Suuri huone, seinät valkaistut -- ennen oli sitä käytetty
hedelmäsäiliönä; vieläkin siellä tuntui omenain ja päärynäin haju.
Rautasänky, maalaamaton pöytä ja kaksi tuolia, sitä paitsi vanha
puukaappi, kaikki maailmankokoisia -- siinä huoneen kalusto. Siellä oli
niin rauhallista ja hiljaista; silloin tällöin kuului viereisestä
tallista kumeata ääntä, hiljaista kaviolla kuoputtamista ja ynymistä
navetasta. Päivä paistoi kirkkaasti etelään päin olevasta ikkunasta,
josta näki pienen kummun ja kaistaleen peltoa. Ei yksikään ihminen edes
aavistanut, että siellä oli huone ja huoneessa pakolainen.
Henriette järjesti ja määräsi kaikki. Epäluuloja poistaakseen ei hän
sallinut muiden kuin lääkärin käydä Jeanin huoneessa. Kutsumatta ei
Silvinekään saanut sinne mennä. Aikaiseen aamusella Henriette ja
Silvine siivosivat huoneen, joka päivän aikaan oli kuin teljetty. Jos
sairas öisin jotain tarvitsi, koputti hän seinään, sillä Henriette
nukkui viereisessä huoneessa. Viikkomääriä oli Jean elänyt alituisessa
hurakassa, yhtäkkiä oli hänet ikäänkuin temmattu maailmasta eikä hän
nähnyt muita kuin hiljaisen, nuoren naisen, joka kuulumattomin askelin
huoneessa liikkui häntä vaaliessaan. Henriette oli nyt aivan sen
näköinen, jollaisena Jean ensin oli nähnyt hänet Sedanissa! hento
vartalo, kasvonpiirteet hienot, suurenlainen suu, tukka kaunis ja
vaalea kuin tuleentunut ohrantähkä, silmänluonteessa sama sanomaton
hyväntahtoisuus.
Kuume oli ensi päivinä niin kova, että Henriette tuskin hetkeksikään
saattoi vuoteen vierestä poistua. Dalichamp tuli joka aamu Jeania
katsomaan, hakien muka Henrietteä sairashuoneesen. Luoti oli poissa,
vaan se oli musertanut sääriluun. Lääkäri ihmetteli, kun haava ei
ottanut parantuakseen, hän pelkäsi, että hänen kenties pitäisi sahata
jalka luusirun tautta, jota koettimella ei saanut pois. Jeanillekin hän
oli siitä puhunut -- mutta ei, ei! ennemmin kuolla paikalla kuin elää
loppuikänsä raajarikkona. Vielä jonkun aikaa aikoi lääkäri katsastaa
haavaa, pani siihen kummiputken märänvuodon takia, kasteli liinannukkaa
öljypuun öljyssä ja karbolivedessä ja sitoi sillä haavan. Hän ilmoitti
kuitenkin että paraneminen käypi hitaasti, jollei erityisiin toimiin
ryhdytä. Toisella viikolla kuume sentään väheni ja sairas oli muutenkin
parempi, mutta hänen täytyi olla aivan liikahtamatta vuoteessaan.
Jean ja Henriette perehtyivät toisiinsa pian. Tuntuipa kuin he aina
olisivat olleet ja tulisivat olemaan yhdessä. Kaikki lomahetkensä
vietti Henriette Jeanin luona, syötti ja juotti häntä säännöllisesti,
auttoi ja hoiti, miten paraiten taisi. Joskus he puhelivat, vaan
useimmiten, varsinkin ensi päivinä, olivat ääneti. Ikävä heillä ei
ollut milloinkaan; he kaipasivat hiljaista elämää, tarvitsivat lepoa ja
rauhaa kumpikin, niin hyvin sairas Jean muserrettuine jalkoineen kuin
surupukuinen Henriette, jonka suru ei vielä ollut hälvennyt.
Ensi alussa Jeania vähän ujostutti, Henriettehän oli niin paljon
etevämpi häntä, joka oli vain talonpoika ja sotamies ja tuskin osasi
lukea ja kirjoittaa. Mutta hän rauhoittui, kun näki Henrietten
kohtelevan häntä vertaisenaan; hän rohkeni keskustella ja oli niinkuin
ennenkin älykäs ja teräväjärkinen. Ihmeekseen hän älysi, ettei ollut
niinkään pöllömäinen. Olikohan se seurauksena tuosta inhottavasta
elämästä, jota hän kaksi kuukautta oli viettänyt? Olivatkohan kaikki
ruumiin ja sielun kärsimykset olleet hänen edukseen? Mutta enimmän hän
kuitenkin hämmästyi kun huomasi, ettei Henriette juuri ollut häntä
oppineempi. Äitinsä oli kuollut aikaiseen, hänen täytyi hoitaa taloutta
eikä hänellä ollut aikaa lukea ja tutkia, kuin oli huolta pidettävä
isoisästä, isästä ja veljestä eli "kolmesta herrastaan" niinkuin hän
tavallisesti heitä nimitti. Sisältäluku, kirjoitus, oikeinkirjoitus ja
luvunlasku -- siinäpä ne hänen tietonsa melkein olivatkin.
Pieni ja vaatimaton hän oli, elämän tavalliset, jokapäiväiset toimet
häntä miellyttivät. Mutta hänen hyväntahtoisuutensa, auliutensa, hänen
tahdonlujuutensa -- ne ne vaikuttivat Jeaniin.
Mauricesta he usein puhuivat. Mauricen tähden Henriette Jeania niin
uskollisesti hoiti. Mitä enemmän hän oppi tuntemaan tuota
teeskentelemätöntä, vakavaa nuorukaista, sitä kiitollisempi hän oli
saadessaan hoitaa häntä, Mauricen ystävää ja veljeä, ja kiitollisuus
muuttui ystävyydeksi. Ja Jean -- niin, hänen kiitollisuudellaan ei
rajoja ollut, hän olisi tahtonut suudella Henrietten kättä, joka kerran
kun se hänelle liemikupin ojensi. Päivä päivältä heidän ystävyytensä
kasvoi, sama yksinäisyys, samat surut heitä yhdistivät. Ja kun he
olivat muistelleet menneitä aikoja ja Henriette kysellyt heidän
hirveistä kärsimyksistään Reimsin ja Sedanin välillä, uudistuivat aina
samat kysymykset: mitähän Maurice nyt teki? Miksikä hän ei
kirjoittanut? Olikohan Pariisista mahdotonta lähettää mitään tietoja?
Yhden ainoan kirjeen he olivat saaneet -- sen oli hän kirjoittanut
Rouenissa neljäntenä päivänä lähtönsä jälkeen -- ja aivan lyhyesti
mainitsi siinä tulleensa äskettäin kaupunkiin pitkiä matkoja
kierrettyään ja aikovansa Pariisiin. Viikkokauteen eivät he olleet
hänestä mitään kuulleet.
Aamuisin kun Dalichamp oli haavan puhdistanut ja sitonut, jäi hän
hetkiseksi sinne puhelemaan. Toisinaan hän tuli iltasellakin ja viipyi
silloin kauvemmin, kertoen uusista mullistuksista, jotka horjuttivat
Ranskaa perustuksia myöden. Hän oli ainoa, joka heille toi tietoja
maailman menosta.
Lääkäri oli harras isänmaan ystävä, johon kipeästi koski jokainen
kärsitty tappio. Hän ei puhunutkaan muusta kuin preussiläisistä, jotka
Sedanin taistelun jälkeen olivat levinneet yli koko Ranskan kuin
aaltoileva meri. Joka päivä tuli uusia surusanomia. Allapäin hän sängyn
vieressä istua nuukotti ja väristen kertoi, miten olot päivä päivältä
pahenivat. Usein oli hänellä taskut täynnä belgialaisia sanomalehtiä,
jotka jätti heille luettavaksi. Viikkojen kuluttua vasta kajahti
sairaan huoneeseen tieto onnettomuuksista, ja yhteinen suru, yhteinen
huoli yhdisti hoitajan ja sairaan aina lähemmäksi.
Sellaisesta vanhasta sanomalehdestä Henriette kerran luki Jeanille
Metzin suuresta taistelusta, jota oli kestänyt kolme päivää. Uutinen
oli viiden viikon vanha, mutta hän ei ollut kuullut siitä ja kuunteli
sentähden raskaalla mielellä. Huoneessa oli niin hiljaista, Henriette
luki hieman laulavalla äänellä niinkuin koulutyttö, lausuen tarkasti
joka tavuun -- Jean näki koko surullisen tapahtuman selvästi silmäinsä
edessä. Fröschwillerin ja Spichernin taistelujen jälkeen, jolloin
ensimmäinen osasto vei viidennen mukanaan turmioon, olivat toiset
Metzin ja Bitschin välille asetetut joukot epäröidessään joutuneet
viimein samaan tappion mylläkkään ja kokoutuneet leirin yläpuolelle
Moselin oikealle rannalle. Siten oli kallista aikaa hukattu, sen sijaan
että olisi kiirehditty peräytymään Pariisiin ja vältetty monta
surkeutta! Keisari oli jättänyt päällikkyyden marsalkka Bazainelle,
jolta nyt voittoja toivottiin. Silloin 14 päivänä syttyi Bornyn
tappelu. Samana hetkenä, jolloin sotajoukko oli päättänyt mennä
vasemmalle rannalle, hyökkäsi vihollinen; ranskalaisten oli
taisteltava kahta saksalaista sotajoukkoa vastaan, Steinmetzin, joka
järkähtämättömänä seisoi ihan uhatun varustuksen edessä, ja Fredrik
Kaarlen, joka ylempänä oli mennyt joen yli ja marssi nyt joen vasenta
rantaa sulkemaan Bazainelta tietä Ranskaan. Kolmen aikaan iltapäivällä
taistelu alkoi. Ranskalaiset pysyivät asemassaan, mutta voitosta ei
hyötyä ollut, sillä sotajoukon täytyi toimetonna pysyä Moselin
molemmilla rannoilla, sillä välin kuin toinen saksalaisten armeijoista
ympäröi heidät.
16:na taisteltiin Rézonvillessä. Kaikki osastot olivat nyt vihdoinkin
vasemmalla rannalla, kolmas ja neljäs olivat vain myöhästyneet, sillä
Etainin ja Mars-la-Toursin teitten risteyksessä oli hirmuinen tungos,
sitten kun preussiläisten ratsu- ja tykkiväki, uhkarohkeasti rynnäten,
oli jo aamusella sulkenut tiet.
Taistelu oli vitkallista ja määrätöntä. Kello kahteen mennessä oli
Bazaine hyvästi voittanut kourallisen sotilaita, jotka hänen tiellään
olivat: -- mutta hän kärsi tappion ja syynä siihen oli hänen
selittämätön pelkonsa, että tie Metziin häneltä katkaistaisiin. Tuima
tappelu levisi yli laaksoin ja kukkulain. Rintamaa ja sivua kohti
hyökkäsi vihollinen, ranskalaiset eivät rynnänneet eteenpäin ja
antoivat sillaikaa preussiläisille tilaisuutta koota voimansa, siten
edistäen vihollisen suunnitelmaa, jonka tarkoituksena oli pakottaa
heidät vetäytymään toiselle puolelle jokea.
18 päivänä vihdoin oli viimeinen Saint-Privatin taistelu, jossa
hyökkäysrintama oli kolmetoista kilometriä pitkä. 200,000 saksalaista
ja 700 kanuunaa hyökkäsi 120,000 ranskalaista ja ainoastaan 500
kanuunaa vastaan. Saksalaiset ryntäsivät Ranskasta, ranskalaiset
Saksasta päin; näytti siltä kuin preussiläiset sinkahuttaisivat
ranskalaiset pois heidän omasta maastaan. Kello kahdesta asti riehui
mitä hurjin tappelu, preussiläinen kaarti ajettiin pakoon ja
hajoitettiin. Bazaine oli kauvan voittopuolella, sillä vasen kylki oli
vastustamaton, mutta illempana täytyi heikomman oikean sivun hirveän
verilöylyn perästä jättää Saint-Privat, ja se vei mukanaan koko
sotajoukon. Se oli voitettu, sen täytyi peräytyä Metzin muurien
turviin, jossa se nyt oli kuin rautavyön ympäröimänä. Jean keskeytti
Henrietteä lakkaamatta: niin, niin! ja me kun odotimme Bazainea aina
Reimsistä lähdöstä asti!
Sitten luki Henriette marsalkan kirjelmän 19 päivältä, jossa hän puhuu
peräytymisen jatkamisesta, saman kirjelmän, josta oli seurannut
Châlonin armeijan eteenpäin marssiminen. Sitten, mutta vasta 27:nä, kun
oli saanut tiedon apujoukon tulosta, oli hän kyllä ponnistellut, mutta
niin laimeasti vieläkin, että Metzin joukko syyskuun ensimäisenä
päivänä -- samana, jolloin Châlonin armeija peräti voitettiin Sedanissa
-- voimattomana peräytyi ... ja Ranska sen menetti. Marsalkasta, joka
siihen asti oli ollut keskinkertainen päällikkö -- ja joka teitten
vapaina ollessa ei ollut pyrkinyt eteenpäin, tulisi voimakkaimpain
sotajoukkoin ympäröimänä ja valtiollisten mietteittensä valtaamana
salaliittolainen ja petturi.
Mutta niissä sanomalehdissä, joita Dalichampilla oli mukanaan, oli
Bazaine yhä suuri mies ja urhoollinen soturi, jolta Ranska pelastustaan
toivoi. Jean luetutti Henriettellä kahteen kertaan saman asian,
saadaksensa oikein selville, kuinka kolmas saksalainen armeija Preussin
kruununprinssin johtamana oli voinut heitä ajaa takaa sillaikaa kun
ensimmäinen ja toinen Metziä piirittivät, molemmat yhtä suuret ja
tarpeeksi heillä kanuunia, että hyvin olisivat voineet erottaa
neljännen armeijan, jota Saksenin kruununprinssi johti. Kun Jean
sairasvuoteellaan vihdoin oli saanut kaikki selväksi, koetti hän toivoa
parasta.
-- Vai niin! Siksikö niin kävi, ettemme me olleet kylliksi voimakkaat.
Mutta tässähän ovat numerot, Bazainella oli 150,000 miestä, 300,000
kivääriä ja enemmän kuin 500 kanuunaa; hän aikoo varmaankin tehdä
heille aika kepposen.
Henriette nyökäytti päätään ja oli olevinaan samaa mieltä, ettei Jeania
pahoittaisi. Hän ei voinut tarkoin seurata sotajoukkoin kulkua, mutta
hänestä tuntui, että onnettomuutta ei käynyt välttäminen. Hänen äänensä
oli sointuisa ja tyyni kuten tavallisesti, hän olisi tuntikausia voinut
lukea vain häntä huvittaakseen. Mutta toisinaan kun hän luki
verilöylyistä, ääni petti ja kyyneleitä kohosi silmiin. Hän muisti
miehensä, joka oli ammuttu ja jota baijerilainen upseeri oli muuria
vasten potkinut.
-- Jos se teihin niin koskee, sanoi Jean hämmästyneenä, niin elkää
lukeko niistä.
Henriette tointui paikalla ja sanoi hiljaisesti ja ystävällisesti: ei,
ei. Suokaa anteeksi; minä vakuutan, että se minuakin huvittaa.
Muutamana iltana lokakuun alussa kun ulkona oikein myrskysi, hän palasi
sairashuoneesta ja sanoi liikutettuna: kirje Mauricelta. Tohtori sen
äsken minulle antoi.
Yhä levottomammiksi he olivat tulleet, kun Mauricesta ei mitään
kuulunut, varsinkin sitten, kun toista viikkoa takaperin huhu kertoi,
että Pariisi oli kokonaan sulettu. Vapisten he odottivat häneltä
tietoja. Minne hän oli Reimsistä joutunut? Nyt se selvisi, sillä kirje,
jonka hän Pariisista oli lähettänyt Dalichampille 18 päivänä, siis
samana, jolloin viimeinen juna lähti Havreen, oli äärettömästi
kierrellyt ja ihmeitten ihme, että se viimeinkin joutui omistajansa
käsiin.
-- Voi, sinä rakas ystävä! huudahti Jean riemuissaan. Lukekaa se
paikalla, lukekaa!
Tuuli kiihtyi, ikkunat ruskivat aivan kuin niitä olisi ulkoapäin irti
kiskottu. Henriette oli pannut lampun sängyn viereen pöydälle ja
alotti; hän istui niin lähellä Jeania, että hänen tukkansa melkein
nuorukaiseen koski. Niin lämmin ja hyvä oli olla rauhaisassa huoneessa
-- ja myrsky raivosi ulkona.
Kirje oli kahdeksan sivua pitkä. Ensin Maurice mainitsi, että hänet
heti tultuaan 16 päivänä, oli kirjoitettu linjarykmenttiin, jota
tahdottiin lisätä. Palavalla innolla hän sitten kertoi, mitä oli
saanut tietää kuukauden kauheista tapahtumista. Weissenburgin ja
Fröschwillerin tappiot olivat säikähdyttäneet kerrassaan Pariisin. Kun
mielet tyyntyivät, heräsi uusia houreita, toivo kostaa, puhuttiin
Bazainen ylipäällikkyydestä, huhuttiin voitosta, yleisestä kapinasta,
preussiläisistä, joista ministeritkin puheissaan mainitsivat. Ja
yhtäkkiä tuli kamala tieto syyskuun 3 päivänä niinkuin salama
kirkkaalta taivaalta: toiveet haihtuivat kuin tuhka tuuleen, pahaa
aavistamatta, virkeä ja iloisa kaupunki oli kuin kuollut. Pois
keisarius! kaikuivat huudot samana iltana, jolloin Jules Favre
lyhyessä, kauheassa yöllisessä kokouksessa vaati kansan nimessä
keisariuden hävittämistä. Seuraavana päivänä oli kaikki kukistunut,
toisen keisarikunnan olivat sen omat teot murskanneet pirstaleiksi.
Koko kaupunki oli liikkeessä, ihmisvirta täytti Konkordian torin, jota
pyhäpäivän kirkas aurinko valaisi, joukko tulvasi kohti lakia-laativan
kokouksen rautaristikkoja, joita kourallinen sotilaita, kiväärit
kädessä, suojeli, särki portit, ryntäsi kokoushuoneeseen, josta Jules
Favre, Gambetta ja muut vasemmistolaiset lähtivät Hôtel de Villeen
julistamaan Ranskaa tasavallaksi. Sillaikaa avattiin Louvressa pieni,
Saint-Germain-l'Auxerroisin torille päin oleva takaovi raolleen ja
sieltä pujahti hallitsija-keisarinna mustassa puvussa, yhden ainoan
ystävän seuraamana; he vapisivat molemmat, pyrkivät pakoon ja
hyppäsivät ajurin kärriin, joka vei heidät pois Tuilerieain linnasta,
jossa ihmistulva nyt samoili. Samana päivänä Napoleon III lähti
Bouillonin ravintolasta, jossa hän oli viettänyt ensimmäisen yönsä
matkalla Wilhelmshöheen maanpakolaisuuteen.
Vakavana Jean keskeytti Henrietten: meillä on siis nyt tasavalta? No,
jos se vain auttaa meitä löylyttämään preussiläisiä, niin...
Hän pudisti päätään, talonpoikana ollessa oli häntä tasavallalla
peloteltu. Eikä hänestä sota-aikana muutenkaan ollut eripuraisuus
mieleen. Mutta muutos siinä kaiketi täytyi tulla, koska keisarikunta
oli niin parantumatonta mätää eikä sitä kukaan enää tahtonut.
Henriette luki kirjeen loppuun. Viimeisillä sivuilla oli tietoja
saksalaisten lähestymisestä. 13 päivänä, samana siis, jolloin
hallituksen ja kansallisen puolustuksen valiokunta muutti Toursiin,
oli nähty vihollisen Pariisin itäpuolella saapuvan aina Lagnyyn
asti. 14 ja 15 päivänä ne olivat aivan lähellä, Creteilissä ja
Joinville-le-Pontissa. Mutta 18 päivän aamuna, jolloin Maurice
kirjoitti, ei hän vielä näyttänyt uskovan Pariisin täydellistä
piiritystä, häntä elähytti vieläkin kerran toivo, hänestä oli
piiritysyritys julkeaa, uhkarohkeaa ja kolmessa viikossa se kylläkin
päättyisi, hän luotti apujoukkoihin, joita maaseuduilta lähetettäisiin,
puhumattakaan Metzin armeijasta, joka jo Verdunin ja Reimsin kautta oli
tulossa. Mutta vahva rautavyö oli kietonut Pariisin ja erottanut sen
muusta maailmasta, jättiläisvankila se nyt oli, jossa kaksi miljoonaa
elävää olentoa nääntyi -- ei niin sanaa sieltä päässyt muuhun Ranskaan.
-- Voi hyvä jumala; huoahti Henriette masentuneena. Kuinka kauvan tätä
kestää? Tokko enää milloinkaan saamme häntä nähdä!
Tuulen puuska tärisytti vanhaa taloa. Kova talvi oli tulossa. Mitä
saavatkaan sotilasraukat kärsiä, joitten ruuatta ja juomatta täytyy
pakkasessa taistella!
-- Mauricen kirjehän on elähyttävä, sanoi Jean. Ja olipa hyvä, että
vihdoinkin saimme hänestä tietoja. Ei saa olla toivoton.
Vähitellen lokakuun pilviset, synkät päivät kuluivat; kun tuuli
laimeni, vetäysi taivas yhä synkempään pilveen. Jeanin haava parani
hyvin hitaasti. Lääkäri ei vielä voinut ottaa putkea haavasta, ja
sairas, joka oli hyvin heikoksi mennyt, kielsi jyrkästi leikkaamisen,
hän ei tahtonut tulla raajarikoksi.
Odotus ja levottomuus teki olon tukalaksi tuossa pienessä huoneessa,
jonne tiedot etäisenä kuminana tunkeutuivat kuni tuskallisessa unessa.
Inhottava sota, verilöylyt ja tappiot jossakin kaukana, ei varmasti
tiedetty missä, ja onnettoman isänmaan valitukset ja kärsimykset
kuuluivat sinne hiljaa vain. Ja tuuli karisteli lehdet puista, taivas
oli synkänharmaa, kenttä eloton ja kovaa talvea ennusti variksien
inhakka rääkyminen.
Tavallisimpia puheaineita oli sairashuone, jossa Henriette oli kaiken
ajan, mitä ei Jeanin luona. Kun hän iltasella palasi, kyseli Jean
päivän tapahtumia ja Henriette ne tarkasti kertoi, sillä se olikin
ainoa, joka huvitti häntä. Jean tunsi siten kaikki sairaat, tiesi,
ketkä paranivat, ketkä eivät.
-- Poikaparat! sanoi Henriette aina. Poikaparat!
Sairashuone ei ollut enää taistelujen keskellä, jossa veri virtana
vuoti; siinä sai nyt kokea sairaalan kaikki surkeudet, tautia ja
kuolemaa, hitaasti elpyviä ja alituisesti kuoleman kanssa kamppailevia.
Dalichampilla oli ollut paljon vaivaa saadakseen sänkyjä ja
makuuvaatteita, ja sairasten elatus -- leipää, lihaa ja kuivattuja
kasviksia -- puhumattakaan siteistä ja kääreistä, teki hänestä
ihmettentekijän. Preussiläiset, jotka olivat Sedanin sairashuoneen
anastaneet, eivät antaneet hänelle mitään, eivät edes nukutusainetta,
jota hänen sitten Belgiasta asti täytyi haalata. Ja kuitenkin -- hän
oli yhtä auliisti ottanut hoidettavakseen saksalaisia kuin
ranskalaisiakin, ja vieläpä toistakymmentä baijerilaistakin, jotka hän
Bazeillesissa oli pelastanut. Vihollisjoukkoin sotilaat, jotka hurjasti
olivat toisiaan raadelleet, lepäsivät nyt sovinnossa vieretysten.
Kauheus ja suru asustivat Rémillyn vanhan koulutalon saleissa, joissa
kummassakin oli viisikymmentä vuodetta!
Vielä kymmenen päivää taistelun jälkeen oli sinne tuotu haavoitettuja,
joita jostain nurkasta oli löydetty. Neljä oli jäänyt muutamaan autioon
huoneeseen Balaniin ilman lääkärin apua eikä tiedetty, miten ne olivat
hengissä pysyneet -- ehkä joku naapuri oli niitä armahtanut -- niiden
haavoissa madot ihan vilisivät, ne olivat nyt kuolleet veren
myrkytykseen. Sepä se vuoteita tyhjensi. Ovessa löyhähti jo vastaan
luumädän tukauttava haju. Putkista tippui pahalle haisevaa visvaa.
Usein täytyi leikkaus uusia ja kaivaa haavasta luusiruja, joista ei
kukaan ollut tiennyt. Nääntyneinä ja kuihtuneina kurjaset kärsivät
kauheita tuskia. Voimattomina muutamat makasivat päiväkaudet selällään,
melkein hengittämättä, silmät ummessa, luomet jo mustuneet kuin
kuolleella. Toiset eivät silmän täyttä nukkuneet, kieriskelivät
levotonna vuoteellaan, kylmä hiki valui ruumista pitkin ja olivat niin
ärtyisiä kuin järkensä kadottaneet. Mutta samapa se, olivatko sairaat
raivoja vai tyyniä, heidän päivänsä olivat luetut, niin pian kun kuume
heihin tarttui, myrkky vei voiton, lensi toisesta toiseen, tempasi
heidät vastustamattomasti manalan majoihin.
Kurjinta oli kuitenkin kuolemaan tuomittuin huoneessa, jossa punatauti,
lavantauti ja isorokko raivosivat. He huusivat ja kirkuivat houreissaan
ja istuivat vuoteillaan kuin aaveet. Toisten keuhkoissa oli vika ja he
rykivät armottomasti. Muutamat herkiämättä ulvoivat ja tyyntyivät vasta
sitten kun haavoja kylmällä vedellä valeltiin. Kääreitten muuttohetkeä
levottomasti odotettiin, silloin vuoteet tuuletettiin ja ruumis, joka
pitkällisestä makaamisesta oli ihan kangistunut jäähtyi ja pääsi vähän
liikkeelle. Mutta sitä hetkeä kammoksuttiinkin, sillä ei mennyt
päivääkään, jolloin ei lääkäri sidettä avatessaan olisi haavassa
huomannut mustanpuhuvia pilkkuja -- kylmänvihoja. Seuraavana päivänä
leikkaus -- taas poikkisahattu käden tai jalan tynkä. Joskus meni koko
jäsen pala palalta. Silloin oli koko mies täynnä mustia lavantaudin
pilkkuja -- raivon huumaamana hänet vietiin kuolemaan tuomittujen
huoneeseen, jossa hän henkensä heitti; ruumis oli jo kuollut ennen kuin
hengenlähtö alkoi.
Joka ilta sairashuoneesta palattuaan ja Jeanin kysymyksiin vastattuaan
lausui Henriette: Poikaparat! Poikaparat!
Yhäti samat tiedot, sama kurjuus tuossa helvetissä. Olkapää oli
nuljautettu sijoiltaan, jalka leikattu, käsivarsi sahattu, mutta
estäytyisikö siltä visvanvuoto tai luumätä? Taikka oli taaskin joku
haudattu, useimmiten ranskalainen, joskus saksalainen. Ei mennyt
päivääkään, jolloin ei sairashuoneesta olisi hämärissä pujahtanut
neljästä laudasta kyhätty ruumisarkku, jota yksi ainoa sairaalan
sotilas seurasi ja usein Henriette itse katsomaan, ettei häntä koiran
tavalla maahan pantaisi.
Rémillyn hautausmaahan oli kaksi uutta hautariviä kaivettu ja siinä
lepäsivät rinnatusten saksalaiset vasemmalla, ranskalaiset oikealla --
hauta heidät sovitti.
Muutamat haavoitetut Jeania miellyttivät, vaikkei hän ollut heitä
nähnytkään. Hän kyseli aina heistä.
-- No, kuinkas "pikku-raukka" tänään jaksaa?
Se tarkoitti pientä ratsumiestä, viidennen linjan rykmentin sotilasta,
joka vapaaehtoisena oli sotaväkeen mennyt eikä vielä ollut
kahdenkymmenen ikäinen. Häntä sanottiin "pikku-raukaksi", koska hän
aina itseään siksi nimitti. Hänen äitinsä oli sen nimen antanut. Hänen
tilansa oli todellakin surkea, sillä hän oli kuolemaisillaan
keuhkopussintulehdukseen, jonka vasemmassa kylessä oleva haava oli
vaikuttanut.
-- Voi poikaparkaa, sanoi Henriette, joka oikein äidillisesti häntä
hoiti. Hän ei voi hyvin, hän on koko päivän rykinyt. Sydäntäni vihloo
sitä kuullessa.
-- Entäpä karhunne, Gutmann, jatkoi Jean hieman hymyillen. Tokko
lääkäri toivoo hänen parantuvan?
-- Kenties hän voittaa taudin; mutta kauheita tuskia hän kärsii.
Kumpikaan ei voinut puhua Gutmannista vetämättä suutansa hymyyn, vaikka
häntä säälivätkin. Kun Henriette ensimmäisenä päivänä tuli sairaalaan,
oli hän hämmästyksekseen tuntenut sotilaan samaksi punapartaiseksi,
sinisilmäiseksi, leveänenäiseksi baijerilaiseksi, joka Bazeillesissa
kantoi hänet pois, kun hänen miehensä ammuttiin kuolijaaksi. Mieskin
tunsi hänet, vaikkei hän voinut puhua; niskaan tunkeutunut luoti oli
repäissyt häneltä puolet kielestä. Parina päivänä oli Henriette ihan
värissyt, kun hänet näki, mutta oli lauhtunut sittemmin, kun huomasi,
miten miehen toivoton, ystävällinen katse häntä seurasi. Eiköhän tuo
baijerilainen ollutkaan enää sama kummitus, jonka tukka ja parta olivat
veriset ja jonka silmät pyörivät päässä hurjasti, sama, jota hän ei
mielestään voinut poistaa? Hän oikein pakotti itsensä muistamaan miehen
kauheita kasvoja, kun näki tuon onnettoman kärsivällisenä ja
hyvänsävyisenä kestävän kauheita tuskia. Se oli tavatonta, koko
sairaalassa se herätti sääliä. Oliko hänen nimensä Gutmann, ei
tiedetty, mutta ne olivat ainoat tavut, mitkä hän epäselvästi voi
lausua. Luultiin häntä naineeksi mieheksi ja että hänellä oli lapsia.
Hän ymmärsi muutamia sanoja ranskaa, sillä joskus hän vastasi päätään
nyykäyttäen. Nainut? Niin, niin. Lapsia? On, on. Kun hän muutamana
päivänä näki jauhoja, liikutti hän kättään niin omituisesti, että
arveltiin häntä mylläriksi. Mutta siinä kaikki. Missä hänen myllynsä
oli? Missä Baijerin kolkassa vaimo ja lapset nyt itkivät? Kuolisiko hän
tuntematonna? Ja vaimo ja lapset ikuisesti häntä siellä odottaisivat?
-- Tänään, kertoi Henriette muutamana iltana, heitti Gutmann mulle
lentomuiskuja. Nyt en enää koskaan anna hänelle juomista sitä kertaa
ettei hän suutele kättäni ja silmät loistavat kiitollisuudesta. Elkää
naurako ... kauheata on olla noin melkein kuin elävänä haudattu.
Lokakuun lopulla Jean alkoi parata. Lääkäri suostui ottamaan pois
kummiputken, vaikka hän vielä oli levoton, ja haava näkyi hyvin pian
arpeutuvan. Sairas sai jo liikkua, hän käveli tuntikausia edes takaisin
huoneessa tai istui ikkunan vieressä ja katseli synkkänä pilvien
kulkua. Mutta sitten tuli ikävä, hän puhui paljon siitä, että
hankittaisiin hänelle työtä, joten hän taloa hyödyttäisi. Salaisena
huolena hänellä oli aineellinen puoli, sillä hän hyvin ymmärsi, että
kaksisataa frangia oli hyväksikin kulunut niinä kuutena viikkona.
Henriette se varmaankin maksoi Fouchardille, muuten hän ei olisi
hyvällä tuulella. Se kiusasi häntä eikä hän rohennut siitä puhua
Henrietten kanssa. Oikein hänestä helpolta tuntui, kun sovittiin, että
häntä sanottaisiin Fouchardin toiseksi rengiksi, joka Silvinen kanssa
teki sisätyöt ja Prosper hoiti maanviljelystä.
Vaikka ajat olivat tukalat, oli toinen renki kuitenkin tarpeen. Koko
paikkakunta oli hävityksen partaalla, mutta Fouchard ukon lihakauppa
oli niin onnistunut, että hän nyt teurasti kolme, neljä kertaa niin
paljon eläimiä kuin ennen. Kerrottiin, että hän elokuun 31 päivästä
lähtien oli tehnyt hyviä kauppoja preussiläisten kanssa. Ukolla, joka
30 päivänä pyssy kädessä oli varjellut oveansa seitsemänneltä
osastolta, kieltäytynyt myömästä palaakaan ja vakuuttanut, että talo
oli typötyhjä, hänellä oli 31 päivänä ollut kaupan kaikenlaista kalua,
kun ensimmäinen vihollinen niille main tuli. Uskomattomia säästöjä oli
hän kellarista kantanut ja ajanut kotiin suuria eläinlaumoja
tuntemattomista kätköistään. Siitä päivästä oli hän saksalaisten
sotajoukkoin lihanhankkijoita ja ihmeteltävän taitava saamaan tavaransa
hyvään hintaan myödyksi. Paljon kärsivät toiset voittajan röyhkeydestä,
mutta hän ei ollut vielä koskaan antanut hyppysellistäkään jauhoja,
suun täyttäkään viiniä tai lihaa muuten kuin rahasesta rahasta. Siitä
puhuttiin Rémillyssä paljonkin -- hävitöntä se oli, että niin menetteli
mies, jonka poika juuri oli sodassa kaatunut, ei edes haudasta
välittänyt, vaan antoi Silvinen sitä hoitaa. Mutta hyvät rahat hän
ansaitsi, sillaikaa kuin toisilla oli pujottelemista. Ilkeästi hän vain
hartioitaan kohautteli ja naurahteli tapansa mukaisesti: isänmaan
ystävä, isänmaan ystävä! Olen yhtä hyvä isänmaan ystävä kuin joku
toinenkin. Onko se isänmaallista, että syötetään preussiläiset maksutta
kypikylläisiksi? Minä heillä kaikki maksatan. Tottapahan tuota
tuonnempana nähdään, nähdään se!
Jo toisena päivänä Jean oli liian kauvan liikkeessä. -- Lääkärin
epäilyt toteutuivat: haava avautui, jalka turposi ja tulehtui ja hänen
täytyi ruveta tilaan. Dalichamp rupesi epäilemään, että siellä
mahdollisesti oli luusiru, joka oli siirrähtänyt Jeanin liikkeellä
ollessa. Hän tutki ja sai sen onneksi pois. Mutta siitä seurasi kova
kuume, joka uudestaan vei Jeanin voimat. Ei hän koskaan ollut ollut
niin heikko. Uskollisena hoitajana Henriette asettui taas entiselle
paikalleen pieneen huoneeseen, jonka talvi-ilma teki niin kolkoksi ja
kylmäksi.
Oltiin marraskuun alussa. Itätuuli oli jo tuonut lunta; kylmää huokui
seinästä ja paljaalta lattialta. Koska huoneessa ei ollut uunia,
päättivät he ottaa sinne tuliastian, jonka ininä olisi ratoksikin.
Päivät kuluivat yksitoikkoisesti. Ensimmäinen viikko taudin uudistuessa
oli varmaankin surullisin Jeanin ja Henrietten yhdessä oloaikana.
Eivätkö kärsimiset lopukaan? Palaako vaara alituisesti eikä kurjuudelle
loppua tule?
Lakkaamatta hyppäsi ajatus Mauriceen, jolta eivät pitkiin olleet
tietoja saaneet. He kuulivat, että muutamat olivat saaneet kyyhkysten
tuomia kirjeitä, pieniä lippuja. Varmaankin olivat saksalaiset ampuneet
sen kyyhkysen, joka halki avaruuden liiteli heidän luokseen kantaen
heidän iloaan, ollen heidän rakkaudensanansaattajansa. Kaikki näytti
häviävän ennenaikaiseen talveen.
Sotauutiset olivat heille tullessaan vanhoja. Dalichampin jättämät
lehdet ainakin viikon vanhoja. Heidän alakuloisuuteensa oli suureksi
osaksi syynä tietojen niukkuus ja arvailemiset; ympäristöllä oli niin
hiljaista -- kuolonparahduksia he olivat sieltä kuulevinaan.
Muutamana aamuna tuli lääkäri aivan menehtymäisillään, hänen kätensä
vapisivat. Hän kiskasi belgialaisen sanomalehden taskustaan, viskasi
sen vuoteelle ja huudahti; voi hyvät ystävät, Ranska on kuollut,
Bazaine on petturi!
Jean, joka puolinukuksissa istui kahden tyynyn varossa heräsi.
-- Petturi...?
-- Niin, hän on jättänyt Metzin ja armeijan saksalaisille. Se oli uusi
Sedan ja tällä kertaa siinä meidän kaikkemme -- sydänveremme.
Hän otti lehden ja luki: vankia 150,000, kotkia ja lippuja 153,
kenttäkanuunia 541, mitraljöösiä 76, linnakanuunia 800, kivääriä
300,000, kuormavaunuja 2,000, aineksia 85 tykistöön...
Hän jatkoi lukuaan, jossa oli lähemmät ilmoitukset:
Metziin oli voimaton Bazaine sulettu sotajoukkoineen, hän oli
laiminlyönyt hyökkäysyritykset, ollut likeisissä keskusteluissa prinssi
Fredrik Kaarlen kanssa, hänen tuumansa olivat sekavia, valtiolliset
suunnitelmansa mahdottomia, hänen kunnianhimonsa vei häntä yrityksiin,
joita hän ei itsekkään ymmärtänyt. Sitten kaikki keskusteluselkkaukset,
salaiset lähettiläät, joita hän oli lähettänyt Bismarckin,
kuningas Wilhelmin ja keisarinnan luo, joka viimemainittu viimein
kieltäytyi rupeamasta mihinkään keskusteluun vihollisen kanssa maan
luovuttamisesta. Vihdoin välttämätön loppunäytös, nälänhätä Metzissä,
pakollinen antauminen, jolloin päälliköitten ja sotilaitten täytyi
tyytyä voittajain koviin ehtoihin -- onnettomuus kukkurillaan.
Ranskalla ei ollut enää sotajoukkoa.
-- Piru vieköön! kirosi Jean hammasta purren. Hän ei kaikkea tajunnut
-- Bazaine oli hänestäkin tähän asti ollut suuri päällikkö, ainoa
pelastaja. -- No mitä ne nyt aikovat? Mitenkä käy Pariisille?
Lääkäri tuli juuri mieltä masentaviin Pariisin uutisiin. Hän huomautti,
että sanomalehti oli marraskuun 5 päivältä. Metz oli antautunut
lokakuun 27, mutta Pariisiin ennätti tieto vasta 30 päivänä. Salamana
se iski Chevillyn, Bagneuxin ja Malmaisonin tappioitten ja Bourgetin
menettämisen jälkeen. Kansa oli raivoissaan, kun kansallinen
puolustushallitus oli niin heikko ja voimaton. Seuraavana päivänä,
lokakuun 31, oli kapinallisia ääniä kuulunut, ääretön ihmisjoukko oli
tungeskellut torilla Hôtel de Villen edustalla ja viimein syöksynyt
huoneihin ja vanginnut hallituksen jäsenet, jotka kansalliskaarti
iltasella oli pelastanut, peläten vallankumous-puolueen voittavan. Ja
lopuksi belgialainen lehti pahasti soimasi suurta Pariisia, jossa
kansalais-sota hävittäen riehui, sillä aikana kun vihollinen oli
kynnyksellä. Niin, yhteiskunta oli mädännyttä, lokaan ja vereen se
uppoisi.
-- Se on totta, sanoi Jean ja kalpeni, olkoon rauha maassa, kun
vihollinen jo kynnyksellä seisoo.
Henriette, joka ei vielä ollut sanaakaan lausunut eikä mielellään
puhunut valtiollisista asioista, huudahti. Hän ajatteli veljeään.
-- Hyvä jumala! Kunhan vain Maurice, joka on niin kiivas, pysyisi
niistä erillään!
Kaikki vaikenivat. Innokkaana isänmaan ystävänä lääkäri virkkoi: samapa
se. Jollei olekaan nyt sotamiehiä, niin kyllä niitä kasvaa. Metz on
antautunut, sama on Pariisinkin kohtalo, mutta Ranska ei siltä ole
mennyttä kalua. Tanakka kestää, sanovat talonpojat.
Mutta siltä näytti, että hän koetti toivoa. Hän puhui uudesta
armeijasta, joka oli muodostettu Loiren luona ja jonka ensi kokeet
Arthenayssa eivät olleet onnistuneet; mutta kyllä se karaistuisi ja
marssisi Pariisin avuksi. Hän oli varsinkin ihastunut Gambettan
julistuksiin. Gambetta oli lokakuun 7 päivänä ilmapallossa lähtenyt
Pariisista, tullut kaksi päivää sen jälkeen Toursiin, kutsunut aseihin
kaikki kansalaiset ja puhunut niin mainiosti ja maltillisesti, että
koko maa totteli diktaattoria, joka päämaalikseen asetti maan
pelastamisen. Ja eikös sitten ollut kysymyksessä muodostaa sotajoukkoa
pohjoisessa, toista idässä? Maalaiset tarttuivat aseihin; he olivat
järkähtämättömästi päättäneet saada aukot täytetyiksi, vaikka sitten
maasta pitäisi sotilaita pusertaa, päättäneet taistella viimeiseen
veripisaraan.
-- Elkäämme olko toivottomat, sanoi Dalichamp noustessaan. Olen monasti
tuominnut kuolemaan sairaita, jotka sitten kahdeksan päivän kuluttua
ovat ihka terveinä tepastelleet.
Jean hymyili:
-- Parantakaa minut paikalla, hyvä lääkäri, että pääsen sinne
taistelemaan.
Jeanin ja Henrietten tekivät tiedot alakuloisiksi. Uusi lumituisku
seurasi, ja seuraavana päivänä sairaalasta tullessaan Henriette kertoi
että Gutmann oli kuollut. Kova pakkanen lisäsi kuolevain lukua ja
tyhjenteli vuoteita. Mykkäraukan kuoleman tuskat olivat kaksi päivää
kestäneet. Viime hetkinä oli Henriette istunut hänen vuoteensa
vieressä, sairas oli katseellaan sitä pyytänyt. Kyyneleiset silmät
puhuivat hänelle, sanoivat sairaan oikean nimen, mainitsivat kaukaisen
kylän, jossa vaimo odotti miestään, lapset isäänsä. Ja hän oli
tuntematonna kuollut, heittänyt hänelle suutelon ikäänkuin vielä kerran
kiittääkseen häntä hellästä hoidosta. Henriette yksin saattoi häntä
hautaan, jossa routainen maa, raskas, vieras maa kumisten putosi
honka-arkulle.
Seuraavana iltana sanoi Henriette: "Pikku raukka" on kuollut.
Henriette itki.
-- Jospa olisitte kuullut hänen houraavan! Hän huusi minulle: äiti,
äiti! ja ojensi kätensä niin hellästi minua kohti, että minun täytyi
ottaa hänet syliin... Pikku raukka! Hän oli niin laiha ja kuihtunut,
ettei hän painanut enemmän kuin pieni lapsi... Minä tuuditin häntä
polvillani, että hän rauhassa kuolisi -- viihdyttelin ... ja hän sanoi
minua äitiksi, minua, joka olin vain muutamaa vuotta häntä vanhempi.
Hän itki, ja minä myös -- ja itken vieläkin...
Kyyneleet tukahuttivat äänen, hän jatkoi vasta kotvasen kuluttua.
-- Kuollessaan hän kuiskasi monta kertaa: pikku raukka, pikku
raukka!... Voivoi! Raukkoja ovat kaikki, kaikki kunnon nuorukaiset,
joilta tuo inhottava sota silpoo kädet ja jalat, joitten täytyy
sietämättömiä tuskia kärsiä ... jotka nuorena peitetään mustiin
multiin.
Jok'ikisenä iltana tuli Henriette uuvuksissa ja silmät punaisena
sairashuoneesta -- taas oli joku hänen hoidokkaistaan muuttanut
manalaan. Suru ja toisten kärsimykset saattoivat tuon pienen,
yksinäisen huoneen asukkaat aina lähemmä toisiaan.
Pitkät, pitkät ja surulliset olivat päivät. Mutta ne olivat kuitenkin
ihania aikoja, sillä rakkaus niitä sulostutti, hellyys, jota he veljen
ja sisaren ystävyydeksi luulivat, yhdisti nuo kaksi sydäntä, jotka
koettelemusten ja kärsimysten hetkinä olivat oppineet toisensa
tuntemaan. Jeanille oli suureksi hyödyksi ollut tämä aika, ja kun
Henriette huomasi miten älykäs ja hyvä Jean oli, unohti hän kerrassaan,
että hän oli auran perässä astuskellut, ennenkun otti laukun selkäänsä.
He olivat niin yksimieliset, sopivat niin hyvin yhteen, niinkuin
Silvine hymyillen tuumaili. Henriette hoiti hänen jalkaansa kuten
ennenkin arkailematta. Hän oli vielä surupuvussa; hän ei ajatellutkaan
enää löytävänsä onnea maailmassa.
Mutta Jean uneksi paljonkin ollessaan yksinään pitkät iltapäivät. Hän
oli Henriettelle sanomattoman kiitollinen, kunnioitti häntä melkein
kuin pyhimystä, ajatus, joka rakkauteen vivahtikaan, oli hänestä kuin
pyhyyden loukkaamista. Ja kumminkin hän ajatteli, että elämä olisi
paratiisi, jos hänellä olisi vaimo, niin hellä, niin herttainen, niin
oivallinen kuin Henriette. Hänen onnettomuutensa, ikävät vuodet
Rognesissa, vaimon surullinen kuolema -- koko eletty aika herätti
hänessä kaipauksen hämärän toivon tulla onnelliseksi kerran vielä.
Hän painoi silmänsä kiinni, ja puolihorroksissa uneksi asuvansa
Rémillyssä, omistavansa tarpeeksi suuren maatilan, jossa onnellisena
eleli vaatimattoman vaimonsa ja perheensä keskuudessa. Untahan se oli,
ei se ilmisissä koskaan toteudu.
Ei hän muuten luullut voivansakaan enää rakastaa, hän oli vain ystävä,
joka piti paljon Henriettestä sen tähden, että hän oli Mauricen sisar.
Mutta tuo unelma avioliitosta oli hänelle lohdutuksena, hoivana, se jäi
tuollaiseksi mielikuvaksi, joka elämässä ei konsanaan toteudu, mutta --
joka kuitenkin sulostuttaa monta synkkää hetkeä.
Henriette ei edes haaveksinut rakkautta. Tuo kauhea tapaus
Bazeillesissa oli tuoreessa muistissa. Jos uusi tunne oli herännyt
hänen sydämmessään, niin se oli aivan hänen tietämättään; se oli
noussut taimelle, vaan ei sana, ei silmäyskään sitä ilmaissut. Ei hän
edes tiennyt omaksi huvikseen istuvansa tuntikausia Jeanin vuoteen
vieressä ja lukevansa uutisia, jotka vain surettivat kuulijaa. Hänen
kätensä ei ollut koskaan vavahtanut, kun sattui Jeanin kättä
hipaisemaan; ei hänelle koskaan ollut juolahtanut mieleen, että kukaan
häneen enää rakastuisi. Unhotusta, lohdutusta hän etsi rauhallisesta
pikku huoneesta. Kun hän sairastaan siellä hoiti ja vaalieli
hiljaisena, toimekkaana, rauhoittui hän ajatellessaan, että veli kohta
palajaa, kaikki on silloin hyvästi, lopulta he kuitenkin, kaikki kolme,
elävät onnellisina eivätkä eroa milloinkaan. Levollisena ja
luottavaisena hän puhuu tulevaisuudesta, hänestä se oli ihan
luonnollista, että kävisi niinkuin hän ajatteli -- hän ei sen
pitemmältä sitä punninnut, eihän hän tiennyt antaneensa Jeanille
sydäntään.
Mutta kun hän eräänä päivänä oli sairashuoneesen lähtemässä, huomasi
hän keittiössä preussiläisen kapteenin ja kaksi upseeria -- hän
kauhistui, veri hyytyi suonissa, ja hän tiesi nyt, miten paljon hän
Jeanista piti. Ne tiesivät nyt varmaan nuo miehet, että sairas oli
siellä, ne tulivat nyt vaatimaan häntä pois, ne vangitsevat hänet ja
vievät Saksaan nääntymään linnassa. Hän kuunteli, koko ruumis vapisi,
sydän oli pakahtua.
Kapteeni, lihava mies, joka joltamoisenkin sujuvasti puhui ranskaa,
nuhteli Fouchardia ankarasti.
-- Tämä menee jo liian pitkälle. Se on julkeutta! Olen itse tullut
teille ilmoittamaan, että jos sellaista vielä kerran tapahtuu, niin en
jätä sitä rankaisematta.
Ukko töllisteli siinä suu auki eikä ollut ymmärtävinään niin mitään.
-- Mitä tarkoitatte, herra kapteeni...?
-- Elkää ärsyttäkö minua! Te tiedätte hyvin hyvästi, että ne kolme
lehmää, jotka meille sunnuntaina möitte, olivat pilautuneita ...
nii-in, ihan pilautuneita ... ruttoon kuolleita, koska ne ovat
myrkyttäneet sotamiehet -- kaksi on jo heittänyt henkensä.
Fouchard huudahti muka harmissaan: pilautuneita ... minun lehmäni!
Sellaista lihaa ... murakkaa, maukasta, parasta, mitä eläissänne olette
nähnyt ... lihaa, joka kelpaa vaikka sairaan ravinnoksi!
Hän huusi ja peuhasi ja selvitti, että oli rehellinen mies, joka
ennemmin leikkaisi omaa lihaansa kuin möisi huonoa. Kolmekymmentä
vuotta oli hän ollut teurastajana eikä vielä kukaan ollut milloinkaan
kyennyt moittimaan hänen tavaraansa kelvottomaksi -- eikä häntä voida
syyttää pettäneen ketään painossa eikä lihan hyvyydessä.
-- Lehmät olivat terveitä kuin jänikset, herra kapteeni, ja jos teidän
sotamiehenne sairastavat vatsatautia, niin on se liiasta syömisestä
taikka lienee joku hyväkäs pistänyt pataan myrkkyä...
Suu kävi kuin rokkapata ja samaan suuntaan tulvasi sieltä olettamisia
jos jonkinlaisia, niin että kapteeni vihdoin tuskastuneena keskeytti
hänet.
-- Tarpeeksi jo tästä! Olen varoittanut, tiedätte tehtävänne. Ja vielä
yksi asia: me epäilemme teitä kaikkia, koko kylän asukkaita, että
suositte Dieuletmetsän sala-ampujia, jotka taas toissapäivänä ampuivat
meiltä vahdin kuoliaaksi. Kuulkaa, olkaa varuillanne! Muuten se
ystävyys tulee vielä kalliiksi.
Preussiläisten mentyä kohautteli Fouchard olkapäitään, virnistäen hyvin
halveksivasti. Pilautunutta lihaa -- totta kaiketi -- pilautunutta
lihaahan hän oli heille myönyt, eiväthän ne häneltä muuta olleet
saaneetkaan! Kaikki raadot, jotka talonpojat olivat hänelle tuoneet,
itsekuolleet eläimet, joita ojista oli löydetty ... hm, eikö se hyvin
kyllä kelvannut mokomille syöttiläille?
Hän iski ilkeästi silmää Henriettelle, joka jo vähän rauhoittui.
-- Ja sittenkin on ihmisiä, jotka ihan vasten silmiä sanovat minulle,
etten ole isänmaan ystävä! Tehkööt samalla tavalla, myökööt
pilautunutta lihaa ja ottakoot ökämaksun. Ei isänmaan ystävä! Ehkäpä
olen lehmänraadoilla tappanut preussiläisiä enemmän kuin moni sotamies
pyssyllään!
Jean tuli hyvin levottomaksi, kun sai kuulla, mitä oli tapahtunut. Jos
saksalaiset virastot rupeavat epäilemään Rémillyläisten ja
Dieuletmetsän sissien vetävän yhtä köyttä, niin saattavat ne minä
hetkenä hyvänsä tulla huoneita tarkastamaan ja löytävät hänet. Hän oli
tulisessa tuskassa, sillä hän ei missään nimessä olisi tahtonut saattaa
talonväelle harmia, vielä vähemmän ikävyyksiä Henriettelle. Mutta
Henriette pyysi ja rukoili, kunnes Jean vihdoin myöntyi viipymään vielä
muutamia päiviä, sillä haava parani niin hitaasti eikä hän muutenkaan
ollut niin voimissaan, että olisi kyennyt kulkemaan pohjoiseen tai
Loiren armeijaan, joka oli äsken muodostettu.
Joulukuun puoliväliin mennessä he viettivät surullisimmat, ikävimmät
päivänsä koko yhdessä-olonsa aikana. Pakkanen oli niin kova, että pieni
tulisija ei enää kylliksi lämmittänyt huonetta. Kun he ikkunasta
näkivät, miten paksulti lumi peitti maan, ajattelivat he Mauricea, joka
oli kuin haudattu jäiseen Pariisiin, eivätkä he mitenkään tietoa
hänestä saaneet. Lakkaamatta sama kysymys: mitä hän teki; miksei hän
sanaakaan kirjoittanut? Eivät uskaltaneet sanoa, mitä epäilivät: hän
oli haavoitettu, oli sairas -- kenties kuollut. Sanomalehtien niukat
tiedot eivät suinkaan heitä rauhoittaneet. Monet hyökkäykset olivat
onnistuneet -- ne tiedot kuitenkin heti ilmoitettiin vääriksi -- mutta
joulukuun 2 päivänä -- tiesi huhu -- oli kenraali Ducrot voittanut
Champignyn taistelussa, seuraavana päivänä hänen jo kuitenkin täytyi
jättää asemansa ja peräytyä Marnen toiselle puolelle. Paljoa
vaarallisempi vihollinen ahdisti nyt Pariisia -- nälänhätä; samoin kuin
jo ennemmin raavaseläimet, olivat nyt jo perunatkin tiukassa -- kaasua
eivät enää yksityiset saaneet käyttää -- kadut olivat pimeät -- ja
niitä valaisivat nyt ristiin rastiin sinkoilevat kranaatit.
Ei kukaan heistä syönyt, ei juonut ajattelematta Mauricea ja tuota
kahta miljoonaa raukkaa, jotka olivat elävänä haudatut Pariisiin.
Ylt'ympäri maan, niin hyvin pohjois- kuin keski-Ranskasta tuli yhtä
surullisia tietoja.
Pohjoisessa oli 22:n armeijan-osaston, joka oli muodostettu
nostoväestä, muutamista rekryyttikomppanioista sekä sotamiehistä ja
upseereista jotka olivat pelastaneet nahkansa Sedanissa ja Metzissä,
täytynyt luovuttaa Amiens ja peräytyä Arrasiin päin, Rouenkin oli
vuorostaan joutunut vihollisten käsiin -- ilman että tuo kourallinen
epäjärjestyksessä oleva, harjautumaton joukko tosiperään olisi
yrittänytkään sitä puolustaa.
Keski-Ranskassa oli Loire-armeijan voitto Coulmiersissa marraskuun 3
päivänä elvyttänyt toivoa: Orléans valloitettiin viholliselta,
baijerilaiset ajettiin pakoon, Etampesin kautta marssittiin Pariisia
pelastamaan. Mutta joulukuun 5 päivänä prinssi Fredrik Kaarle valloitti
Orléansin uudelleen -- halkaisi Loire-armeijan kahtia, kolme sen
osastoa vetäytyi Vierzoniin ja Bourgesiin ja kaksi kenraali Chanzyn
johdolla Mansiin peräytyi kunniakkaasti, taisteli kokonaisen viikon.
Preussiläiset olivat kaikkialla. Dijonissa, ja Dieppessä, Mansissa ja
Vierzonissa. Melkeinpä joka aamu kuuli aina jonkun linnoituksen
antautuneen.
Syyskuun 28 p:nä menetettiin Strassburg, -- neljäkymmentäkuusi päivää
sitä oli piiritetty, kolmekymmentäseitsemän pommitettu, -- muurit
murskana, ja talot raunioina, muistopatsaat pirstaleina -- siinä
hävityksen jälet.
Laonin linna oli lentänyt ilmaan, Toul antautunut ja niitä seurasivat
surusaatossa: Saissons ynnä 128 kanuunaa, Verdun ja 136, Neufbrisach ja
100, La Fère ja 70, Montmédy ja 65. Thionvillesta nousivat liekit;
kaksitoista viikkoa hurjasti vastustettuaan avasi Pfalzburg porttinsa.
Koko Ranska oli tulessa, kanuunain jyminä ja pauke näytti sen
kerrassaan hävittävän.
Muutamana aamuna kun Jean välttämättömästi tahtoi lähteä, tarttui
Henriette hänen käteensä ja pakotti hänet jäämään, huudahtaen
epätoivoisesti ei, voi ei, ei! Minä rukoilen teitä, elkää jättäkö minua
yksin!... Te olette vielä liian heikko, odottakaa muutama päivä... Minä
lupaan laskea teidät paikalla, kun lääkäri sanoo teidän olevan siksi
voimissanne, jotta jaksatte taistella.