Sinä aamuna olivat Jean ja Maurice viimeisen kerran kuulleet
ranskalaisen rummun iloista pärinää. He olivat nyt matkalla Saksaan
toisten vankien kanssa, preussiläisiä osastoja etu- ja takajoukkona,
saksalaisia sotilaita, painetit käsissä, vahtina oikealla ja
vasemmalla. Saksalaisen rummun kovaa räminää he kuulivat joka
vahtipaikassa.
Maurice ihastui, kun huomasi käännyttävän vasemmalle -- Sedanin kautta
siis mentäisiin. Ehkäpä hän vielä kerran näkisi Henrietten. Viiden
kilometrin matka erotti Igesin niemen Sedanista. Se oli siksi pitkä,
että Maurice huomasi turhaan iloinneensa vapautuksestaan. Uutta tuskaa
tuottivat nuo vankikurjat, aseettomat sotilaat, joita kiirehtien
hätistettiin eteenpäin kuin pelästynyttä lammaslaumaa. Viikkokauden
nälkää kärsittyään olivat he niin laihtuneet, repaleet, likaiset, että
luuli poliisin teiltä ja kujilta koonneen heidät epäiltävinä
irtolaisina. Torcyn esikaupungissa pysähtyivät ihmiset kaduille ja
porteille, katsoen heitä surullisen synkkinä. Maurice ei rohennut
päätänsä nostaa.
Jean, joka oli käytännöllisempi ja karaistumpi, mietti tuhmuuttaan, kun
ei ollut leipiä ottanut mukaansa. Lähdön hätäkässä eivät he olleet
syöneet ja jalat nyt tuskin enää kantoivat. Sama oli laita toistenkin
vankien, sillä moni tarjosi katsojille rahaa ja pyysi ja rukousti ostaa
jotain syötävää. Muuan sairaannäköinen pitkä roikale heilutti kättään
vartijain ylitse ja epätoivoissaan houkutteli syötävää kultarahalla.
Jean tähysteli tarkasti ja huomasi etäällä puolitusinaa leipiä
muutamassa leipuripuodissa. Ennen muita hän ehätti leipurille viiden
frangin rahan ja tahtoi kaksi leipää. Hänen vieressään kulkeva
preussiläinen tyrkkäsi hänet riviin, vaan Jean vaati rahansa takaisin.
Mutta kapteeni, pieni paljaspäinen julkeanaamainen olento syöksyi
sinne. Hän ojensi pyssyn Jeania kohti ja uhkasi ampua jok'ainoan, joka
uskaltautuisi rivistä poistua. Kaikki jo kyyristyivät ja katsoivat
maahan ja kulkua jatkettiin, kuuliaisen, pelästyneen lammaslauman
tasaista kulkua.
-- Sietäisi tulisen korvapuustin, murisi Maurice vihoissaan. Kumpa
saisi nyrkillään häneltä hampaat kitaan jysäyttää. Siitä lähtien
kiusasi häntä kapteenin korvapuustia kaipaava naama. Marssittiin
Sedaniin, mentiin Maasin sillan yli, raakuudet uudistuivat lakkaamatta.
Muuatta naista, joka yritti syleillä nuorta kersanttia, -- äiti ne
varmaankin oli -- tyrkkäsivät pyssynperällä niin kovasti, että hän
kaatui. Turennen torilla kääntyi väkivaltaisuus asukkaihin, jotka
heittivät ruokaa vangeille. Suurkadulla lankesi muuan heistä, kun oli
ottamaisillaan pulloa, jonka eräs nainen hänelle ojensi, vahtisotilas
potki kunnes toinen pääsi jaloilleen. Sedan, joka kahdeksan päivää oli
nähnyt surkeaa vankienkuletusta, ei ollut tottunut siihen, jokainen
uusi joukkue, jota ruoskalla ajettiin eteenpäin, herätti samaa syvää
sääliä, samaa oikeutettua kiukkua.
Jeankin, joka oli tyyntynyt, ajatteli Henrietteä, ja yhtäkkiä hän
muisti Delaherchen. Hän nykäsi ystäväänsä.
-- Silmääppäs hetkisen perästä, ehkä tulemme heidän kadulleen!
Kun he kääntyivät Maquan kadulle, huomasivat he jo kaukaa monta päätä,
jotka tirkistivät tehtaan suuresta ikkunasta. He tunsivat Delaherchen
ja hänen vaimonsa, jotka kyynäspäisillään olivat ikkunassa; heidän
takanaan näkyi Delaherchen vanha rouva vakavana. Heillä oli leipiä ja
tehtailija viskeli niitä nälistyneille vangeille, jotka ahneina
koettivat saada niitä käsiinsä.
Maurice oli heti huomannut, ettei hänen sisarensa ollut siellä. Jean
oli levoton, kun näki leipäin lentelevän ilmassa, sillä hän pelkäsi,
ettei niistä riitä heille. Hän heilutti kättään ja huusi: antakaa
meille! antakaa meille!
Delahercheläiset näkyi ihastuvan ja hämmästyvän. He viittoivat ja
antoivat merkkejä, osottaen iloaan. Gilberte tahtoi ihan
välttämättömästi itse heittää Jeanille viimeisen leivän ja viskasi sen
niin kömpelösti, että purskahti nauramaan.
Maurice, joka ei voinut pysähtyä, kääntäytyi ja kysäsi levottomasti:
missä Henriette on? Missä?
Delaherche vastasi jotain, vaan jalkain kopinalta ei siitä saanut
selvää. Luultavasti hän arvasi, että Maurice ei kuullut, sillä hän
viittoili ja osotti monasti etelään. Joukkue kääntyi jo Ménilin
kadulle, tehtaan pääty katosi näkyvistä, ei näkynyt enää muuta kuin
nenäliina, jota joku liehutti.
-- Mitä hän sanoi? kysyi Jean.
Maurice katseli levottomasti ympärilleen, vaan turhaan.
-- En tiedä, minä en ymmärtänyt. Olen tulisessa tuskassa, kunnes saan
tietoja.
Kulkua kesti; välinpitämättöminä preussiläiset, voittajat, pakottivat
vankeja joutuisammin liikkumaan. Ménilportista he menivät, Sedan jäi,
ja puolijuoksussa kuin pakenevat riennettiin eteenpäin.
Bazeillesin kautta kulkiessa Jean ja Maurice ajattelivat Weissiä ja
kokivat tuhkakasoista etsiä taloa, jota hän niin urhoollisesti oli
puolustanut. Nälkäleirissä oli heille kerrottu kylän hävityksestä,
tulipaloista ja verilöylystä; mutta niin julmaksi he eivät olleet sitä
kuvailleet. Vielä kahdentoista päivän perästä rauniot savusivat.
Tuskin kymmentä taloa oli jälellä. Lohdutuksekseen he kohtasivat
kärriä, pieniä ja suuria, jotka olivat täynnä baijerilaisten
taistelutantereelta kerättyjä päähineitä ja pyssyjä. Oli noita roistoja
ja murhapolttajia kuitenkin hyvästi surmattu, ja se kevensi mieltä.
Douzy oli määrätty aamiaispaikaksi. Ei ollut helpointa sinne pääsy.
Vangit, jotka eivät olleet saaneet mitään syödäkseen, uupuivat pian. Ne
taas, jotka eilen olivat syöneet kylläkseen, eivät jaksaneet liikkua,
pää oli raskas ja polvet vapisivat. Kun pysähdyttiin niitylle kylän
vasemmalle puolen, heittäytyivät kurjaset maahan eivätkä jaksaneet
syödä. Viiniä ei ollut. Armeliaat naiset, jotka sitä olisivat tuoneet,
ajettiin pois. Muuan säikähdyksissään lankesi ja niukautti jalkansa;
kyyneleitä ja valituksia, -- preussiläiset ottivat pullot ja joivat
viinin suuhunsa. Joka askeleella talonpojat osottivat hellyyttä
vangituille sotamiesraukoille, mutta kenraaleille he olivat tylyjä ja
ynseitä -- kerrottiin. Muutama päivä sitten olivat Dozylaiset
pilkanneet vartijaston kenraaleja, jotka kunniasanansa annettuaan
olivat saaneet mennä Pont-à-Mousoniin. Tiet olivat vaaralliset;
työmiehet, pakenevat sotamiehet, karkulaiset -- kaikki ne viikate
kädessä hyökkäilivät upseereja vastaan ja uhkasivat silpoa heidät
kappaleiksi, raukkamaiset pelkurit, jotka olivat myöneet itsensä, sillä
huhu tiesi jo petoksesta, joka vielä kahdenkymmenen vuoden perästä oli
niillä seuduin niin tuoreessa muistissa, että halveksittiin jokaista,
jolla oli ollut nauha olkapäässä.
Maurice ja Jean söivät puolet leivästä ja särpimeksi ryyppäsivät
kulauksen konjakkia, jota muuan kunnon talonpoika oli pannut heidän
kenttäpulloonsa. Hirmuisen vaikeaa oli liikkeelle lähteminen. Vaikka
matka Mouzoniin, yöpaikkaan, ei ollut kovin pitkä, oli se äärettömän
rasittava. Valittaen nousivat sotamiehet seisomaan, pieninkin lepo oli
kerrassaan jäykistänyt jäsenet. Monen jaloista vuosi verta, ne
riisuivat sukkansa ja kenkänsä ja kulkivat paljain jaloin.
Punatauti raivosi yhä. Jo ensimmäisen kilometrin päässä uupui muuan
sotilas ja jätettiin tiepuoleen -- kaksi jäi vähän etempänä aidan
viereen, josta ne vasta iltamyöhällä eräs vanha vaimo korjasi. He
horjuivat kaikki ja kulkivat keppien varossa, joita preussiläiset --
piloillaan ehkä -- olivat antaneet heidän taittaa metsän rinteestä.
Kerjäläisjoukolta he näyttivät haavoineen ja läähättäen, kuihtuneita
kun olivat. Raa'asti heitä yhä kohdeltiin; ne, jotka toisista
erkanivat, jos kohta luonnollisesta syystä, saivat keppiä kokea.
Jälessä kulkevan plutonan oli käsketty pistää kuoliaiksi jokainen, joka
yritti jääpyä. Kun muuan kersantti kieltäytyi kulkemasta, käski
kapteeni kaksi miestä häntä kainaloista laahaamaan, kunnes kurjanen
suostui astumaan. Pahimpana kiusanhenkenä oli pieni, kaljupää kapteeni,
se joka oli korvapuustia vailla. Hän osasi hyvästi ranskaa ja parjasi
sotamiehiä heidän omalla kielellään niin törkeästi, että se kirveli
kuin ruoskanisku.
-- Voih, ärisi Maurice hurjistuneena, kunpa saisi tuon heittiön
kynsiinsä, niin peittoisi häntä niin, ettei veritilkkaa häneen jäisi!
Hän oli niin vihainen, että hänen voimansa olivat lopussa. Kaikki häntä
kiusasi, preussiläisen rummun räikeä pärinä kiihotti hänen hermojaan
niin, että mieli ulvoa kuin eläin.
Ennen kuin tuo kauhea matka sinä päivänä päättyisi, olisi hän
auttamattomasti kadottanut järkensä. Hirveästi häntä kiusasivat
ihmisten sääliväiset katseet jo pikku kylissäkin. Mitä sitten, kun
tulevat Saksaan ja kaupunkilaiset keräytyvät heidän ympärilleen
pilkkaaman ja ilkkumaan. Hän kuvitteli, mitenkä heidät sullotaan
eläinvaunuihin, miten luonnottoman paljon he matkalla saavat kärsiä ja
minkälaista on iloton elämä linnoituksissa pimeinä, synkkinä, sateisina
talvipäivinä. Ei, ei, parempi kuolla paikalla, parempi maantielläkin
heittää henkensä Ranskassa kuin kuukausmääriä kitua vihollisen
tervapimeissä vankikomeroissa!
-- Kuuleppas, hän kuiskasi Jeanille, joka kulki hänen vieressään, ole
varuillasi kun tulemme metsän rinteeseen -- pujahdamme siinä metsään.
Belgian raja on lähellä -- ainahan saamme käsiin jonkun, joka sinne
opastaa.
Jeankin oli harmissaan toisinaan samaa miettinyt. Hän oli kuitenkin
maltillisempi ja selväjärkisempi.
-- Oletkos hullu? sanoi hän. Ampuvathan ne meidät -- ja siinä olemme
sitten.
Maurice väitti, että saattaisivathan he ampua harhaan ja, toisekseen,
mitähän se sitten teki, jos he kuolisivat.
-- Olkoon menneeksi, virkkoi Jean, jos onnistuisimme. Mutta minne me
sitten joudumme? Entä pukumme? Näethän, että koko seutu on täynnä
preussiläisten vartijastoja. Toiset puvut meillä ennen kaikkea
_täytyisi_ olla. Ei -- hyvä ystävä -- se on uhkarohkeata enkä minä
anna sinun ruveta hulluttelemaan.
Jean tarttui hänen käsivarteensa -- he olivat nojaavinaan toisiinsa --
ja puhui hänelle rauhoittavasti, nuhdellen hellästi.
Joku kuiskasi aivan heidän takanaan. He käänsivät päätään. Chouteau ja
Loubet olivat aivan heidän kintereillään; hekin olivat aamusella
lähteneet Igesin niemeltä, ja heitä olivat ystävykset koko päivän
karttaneet. Chouteau oli luultavastikkin kuullut Mauricen
pakenemistuumat, koska hän heti käytti niitä hyväkseen. Hän suhahti
heille korvaan: kuulkaapas! Lähdetään. Se on mainiota. Moni on jo
ottanut jalat alleen. Ei tästä anneta noitten roistoin meitä koirain
tavalla laahata maahansa. Me neljä -- niin, eiköhän lähdetä yhdessä
huvittelemaan?
Mauricelle se oli tulta tappuroihin. Mutta Jean käännähti ja sanoi
kiusaajalle: jos sinulla on niin kiire, niin ala laputtaa. Mitä sinä
oikeastaan aprikoit?
Hän vähän nolostui, kun korpraali katsoi häntä suoraan silmiin, ja
tunnusti oikean aikeensa: jos meitä on neljä, näet sen, niin ainahan
sitä paremmin ... onnistuisivathan toiset, jos sattuisikkin joku ...
jääpymään.
Kieltäen, mutta päättävästi Jean pudisti päätään. Hän epäili sitä
miestä, hän sanoi, Chouteau oli viekas. Jean pelkäsi hänen kavalia
tuumiaan. Hän sai käyttää kaiken vaikutusvoimansa estääkseen Mauricea
suostumasta, sillä kohta olisi ollut mukava paeta. Kuljettiin juuri
tiheän metsikön ohi, pieni pensaikko sen vain maantiestä erotti.
Muutamalla hyppäyksellä pensasten yli metsään ja -- pelastettu.
Loubet ei ollut suutansa avannut. Hän tuntui vaaniskelevan, hänen
tiihakat, viekkaat silmänsä väijyivät sopivaa hetkeä, sillä hän oli
saanut päähänsä, ettei lähde Saksan linnoihin homehtumaan. Luultavasti
hän luotti nopeuteensa ja viekkauteensa -- ne olivat hänet ennenkin
pelastaneet. Yhtäkkiä hän virkahti: tehkää kuin tahdotte ... minä
menen!
Hän hypähti pensaikkoon ja Chouteau perästä. Kaksi preussiläistä
potalsi jälkeen, vaan kukaan ei tullut lähettäneeksi kuulatuiskua.
Kaikki kävi kuin tuulessa. Tuskin huomasi, mitä tapahtui. Loubet
puikkelehti pensasten välitse, oli jo pääsemäisillään metsään, kömpelö
Chouteau taas joutumaisillaan kiinni. Voimiaan ponnistaen viimemainittu
saavutti toverinsa, pisti jalkansa eteen, Loubet kompastui, ja
sillaikaa kun molemmat preussiläiset tarttuivat häneen, katosi petturi
metsään. Vihdoinkin muistettiin pyssyt, ja muutamia laukauksia pamahti.
Karkuria ajettiin takaa, vaan tuiki turhaan.
Kiinnisaajat pieksivät maassa viruvaa Loubetia. Vihan vimmassa syöksyi
sinne kapteeni ja sanoi siitä kyllä toisille esikuvan valmistavansa.
Päällikön sanat yllyttivät sotamiehiä. Potkauksia ja lyöntiä sateli, ja
kun vankiparka vihdoinkin nostettiin maasta, oli häneltä toinen
käsivarsi poikki ja pää halki. Ennen Mouzoniin tuloa hän jo heitti
henkensä kärrissä, johon muuan hyväsydäminen talonpoika oli hänet
ottanut.
-- Siinä sen näet, kuiskasi Jean Mauricelle.
Molemmat silmäsivät harmissaan tiheää metsää, jossa tuo kurja kavaltaja
riemuitsi vapaudestaan. Samalla he säälien ajattelivat raukkaa, joka
oli hänen uhrikseen joutunut. Mies ei tosin ollut suuriarvoinen, vaan
iloinen veitikka hän oli, selväjärkinen eikä ollenkaan tuhma. Niin
käypi tässä maailmassa -- sukkela vikkelän voittaa.
Maurice ei ottanut siitä oppia, Mouzonissa pälkähti hänen päähänsä taas
pakeneminen. He olivat tulleet sinne niin perin väsyneinä, että
preussiläisten täytyi heitä auttaa niitä harvoja telttoja kuntoon
pannessa, jotka heille käytettäviksi annettiin. Majapaikka,
vesiperäinen niitty, oli lähellä kaupunkia. Surkeinta oli, että
edellisenä päivänä oli toinen vankijoukkue majaillut samassa paikassa,
siinä oli nyt niin siivotonta, se oli oikea lokakasa. Siinä olisi ollut
aivan mahdotonta olla, joll'ei ihan likeltä olisi löydetty suuria
litteitä kiviä pohjaksi. Iltaa ei voinut muuten päivään verratakkaan,
preussiläiset olivat inhimillisempiä, sitten kuin kapteeni oli
poistunut; hän istui luultavasti kapakassa. Aluksi sallivat
vahtisotilaat lasten heitellä hedelmiä, omenoita ja päärynöitä
vangille. Sitten saivat jo kyläläisetkin tulla leiriin, ja kohta oli
siellä ihan vilinään kaikellaisia kaupustelijoita, miehiä ja naisia,
jotka möivät leipää, viiniä, jopa sikarejakin. Kaikki, joilla rahaa
oli, söivät, joivat ja tupakoivat. Hämärissä näytti hälisevä leiri
markkinapaikalta.
Maurice ja Jean puhelivat telttansa takana. Yhtäkkiä äänsi edellinen:
minä en jaksa enää kestää tätä, minä pakenen, hämärissä. Huomenna
olemme kaukana rajalta ... silloin se on jo myöhäistä.
-- Tehdään niin, paetaan jumalan nimessä, kuului viimein Jeanin
vastaus. Hänkään ei enää jaksanut vastustaa pakenemishaluaan. --
Tottapahan päivä neuvon tuopi.
Hän tarkasteli myöjiä. Moni toveri oli hankkinut itselleen mekon ja
housut -- kerrottiin näet hyväntahtoisten kyläläisten keränneen
kasottain vaatteita helpottaaksensa vankien karkaamista. Heti pisti
hänen silmäänsä sievä kuustoista-vuotias tyttö -- kaunissilmäinen,
vaaleatukkainen, jolla oli kädessä kori ja siinä kolme leipää. Hän ei
kaupitellut tavaroitansa niinkuin muut, kuleskeli hitaasti, levottomana
omituisesti hymyillen. Päätään kääntämättä hän tarkasteli tyttöä, he
katsoivat vastakkain kotveroisen. Tyttö lähestyi arasti, ujostellen.
-- Ostatteko leipää?
Jean ei vastannut, viittasi vain kysyvästi. Kun tyttö nyökäytti
päätään, uskalsi hän kuiskata: onko teillä vaatteita?
-- On, leipäin alla.
Ja sitten hän tarjoili tavaroitaan, huusi kovasti: leipää, leipää,
ostakaa leipää!
Mutta kun Maurice yritti pistää kaksikymmen-frangisen hänen käteensä,
livahti hän tiehensä ja jätti korin sinne. He näkivät hänen vielä
kerran kääntyvän, hymyilevän ja kauniilla silmillään heitä hellästi
katsovan.
Kun Jean ja Maurice olivat saaneet korin, eivät he tienneet, mitä
tehdä. He olivat kaukana teltastaan ja niin pyörällä, etteivät sitä
löytäneet. Minne he menisivät vaatteita muuttamaan? Jokainenhan
tarkasteli koria, jota Jean neuvotonna kantoi, ja jokainen tiesi päivän
selvästi, mitä siinä oli. Viimein he päättivät mennä ensimmäiseen
tyhjään telttaan, pistivät sotilaspukunsa leipäin alle koriin ja
työnsivät kiirevilkkaan nutun päälleen; housut jalkaan. Sinne jättivät
korin.
Mutta kovaksi onneksi oli vain yksi lakki. Sen Jean pani väkisin
Mauricen päähän. Itse hän oli avopäin ja kuvitellen vaaraa suuremmaksi
kuin se olikaan hän pelkäsi joutuvansa kiinni. Jonkimmoista päähinettä
etsiessään juolahti hänelle mieleen ostaa hattu vanhalta ukkorähjältä,
joka myöskenteli sikareja.
-- Brysselin sikaria, kolme sousta kappale, kaksi viidellä!
Sedanin taistelun jälkeen tulvaili maahan Belgian tavaroita. Ukko oli
ansainnut jo aikalailla, vaan kärtti kuitenkin väki paljon rasvaisesta
huopahatunkulustaan, kun arvasi, mihin sitä käytettäisiin. Kymmenen
frangia piti siitä Jeanin lievittää, ja sittenkin marmatti ukko aivan
varmasti kylmettyvänsä jäädessään avopäin.
Uusi tuuma pisti Jeanin päähän: hän osti ukon koko sikarivaraston,
kolme-, neljäkymmentä kappaletta. Hattu silmillä huusi hän pitkään
vetäen: Brysselin sikaria, kaksi kolmella sousilla, kaksi kolmella
sousilla!
He olivat pelastetut. Hän viittasi Mauricea edelle. Helposti he
pääsisivät vartijain ohi, sillä Maurice oli älynnyt maassa
sateenvarjon, ottanut sen ja aukaissut, koska vettä tihmoi.
-- Brysselin sikaria, kaksi kolmella sousilla, kaksi kolmella sousilla!
Muutamassa minuutissa oli Jean myönyt koko varastonsa. Naureskellen
tunkeilivat sotamiehet hänen ympärillään, olipahan siinä muuan, joka ei
nylkenyt lähimmäistään! Huokea hinta houkutteli sinne preussiläisiäkin
ja heillekkin hänen täytyi myödä. Hän oli vihdoinkin päässyt
vartijoista ja möi viimeiset sikarinsa lihavalle partasuiselle
kersantille, joka ei osannut ranskaa sanaakaan.
-- Elä hitossa kule niin kiireesti, kuiskasi Jean Mauricelle. Ottavat
vielä kiinni meidät!
Mutta he eivät voineet kulkea hitaasti... Ihan väkisellä heidän täytyi
pysähtyä tienristeykseen, jossa ihmisryhmiä seisoi kapakan edustalla.
Kyläläiset puhelivat aivan levollisesti saksalaisten sotamiesten
kanssa, jotka olivat tarkasti kuuntelevinaan ja sanoivat toivovansa
sadetta yöksi.
Yhtäkkiä he huomasivat lihavan herran heitä tarkastavan -- joka jäsen
vapisi -- mutta kun tuntematon ystävällisesti myhäili, rohkaistuivat he
hiljaa kysäsemään: onkohan Belgiaan vievällä tiellä vartijoita?
-- Vartijoita siellä on; vaan menkää ensin tuon metsän läpi ja
kääntykää sitten vasemmalle kenttäin poikki.
Metsässä jylhäin puitten keskellä, äänettömässä hiljaisuudessa he vasta
käsittivät vapautensa ja syvän mielenliikutuksen valtaamina he
syleilivät toisiaan. Maurice nyyhkytti hermostuneesti, ja kirkkaat
kyynelkarpalot vierivät pitkin Jeanin poskia. Ohi oli kiihottava
jännitys, he olivat ylen onnellisia ajatellessaan, että kohtalo
vihdoinkin heitä armahtaisi. He syleilivät toisiansa innokkaasti, niin
innokkaasti, että siinä täydellisesti ilmeni se veljesrakkaus, jonka
yhteiset kärsimykset olivat herättäneet; -- ja heidän suudelmansa oli
suloisin ja sitovin maailmassa, suloisempi kuin kenenkään naisen, se
oli ikuisen ystävyyden pysyvin merkki, selvin todistus, että kuuluivat
yhteen.
-- Ystävä kulta, sanoi Jean ja äänensä vapisi, hyvä on, että olemme
täällä, vaan emme ole perillä vielä. Meidän pitää saada selvä, missä
olemme.
Maurice ei ollenkaan rajamaita tuntenut, vaan oli kuitenkin varma, että
ei muuta kuin mennä suoraan eteenpäin.
Varovasti he hiipivät metsänrinteeseen. Siellä he muistivat lihavan
herran neuvon ja kääntyivät vasemmalle mennäksensä sänkipellon yli.
Mutta kun he tulivat tielle, jonka molemmilla puolilla kasvoi
poppelimetsää, huomasivat he preussiläisen vartijaston. Vartijan
painetti välkkyi ja muutamat sotilaat, jotka istuivat maassa,
lopettelivat syöntiään ja puhelivat. Kauhistuksissaan he kääntyivät
metsään. Olivatkohan ne nähneet heidät? He olivat kuulevinaan ääniä ja
askeleita, melkein kokonaisen tunnin he harhailivat risukossa ja
tulivat aina samaan paikkaan, eivät tienneet enää ilmansuuntiakaan;
välistä juoksivat kuin haavoitetut eläimet, välistä seisoivat ihan
kivettyneinä ja tuskan hiki valui ruumista pitkin -- tammen olivat
luulleet preussiläiseksi. Viimein he joutuivat samalle tielle,
ainoastaan kymmenen askelen päähän preussiläisestä vartijasta, aivan
lähelle sotamiehiä, jotka ratki rauhassa lämmitteleytyivät nuotiolla.
-- Kova onni kuitenkin! murahti Maurice. Metsä on lumottu.
Vihollinen hörösteli. Oksat risahtelivat, kiviä vierähti.
-- Kuka siellä? huusi vartija. Vastaamatta pinttivät Jean ja Maurice
pakoon. Sotamiehet tempasivat pyssynsä -- ja luotia sateli metsään.
-- Tuhat tulimaista! kirosi Jean hammasta purren ja oli vähällä
kirkaista tuskasta.
Luoti oli sattunut vasempaan pohkeeseen, ja hän vaipui puuta vasten.
-- Sattuiko luoti? kysyi Maurice huolestuneena.
-- Jalkaan sattui... Tässä sitä nyt ollaan.
Hengästyksissään he kuuntelivat, kuuluiko takaa-ajajia.
Ampuminen oli tauonnut, -- kuolon hiljaisuus kaikkialla. Preussiläisiä
ei näyttänyt haluttavan juoksenteleminen.
Jean valitti, kuin yritti kohottautua. Maurice tuki häntä.
-- Etkö voi astua?
-- Astua? Elä sitä kysykkään!
Jean oli aina niin tyyni, mutta nyt hän ihan vimmastui. Hän puristi
kätensä nyrkkiin, hän olisi tahtonut tapella.
-- Tuhat tulimaista! Ammuttaa koipeensa, silloin kuin jalkoja paraiten
tarvitaan! Minusta ei ole enää muualle kuin leppälautalle ja
myötävirtaan. Pelasta nokkasi sinä, yksin.
Maurice hymyili.
-- Elä nyt hupsi.
Hän kohotti Jeania kädestä; heidänhän pitäisi rientää.
Suurella vaivalla he kulkivat muutaman askeleen, pysähtyivät sitten
taas levotonna, sillä metsän rinteessä näkyi pieni talo. Veräjä oli
sepposelällään, talo pilkkosen pimeä ja näytti autiolta. Viimein he
uskaltautuivat pihalle ja hämmästyksekseen löysivät sieltä satuloidun
hevosen. Minkätähden se siellä oli, sitä he eivät saaneet selväksi.
Kenties omistaja tulee pian taikka lienee hän tuolla pensaan takana
kuoliaaksi ammuttuna. He eivät siitä koskaan tietoa saaneet.
Mutta Mauricelle juolahti jotain mieleen; se oikein elähytti häntä.
-- Kuuleppas! Raja ei ole kaukana, ja täytyyhän meillä kuitenkin olla
opas. Mitähän jos menisimmekin Rémillyyn Fouchard enon luo? Minä tunnen
pienimmätkin polut, niin että ummessa silminkin sinne osaan. Se oli
sukkela tuuma. Minä nostan sinut hevosen selkään, ja Fouchard eno
meistä kyllä huolen pitää.
Ensiksi hän tarkasti Jeanin jalkaa. Siinä oli kaksi reikää. Luoti oli
kaiketi toisesta tullut pois muserrettuaan sääriluun. Verta ei enää
paljon vuotanut. Pohkeen ympärille hän sitoi nenäliinan hyvin lujaan.
-- Pelasta henkesi yksin! Jean sanoi toistamiseen.
-- Ole hiljaa, eläkä hupsi!
Kun Jean oli hyvästi satulassa, tarttui Maurice ohjaksiin, ja niin
lähdettiin. Kello oli yhdentoista paikoissa. Maurice arveli kolmessa
tunnissa ennättävänsä perille vaikka astutellen kulkisi. Mutta mitenkä
he pääsevät Maasin yli? Hän oli aivan toivoton. Mouzonin siltaa
varmasti vartioitiin. Viimein hän muisti Villersin lautan ja toivoen,
että sallimus heitä vihdoinkin auttaisi, lähti hän umpimähkään joen
oikeaa rantaa niittyin ja peltoin poikki mainittua kylää kohti.
Alussa meni kaikki hyvin. Noin neljännestunti täytyi heidän kuitenkin
muutaman ratsuväki-vartijaston tautta piilotella erään muurin suojassa.
Rupesi satamaan ja Mauricen oli hyvin vaikea pysytellä liejuisella
tiellä hevosen rinnalla, joka onneksi oli säveä ja tottelevainen.
Villersissä onnistui mainiosti: lautturi oli juuri tuonut baijerilaisen
upseerin ja saattoi heidät paikalla toiselle rannalle. Vasta kylän
läheisyydessä vastukset alkoivat, siellä he olivat aivan
joutumaisillaan vartiomiesten käsiin, joita oli asetettu pitkin
Rémillyn tietä. Heidän täytyi uudelleen palata kentälle ja kulkea
siellä ristiin rastiin. Usein he saivat pitkiä matkoja kierrellä taikka
pujotella pensasten ja risukkojen läpi.
Jeanissa oli kuume. Melkein tiedotonna hän vaipui hevosen kaulaa vasten
ja tarrautui molemmin käsin sen harjaan. Maurice heitti ohjakset
käsivarrelleen ja piteli Jeania kiinni jalasta, ettei hän putoisi.
Kaksi tuntia melkein kesti harhaileminen; hevonen kompasteli
lakkaamatta ja oli monasti pudottaa kannettavansa. Surkea oli nähdä,
miten hevonen horjuvin jaloin ja lian vallassa, koki pyrkiä eteenpäin,
mies sen selässä tiedotonna, ja toinen puolikuolleena kulki vieressä,
-- ainoastaan järkähtämätön ystävyys piti häntä vielä pystyssä. Aamu
sarasti, ja viidettä käydessä he vihdoinkin pääsivät Rémillyyn.
Pihalla asuinrakennuksen edessä, joka komeana ylvästeli Haracourtsalmen
rannalla, asetteli Fouchard kärriin kahta edellisenä iltana
teurastettua lammasta. Kun hän näki sisarensa pojan niin kurjassa
tilassa, suuttui hän, ja Mauricen selitykset hän kärsimättömästi
katkaisi. Vai niin! Vai pitäisi minun sinun ja sinun ystäväsi takia --
syyttä pakotta -- joutua tekemisiin preussiläisten kanssa? Jumal'auta!
silloin voisin yhtä hyvin paikalla mennä hirteen.
Hän ei kuitenkaan rohennut kieltää Mauricea ja Prosperia nostamasta
Jeania keittiön suurelle pöydälle. Jean oli yhä tunnotonna. Silvine
juoksutti oman tyynynsä sairaan pään alle. Mutta ukko yhä vain marmatti
-- pahahan sillä oli siinä olla -- ja miksikä he eivät jo suoraa päätä
vieneet häntä sairashuoneeseen, jollainen onneksi kyllä oli Rémillyssä,
vanhassa koulutalossa, kirkon luona, entisessä luostarissa -- suuri
tilava huone.
-- Sairashuoneeseen! toisti Maurice. Jottako preussiläiset
lähettäisivät hänet terveeksi tultua Saksaan! Kaikki sairaathan ovat
heidän. Mitä hullutuksia, eno? Minä en ole sitä varten häntä tänne
tuonut, että antaisin hänet saksalaisille.
Ukko yritti jo näyttää, mistä viisi hirttä on poikki, mutta silloin
tuli mainituksi Henrietten nimi.
-- Mitä? Henriette? kysyi Maurice.
Ja nyt hän vihdoinkin sai kuulla, että hänen sisarensa oli tullut
Rémillyyn jo toissapäivänä. Sedanissa, jossa hän oli niin onnellisena
elänyt, ei hän miehensä kuoltua enää jaksanut olla. Hän oli tavannut
Raucourtin lääkärin, Dalichampin, jonka entuudesta tunsi, ja tohtori
oli häntä kehottanut kokonaan antautumaan sairaanhoitajaksi. Se oli nyt
enää ainoa toimi, joka hänen suruaan vähänkään lievitti, niin oli hän
sanonut. Hän asui maksusta pienessä huoneessa Fouchardin luona, ja
vanhus katsoi häntä suopein silmin, koska hänestä hyötyi. Ukko olikin
aina tyytyväinen, kun mistä vähänkään ansaitsi.
-- Vai on sisareni täällä! sanoi Maurice. Sitä se Delaherche selvitti,
vaikka minä en käsittänyt. No, koska Henriette kerran on täällä, niin
on luonnollista, että mekin jäämme.
Niin väsyksissä kuin olikin, meni Maurice paikalla hakemaan Henrietteä
sairashuoneesta, jossa hän oli ollut yötä. Mutta eno-ukko yhä vain
marisi ja päivitteli, kun ei päässyt lampaanlihaa kaupalle, ennen kuin
oli selvittäytynyt tuosta sotilaasta -- paholaisesta.
Mauricen ja Henrietten palatessa oli Fouchard tutkimassa hevosta
tallissa, jonne Prosper oli sen vienyt. Se oli hyvin uuvuksissa, mutta
muuten vahvarakenteinen, ja ukko näytti siitä pitävän. Hymyillen
nuorukainen lupasi sen hänelle. Henriette vei Fouchardin vähän syrjemmä
ja selitti, ettei Jean suinkaan tahdo mitään ilmaiseksi, ja että hän
itse, Henriette, hoitaisi Jeania pienessä kammarissa tallin takana,
josta preussiläiset eivät parhaalla tahdollakaan häntä löydä. Tehköön
sitten Henriette niinkuin tahtoo, vaikka hänellä puolestaan oli syytä
epäillä, tokko se häntä ollenkaan hyödyttää -- ja hän lähti lihoineen.
Yks kaks saivat Henriette, Silvine ja Prosper huoneen kuntoon ja Jean
kannettiin tilalle. Hän soperti muutamia sanoja, avasi silmänsä, vaan
ei tuntenut ketään.
Maurice tunsi voimansa loppuvan, kun jännittävin hetki oli ohi ja Jean
näytti elonmerkkiä. Hän oli juuri juonut lasillisen viiniä ja söi
lihapalasta, kun Dalichanp ajoi pihalle ollen sairashuoneeseen menossa.
Kooten viimeiset voimansa seurasi Maurice sisartaan ja lääkäriä sairaan
ystävänsä luo, saadaksensa varmasti tietää, miten käy.
Lääkäri oli pieni, tanakka mies, suuripäinen, tukka ja parta
harmahtava, silmät vilkkaat, suunseutu hyvänsävyinen, kasvoissa ilmeni
lujaluonteisuus. Hän oli ruskea kuin uusi vastatervattu vene, sillä hän
oli myötäänsä ulkona ja liikkeessä, valmiina auttamaan lähimmäisiään.
Kunnon mies kerrassaan, vaikkei mikään erikoinen lääkärikseen, mutta
monta hän oli auttanut pitkänä vaikutus-aikanaan.
Tutkittuansa tunnotonta Jeania mutisi hän: pahoin pelkään, että jalka
on leikattava.
Se oli surullinen uutinen.
Kuitenkin hän kohta lisäsi: ehkä sitä ei kuitenkaan tarvitse tehdä,
mutta häntä on tuiki huolellisesti hoidettava, ja sittenkin se vie
aikaa. Nyt on hällä sielu ja ruumis niin uupunut, että emme voi muuta
kuin antaa hänen maata rauhassa. Katsotaan huomiseen.
Hän sitoi haavan ja kääntyi sitten Mauriceen, jonka hän lapsesta oli
tuntenut.
-- Ja teille, hyvä ystävä, on parasta mennä maata.
Maurice tuijotti eteensä, hän ei kuullut lääkärin sanoja. Hän oli
ylenmäärin väsynyt. Hän ei sietänyt mitään, entinen kuumeen tapainen
kiihotus uudistui -- kaikki surut, kaikki kärsimykset aivan sodan
alusta risteilivät hänen mielessään. Ystävä tuossa kuolemaisillaan --
hän itse aseetonna, alastonna, mihinkään kykenemättömänä -- siihenkö
oli uhraavaisuus vienyt? Kurjuus lopputuloksena -- hurja halu heräsi
hänessä -- hän tahtoi kukistaa kohtalon.
-- Ei, ei, kaikki ei siltä ole lopussa, hän huudahti viimein -- ei!
Pois täältä! Viikkokausia, kuukausmääriä Jean saa virua vuoteessa. Minä
en voi jäädä tänne -- minä lähden täältä paikalla, heti paikalla.
Niinhän, tohtori, niinhän? Autattehan minua, että pääsen täältä
Pariisiin?
Pelästyneenä Henriette häntä syleili.
-- Mitä sinä puhut? Niin heikkona ja niin paljon kärsittyäsi! Ei ikinä!
Minä en päästä sinua luotani. Sinä olet osasi suorittanut. Ja
jättäisitkö, hylkäisitkö, minut, joka olen ypö yksin maailmassa?
Sinähän olet ainoani.
He itkivät kumpikin ja suutelivat toisiaan kiihkeästi: hehän olivat
kaksoset, he rakastivat toisiansa syvemmin, hellemmin kuin sisar ja
veli tavallisesti.
Maurice tuli joka hetki yhä levottomammaksi.
-- Minun _täytyy_ lähteä. Minua odotetaan, minä kuolisin tuskaan,
jos en pääsisi täältä. Sinä et voi aavistaakkaan, mitenkä sisuksissani
kuohuu, kun vain ajattelenkaan lepoa ja rauhaa. Tähän se ei saa loppua,
sanon minä, meidän _täytyy_ kostaa. -- Kelle? mitä? -- Sitä en
tiedä. Se vain on varmaa, että kaikki kärsimykset ovat kostettavat --
muuten on mahdotonta elää.
Dalichamp oli tarkasti seurannut Mauricea. hän viittasi Henrietteä
vaikenemaan kunhan Maurice saa nukkua, niin hän varmasti rauhoittuu. Ja
hän nukkui koko päivän, nukkui seuraavan yön, nukkui henkihieverinä
parikymmentä tuntia. Kun hän heräsi, oli hänen päätöksensä
järkähtämätön. Kuumetta hänessä ei enää ollut. Mutta hän oli
alakuloinen ja levoton, sillä lepo oli niin houkutteleva.
Kyynelsilmin täytyi Henrietten suostua hänen lähtöönsä. Lääkäri
puolestaan lupasi helpottaa Mauricen pakoa. Raucourtin sairashuoneessa
oli muuan sairaanhoitaja kuollut, Maurice pukeutui vainajan pukuun,
käsivarteen kiinnitettäisiin punainen risti ja hän menisi Belgian
kautta Pariisiin, sillä se tie oli vielä vartioimatta.
Sinä päivänä ei Maurice talosta hievahtanut, odotti uskollisesti
iltapimeää. Hän tuskin muuten suutaankaan avasi, kun pyytääkseen
Prosperia mukaansa.
-- Eikö enää mielenne tee preussiläisiä pehmittämään?
Prosper, entinen afrikkalainen jääkäri, joka siinä aamiaisekseen leipää
ja juustoa pisteli, vastasi veistään heilutellen: ei -- totta vie -- se
maksa vaivaa. Olen tarpeekseni siitä saanut. Ja mitä hyötyä siitä
ratsuväestä sitten on? Tykkien syötiksi se kelpaa, ei muuksi. Ja se
minua monta kertaa kiukustutti, kun ei meistä sen suurempaa hyötyä
ollut.
Hän vaikeni, mutta jatkoi sitten kuitenkin, luultavasti sotilashaluaan
kukistaakseen: ja paljonpa tuota toisekseen on nyt työtäkin. Tässä on
heti kynnöt ja kylvämiset. Hyvähän se on taistellakin, vaan mitenkähän
kävisi jollei maata muokattaisi? Näettehän itse, etten pääse töiltä.
Eipä siltä, että isäntä tässä on juuri mieleinen -- tokko nähnen
jälkeäkään palkastani -- vaan eläimet alkavat jo minuun perehtyä. Ja
kun tänä aamuna etäältä näin tuon kirotun Sedanin, tuntui oikein
hyvältä olla yksin ja astella auran perässä. --
Hämärissä tuli Dalichamp ajokaluineen. Hän tahtoi itse saattaa Mauricen
rajalle. Fouchard, joka oli mielissään, kun pääsi edes yhdestä, kävi
aina maantiellä asti katsomassa oliko vahtia näkyvissä. Silvine
sillaikaa viimeisteli Mauricen pukua.
Ennen lähtöään lääkäri taas tutki Jeanin jalkaa, vaan ei vieläkään
voinut päättää, oliko se leikattava vai ei. Sairas makasi yhä
horroksissa, ei tuntenut ketään eikä puhunut. Maurice arveli lähteä
jättämättä hänelle jäähyväisiä, mutta kun hän kumartui suudellakseen
häntä poskelle, avasi Jean silmänsä, ja hänen huulensa liikkuivat.
-- Lähdetkö sinä? hän kysyi hiljaa.
Kaikki hämmästyivät. Jean jatkoi: minä kuulin, mitä te puhelitte,
vaikken saattanut hievahtaakaan. Ota rahat. Ne ovat housun taskussa.
Rykmentin kassan rahoista, joita jakamassa hekin olivat osallisina
olleet, oli heillä jälellä parinsadan frangin paikoille.
-- Rahat! huudahti Maurice. Paremminhan ne sinä tarvitset kuin minä,
jolla on vielä molemmat jalat kunnossa. Kahdellasadalla frangilla
pääsen hyvästi Pariisiin ja -- ilmaiseksihan minulta siellä henki
nitistetään. Jää hyvästi, rakas ystävä! Kiitos kaikista monista
avuistasi! Jollet sinä olisi kanssani ollut, olisin jo aikoja sitten
ollut maan mustissa mullissa.
Jean keskeytti hänet: Sinä et ole minulle velkaa. Preussiläisten käsiin
olisin joutunut silloin siellä, jos et sinä olisi minua temmannut pois.
Ja eilen viimeksi sinä minut heidän kynsistään pelastit. Sinä olet
kahdesti maksanut. Nyt olisi minun vuoroni uhrata henkeni. Voi, miten
olen levoton, kun et ole luonani sinä.
Hänen äänensä värähteli ja silmät kyyneltyivät.
-- Jää hyvästi, rakas ystävä!
He suutelivat toisiaan ja siinä niin kuin eilesessäkin suudelmassa,
metsässä siellä, ilmeni syvä rakkaus, jonka yhteiset vaarat, yhteiset
vastukset olivat herättäneet, ja joka oli heidät yhdistänyt lujemmin
kuin tavallinen vuosikausia kestävä ystävyys. Unettomat yöt, päivät,
jolloin eivät suupalaa saaneet maistaa, lakkaamatta uhkaava kuolema --
kaikki suli hellyyteen. Kun kaksi sydäntä on niin kokonaan sulautunut,
niin ne eivät koskaan voi erota. Suudelma metsässä oli täynnä toivoa,
-- nyt eronhetken tuskallista kaihoa. Tokko he koskaan enää näkisivät
toisiaan? Ja milloin? Surunko, ilonko hetkenä?
Dalichamp istui jo kieseissään ja huusi Mauricea. Rajusti syleili hän
Henrietteä, joka kyyneleitä niellen kalmankalpeana häntä katseli.
-- Veljeni minä sinun huostaasi jätän -- hoida häntä hyvästi! Rakasta
häntä niinkuin minäkin olen häntä rakastanut.