi hän joka kerran kun
kuuli, että taaskin oli muutaman töppöset olleet taivasta kohti.
-- Maljanne! hän sanoi ja he kilistivät lasiaan.
Sitten hän käsiselällään pyyhkäsi suutaan, virkkoi: kuulkaahan! Niistä
kahdesta ulaanista, jotka Villecourtin luona päätönnä löydettiin, on
ollut aika metakka. Tiedättehän, että Villecourt eilisestä asti palaa?
Se on rangaistukseksi, he sanovat, sillä kylässä olette saaneet olla
katon alla. Mutta olkaapas nyt varovaisia elkääkä heti tulko tänne.
Tuomme leivät sinne...
Sambuc kohotteli olkapäitään ja nauraa hohotti kohti kurkkua.
-- Tottakai -- ottakootpas hiiren hännästä kiinni, preussiläiset!...
Mutta yhtäkkiä hän kiivastuneena täräytti nyrkillä pöytään että lasit
helisivät.
-- Ulaanit! Se oli hiivatin hyvä saalis! Mutta -- piru vie -- kymmentä
vertaa enemmän sormeni päitä syyhyttää, kun muistan tuon kirotun koiran
-- vakoilijan, joka tässä teillä palveli...
-- Goliathinko? kysyi Fouchard.
Silvine, joka jo istui työ kädessä, säpsähti, neula putosi kädestä, hän
oli kalman kalpea ja kuunteli.
-- Goliath juuri -- roisto! Kyllä se heittiö tuntee Dieuletmetsän kuin
viisi sormea ja saattaa meidät kohta kauniisti kiikkiin. Tänään oli hän
Croix de Maltessa kehastellut hankkivansa meidät käpälälautaan
kahdeksassa päivässä. Se hirtehinen se näytti baijerilaisille tien
ennen Beaumontin tappelun alkua; ettekö usko?
-- Se on niin totta kuin minä tässä! toisti Cabasse.
-- _Per amica silentia lunae_, lisäsi Ducat, jonka latina aina
toisinaan nyrjähti.
Mutta Sambuc iski nyrkkiä pöytään.
-- Kirottu lurjus! Jos vain tiedätte missä hän maleksii, niin
ilmoittakaa minulle; kyllä minä toimitan hänen kallonsa Maasiin,
juomaan veljenmaljaa ulaanien kanssa. Ja -- piru vie -- sanassani
pysyn!
Kaikki vaikenivat. Silvinen päätä huimasi. Kalpeana hän katsoa tuijotti
miehiin.
-- Siitä emme huoli puhua, sanoi Fouchard varovasti. Maljanne! ... ja
hyvää yötä!
He olivat toisen pullon tyhjentäneet.
Prosper, joka tallista palasi, nosti leipäsäkin kärriin. Mutta hän ei
edes vastannut, käänsi selkänsä vain, kun hänen veljensä ja ne toiset
lähtiessään huusivat: hyvää yötä ... kohta tavataan!
Seuraavana päivänä kun Fouchard aamiaisen jälkeen oli yksin kotona,
tuli Goliath itse ihka elävänä. Hän oli entisenlainen: suuri ja
harteikas ja punakka ja yhtä tyytyväisen näköinen kuin ennenkin.
Fouchard vähän kuin hämmästyi hänen tulostaan, vaan ei ollut niinä
miehinään. Hän tirkisteli vain, kun preussiläinen kursailematta
vääntäysi häntä tervehtimään.
-- Hyvää päivää, Fouchard!
Nyt hän vasta oli tuntevinaan hänet.
-- Vai niin, sinäkö se olet? Etpä laihtunut ole sitten viime näkemän.
Kylläpä oletkin pulskistunut!
Goliath oli oikein uomi karkeassa sinisessä nutussaan ja samanvärisessä
hatussaan. Hän puhui ranskaa ihan sujuvasti, hitaasti, pitkäveteisesti
kuin seudun rahvas ylimalkaan.
-- Niin, minähän tässä olen. Tottahan tulin tervehtimään teitä,
Fouchard, kun kerran näillä main oleksin.
Ukko oli varuillaan. Mitä ihmettä hän siellä teki? Näinköhän tietäisi
Dieuletmetsän miesten illallisen käynnin? Tottapa vielä selviää. Mutta
koska toinen oli kohtelias, niin oli parasta mitata samalla mitalla.
-- No, koskapa sinä olit kiltti ja pistäysit minua katsomaan, niin
juodaanpa lasillinen vanhain aikain muistoksi.
Itse hän haki pullon ja kaksi lasia. Sydäntä ihan vihloi, kun hän
ajatteli viinin paljoutta, joka tuhlautui, vaan minkäs sille mahtaa --
täytyy tarjota, jos mieli kestitä vieraita. Ja samat kilistämiset,
aivan samat menot muutenkin kuin illalla.
-- Maljanne, Fouchard!
-- Maljasi, poikani!
Goliath oli kuin kotonaan. Hän tarkasteli ja katseli taloa ikäänkuin
entisiä muistoja uudistaakseen. Hän ei kuitenkaan virkkanut mitään
entisistä, ei nykyisistä. Puhuttiin pakkasesta ja miten paljon se työtä
haittasi -- oli toki satanut lunta, ei ollut enää hyönteisistä ristiä.
Sivumennen hän pahoitteli, kun muualla Rémillyssä oli häntä pelätty,
halveksittu. Hyvä jumala -- jokainenhan valvoo isänmaansa parasta niin
hyvin kuin voi. Mutta nämä ranskalaiset olivat toisinaan niin
kummallisia.
Fouchard tarkasteli silmäkulmainsa alta Goliathia, joka rauhallisena ja
tyytyväisenä siinä jutteli -- ja siihen päätökseen ukko tuli, ettei tuo
hyväntahtoinen sielu pahaa aikonut.
-- Vai yksin te nyt olette kotona, Fouchard?
-- En; enpä niinkään. Silvine on lehmiä ruokkimassa. Etkös tahdo tavata
Silvineä?
Goliath rähähti nauramaan.
-- Totta tosiaan... Silvinen tanttahan minä oikeastaan tulinkin tänne.
Fouchard nousi paikalla -- oikein tuntui hänestä hyvältä -- ja huusi
kaikin voimin: Silvine! Silvine hoi! Täällä joku tahtoo tavata sinua.
Ja hän meni menojaan tyytyväisenä; kyllä se Silvine estää, ettei
Goliath tee mitään ikävyyttä. Kun mies vielä vuosien perästä on noin
pikeytynyt, niin ei hän ole vaarallinen vieras.
Silvine ei ollenkaan hämmästynyt, kun keittiöön tullessaan näki siellä
Goliathin. Kynnyksellä hän oikaisihe; koko sydämmestään vihasi hän
tuota miestä, joka siellä niin muka hyväntahtoisesti hymyili.
Goliath oli hämillään.
Pikku Kaarlo, joka Silvinen jälestä juosta kipitti, tarttui äitinsä
hameeseen ja kurkisteli sen takaa vierasta.
Kiusallista oli vaitiolo.
Goliath katkaisi äänettömyyden.
-- Tämäkös on pienokainen? hän kysyi mielistellen.
-- Tämä, oli Silvinen lyhyt, kuiva vastaus.
Taas äänettömyyttä. Pari kuukautta ennen pojan syntymistä oli hän
lähtenyt; hän tiesi hyvin hyvästi olevansa isä, mutta lastansa hän näki
ensi kerran. Nyt hän mukamas selvittäisi -- olihan hän kunnon mies ja
täysi oikeus hänellä oli toimia niinkuin oli tehnyt.
-- Kyllähän minä käsitän, että sinä olet vihainen minulle, Silvine.
Mutta se ei ole oikeutettua... Kun minä läksin -- ja saatoin sulle
siten suuren surun, ei se ollut oma syyni; tiedäthän, etten saa
toimiani itse määrätä. Esimiehiä täytyy totella. Vaikka he olisivat
käskeneet minun taivaltaa sata peninkulmaa, olisi minun täytynyt
totella heitä... Kovasti se minuun koski, kun en saanut sinulta
jäähyväisiä ottaa ... vaan minkä sille tein. En tiennyt varmasti, tokko
palajaisin, mutta sitä kuitenkin toivoin ... ja tässä nyt olen.
Silvine oli kääntänyt päänsä pois ja katseli ikkunasta; hän tarkasteli
kinoksia ja näytti päättäneen, ettei kuuntelisi Goliathin puheita.
Hänen välinpitämättömyytensä ja kylmyytensä saattoivat preussiläisen
hämilleen.
Goliath keskeytti selityksensä: olethan sinä ... somistunut
entisestäsi.
Silvine oli todellakin kaunis siinä seisoessaan: suuret, kirkkaat
silmät, kaunis, musta takka, joka kehyksenä hänen päätään ympäröi.
-- Kas niin, oleppas nyt kiltti. Tiedäthän sinä, etten sulle pahaa suo.
Jollen sinua rakastaisi, en olisi jalallani tähän taloon astunut. Ja
kun nyt olen täällä ja kaikki on hyvästi, niin ollaan taas ystävät
kuten ennen muinoin ... vai mitä?
Silvine peräytyi pari askelta ja katsoi häntä vakavasti silmiin.
-- Ei ikinä.
-- Miksikä ei? Sinä olet vaimoni -- ja lapsi -- hän on meidän.
Silvine katsoi häneen suoraan, ja päätöksessään järkähtämättömänä sanoi
hitaasti: parasta on, että välimme selviytyy. Te tunsitte Honorén?...
Minä rakastin häntä, en ole koskaan ketään toista rakastanut. Hän on
kuollut. Te surmasitte hänet... Sedanissa... En koskaan tule
_teidän_ omaksenne -- en koskaan ... en, en ikinä.
Hän nosti kätensä kuin vannoakseen ja hän oli puhunut niin vihaisella
äänellä, että Goliath ihan tyrmistyi eikä uskaltanut enää sinutella
häntä.
-- Sen tiedän, sanoi Goliath, että Honoré on kaatunut. Hän oli kelpo
poika... Mutta -- herra jumala -- eihän se ole minun syyni, että hän on
kuollut; sellaista on sota... Ja siksipä juuri -- kun hän on poissa --
ei ole mitään estettä ... ja muistakaa, Silvine ... en ole väkisin --
te suostuitte itse...
Hän ei lopettanut lausetta, kun näki Silvinen, jonka kasvoissa kuvautui
syvin itsensä halveksiminen ja epätoivo. Hän peitti käsillään silmänsä
ja huudahti: niin, niin ... voi hyvä jumala!... Sepä se minut hulluksi
tekee. Miksi suostuin, kun rakastin toista! En muista mitään, olin niin
suruissani, ihan menehtymäisilläni, kun Honoré lähti ja ehkäpä sen
tautta, kun te aina puhuitte hänestä ... luulin teidänkin hänestä
pitävän... Voi hyvä jumala, miten monta unetonta yötä olen sitä
ajatellessani viettänyt ja kuumia kyyneleitä virtanaan vuodattanut! On
hirmuista, kun on tehnyt sellaista, jonka tahtoi tekemättömäksi eikä
jälestäpäin tiedä, miksi niin menetteli. Hän antoi anteeksi, hän sanoi,
että joll'eivät nuo kirotut preussiläiset häntä surmaa, menemme sodan
loputtua naimisiin. Ja te luulette, että minä olisin teidän
mielitiettynne! En, vaikka pääni pölkylle pantakoon, en sittenkään ...
en, en ikinä!
Goliath synkistyi! Ennen oli Silvine ollut niin myöntyvä ja nyt -- nyt
hän järkähtämättä pysyi päätöksessään. Niin hyväluontoinen kuin Goliath
olikin, oli hän päättänyt saada Silvinen omakseen. Hän oli nyt yksin,
hän ei voimaansa käyttänyt, -- sillä hän oli luonnostaan varovainen ja
kavala. Roteva mies -- ei kuitenkaan käyttänyt ruumiin voimaa. Hän
keksi toisen keinon.
-- No, -- koska ette minusta välitä, otan pojan.
-- Pojan...?
Kaarlo, jonka Silvine oli aivan unohtanut, riippui vielä hänen
hameessaan itku kurkussa. Goliath nousi ja läheni lasta.
-- Olethan sinä minun poikani vai mitenkä? Pikkunen preussiläinen? --
Lähdeppäs minun kanssani?
Silvine kietoi kätensä lapsen ympärille ja likisti häntä vasten
rintaansa.
-- Lapseni -- preussiläinen! Ei; hän on ranskalainen, hän on Ranskassa
syntynyt!
-- Ranskalainen! -- Katsokaapas häntä ja minua! Olemmehan toistemme
näköiset kuin kaksi vesipisaraa. Luuletteko häntä itsenne näköiseksi?
Silvine tarkasti tuota vantteraa miestä kuin näkisi hänet ensi kerran
-- tukka ja parta vaalea ja kähärä -- punaposkinen -- silmät siniset ja
kiiltävät kuin lasi.
Totta se oli, totta. Pienokaisella oli samallainen keltainen tukka,
samallaiset pyöreät posket, samallaiset siniset silmät -- saksalaisten
tunnusmerkki. Hän tiesi hyvin, että oli mustine hiuksineen aivan toisen
näköinen.
-- Minä olen hänen äitinsä ja hän on minun! sanoi Silvine
kiihoittuneena. Ranskalainen hän on eikä koskaan opi sanaakaan kirottua
saksaanne ... niin, ranskalainen hän on ja kerran vielä hän surmaa
teidät kaikki -- kostaa teille niiden kuoleman, jotka meiltä olette
riistäneet!
Pikku Kaarlo puristi häntä kaulasta ja parkui: äiti, äiti! Minua
pelottaa.
Goliath ei nähtävästi tahtonut nyt mitään ikävyyksiä -- hän poistui
lapsen luota ja sanoi päättävästi Silvinelle: paina mieleesi, Silvine,
mitä nyt sanon... Minä tiedän kaikki mitä täällä eilen tapahtui.
Dieuletmetsän sala-ampujat käyvät teillä kuin kotonaan -- Samhuc tämän
talon rengin veli -- roisto, -- saa leipää teiltä. Tiedänpä senkin,
että Prosper-renki -- on afrikkalainen jääkäri, karkulainen -- ja on
meidän omaisuuttamme. -- On täällä toinenkin sotilas -- sairas, jota
salaatte -- ja jonka minä yhdellä ainoalla sanalla voisin lähettää
Saksan linnoihin... Minulla on tarkat tiedot -- Silvine...
Kauhistuneena Silvine kuunteli. Pienokainen hänen kaulassaan yhä
vaikeroi: äiti, äiti, voivoi! -- vie minut pois -- minua niin pelottaa!
-- Olkoon menneeksi! jatkoi Goliath, minä en ole ilkeä enkä tahdo
kiusata -- sen sinä tiedät -- mutta ole varma, että vangitutan vanhan
Fouchardin ja kaikki muut, jollet ensi maanantaina päästä minua
huoneeseesi. Ja pojan minä lähetän kotiin äitini luokse, joka siitä
tulee hyvilleen. Koska rikoit välimme, -- niin hän on minun.
Ymmärrätkös? Kun ei täällä sitten ole ketään häntä puolustamassa, niin
ei muuta kuin tulen ja otan hänet. Minä kukko linnassa -- teen, mitä
tahdon!... No, mitäs arvelet?
Silvine ei äännähtänyt. Hän puristi poikaa yhä lujemmin itseään vasten,
ikäänkuin olisi pelännyt menettävänsä hänet jo paikalla. Ja silmistä
loisti leppymätön viha.
-- No niin. Annan sulle kolme päivää miettimisajaksi... Jätä huoneesi
ikkuna auki -- se, joka on hedelmätarhaan päin... Jos se on kiinni
seitsemän aikaan maanantai-iltana, annan seuraavana aamuna vangita
kaikki talossa olevat miehet ja otan pojan... Hyvästi siksi, Silvine!
Tyynenä hän lähti pois. Mutta Silvine seisoi samassa paikassa kuin
kivettynyt ja hirmuisia ajatuksia pyöri hänen päässään -- hän luuli
järkensä menettävänsä. Ja koko päivän myrsky raivosi hänen sielussaan.
Pois hän aikoi ensin lähteä poikineen -- pois avaraan maailmaan ...
minne tie vie; -- mutta minnekkä hän yön tullen joutuisi, millä
elättäisi itsensä ja lapsensa. Ja preussiläisethän kiertelivät
kaikkialla, ne ottaisivat hänet kiinni ja toisivat kenties takaisin.
Sitten hän arveli puhua Jeanille, kertoa Prosperille ja Fouchardille,
mutta eperöi eikä uskaltanut. Näinköhän he eivät uhraisi häntä oman
päänsä päästimeksi? Ei; ei kellekkään hän virkkaisi mitään -- yksin hän
selvittäytyisi vaarasta, koska itse oli siihen antautunut itsepäisesti
kieltäytyen.
Mutta mitä hän keksisi? Miten ehkäisisi onnettomuuden? Hänen
omatuntonsa ei sallinut, että hänen tauttaan niin monta ihmistä joutui
perikatoon -- ei ainakaan Jean, joka oli niin hyvä Kaarlolle.
Aika kului -- seuraava päivä läheni loppuaan eikä hän keinoa keksinyt.
Työnsä hän toimitti, siisti keittiön, hoiti lehmät, laittoi ruuan ja
hiljaisuudessa varttui viha Goliathiin ja levisi kuin myrkky joka
hermoon. Goliath oli katkeroittanut hänen elämänsä, syössyt hänet
häpeään. Jollei tuota inhottavaa viettelijää olisi ollut, odottaisi hän
Honoréta -- Honoré eläisi ... ja he olisivat onnelliset.
Millä äänellä Goliath oli ilmoittanut, että Silvine oli hänen
vallassaan! Mutta sehän olikin totta; ei ollut enää lainvalvojia, ei
tuomaria, johon olisi vedonnut -- vahvimmalla oli oikeus puolellaan.
Voi, hyvä jumala! -- jospa hän olisi vahvin -- jospa panisi
preussiläisen kiinni, silloin kuin hän vain tulisi -- kiinni hänet,
joka toisia uhkasi!
Lapsi oli ainoa koko maailmassa, josta hän enää välitti; --
_hänen_ lapsensa se oli -- isällä ei ollut mitään tekemistä nyt
enemmän kuin ennenkään. Hän ei ollut sen miehen vaimo -- viha hänessä
kiehui ja katkeruus häntä ajatellessaan. Mieluimmin hän surmaisi ensin
lapsensa ja sitten itsensä kuin antaisi pojan hänelle.
Totta hän tarkoitti sanoessaan hänelle, että pienokainen on
ranskalainen, jota kasvatetaan vihaamaan isänsä kansaa -- eikä hän
muuta toivonutkaan kuin pojan varttumista ja kuvitteli jo mielessään,
miten Kaarlo suureksi tultuaan pyssy kädessä hyökkää maansa
verivihollisia vastaan. Yksi ranskalainen lisäksi -- ranskalainen, joka
tuottaa preussiläisille tuhoa ja turmiota!
Yksi ainoa päivä oli enää jälellä. Hänen _täytyi_ päättää... Jo
ensi silmänräpäyksessä oli hirmuinen ajatus välähtänyt hänen sekavissa
aivoissaan: hän puhuu Dieuletmetsän miehille -- ilmoittaa Sambucille,
milloin saa käsiinsä preussiläisen.
Mutta se oli vain pikainen välähdys; se oli liian raakaa, hirmuista --
hän ihan sysäsi sen ajatuksistaan. Olihan Goliath kuitenkin hänen
lapsensa isä! Hän ei voinut jättää häntä murhaajille.
Mutta mikäli maanantai läheni, sikäli tunkihe mieleen sama ajatus -- se
kiusasi ja ahdisti -- ei antanut hetken rauhaa -- se kävisi niin
helposti ja pian... Kun Goliath olisi poissa, eivät Jean, Prosper ja
Fouchard vanhus tarvitse mitään pelätä ja Kaarlon hän saisi omanaan
pitää -- kukaan ei lasta häneltä riistäisi.
Olipa hänellä vielä toinenkin syy, vaikkei hän itsekkään siitä ollut
selvillä -- se tuli hänen sisimmästä sydämmestään: hän tahtoi hävittää
kaikki, joka muistutti häntä lapsensa isästä? kun _hänet_ saa
poistetuksi, on samalla hänen oma erehdyksensä unohdettu -- hän saa
yksin pitää lapsensa. Koko sen päivän hän hautoi samaa ajatusta, hän ei
päässyt siitä enää irti -- ei voinut päättääkkään; -- ihan tahtomattaan
ja tietämättään hän mietti järjestään hankkeensa pienimmätkin
tapahtumat.
Ajatus oli jo liian valtava -- hän ei sitä enää punninnut -- ja kun hän
toimeen ryhtyi, liikkui hän kuin unissaan, totteli vastustamattomasti
toista, vierasta tahtoa.
Sunnuntaina oli Fouchard ilmoittanut sala-ampujille lähettävänsä
leipäsäkit Boisvillen kivilouhokseen, yksinäiseen paikkaan kahden
kilometrin päähän kylästä; ja kun Prosperilla oli muutakin tehtävää,
lähetti hän Silvinen niitä viemään.
Eikö sallimus sitä määrännyt? Sinä hän ainakin sen piti. Hän puhutteli
miehiä; -- pyysi heitä seuraavana iltana tulemaan Rémillyyn, --
tyynesti ja levollisena hän asiansa Sambucille esitti. Päivällä hänestä
sitten taas sallimus oli murhan puolella. Fouchardia oli haettu
Raucourtiin eikä hän sanonut joutuvansa sieltä ennen kahdeksaa --
elkäät odottako päivälliselle. Sitten oli muuan sairaanhoitaja
sairastunut ja hänen sijaansa kutsuttiin Henriette, jonka vuoro olisi
ollut vasta tiistaina.
Jean ei koskaan lähtenyt huoneestaan, vaikka mitä olisi kuullut. Oli
siis vain jälellä Prosper, joka saattaisi asiaan sekautua, eikä hän
suvainnut, että sillä tavalla monta ihmistä liittoutuu yhtä vastaan.
Mutta kun hän näki veljensä tulevan apulaisineen, poistui hän, sillä
hän ei kärsinyt silmissään noita inhottavia olentoja; hän meni maata,
veti peiton kasvoilleen ja jouduttautui nukkumaan, ettei mitään kuulisi
eikä näkisi..
Kello oli kolmea neljännestä vailla seitsemän, eikä Kaarloa mitenkään
yrittänyt saada nukkumaan. Tavallisesti hän jo heti syötyään tuuskahti
pöytää vasten.
-- Katsoppas nyt, kultaseni, sanoi Silvine, joka oli vienyt poikansa
Henrietten huoneesen, tässähän sinä nyt nukut makeasti Henriette-tätin
omalla tilalla.
Mutta sepä se poikaa juuri huvittikin, hän pehnasi tilalla ja nauroi
katketakseen.
-- Ei, ei ... äiti kulta, jää tänne leikkimään, äiti...
Silvine koetteli häntä tyynnyttää, hyväili ja puheli lempeästi:
nukuppas nyt, kultaseni ... nukuhan ... niin olet äitin oma kiltti
poika.
Viimeinkin poika nukkui, naurussa suin. Silvine ei ollut häntä
riisunut, levitti vain lämpimän peiton hänen päälleen ja lähti
panematta ovea lukkoon -- pienokainenhan nukkui aina niin raskaasti.
Silvine ei ollut mielestään koskaan ollut niin tyyni. Hän oli niin
päättäväinen, liikkuikin niin keveästi kuin henki, joka on ruumiista
irtautunut -- hän ei tuntenut sitä salaperäistä sisällistä voimaa, joka
häntä toimesta toiseen johti. Hän oli jo laskenut Sambucin sekä
Cabassen ja Ducatin sisään ja määrännyt, että heidän täytyi olla aivan
hiljaa. Hän vei heidät omaan huoneeseensa ja asetti heidät molemmin
puolin ikkunaa, jonka aukasi, vaikka ilma oli kylmä. Oli pilkkopimeä;
lumesta vähän valoa heijasti huoneeseen. Kuolon hiljaisuus kaikkialla
-- minuutit pitkät kuni ijankaikkisuus. Viimein kuului askeleita;
Silvine meni keittiöön, istuutui sinne ja odotti, liikkumatonna
tähystäen kynttilän liekkiä.
Kului vielä kotvanen; Goliath kierteli kartanoa uskaltamatta sisään.
Hän luuli tuntevansa Silvinen hyvästi, oli rohennut tulla vain
revolveri aseena. Mutta hän aavisti pahaa, hän avasi ikkunan ihan auki,
pisti päänsä siitä ja huudahti puoliääneen: Silvine! Silvine!
Ikkuna oli auki -- sehän merkitsi, että hän oli asiaa ajatellut, ja
että hän suostui. Goliath ihan siitä ihastui, vaikka hän sittenkin
olisi mieluummin suonut, että Silvine olisi ollut häntä vastassa ja
haihduttanut hänen epäilyksensä. Fouchard oli varmaankin kutsunut
häntä.
Hetkisen kuluttua hän sanoi hieman kovemmin: Silvine! Silvine!
Ei vastausta -- ei niin sanaa. Hän kiipesi ikkunalaudalle ja meni
huoneesen. Hän aikoi Silvineä odottaessaan pistäytyä tilalle
lämmittelemään, sillä ulkona oli tavattoman kylmä.
Yhtäkkiä kuului liikettä, rajua painiskelemista, jytäkkää, hillittyjä
kirouksia ja korinaa. Sambuc oli tovereineen hyökännyt Goliathin
niskaan, mutta vaikka heitä oli kolme, eivät he sittenkään paikalla
voittaneet tuota jättiläistä, jonka voimat vaaranhetki moninkertaiseksi
suurensi. Raivokkaasti, hengästyneenä he painiskelivat kaikki neljä
pimeässä, pienessä huoneessa, niin että jäsenet ruskivat. Onneksi oli
revolveri pudonnut lattialle.
-- Nuoraa, nuoraa! ähkyi Cabasse. Ducat ojensi Sambucille nuorankimpun,
joka hänellä oli mukanaan.
Nyrkin iskuja ja potkauksia ei säästetty, kun mies pantiin nuoriin:
ensin sidottiin jalat yhteen, sitten kädet sivuille ja viimeksi
nuoritettiin koko ruumis solmuisella nuoralla, joka vedettiin niin
tiukasti, että solmut painuivat syvälle lihaan; mies oli kuin verkossa.
Hän huusi hellittämättä.
-- Kitas kiinni! karjasi Ducat.
Ei niin ääntä kuulunut, sitten kun Cabasse vanhalla, sinisellä
nenäliinalla hänen suunsa tukki.
Viimein he saivat hengähtää; he kantoivat hänet kuin minkähän mytyn
keittiön suurelle pöydälle, samalle, jossa kynttilä oli.
-- Kirottu preussiläispakana! kirosi Sambuc ja pyyhki hikeä otsaltaan.
Sitä ei ollut niinkään helppo voittaa. Kuuleppas, Silvine, sytytäppäs
toinen kynttilä, että saa oikein tarkasti katsella tuota helvetin
lurjusta -- preussiläistä vakoojaa!
Kalmankalpeana Silvine nousi ja totteli Sambucia; ääntä päästämättä hän
sytytti kynttilän ja asetti sen pöydälle. Goliath lepäsi kuin ruumis,
kynttilä molemmin puolin päätä.
He katsoivat toisiinsa: Goliath kauhistuneena ja rukoillen, mutta
Silvine ei ollut häntä ymmärtävinään. Hän peräytyi kaapin luo ja seisoi
siinä jäykkänä, päättäväisenä, kylmänä kuin jääpalanen.
-- Pahuus on multa sormen purrut, murahti Cabasse, jonka sormesta vuoti
verta. Vaan kyllä minä tässä näytän...
Hän kohotti jo revolveria, jonka oli Silvinen huoneen lattialta
löytänyt, vaan Sambuc tempasi sen häneltä.
-- Ei, tuhmuuksia ei! _Me_ emme ole roistoja niinkuin
preussiläiset; me olemme tuomaria, kuuletko sinä, preussiläiskoira! Me
tutkimme asiaasi. Eläkä pelkää, me olemme suvaitsevaisia, sinä saat
puolustautua, vaan et itse, sillä jos side suustasi päästetään, tulet
sinä niin suurisuiseksi, ettei tässä ole korvillaan. Maltahan, niin
määrään sulle asianajajan ja sen sellaisen, että kelpaa!
Hän haki kolme tuolia, pani ne vierekkäin, järjesti jotain, jota sanoi
tuomioistuimeksi. Itse hän istuutui keskelle, molemmat apulaisensa
kahden puolen.
Sambuc nousi seisomaan ja puhui hitaasti ja ivallisesti, mutta
vähitellen ääni muuttui vihaiseksi ja kostonhimoiseksi.
-- Minä olen yhtaikaa tuomarina ja yleisenä syyttäjänä. Se ei ole aivan
oikeuden mukaista, vaan meitä ei ole tarpeeksi monta jäsentä. Siis ...
minun syytökseni on se, että sinä olet tullut Ranskaan meitä
vakoilemaan, olet häpeällisesti pettänyt meidät ja sillä maksanut
leivän, jota meillä söit. Sillä sinä olet meidän tappioittemme alku ja
syy, sinä olet se samanen petturi, joka Nouartin tappelun jälkeen
öiseen aikaan opastit baijerilaiset Dieuletmetsäin läpi Beaumontiin.
Siihen ei kykene kukaan muu kuin se, joka kauvan on paikkakunnalla
asunut ja tuntee jok'ainoan polun. Meillä on varmat tiedot: sinun on
nähty johtavan tykkiväkeä pitkin inhoittavimpia teitä, ihan lätäköitä,
että on kahdeksin hevosin täytynyt panna kanuunia vetämään. Eipä
ottaisi uskoakseen -- ken on ne tiet nähnyt -- että sotajoukko on siitä
kulkenut. Ja jollet sinä olisi tunkeutunut tänne ja pettänyt ja myönyt
meitä, ei hyökkäys Beaumontiin olisi koskaan onnistunut, emme koskaan
olisi nähneet Sedanin päivää ja olisimme lopuksi ehkä antaneet teille
selkään! En puhu mitään nykyisistä alhaisista toimistasi, miten julkeat
näyttäytyäkkään täällä, antaen ilmi ja pelotellen asukkaita. Sinä olet
suurin konna maailmassa ... minä vaadin kuolemanrangaistusta.
Kaikki vaikenivat.
Sambuc istuutui ja jatkoi: minä nimitän Ducatin puolustajaksesi. Hän on
ollut asianajajana ja olisi korkeallekkin kohonnut, jollei olisi
antanut himoillensa valtaa. Siitä näet, ettemme sinulta mitään kiellä,
olemme oikein kohteliaita.
Goliath ei voinut sormeaankaan liikuttaa. Armoa rukoillen hän katsoi
satunnaiseen puolustajaansa, -- tuskanhiki valui hänen otsaltaan.
-- Hyvät herrat, sanoi Ducat, syytetty on todellakin julkein konna
tässä maailmassa enkä minä mistään nimestä olisi ottanut häntä
puolustaakseni, jollen hänen puolustelukseen voisi mainita, että kaikki
hänen kansalaisensa ovat samallaisia roistoja. Katsokaa häntä! Hän on
niin hämmästyneen näköinen. Hän ei ymmärrä sitä rikokseksi. Ranskassa
ei edes tikulla liikuteta vakoilijaa, mutta hänen kotimaassaan on
vakoilijan ammatti erinomaisen kunniakas toimi; sillä tavalla siellä
paraiten isänmaata palvellaan. Rohkenen vielä lausua, hyvät herrat,
etteivät he taida niin väärässä ollakkaan. Jalot tunteemme ovat meille
luonnollisesti kunniaksi, vaan pahinta on, että ne vievät meitä
tappiosta tappioon. _Quos vult perdere Jupiter dementat_, jos niin
rohkenen lausua. Tuomitkaa itse, hyvät herrat!
Hän istuutui.
Sambucilla oli sananvuoro: entä sinä, Cabasse -- mitä sinulla on
syytettyä vastaan tai hänen puolustuksekseen?
-- Minusta, virkkoi provencelainen, tässä pidetään liian pitkiä
puheita, kun on tuon konnan tilin selvitys kysymyksessä. Olen kokenut
yhtä ja toista maailmassa, vaan en pidä siitä, että oikeudesta tehdään
pilaa, siitä seuraa onnettomuus. Minä äänestän kuolemaa!
Juhlallisena nousi Sambuc seisalleen.
-- Onko se teidän kummankin mielipide? Siis kuolema?
-- Kuolema, kuolema!
He siirtivät tuolit pois, ja Sambuc meni Goliathin luokse.
-- Tuomio on julistettu, sinun pitää kuolla.
Korkealle leimahti kynttiläin liekki ja valaisi Goliathin tuskan
vääntämiä kasvoja. Hän olisi huutanut: armoa! Hän koetti kaikin voimin
pusertaa kieleltään sanat, jotka olivat ihan tukeuttaa hänet, mutta
kaikista ponnistuksista oli vain seurauksena, että suusta pursuava
vaahto kasteli läpimäräksi suun edessä olevan sinisen nenäliinan.
Inhakkaa oli nähdä, miten mies virui pöydällä liikkumatonna kuin
ruumis, kuolemaan tuomittuna eikä saanut suustaan sanaakaan
puolustukseksi tai selvitykseksi.
Cabasse kohotti revolverin.
-- Ammunko? kysyi hän.
-- Ei, elä, siitä hän liiaksi ihastuisi.
Hän kääntyi Goliathiin ja sanoi: sinä et ole mikään sotilas, sinuun ei
kannata luotia tuhlata. Teurastetaan sinut -- kirottu koira -- petturi
-- vakooja!
Hän kääntyi ja sanoi kohteliaasti: lainaisittekohan meille soikon,
Silvine?
Silvine ei ollut siihen asti liikahtanut paikaltaan. Hän seisoi
jäykkänä kuin kanto, hän ei tajunnut, mitä ympärillä tapahtui, hän yhä
vain mietti samaa, jota jo kaksi päivää oli mielessään hautonut. Ja kun
hän kuuli soikkoa pyydettävän, totteli hän vaistomaisesti, meni samassa
kellariin ja toi sieltä paikalla suuren soikon, saman, jossa hän
tavallisesti pesi pikku Kaarlon vaatteita.
-- Tehkää hyvin ja pankaa se pöydän alle -- tuonne toiseen päähän!
Hän laski soikon lattialle, ja kun hän kohottautui, katsoivat he taas
toisiinsa, hän ja Goliath. Kurjasen katse rukoili armoa -- selvästi
siinä kuvautui kuoleman kauhu.
Mutta nainen oli kuollut. -- Silvinen valtasi kokonaan yksi ajatus,
yksi toivo -- tuon miehen kuolema, joka oli hänelle sama kuin pelastus.
Hän asettui taas kaappia vasten.
Sambuc oli avannut pöydänlaatikon ja vetäsi sieltä suuren, terävän
veitsen, jota lihaa leikatessa käytettiin.
-- Koskapa sinä olet sika, niin minä teurastan sinut niinkuin sian.
Hän ei pitänyt kiirettä, keskusteli kaikessa rauhassa Cabassen ja
Ducatin kanssa, mitenkä olisi parasta tehdä. Vieläpä siinä kiista
syntyi, kun Cabasse väitti, että hänen kotipuolessaan, Provencessa,
teurastetaan sikoja pää alaspäin, mutta Ducat vastusti sitä raakana ja
epämukavana.
-- Sysää hänet reunemmaksi, että veri vuotaa soikkoon eikä roisku
lattialle!
Goliath työnnettiin ihan pöydän laidalle ja Sambuc ryhtyi työhön
tyynenä ja varovasti. Hän kääri hihansa ja sivalsi veitsellä --
kerralla meni kurkku poikki. Kaulasuonesta pulppusi veri kuin
suihkulähteestä ja vuoti soikkoon.
Hän oli menetellyt varovasti, ainoastaan muutamia veripisaroita
roiskahti lattialle. Kuolema ei niin pian seurannut, vaan
kuolemankamppausta ei tarvinnut nähdä, sillä nuora oli vahvaa, ja
ruumis pysyi ihan liikkumatonna. Ei nykäystä, ei korahdusta. Kasvot oli
kuolontuska vääntänyt, pisara pisaralta veri niistä väheni, kuolema löi
niihin leimansa -- kalvo laskeutui silmille, katse sammui.
-- Kuulkaapas Silvine, pesusienen me vielä tarvitsisimme!
Silvine ei liikahtanut, silmät seisoivat päässä, kuin lattiaan
naulattuna hän siinä tuijotti, kädet ristissä rinnalla ja kurkkua
puristi kuin rautakahleilla.
Yhtäkkiä hän sitten huomasi Kaarlon vieressään. Lapsi oli tarttunut
hänen hameeseensa, -- oli herännyt, saanut oven auki ja kenenkään
huomaamatta pujahtanut keittiöön.
Kuinka kauvan hän lieneekään seisonut siellä äitin takana?
Hänkin sen näki. Silmille valahtaneitten hiusten alta tähystelivät
hänen suuret siniset silmänsä punaista veripintaa, joka vähitellen
täytti soikon. Ehkä se huvitti häntä. Luultavasti hän ei alussa
ymmärtänyt, mitä tapahtui. Mutta varmaankin se hänestä sitten tuntui
inhakalta, vaistomaisesti hän tajusi nähneensä teoista kauheimman,
sillä yhtäkkiä hän kirkasi: äiti, äiti! Minua pelottaa -- tule pois!
Silvine hätkähti, ruumis tärisi kuin virran päällä, hän tuskin kesti
jaloillaan. Se oli liikaa; kauhu vei häneltä voimat, pyyhkäsi
jännityksen, joka kaksi päivää oli häntä pitänyt pystyssä. Luonto
voitti, hän oli taas nainen, hän hyrskähti itkuun.
Rajusti hän tempasi lapsen syliinsä ja puristi häntä rintaansa vasten.
Ja hän juoksi pois, pakeni, hän ei tahtonut nähdä, ei kuulla enempää,
hän tahtoi piiloutua synkimpään soppeen, halusi kuolla, vaipua maan
alle...
Samana hetkenä Jean rohkaseutui ja avasi huoneensa oven. Vaikkei hän
koskaan tiedustellut, mitä talossa tapahtui, kummastutti häntä outo
edes takaisin vaahtautuminen ja kovaääninen puhe. Ja hänen luokseen,
hänen rauhaisaan huoneeseensa Silvine pakeni, nyyhkyttäen, hapset
hajalla, niin peräti toivotonna, että Jean alussa ei saanut sanaakaan
selvää hänen katkonaisista sanoistaan. Hän huitoi monta kertaa
käsillään ikäänkuin jotain kauheaa olisi tahtonut luotaan karkoittaa.
Viimein Jeanille kaikki selvisi. Hän näki väijymisen, teurastuksen,
äitin ja pienokaisen hänen vieressään katsomassa, isän sidottuna
pöydällä, kurkussa ammottava haava, josta veri vuoti soikkoon. Vexi
hyytyi hänen suonissaan, sydän jähmettyi. Hyvä jumala, miten inhottava
sota on! Se muuttaa ihmiset pedoiksi, kylvää vihaa, kastelee pojan isän
verellä ja tekee kansakunnat verivihollisiksi! Kamala kylvö --
kauhistuttava sato!
Silvine oli vaipunut tuolille, suuteli pienokaista herkiämättä ja hoki
myötäänsä: poikaparkani, nyt ei kukaan sano sinua preussiläiseksi!...
Poikaparkani, nyt ei kukaan sano sinua preussiläiseksi!
Fouchard pääsi nyt keittiöön. Hän oli vaatien koputtanut ovelle,
viimein täytyi hänet laskea. Ei hän suinkaan ilokseen kotiin palannut
-- näki pöydällä ruumiin, jonka pää retkotti pöydän laidalta, ja soikon
verta täynnä. Hän oli jo luonnostaan kiivaanlainen, nyt hän ihan
vimmastui.
-- Kirotut roistot! Ettekö osanneet ulkopuolella pysytellä
sikamaisuuksinenne? Minun taloni ei ole sikolätti ... eikä ihmisten
asunnoita saa ryvettää moisilla teurastuksilla!
Sambuc puolustelihe ja selvitteli, mutta ukko ei tyyntynyt. Vihaisena
ja samalla peloissaan hän jatkoi: ja mihinkä minä kätken ruumiin? Se on
kaunista -- työntää ruumis toisen ristiksi eikä ajatella seurauksia.
Jos nyt vahti tulee tarkastamaan, niin olen minä kauniisti kiinni.
Mutta siitähän te viis välitätte mitenkä minulle käy!... Vaan jollette
paikalla töytyytä ruumista täältä, niin on meillä -- piru vie -- tilit
vielä tekemättä! Ota sinä päästä, toinen jaloista tai vaikka miten,
mutta rivakasti; kolmen minuutin perästä ei hänestä niin hiuskarvaa saa
olla jälellä täällä!
Sambuc sai vihdoin Fouchardilta säkin, vaikkei hän kernaasti mitään
hellittänyt. Huonoimman hän kuitenkin valitsi ja selitti päälliseksi,
että sekin oli liian hyvä preussiläiselle. Mutta Cabassella ja
Ducatilla oli täysi työ, ennenkun saivat Goliathin säkkiin; ruumis oli
liian pitkä ja paksu ja jalat roikkuivat ulkona. Sitten hänet
kannettiin käsikärriin, jolla he tavallisesti kulettivat leipää.
-- Maasiin me hänet lähetämme, siitä saatte olla varma! selitti Sambuc.
-- Vaan sitokaa kaikella muotoa pari kunnon kiveä koipiin, ettei se
piru pinnalle kohoa, raivosi Fouchard.
Ruumissaatto katosi pimeyteen; ei kuulunut muuta kuin käsikärrin narina
öisessä hiljaisuudessa.
Sambuc vannoi isänsä pään kautta, että oli sitonut kaksi suurta
kivimöhkälettä ruumiin jalkoihin -- mutta yhtäkaikki se kellui vedessä.
Kolme päivää myöhemmin preussiläiset löysivät säkin ruohikosta
Pont-Maugisin luota ja joutuivat ihan raivoon, kun avatessaan näkivät
siinä miehen, joka oli teurastettu kuin sika. Kauheasti uhkaillen he
etsiskelivät ilkityön tekijöitä.
Luultavastikin olivat muutamat kyläläiset lörpöttäneet, koska eräänä
iltana vangittiin kylänvanhin ja Fouchard vanhus, joita syytettiin
pitäneen yhtä sissien kanssa ja siinähän ne olivat Goliathin murhaajat.
Ja silloin Fouchard käyttäytyi todellakin erinomaisesti, hän oli ihka
tyyni ja rauhallinen, sillä hän tiesi, että vaitioleva kaikki voittaa.
Levollisena hän lähti, pyytämättä edes pienintäkään selitystä.
Tottapahan selviää!
Lähitienoilla kerrottiin ihan yleisesti, että hän oli preussiläisiltä
ansainnut kaupoissa suuret summat ja oli säkittäin kätkenyt rahaa
piilopaikkoihinsa.
Henriette tuli hyvin levottomaksi, kun sai tapauksesta tiedon. Jean
pelkäsi vahingoittavansa isäntäväkeään ja tahtoi välttämättömästi
poistua, vaikka hän lääkäristä oli vielä liian heikko. Henriette sai
hänet kuitenkin jäämään vielä neljäksitoista päiväksi; hän joutui ihan
epätoivoon eroa ajatellessaan.
Kun Fouchard vangittiin, oli Jean piiloutunut taloon ja siten
pelastunut, mutta vaara oli siltä yhtä suuri; voisivathan preussiläiset
minä hetkenä hyvänsä tarkastaa taloa ja minnekkä hän joutuisi silloin?
Enonkin kohtalo Henrietteä huoletti. Hän päätti sen tähden lähteä
muutamana aamuna Sedaniin puhuttelemaan Delaherchea, jonka luona
kerrottiin muutaman preussiläisen upseerin asuvan -- ehkä hän voisi
jotain vaikuttaa.
-- Silvine, hän sanoi lähtiessään, hoida sairastamme hyvästi; anna
lihanliemi kello kaksitoista ja lääkkeet kello neljä.
Silvine oli taas entisellään. Hän ja Prosper hoitivat taloa isännän
poissa ollessa, ja pikku Kaarlo naureskeli ja keikkui äitin ympärillä
niin kuin ennenkin.
-- Olkaa huoleti, rouva, hän ei jää mitään vaille! Minä kyllä hänestä
huolen pidän!