Torcystä lähtiessä syntyi sotavankien joukossa sellainen tungos, että
Jean joutui erilleen Mauricesta, joka ei tietänyt muuta neuvoa kuin
lähti juoksemaan ja eksyi siten vielä kauvemmaksi kumppanistaan.
Päästyään vihdoin sillalle, joka vie kanavan yli Igesin niemelle, oli
hän afrikkalaisten jääkarien keskellä eikä tietänyt suunnilleenkaan,
missä oma rykmenttinsä oli.
Kaksi tykkiä, suut niemelle päin, puolusti siltaa. Preussiläinen
kenraalitaapi oli heti asettanut läheiseen huvilaan vartioston, jonka
tuli vastaanottaa vangit ja estää, ettei ainoakaan päässyt karkaamaan.
Vastaanotto oli muuten varsin mutkaton, luettiin vaan miehet kuin
lampaat laumassa, ei välitetty numerosta eikä pukimista, ja sitten he
saivat mennä ja olla missä halusivat.
Maurice rohkasi mielensä ja kysyi baijerilaiselta upseerilta, joka
istui sikari suussa hajasäärin tuolilla, minne päin 106:s rykmentti oli
lähtenyt.
Eikö liene upseeri osannut ranskaa vai lieneekö tahtonut huvikseen
kiusata miestä? Hän kohotti kättänsä ja viittasi naurahtaen oikealle.
Vaikka Maurice oli paikkakunnalta kotosin, ei hän ollut koskaan käynyt
Igesillä ja hän kulki eteenpäin kuin löytöretkellä. Ensin hän meni
Glairetornin ohi, kaunis, suuri maatila, jonka asema aivan virran
rannalla keskellä tuuheaa puistoa ihastutti häntä. Tie seurasi Maasia,
jonka oikeanpuolinen ranta oli jyrkkämäkistä, sitten se kohosi
kohonemistaan kiertäen kukkulata niemen keskellä. Siellä oli vanhoja
kivilouhoksia ja autioita kankaita täynnä eksyttäviä teitä ja polkuja.
Etempänä oli mylly ja siinä kääntyi tie kauppalaan, joka oli
rakennettu rinteelle joen varrella ja josta suuri lossi kuljetti yli
Saint-Albertin tehtaalle vastapäätä. Vihdoin tuli näkyviin avonaisia
paikkoja, suuria niittyjä, lakeita, puuttomia alankoja, jotka
reunustivat virran leveää uomaa. Turhaan vaani Maurice rantoja pitkin,
ratsu- ja tykkiväestöä siellä vain näkyi levolle asettumaisillaan. Hän
tiedusteli jälleen 106:tta rykmenttiä eräältä afrikkalaiselta
jääkäriltä, vaan tämä ei tietänyt mitään. Yö alkoi pimitä ja hän istui
uupuneena viittakivelle tien vieressä.
Polttava tuska valtasi hänet katsellessaan sitä kirottua paikkaa
toisella rannalla, jossa taistelu oli seisonut. Sateisen päivän ehtoo
oli raskas ja synkkä, lianharmaana painui taivas näkypiirin taa.
Saint-Albertin sola, kaita tie, jota myöten preussiläiset olivat
tunkeuneet esille, luikerteli virran mutkikasta rantaa kivilouhosten
valkoselta paistavalle hiekkahaudalle saakka. Seugnonin mäen takaa
näkyivät Falizette-metsän latvat; vastapäätä, hiukan vasemmalle, oli
Saint-Menges, josta lähti tie lossille; Hattoy oli keskellä, Illy
kaukana sen takana, Fleigneux notkossa piilossa, Floing vähän lähempänä
oikealla. Kaalimaa, jossa he olivat loikoneet tuntimääriä, näkyi
selvästi, hän eroitti mäen, jota reservitykistö oli puolustanut,
mäentörmän, jossa näki Honorén kaatuvan kuoliaana rikki ammutulle
kanuunalleen. Ja silloinen pelko valtasi hänet taas, sydämmensä
vavahteli surusta ja tuskasta.
Mutta ilta pimeni pimenemistään ja hän ajatteli jo, ettei sinä iltana
enää löydäkään rykmenttiään. Se oli kenties leiriytynyt kauppalan
toiselle puolelle. Ei näkynyt muuta kuin yksi ja toinen sotarosvo, joka
kuljeksi hiipimällä pimeässä, ja hän päätti kiertää koko niemen virran
rantaa seuraten.
Eräästä pellosta hän täytti taskunsa pienillä perunoilla, jotka tuskin
vielä olivat syömäkelpoisia, sillä hänellä ei ollut mitään ruokaa, kun
Delaherchen antamat leivät olivat Jeanilla. Aukeilla rinteillä, jotka
Doncheryn kohdalla viettävät kukkulasta keskellä niemeä Maasin
partaalle, hän kohtasi ihmeekseen lukuisia hevoslaumoja. Miksi ne oli
sinne tuotu? Millä ne nyt elävät? Oli jo pilkko pimeä kun hän saapui
pieneen lehtoon rannalla ja hämmästyi taaskin tavatessaan siellä
satakaartilaiset, keisarin vartijakunnan, kuivailemassa märkiä
vaatteitaan. Heillä oli hyvät teltat, padat kiehumassa ja lehmä puuhun
kiinni sidottuna. Maurice huomasi heti, ettei hän repaleisessa ja
likaisessa jalkaväen puvussaan ollut laisinkaan tervetullut siihen
hienoon seuraan, antoivathan sentään hänen paistaa perunansa tuhassa ja
istautua puun alle niitä syömään. Sade oli tauonnut, taivas oli
seestynyt, tähdet tuikahtivat esille tummalla, siintävällä laella, ja
Maurice näki parhaaksi jäädä lehtoon yöksi, saihan sateen tullessa edes
puista suojaa.
Mutta unta ei tullutkaan. Hän ei voinut olla ajattelematta, että oli
suljettu tähän suureen vankilaan avotaivaan alla kuin vasikka hakaan.
Preussiläiset olivat olleet erinomaisen kekseliäitä ajaessaan Châlonin
joukon tähteet, 80,000 miestä, Igesin niemelle, joka oli ehken
kilometrin pitkä ja puolen leveä; olihan siinä sellaisellekin laumalle
tilaa. Vettä joka puolella, Maas kolmella, kanava neljännellä ja
siihen, josta olisi parhaiten päässyt yhteyteen mantereen kanssa,
olivat preussiläiset asettaneet kaksi kanuunaa. Ja vastaisella rannalla
hän oli kohta huomannut jonon vahtisotamiehiä, viidenkymmenen askeleen
päässä toisistaan aivan veden reunassa käskyllä ampua joka ikisen, joka
yritti uimalla paeta. Heidän takanaan laukkasivat ulaanit edestakasin
ja vielä etempänä olisi saattanut nähdä vihollisten rivien mustan
vilinän. Kolmenkertainen elävä muuri ympäröi ja vartioi voitettua ja
vangittua sotajoukkoa.
Mutta Mauricen silmät tuijottivat selki selällään yön pimeyteen, jossa
leiritulet alkoivat loistaa ja jossa hän kuitenkin vielä tähtien
heikossa valossa vaalean vesijuovan takana eroitti yövahdit
liikkumattomina ja jäykkinä määrämatkan päässä toisistaan. Ja yhtä
säännöllisillä väliajoilla kuuluivat heidän vaihtohuutonsa virran
hiljaisen, yksitoikkoisen kohinan yli.
Muisto taistelupäivien kauheudesta ja kurjuudesta heräsi hänessä
jälleen tuosta huudosta, jonka vieraskielinen sointu häiritsi ihanan
tähtiyön rauhaa hänen synnyinmaassaan, paikat, joita hän tunti
takaperin katseli, tappotanner kuolleineen, koko tuo onnettomuuden
lyömä seutu oli taas hänen silmissään kiusaten ja vainoten kuin
painajainen. Nojaten päätään sammaltuneesen puunjuureen, maaten
kostealla maalla, vaipui hän takasin eiliseen epätoivoonsa, jota nyt
vielä lisäsi heitä kohdannut nöyryytys. Hän tunsi sairaaloista halua
pohjia myöten mittailemaan heidän lankeemuksensa suuruutta.
Nyt kun keisari oli antanut miekkansa kuningas Wilhelmille mahtoi tämä
kauhea sota toki loppua? Vaan hän muisti, mitä baijerilaiset sotamiehet
olivat sanoneet kuljettaessaan vankia niemelle: "Kaikki olemme
Ranskassa, kaikki Pariisiin!" Puolinukuksissa hän näki kuin ilkeässä
unessa keisarikunnan häviön, Ranskan hurjassa innostuksessa
julistetuksi tasavallaksi, 1792 vuoden muistojen nousevan ylös
haudoistaan, sotamiehiä kasvavan kuin maasta, vapaaehtoisten joukkojen
puhdistavan isänmaan hyökkäävistä vihollisista. Ja kaikki suli yhteen
hänen väsyneissä aivoissaan: voittajien vaatimukset, voitettujen
itsepintaisuus, 80,000 miehen vankeus ensin Igesillä, sittemmin
saksalaisissa linnoituksissa, viikkomääriä, kuukausmääriä, vuosiakin
ehkä. Kaikki romahti kokoon, auttamaton häviö nieli kaikki, kurjuudella
ei ollut rajoja eikä sitä voinut kielin kuvata.
Vartijan huuto kajahti virran takana, ääni vieri hiljeten kauvas. Hän
heräsi, kääntyi kovalla vuoteella, kun pyssyn laukaus katkasi
hiljaisuuden. Sitä seurasi koriseva huuto ja loiskahdus -- ruumis
putosi veteen. Joku raukka oli yrittänyt paeta ja saanut latingin
rintaansa ennenkun ennätti heittäytyä veteen uidakseen Maasin yli.
Huomenna oli Maurice päivän koitteessa jaloillaan. Taivas oli vielä
selkeä ja sininen, nyt hän tahtoi rientää etsimään rykmenttiään. Ensin
hän mietti lähteä niemen keskeltä hakemaan, vaan päätti kuitenkin vielä
kiertää rantaa pitkin. Ja kanavan luona hän löysikin 106:n rykmentin
jäännökset, tuhat miestä ehken, leirissä aivan santaäyräällä harvan
poppelirivin suojassa. Jos hän olisi eilen kulkenut vasemmalle sen
sijaan että kohosi suoraan ylös saarelle, olisi hän heti tavannut
toverit. Useimmat linjarykmentit olivat majoittuneet Glairetornin ja
Villetten, toisen suuren kartanon, välille, niin lähelle siltaa,
ainoata pakotietä, kuin mahdollista, juurikuin lampaat, jotka
tunkeutuvat karsinan ovelle.
Jean päästi ilohuudon.
-- No, jopa viimeinkin, tulet! Luulin sinun jo makaavan tuolla virran
pohjalla.
Hän oli komantonsa luona kuten ainakin; Pache ja Lapoulle olivat vielä
hengissä sekä Chouteau ja Loubet, jotka olivat nukahtaneet eräässä
porttikäytävässä Sedanissa ja sieltä joutuneet preussiläisten
saaliiksi. Jean oli nyt ylimmäinen päällikkö. Sapin, luutnantti Rochas
ja kapteeni Beaudoin olivat poissa. Ja vaikka voittajat olivat
poistaneet kaikki arvoasteet ja kieltäneet vankia tottelemasta muita
kuin preussiläisiä upseeria, olivat he keräytyneet korpraalinsa
ympärille, he tiesivät, että hän oli kokenut ja osasi antaa hyviä
neuvoja tarvittaessa. Sentähden vallitsi heidän keskensä suloisin
sovinto sinä aamuna, vaikka toiset olivatkin paksupäisiä ja toiset
ilkeäluontoisia. Oli löytynyt jokseenkin kuiva makuupaikka kahden ojan
välissä ja siinä he olivat nukkuneet yönsä, palanen telttavaatetta
peitteenä. Ja aamulla he olivat hankkineet vähän puita ja padan, jossa
Loubet juuri oli keittänyt virkistävät aamukahvit. Ilma oli kaunis,
heillä oli vielä jälellä sianlihaa ja kuivaa leipää; ja olipa,
Chouteaun sanoessa, varsin mukavata kun ei tarvinnut ketään totella,
ilokseen sitä taas pitkästä ajasta käveli mihin nenä vei.. Vankina
oltiin, mutta tilaa oli yllin kyllä. Eikä sitä kestänekään kuin pari,
kolme päivää, -- joten ensimmäinen sunnuntai vankeudessa kului heiltä
jokseenkin hupaisesti.
Mauricekin oli taas tyytyväinen kun oli päässyt toisten joukkoon, häntä
ei vaivannut muu kuin preussiläisten soittokuntien soitto, joka kuului
koko päivän kanavan toiselta puolelta. Iltapuoleen siellä
laulettiinkin; sotamiehet kävelivät pienissä ryhmissä ja veisasivat
korkealla äänellä pyhäpäivän kunniaksi.
-- Oih tuota kiusallista soittoa! huudahti Maurice tuskastuneena. Aivan
se ihoa karmii.
Jean kohotti hartioitaan, hänen hermonsa eivät olleet yhtä arat.
-- Heillähän onkin syytä iloita. Ehkä luulevat sitäpaitse meitä tuolla
virrenveisuullaan huvittavansa... Tämä päivä on sentään mennyt koko
hyvin! Ei kannata valittaa!
Vaan illempana alkoi taas sataa. Harvat talot olivat pian täynnä
sotamiehiä, joitakuita telttiä pystytettiin, mutta useimmilla ei ollut
edes peitettä suojakseen ja heidän täytyi viettää yönsä taivasalla
rankkasateessa.
Yhden ajoissa heräsi Maurice, jonka uni oli valloittanut, keskellä
pientä järveä. Ojat olivat paisuneet reunojensa yli ja joka paikka oli
veden vallassa. Chouteau ja Loubet pauhasivat ja toruivat ja Pache
koetti saada hereille Lapoullea, joka makasi sikeästi keskellä
vedenpaisumustakin. Jean muisti nyt poppelit ja he istuivat lopun yötä
niiden juurelle kyyristyneinä.
Ja huomen ja ylihuomen olivat kauheat. Vettä tuli virtanaan, rajuissa
kuuroissa, niin etteivät vaatteet ennättäneet kuivaa. Nälkäkin alkoi
vaivata kun ei ollut enää lihaa eikä kahviakaan jälellä. Maanantain ja
tiistain he elivät muutamilla perunoilla, joita kaivoivat läheisestä
pellosta, ja nekin olivat jo toisen päivän illalla niin harvinaisia,
että niistä maksettiin 25:kin centimiä kappaleesta. Monta kertaa kuului
puhallus, joka kutsui ruokavarojen jakoon, korpraali riensi suurelle
liiterille lähelle Glairetornia, jossa sanottiin annettavan leipää,
mutta ensi kerralla hän sai odottaa turhaan runsaasti kolme tuntia ja
toisella kerralla hän oli joutua käsikähmään baijerilaisen sotamiehen
kanssa. Ranskalaisilla upseereilla ei ollut sananvaltaa, heidän täytyi
katsella päältä vaan ja ihmetellä, aikoivatko saksalaiset tappaa
nälkään voittamansa armeijan? Sillä mihinkään toimenpiteisiin ei näytty
ryhtyvän, ei hankittu elatustarpeita näille 80,000 miehelle, ei tehty
mitään heidän kärsimystensä lieventämiseksi tällä paikalla, jonka
sotamiehet ristivät "nälkäleiriksi" ja jota eivät rohkeimmatkaan
voineet jälkeenpäin kauhistumatta muistella.
Jeaninkin kärsivällisyys loppui ja hän palasi aina turhilta matkoiltaan
vihan vimmassa.
-- Pilkkaavatko ne meitä vai mitä ne ilvehtivät niillä toitotuksillaan,
kun ei siellä kumminkaan ole mitään saatavaa. Jumal'avita, minä en
liikahda tästä enää vaikka soittaisivat tuomiopäivään asti.
Vaan kumminkin hän riensi heti merkin kuultuaan sinne. Mutta aina yhtä
turhaan. Nämä säännölliset soitot olivat julmia ja ne värisyttivät
Mauricea, sillä joka kerta kuin isännättömiksi jääneet ranskalaisten
hevoset kuulivat kanavan toiselle puolelle torven äänen, paiskautuivat
ne veteen uidakseen rykmenttiensä luo. Mutta ne olivat uupuneita ja
nälistyneitä eivätkä jaksaneet taistella virtaa vastaan; se vei heidät
mukanaan ja pian näkyi pinnalla kellumassa joukottain turvonneita
hevosen raatoja. Ne, jotka jaksoivat päästä toiselle rannalle,
karkasivat hurjistuneina autioille kankaille keskelle saarta.
-- Lisää korpinruokaa! huokasi Maurice muistaen suuret hevoslaumat,
jotka oli ensimmäisenä päivänä nähnyt. Jos meidän täytyy olla täällä
muutamia päiviä lisää, tulemme kyllä raatelemaan toinen toisemme. Voi,
eläin-raukat!
Varsinkin oli yö keskiviikkoa vasten tuskallinen. Mauricen kiihoittunut
tila huolestutti Jeania. Hän pakoitti hänet kääriytymään rikkinäiseen
peiton kappaleeseen, jonka oli ostanut kymmenellä frangilla eräältä
zuaavilta, ja makasi itse likomärässä takissaan sateessa, joka ei
tauvonnut hetkeksikään koko yönä.
Poppelien alla alkoi olo käydä mahdottomaksi; he makasivat vetelässä
liejussa, maa ei jaksanut enää niellä sitä veden paljoutta, joka
tulvasi alas. Mutta pahinta oli sittenkin nälkä. He olivat iltasella
jakaneet kuuteen mieheen kaksi punajuurikasta, joita eivät edes saaneet
missään keitetyksi. Miehistössä oli jo ilmautunut useita punataudin
kohtauksia.
Ainakin kymmenen kertaa koetteli Jean, oliko Maurice levottomasti
itseään heitellessään viskannut peiton päältään, maaten itse jalat
vedessä ja selkä märkää puunrunkoa vasten.
Sen jälkeen kun Maurice Illyn kummulla pelasti hänet joutumasta
preussiläisten käsiin oli hän jo satakertaisesti sen hyväntyön
palkinnut. Hän ei ajatellut koskaan mitä teki ystävänsä hyväksi, mutta
hän unohti tyyten itsensä auttaessaan ja tukiessaan toista. Viimeisen
leipäpalansa hän oli antanut Mauricelle ja olisi kernaasti antanut
nahan päältään lämmittääkseen hänen jalkojaan ja hartioitaan ja
suojatakseen hänet kärsimyksiltä, joita itse valittamatta kantoi. Sillä
muuten hän ei taitanut ilmaista toiselle tunteitaan, harvapuheinen
talonpoika, melkein yhtä mykkä kuin se maa, jota oli elämänikänsä
muokannut. Ja keskellä säälimättömyyttä ja itsekkäisyyttä, jota näki
joka puolella ympärillään tuossa sopukassa, johon kaiken maailman
tuskat ja surut näyttivät kasautuneen, ei hän ehkä olisi pysynytkään
pystyssä ilman jaloa itsekieltoisuuttaan. Se piti hänen mieltään
vireillä ja päätään selvänä ja hän olikin ainoa joukossa, joka enää
pystyi ajattelemaan ja toimimaan.
Seuraavana aamuna toi Jean esille erään tuuman, jota oli yöllä
miettinyt.
-- Kuules, pieni ystävä! Koska he eivät näy pitävän tämän parempaa
huolta meistä, vaan antavat vallan kuolla nälkään tässä senkin
kirotussa kolossa, on parasta lähteä kävelemään. Pääsetkö sinä vielä
jaloillesi, vai mitä?
-- Pääsen kyllä.
-- No, nyt lähdemme löytöretkelle. Rahaa meillä kyllä on, ja johan
sitte hiisi on merrassa ellei rahalla ruokaa saa. Jääkööt nuo toiset
mihin jäävät. Eivätpä he ole kovin hauskoja seurakumppania olleet!
Loubet ja Chouteau olivat panneet heidän kärsivällisyytensä kovalle
koetukselle itsekkäisyydellään ja kavaluudellaan. He varastivat kaikki
mitä eteen sattui, eivät koskaan antaneet tovereille mitään. Ja
Lapoulle oli samaa maata, oikea raakalainen, eikä tekopyhältä
Pacheltakaan tarvinnut mitään hyvää odottaa.
He lähtivät siis kahden astumaan rantaa pitkin, samaa tietä, jota
Maurice oli leirille tullut. Glairetorni ja puisto olivat jo paljaaksi
työstetyt, nurmikentät poltetut, puut kaadetut maahan, huoneet täynnä
vankia. Likasia sotamiehiä, silmät kuopalla ja kasvot kalpeina, istui
jokapaikassa, elivät kuin mustalaiset ikään eivätkä uskaltaneet
paikaltaan hievahtaa pelosta, että joku muu anastaisi heidän paikkansa.
Vähän tuonnempana he kulkivat ratsuväen ja tykistön ohi, jotka olivat
tähän saakka pysyneet moitteettomassa järjestyksessä, mutta nekin jo
joutuneet nälän ja puutteen käsissä hajaantumistilaan. Oikealla myllyn
luona, ne näkivät pitkän jonon tykkimiehiä vuoroaan odottamassa:
mylläri möi heille jauhoja, kahmalollisen yhdellä frangilla, jotka he
solmivat nenäliinaansa. Mutta Maurice ja Jean pelkäsivät, että saavat
ehkä odottaa tuntimääriä, ja lähtivät vaan eteenpäin astumaan.
Toivoivat Igesin kylässä toki jotain parempaa saavansa ja joutuivat
aivan epätoivoon kun se olikin autiona ja niin tyhjäksi ryöstettynä
kuin Algierilainen kylä heinäsirkkalauman käynnin jälkeen. Ei leivän
murusta, ei vihanneksen lehteä, ei lihaa, joka maja kuin kynsin
raavittu. Kenraali Lebrunin sanottiin asuvan voudin luona. Hän oli
koettanut järjestää jonkunmoista ruokapaikkaa sotamiehille, mutta
turhaan. Kun ei löytynyt mitään tavaraa, ei rahalla tehnyt mitään.
Edellisenä päivänä oli korpusta annettu kaksi frangia, viinipullosta
seitsemän, pikkuruisesta lasista paloviinaa yksi frangi ja
piipullisesta tupakkaa viisikymmentä sentimiä. Upseerit vartioivat
miekka kädessä kenraalin asuntoa ja läheisiä taloja, etteivät
sotarosvot päässeet niihin murtautumaan, sillä ne veivät kaikki, yksin
öljyn lampuista ahmiakseen.
Kolme zuaavia viittasi Jeanin ja Mauricen luokseen. Viisi miestä sai
aina paremmin jotain toimeen.
-- Tulkaa mukaan... Täällä on hevosia kuolemaisillaan ja jos vain olisi
hiukan puita...
Sitten he hyökkäsivät erääsen talonpoikaistaloon, rikkoivat kaapit,
potkivat ovet irti saranoistaan, repivät oljet katolta, mutta silloin
riensi muutamia upseeria hätään revolverit käsissä ja heidän täytyi
paeta.
Kun Jean näki kurjuuden kyläkunnassa, harmitti häntä, ettei jäänyt
myllylle jauhoja saamaan.
-- Täytyy lähteä takasin, ehkä siellä vielä jotain saa.
Vaan Maurice oli niin uupunut ja voimaton, että Jean jätti hänet
istumaan kivelle mäenrinteellä Sedanin laaja näkymö edessään ja palasi
kolmen neljänneksen kuluttua myllyltä jauhonyytti kädessä. Nälissään
eivät he joutaneet mitään keittämään, vaan söivät jauhot raakoina. Ei
ne pahalta maistuneet, nousemattomalta taikinalta, ja vahvistivat
sentään hiukan. Ja he olivat vielä niin onnelliset, että löysivät kolon
täynnä puhdasta sadevettä, jota halulla joivat.
Mutta kun Jean ehdotteli, että jäisivät koko iltapäiväksi sinne, kävi
Maurice kärsimättömäksi.
-- Ei, ei millään muotoa... Minä tulen sairaaksi jos katselen tuota
kauvemmin...
Hän osoitti vapisevalla kädellä laajaa näkypiiriä, Hattoyn mäkeä,
Floingin ja Illyn kumpuja, Garennen metsää, koko tuota veristä
näyttämöä, jossa heidän osakseen oli tullut häpäisevä tappio.
-- Kun istuin täällä ja odotin sinua, täytyi minun kääntyä selin tuonne
päin, etten olisi parkaissut ääneen, ulvonut kuin koira... Sinä et usko
kuinka nämä ympäristöt kiusaavat minua, -- tekevät minut hulluksi!
Jean katsoi häneen hämmästyen hänen äänen painoaan, joka värisi
loukattua ylpeyttä ja surua. Ja hän näki ystävänsä silmissä tuiman,
hurjistuneen katseen, joka pelotti häntä.
Hän koetti kääntää asian leikiksi.
-- No, se on pian autettu! Lähdetään toisille maille.
Koko iltapäivä meni sinne tänne kuljeksiessa. He etsivät läpi koko
matalamman osan niemimaata siinä toivossa että jostain ehkä vielä
perunoita löytäsivät. Mutta tykkimiehet olivat jo kyntäneet nurin
kaikki pellot ja vieneet mitä niissä oli vietävää. He palasivat taas
samaa tietää ja kulkivat toistamiseen nälässä vaikeroivien ja kuolevien
ihmisjoukkojen ohi itsekin niin uupuneina, että täytyi vähä väliä
levätä. Mutta omituinen levottomuuden tunne ajoi heidät taas
jaloilleen, kuljeksimaan ympäri vainuten kuin eläimet, mistä saisivat
syömistä. Nälkä tuntui jo kestäneen kuukausia, heidän täytyi löytää
jotain. Keskellä saarta Doncheryn puolella he kohtasivat hevoslauman,
jota väistyivät piiloon erään muurin taakse ja katselivat sieltä niiden
hurjaa laukkaa edes takasin ilta-auringon punasessa valossa.
Mauricen pelko toteutui. Sadat ja tuhannet hevoset, jotka olivat
joutuneet vangiksi miesten mukana ja joille ei kukaan antanut ruokaa,
raivostuivat päivä päivältä ja muuttuivat yhä uhkaavimmiksi
vihamiehiksi entisille isännilleen. Ensimältä ne järsivät kuoren
puista, sitten oli aitojen, haasioiden, siltain vuoro, mitä vain puuta
eteen sattui, ja nyt ne hyökkäsivät toistensa kimppuun, repivät suuria
tukkoja toistensa harjoista ja hännistä ja pureksivat niitä turpa
vaahdossa. Mutta yön tultua ne olivat vaarallisimmat ikäänkuin olisivat
pimeässä paenneet hirveitä näkyjä. Ne nelistivät suurissa laumoissa
alas rannikolle ja karkasivat sotamiesten telttoihin, olivat tunteneet
olkien hajun. Sytytettiin suuria nuotioita, mutta huikasevat liekit
kiihottivat niitä vielä enemmän. Hurja hirnunta kaikui pimeässä
pelottavalta kuin petojen ääni. Ne karkotettiin pois, vaan palasivat
heti uudestaan vielä monilukuisempina ja vielä hurjempina. Ja joka
hetki kuului pimeässä hevosten tallaamien sotamiesten hätähuudot.
Aurinko ei ollut vielä laskenut kun Jean ja Maurice leirille
palatessaan suureksi ihmeeksi näkivät neljän toverinsa erään ojan
partaalla päät yhdessä supattamassa.
Loubet huusi heille heti ja Chouteau selitti:
-- Me neuvottelemme tässä iltasesta... Nälkäkuolema on edessä, nyt on
jo paastottu kuusineljättä tuntia... Hevosia täällä on ylenmäärin ja
hevosen lihaa ei tarvitse hävetä.
-- Ettekö suostu, korpraali, tekin? jatkoi Loubet. Kuta enemmän meitä
on sitä helpommin sen saa hengiltä... Tuolla on yksi, tuo suuri
punanen. Sitä olemme pitäneet silmällä tunnin ajan... Huonolta näyttää
jo, sen kyllä jaksamme keihästää.
Hän osoitti suurta punasta konia, joka makasi kyljellään naurismaan
laidassa. Väliin se kohotti päätään, katsoi surullisesti ympärilleen ja
ähkyi raskaasti.
-- Kauvampa kestää ennenkuin siitä henki lähtee, mutisi Lapoulle, joka
oli nälkäisin kaikista. Annanko minä sille armoniskun?
Loubet tarttui häneen. Vai niin! Että preussiläiset hyökkäisivät kuin
sudet heidän kimppuunsa. Eivät suinkaan heitä olleet kieltäneet
kuoleman uhalla hevosia tappamasta; pelkäävät tietysti raatojen
synnyttävän ruttotautia. Mutta iltasella, pimeässä, se saattoi
tapahtua...
-- Korpraali, sanoi Pache vapisevalla äänellä. Te tiedätte aina neuvoa;
eikö tuota hevosta saisi hengiltä ilman kovin suuria tuskia?
Jean pudisteli itseään kärsimättömästi. Ei, ei, sellaiseen työhön hän
ei tahdo kajota. Kuoleva eläinraukka, kuka tuohon tahtoisi koskea?
Hänellä oli aikomus lähteä tiehensä ja jättää heidät siihen inhoittavaa
teurastustaan toimeenpanemaan, vaan kun huomasi että Maurice oli kalman
kalpea eikä tahtonut enää jaloillaan pysyä, soimasi hän itseään
liiallisesta hellätuntoisuudesta luontokappaleen suhteen kun ihminen
hänen vierellään kärsi. Ja olivathan eläimet luodut ravinnoksi.
-- En totisesti minä tiedä, miten sen kanssa on meneteltävä, vastasi
hän hetken mietittyään tavallisella äänellään.
-- Kyllä minä sille keinon keksin, huusi Lapoulle. Teidän ei tarvitse
kuin päältä katsella.
Kun viimeksi tulleetkin olivat istuneet ojan reunalle, alkoi odotus.
Aina vähän päästä nousi joku miehistä katsomaan, oliko hevonen vielä
paikoillaan pää ojennettuna virrasta nousevaa tuulen henkeä vastaan,
laskevaan aurinkoon päin, ikäänkuin se olisi tahtonut huokua sisäänsä
viimeiset elämän henkäykset. Kun pimeys viimeinkin oli hitaasti
laskeutunut seudun yli, nousivat he ja katsoivat tarkasti joka
puolelle, oliko ketään näkemässä.
-- Kas niin, sanoi Chouteau hätäisesti, nyt on hetki tullut!
Ja Lapoulle oli ensimmäisenä paikalla. Hän oli siepannut ojasta kiven
ja löi sillä voimainsa takaa hevosen pääkalloon. Mutta kun hän
toistamiseen kohotti kätensä, teki hevonen voimakkaan ponnistuksen ylös
päästäkseen. Silloin ryntäsivät Chouteau ja Loubet sen päälle ja
pitelivät jaloista kiinni. Se korisi miltei ihmisellisellä äänellä,
tuskallisesti ja liikuttavasti, ja elleivät sen voimat olisi olleet
riutuneet pitkästä nälästä se olisi murskannut heidät kuin tyhjän.
Lapoulle kolhi ja kolhi, mutta se liikutti yhtä mittaa päätään, joten
lyönnit eivät osuneet.
-- Silläpä nyt on pirunmoinen aivokopsa!... Pitäkää nyt kiinni, että
saan lopetetuksi!
Jean ja Maurice seisoivat aivan jähmettyneinä vieressä, he eivät
saattaneet ottaa osaa teurastukseen. Ja Pache lankesi vanhasta tavasta
polvilleen, pani kätensä ristiin ja mutisi rukousta kuolevan edestä:
-- Herra, katso armossa hänen puoleensa...
Taaskin iski Lapoulle syrjään, repäsi toisen korvan irti eläinrukalta,
joka kiljasi kovasti.
-- Varro, varro hiukan! sanoi Chouteau, loppu tästä tulla pitää, muuten
joudumme pulaan... Pidä kiinni Loubet!
Hän koperoi taskustaan veitsen, pienen kynäveitsen, jonka terä tuskin
oli sormen pituinen, ja pitkällään hevosen päällä iski sen eläimen
kurkkuun, viileksi ja leikkeli pitkin ja poikki kunnes viimein löysi
valtasuonen. Nyt hän kääntyi syrjään, sillä veri oli ruiskahtaa hänen
kasvoilleen. Jalat potkivat vielä muutaman minuutin suonenvetoisesti,
suuret surumieliset silmät kiintyivät ympärillä seisovia kuolettajia
katsomaan, himmenivät, sammuivat.
-- Herra, sopersi Pache yhä polvillaan, sinun laupeutesi on suuri,
armahda häntä!...
Kun hevonen oli ollut hetken liikkumatonna, piti miesten leikata siitä
hyvä pala itselleen, mutta se ei ollutkaan helppo tehtävä. Loubet, joka
ymmärsi vähän kutakin ammattia, selitti hyvin tarkasti mistä parhaan
paistilihan saa, vaan hän oli kehno teurastaja ja käytettävänä oli vain
se pieni kynäveitsi, joten hän lopuksi joutui ihan hämmennyksiin suurta
lämmintä lihakasaa viileksiessään. Lapoulle rupesi auttamaan ja ratkoi
mahan auki. Ja he raatelivat kuin nälkäiset sudet siinä siivossa, veren
ja sisälmysten keskellä, mistään huolimatta, kunhan saivat.
-- Mitä kohtaa tämä nyt on, en minä ainakaan pysty sanomaan, huusi
Loubet viimeinkin käsissä suuri lihakappale. Mutta on tätä nyt siksi,
että pojilta nälkä lähtee!
Jean ja Maurice kääntyivät inholla hänestä; mutta nälkä oli heilläkin
ja he riensivät toisten jälessä pois teurastetun hevosen likeltä.
Chouteau oli löytänyt kolme punajuurikasta pellolta, ne vietiin muassa.
Loubet nakkasi lihan Lapoullelle, Pache raahasi kattilata ja koko
seurue juoksi niinkuin vihollinen olisi ollut kintuilla.
Äkkiä pysähtyi Loubet ja muut hänen taakseen.
-- Mutta missä tämä keitetään, hä?
Jean esitteli yhtä loukkoa kivimurroksissa, jotka olivat ainoastaan
parin sadan metrin päässä; sieltä ei valkea näkynyt minnekkään. Mutta
perille tultua ilmestyi monta puutetta. Puita oli ensinnäkin saatava ja
onneksi löytyikin vanhat kärrynlavat, jotka Lapoulle potkasi
kappaleiksi raudoitetulla korollaan. Mutta mistäs vettä? Aurinko oli
paistanut koko päivän ja kuivannut sadevesilätäköt. Glairetornin luona
oli tosin kaivo, mutta se oli liian kaukana ja siellä sai aina
tuntimääriä odottaa ennenkuin pääsi likellekään ja sitten oli vielä
onnessa jos sai tungoksessa pisarankaan astiassa pysymään. Pienet
kaivot niillä tienoin olivat myös kuivaneet kahtena viimeisenä päivänä,
niistä ei saanut kuin likaista pohjakuraa. Ainoa vesipaikka oli Maas,
ja sinne ei ollut matkaakaan kuin pari askelta lähitse kulkevasta
tiestä.
-- Minä noudan virrasta, esitteli Jean. Mutta toiset nousivat vastaan.
-- Ei, ei ollenkaan! Sama jos joisimme myrkkyä; virtahan on ruumiita
täynnä!
Vuolas virta kuljettikin yhtä mittaa muassaan ihmisten ja hevosten
ruumiita, jotka turvonneina ja jo viheriän karvaisina kelluivat
pinnalla eli pysähtyivät ruohikkoon rannalla levittäen myrkyllistä
löyhkää ympärille. Ja melkein joka mies, joka oli uskaltanut juoda
virrasta, oli tullut heti kipeäksi vatsastaan ja sydänalastaan.
Mutta mikäpä auttoi! Ja Maurice selitti, ettei huonoinkaan vesi enää
keitettynä ole vaarallista.
-- No niinpä minä lähden Lapoullen kanssa noutamaan!
Oli jo ihka pimeä ennenkuin kattila saatiin tulelle. Loubet oli
kuorinut punajuurikkaat ja sipultanut pataan, tuumaten että siitä tulee
oikein herkkuliemi heille. Ja joka mies koki pitää tulta vireillä,
kouhottelivat lakkaamatta ja mättivät laudan kappaleita. Heidän pitkät
varjonsa hyppivät ja tanssivat omituisesti luolan himmeillä seinillä.
Mutta he eivät malttaneet kypsyttää keittoaan, vaan nostivat padan
tulelta ja repivät kuuman lihan vapisevilla sormillaan kappaleiksi ja
jakoivat keskenään, ja joivat liemen. Se inhotti heitä, vaikka olikin
niin nälkä ettei nähneet enää. Suolaton keitto, raaka, limaskainen
hevosen liha ja imelältä maistuvat juurikkaat panivat pian joka miehen
ylenantamaan. Pache oli ensimmäinen, sitten taukosivat Loubet ja
Chouteau syömästä haukkuen minkä ennättivät hevoskonia, josta heillä
oli ollut niin paljon vaivaa eikä hyvää muuta kuin, että nyt saivat
kärsiä. Lapoulle oli ainoa, joka nautti ruuastaan, mutta palattuaan
yöllä leirille, poppelien luo, kääntyi Lapoulle niin huonoksi, että oli
henki mennä.
Rannalle mennessä veti Maurice Jeanin syrjäpolulle, hän ei tullut enää
aikaan toisten kanssa, hän inhosi heitä, ja ehdotteli että viettäisivät
sen yön pienessä lehdossa, jossa hän oli ensimmäisen vankeusyönsä
maannut. Se tuuma oli mainio, Jean oli oikein tyytyväinen päästyään
pitkälleen kuivalle sammaliselle rinteelle tuuhean lepän suojaan.
Aurinko oli jo ollut pari tuntia ylhäällä, kun he paljon virkeämpinä
levollisesta unestaan heräsivät..
Nyt oli torstai-päivä. Mutta he eivät tietäneet oikein enää miten
elivätkään, olivatpahan vain mielissään että ilma näytti pysyvän
poutaisena. Houkuttelemalla sai Jean Mauricen kanssaan rannalle
katsomaan, eikö heidän rykmenttinsä jo ala lähteä. Joka päivä
lähetettiin nyt Igesiltä vankijoukkoja, 10-12,000 miestä kerrallaan,
saksalaisiin linnoituksiin. Edellisenä päivänä he olivat nähneet
preussiläisen vartijajoukon edellä ranskalaisia upseeria ja kenraaleja
matkalla Pont-à-Moussoniin ja sieltä edelleen rautateitse Saksanmaalle.
Kaikki lähtivät mielellään "nälkäleiristä". Jospa heidänkin vuoronsa
pian tulisi! Vaan 106:s oli vielä samalla paikalla kanavan varrella,
kurjuus ja puute ehkä vain entistäkin suurempi, lähdöstä ei tietoakaan.
Jean arveli, että sinä päivänä ehkä tulee jotain syömistä, sillä
baijerilaiset sotamiehet kanavan toisella puolella olivat ruvenneet
pitämään kauppaa vankien kanssa. Rahat viskattiin nenäliinassa yli ja
se lähetettiin taas samaa tietä takasin sisällä leipäpala eli tupakkaa,
joka tuskin oli ehtinyt kuivaakaan vielä. Ne, joilla ei ollut rahoja,
heittivät baijerilaisille valkosia hansikkaitaan ja ne näyttivät olevan
hyvin haluttua tavaraa. Kaksi tuntia oli lakkaamata lennellyt kääryjä
ja hopearahoja kanavan yli. Ja Maurice lähetti heti rannalle tultuaan
viiden frangin rahan kaulaliinassaan baijerilaiselle sotamiehelle,
mutta liekö mies ollut huolimaton tahi ilkeäsisuinen, leipä, jonka hän
lähetti Mauricelle, putosikin veteen. Saksalaiset remahtivat leveään
nauruun. Kahdesti sattui Mauricelle sama onnettomuus, baijerilainen
otti rahat, mutta leipä joutui virran saaliiksi. Silloin tulivat
upseeritkin paikalle tiedustelemaan, mikä ilo siellä oli, ja kielsivät
väkeään tekemästä mitään kauppoja sotavankien kanssa. Jeanilla oli
täysi työ hillitsemään Mauricea, joka nyrkit suorana haukkui
saksalaisia varkaiksi ja roistoiksi ja tahtoi pois kymmentä frangiaan.
Ihanasta auringon paisteesta huolimata oli se päivä kauhea. Kahdesti
kuului petollinen soitto, kahdesti riensi Jean makasiinille, josta
ruokavaroja sanottiin jaettavan, mutta siellä ei ollut nytkään muuta
kuin tungosta. Preussiläiset, jotka kaikessa muussa noudattivat niin
erinomaista järjestystä, kohtelivat voitettua armeijaa hävyttömän
huonosti. Kenraalien Douayn ja Lebrunin huomautettua hankittiin
muutamia lampaita ja pari kuormaa leipää, mutta niitä jakaessa ei
noudatettu mitään järjestystä, tuskin ehtivät kuormat sillan yli kun
lihat ja leivät jo olivat kadonneet. Sadan metrin päässä olevat väet
eivät nähneet niistä vilaustakaan. Senpätähden hoksasikin Jean
asettautua aivan sillan viereen kaapatakseen heti osansa.
Kello oli jo silloin neljä; he eivät olleet vielä maistaneet
suupalaakaan koko kauniina sunnuntaipäivänä, kun ilokseen yhtäkkiä
huomasivat väkijoukossa Delaherchen kori ja leipä kummassakin
kainalossa. Muutamat Sedanin kauppiaat olivat suurella vaivalla
hankkineet itselleen pääsyluvan Igesille ja Maurice oli jo mielessään
ihmetellyt, ettei Henriette lähettänyt mitään tietoa itsestään. Ja
nytkin kävi niin että kun he olivat pujottautuneet Delaherchen luo ei
hänellä enää ollut kuin toinen leivistä jälellä, toinen oli, hän ei
tietänyt itsekään miten, viety häneltä.
-- Voi, hyvänen aika, teitä ihmisparkoja! huudahti tehtailija heidät
nähtyään, hämmästyneenä ja melkein hämillään, sillä niin huonoksi hän
ei ollut kuitenkaan heidän tilaansa ajatellut.
Jean tarttui hänen viimeseen leipäänsä lupaa kysymättä ja istui heti
tien viereen Mauricen kanssa sitä syömään. Tehtailija seisoi vieressä
kertoen Sedanin uutisia. Hänen vaimonsa voi hyvin, Jumalan kiitos!
Mutta överstin tila huolestutti heitä kaikkia, hän oli niin
alakuloinen, niin synkkä, että he eivät ymmärtäneet mitä tehdä. Vanha
rouva istui hänen luonaan aamusta iltaan.
-- Entä sisareni? kysyi Maurice.
-- Niin, sisarenne! Se on totta. Hän tuli minun kanssani, hänhän se
kantoi leivät. Mutta hänen täytyi jäädä kanavan tuolle puolen. Vahti ei
laskenut. Preussiläisethän ovat ankarasti kieltäneet laskemasta naisia
niemelle.
Hän kertoi sitten Henriettestä, ja miten hän kaikella tavalla, vaikka
turhaan, oli koettanut päästä veljensä luo ja auttaa häntä. Sattumalta
oli hän Sedanissa tavannut Günther serkkunsa, preussiläisen kaartin
kapteenin. Jäykkänä ja ynseänä oli hän mennyt Henrietten sivu eikä
ollut häntä tuntevinaan. Henriettekin oli inhoten kääntänyt päänsä
pois, hänestä oli tuntunut kuin olisi hän miehensä murhaajan nähnyt.
Mutta tietämättä itsekkään minkätähden, oli hän yhtäkkiä kääntynyt,
puhutellut Güntheria ja kertonut hänelle Weissin kuoleman ja kaikki,
ankarasti soimaten. Hän oli vain kohauttanut olkapäitään, kun kuuli
sukulaisensa kamalasta kuolemasta -- sellaista on sota -- olisihan hän
saattanut itsekkin saada surmansa -- kukapa sitä voi auttaa. Sotilaan
kasvoissa ei niin hermo värähtänyt. Kun Henriette sitten puhui vankina
olevasta veljestään ja pyytämällä pyysi päästä hänen luoksensa, niin
hän jyrkästi kieltäytyi auttamasta. Käsky oli peruuttamaton,
"saksalaisten tahto" oli hänelle uskonkappale. Hänestä erotessaan
huomasi Henriette, että Günther luuli tulleensa Ranskaan tuomariksi,
niin suvaitsemattomaksi ja kopeaksi kuin konsanaan sen kansan
verivihollinen, jota hän jaloillaan tallaa.
-- No niin, sanoi Delaherche viimein, olkoonpa sekin miten tahansa, te
olette nyt kuitenkin saaneet vähän ruokaa. Ikävintä on vain se, ettei
minua, pahoin pelkään, lasketa tänne toista kertaa.
Hän tiedusteli, eikö heille olisi mitään asiaa toimitettavana ja otti
mielellään perille viedäkseen muutamia lyijykynällä kirjoitettuja
kirjeitä, joita toiset sotamiehet hänelle antoivat, sillä monasti oli
nähty baijerilaisten ilkkuen sytyttävän piippujaan kirjeillä, joita
olivat ottaneet huoltaakseen.
Maurice ja Jean seurasivat häntä sillalle. Delaherche huudahti: tuolla
on Henriette ... ettekö näe, hän liehuttaa nenäliinaa!
Vahtisotilasten takaa erotti todellakin toisten joukosta
pienen mustapukuisen olennon, joka liehutti jotain valkoista
auringonpaisteessa. Kumppanukset punastuivat, kyyneleitä kohosi silmiin
ja he vastasivat, vimmatusti käsiään heiluttaen.
Seuraava päivä -- perjantai -- oli Mauricen vaikein. Rauhallinen oli yö
ollut metsikössä, ja päivällä he olivat taas saaneet syödäkseen, sillä
Jean oli löytänyt Villetten linnasta vanhan ämmän, joka möi leipää
kymmenestä frangista naulan. Mutta sinä päivänä he näkivät niin hirveän
tapauksen, että se kauvan sen jälkeen heitä vaivasi.
Päivää ennen oli Chouteau huomannut, että Pache ei valittanut, vaan oli
niin välinpitämättömän ja tyytyväisen näköinen kuin olisi saanut
kylläksensä syödä. Heti iski hänelle päähän, että kyllä sillä mokomalla
varmaan on piilopaikka jossakin, koska hän aamusellakin hiipi täältä ja
oli vähilleen tunnin poissa ja palasi naurussa suin, juuri kuin olisi
makupalan nielaissut. Hän oli varmaan saanut ruokavaroja tavalla millä
tahansa. Chouteau kiihotti Loubetia ja Lapoullea, varsinkin
jälkimmäistä. Sellainen kirottu ruoja, joka pistää poskeensa itse eikä
anna mitään nälkäisille tovereilleen!
-- Tiedättekös, tänä iltana me otamme selon asiasta -- me hiivimme
hänen jälkeensä. Hän ei -- piru vie -- syökään yksinään kaikkea,
silloin kuin tässä toiset nälkään nääntyvät.
-- Se on oikein, se on oikein, me väijymme häntä, huusi Lapoulle
hurjasti. Katsotaanpas sitten!
Hän puristi kätensä nyrkkiin, pelkkä toivo, että saisi syödäkseen, teki
hänet raivoisaksi. Hyvän ruokahalunsa tähden hän kärsi enemmän kuin
toiset, hänen tuskansa olivat kauheat, hän oli jo ruohojakin syönyt
nälkäänsä sammuttaakseen. Hän ei ollut jumalan jyvää maistanut sitten
kuin toissapäivänä, sillä hevosen lihasta ja valkojuurikkaista oli hän
yöllä saanut hirveän vatsurin. Vaikka hän oli vahva, oli hän niin
kömpelö, että hän ruokavaroista taistellessa ei koskaan saanut mitään.
Leipänaulasta olisi hän nyt henkensä antanut.
Hämärissä Pache hiipi Glairetornin puitten välitse, ja toiset
seurasivat häntä varovasti.
-- Hän ei saa aavistaakkaan, että olemme täällä, sanoi Chouteau.
Piiloon paikalla, jos hän kääntyy.
Sadan askeleen päässä Pache nähtävästi luuli olevansa yksin, sillä hän
kulki kiireemmin eikä edes vilkaissut taakseen. Helposti he voivat
häntä seurata läheiseen kivilouhokseen, josta hän nosti pari suurta
kiveä ja niiden alta kätköstä otti leivänpuoliskon. Se oli hänen
viimeinen säästönsä.
-- Kirottu konna! kirkui Lapoulle. Sekö sinun salaisuutesi on! Anna se
minulle, se on minun osani!
Antaa _heille_ leipänsä! Minkätähden? Hurjistuneena hän oikaisihe,
niin pieni ja hintelä kuin olikin, ja puristi leipää vasten rintaansa.
Hänelläkin oli nälkä.
-- Suus kiinni! Se on minun!
Kun Lapoulle kohotti nyrkkinsä lyödäkseen häntä, pakeni hän, juoksi
minkä jalat kestivät, syöksyi kivilouhokselta tasangolle ja riensi
Doncheryyn päin. Toiset seurasivat hengästyksissään, minkä kerkisivät.
Mutta hän juoksi nopeammasti, sillä hän oli kepeämpi, ja kauhu ja tuska
vei häntä kuin siivillä, hän pelkäsi kadottavansa ainoan omaisuutensa.
Hän oli juossut jo melkein kilometrin ja lähestyi joen rannalla olevaa
metsikköä, kun kohtasi Jeanin ja Mauricen, jotka olivat menossa
yömajaansa. Heidän ohitsensa kiitäessään hän parahti tuskallisesti.
Hämmästyneenä pysähtyivät ystävykset pientarelle katsomaan kummallista,
hurjaa ajoa. Ja siten he näkivät kaikki.
Onnettomuudekseen Pache kompastui kiveen ja lankesi. Toiset tavoittivat
hänet, kiroilivat, ulvoivat, ajon kiihdyttäminä kuin sudet, jotka
hyökkäävät saaliinsa niskaan.
-- Anna leipä minulle! kirkui Lapoulle. Taikka pääset hengestäsi.
Hän kohotti taas nyrkkinsä. Chouteau ojensi hänelle silloin veitsen,
jota oli käyttänyt hevosta teurastaessaan.
-- Tässä on veitsi.
Mutta Jean syöksyi väliin estämään onnettomuutta. Hänkin oli
raivoissaan ja uhkasi saattaa heidät rangaistuksi. Se ärsytti Loubetia,
ja irvistellen hän nimitteli Jeania preussiläiseksi; eihän siinä ollut
muilla kuin preussiläisillä käskyvalta.
-- Perhana! kiljasi Lapoulle. Annatko leivän minulle?
Vaikka Pache oli valkoinen kuin palttina, puristi hän yhä kovemmin
leipää rintaansa vasten, itsepäisesti kuin nälistynyt ainakin piti hän
kiinni omastaan.
-- En!
Silloin peto työnsi veitsen hänen kurkkuunsa niin voimakkaasti, että
Pache-raukka ei enää ääntä päästänyt. Kädet putosivat hervottomina
sivulle, leipä vierähti maahan -- lämmin verivirta sitä kostutti.
Maurice tuli kuin hulluksi, kun näki tuon inhottavan, eläimellisen
murhan. Hän pui nyrkkiä noille kolmelle miehelle, ja sanoi heitä
murhaajiksi, eläimiksi; hän oli niin kauhistuksissaan, että hän tärisi
ja vapisi. Mutta Lapoulle ei näyttänyt häntä kuulevan. Kuolleen
vieressä maassa hän istua kuukotti ja nieli veristä leipää; katse oli
tylsä ja raivokas; näytti siltä kuin hänen leukansa liikkeet olisivat
huumanneet hänet kokonaan, ja kun Chouteau ja Loubet näkivät, miten
kauhean näköinen ja ahne hän oli, eivät he uskaltaneet osaansa vaatia.
Tuli yö, kirkas, kaunis yö, taivas tähtiä täynnä. Maurice ja Jean,
jotka olivat metsikköönsä palanneet, eivät nähneet muuta kuin
Lapoullen, joka kulki edes takasin Maasin rannalla. Chouteau ja Loubet
olivat kadonneet; luultavasti he olivat palanneet kanavalle, peläten
tekoaan. Mutta Lapoullea näytti sinne meno pelottavan. Kun murhan
tuottama kiihotus oli ohi, oli hän kuin torruksissa, silminnähtävästi
valtasi hänet sellainen tuska, ettei hän kestänyt alallaan; hän ei
uskaltautunut sinne päin, jossa kuollut oli, ja sentähden hän
neuvotonna kulki edes takaisin rannalla. Oliko omantunnon tuska
herännyt hänen tylsistyneessä mielessään? Vai pelkäsikö hän vain
ilmituloa? Hän harhaili sinne tänne niinkuin peto häkissään ja tunsi
yht'äkkiä vastustamattoman halun paeta, se muuttui tuskaksi, joka
tuotti ruumiillista kipua; hänen täytyi paeta, maksoi mitä maksoi.
Hänen täytyi paikalla, ihan paikalla karata tästä vankilasta, jossa hän
oli murhan tehnyt. Hän vaipui maahan ja oli kauvan suullaan ruohokossa
joen rannalla.
Maurice oli aivan mieletönnä. Hän sanoi Jeanille: minä en _voi_
jäädä tänne enää, kuuletko! Minä tulen mielipuoleksi, se on totta!
Ihmeekseni ovat ruumiini voimat kestäneet, sillä minä olen aivan
pirteä. Mutta päässä on huonosti -- niin, ihan huonosti. Jos sinä
pakotat minun olemaan tässä helvetissä vielä yhden päivän, niin olen
mennyt mies. Paetaan, lähdetään paikalla, minä rukoilen sinua!
Mitä hurjimman pakosuunnitelman hän oli miettinyt. He uisivat Maasin
yli, hyökkäisivät vartijain kimppuun, kuristaisivat heidät
nuoranpätkällä, joka hänellä oli taskussa, taikka kivittäisivät heidät
kuoliaaksi taikka lahjoisivat ja pukeutuisivat heidän pukuihinsa
päästäkseen preussiläisten joukkojen läpi.
-- Ole hiljaa! virkkoi Jean epätoivoissaan, minua oikein pelottaa, kun
sinä puhut sellaisia tuhmuuksia. Sehän on typerää ja mahdotonta;
huomenna nähdään ... ole nyt hiljaa!
Vaikka viha ja inho kuohuivat Jeanin omassakin sydämmessä, oli hän
kuitenkin kaiken kauhun ja kurjuuden ohessa jaksanut säilyttää
mielenmalttinsa. Maurice oli ihan järiltään, hän tahtoi väkisin
heittäytyä jokeen, ja Jean sai panna kaiken voimansa estääksensä häntä
siitä, hän torui, pyysi, rukoili kyynelsilmin. Yhtäkkiä hän huudahti:
katso, katso tuonne...!
Vesi loiskahti. Lapoulle oli soluttaunut jokeen; valkoisen paidan
huomasi helposti tummassa virrassa -- nutun oli hän heittänyt päältään,
ettei se liikkumista estäisi. Hän ui hiljaa ja nähtävästi etsi paikkaa
päästäkseen maalle toisella rannalla, jossa selvästi erotti
vahtisotamiesten liikkumattomat varjot.
Yhtäkkiä välähti pimeässä ilmassa -- Montimontin kallioista vastasi
kaiku laukaukseen. Vesi loiskahti kuin rajusti airolla vetäistessä,
sitten hiljeni kaikki. Virta vei Lapoullen ruumiin.
Seuraavan päivän koittaessa -- lauvantaina -- Jean vei Mauricen
mukanaan sadannenkuudennen leiriin, toivoen, että pääsisivät sieltä
lähtemään. Mutta mitään määräystä ei ollut tullut. Näytti siltä kuin
vihollinen olisi kerrassaan unohtanut rykmentin. Moni oli lähtenyt pois
ja synkin alakuloisuus vallitsi jääneiden mielissä. Viikkokauden
kuluessa oli mielipuolten luku päivä päivältä lisäytynyt. Satamasta oli
lakannut, vaan auringonpaiste toi toisen kiusan. Sietämätön kuumuus vei
sotamiesten viimeisetkin voimat, ja punatauti muuttui jonkunlaiseksi
rutoksi. Kaikki nuo yhteen sullotut sairaat turmelivat ilman. Joen ja
kanavan rannalle ei ollut menemistä, hukkuneista hevosista ja ihmisistä
levisi kamala haju. Kentällä mätänevistä nälkään kuolleista hevosista
nousi sellainen löyhkä, että preussiläiset, jotka jo oman joukkonsa
kohtaloa pelkäsivät, hankkivat lapioita ja pakottivat vankien
hautaamaan ruumiit.
Sinä päivänä muuten nälänhätä loppui. Vankia oli vähemmän, ruokavaroja
tulvaili joka taholta, suurinta kurjuutta seurasi yhtäkkiä suurin
ylellisyys. Oli leipää, oli lihaa, jopa viiniäkin, sai aamusta iltaan
syödä niin paljon kuin suinkin halutti. Joutui ilta, tuli yö, syötiin
vielä, syötiin aina seuraavan aamun koittoon. Moni sai surmansa.
Koko päivän oli Jean pitänyt tarkasti silmällä Mauricea, jonka
päähänpistoihin ei ollut luottamista. Hän oli liiaksi juonut ja
mietiskeli vain, milloin paraiten saisi läimäyttää saksalaista upseeria
korvalle; -- totta kai hänet silloin laitettaisiin pois. Jean oli
Glairetornin luona keksinyt kellarin, jossa oli vielä pari
makuupaikkaa. Sinne hän vei Mauricen lepäämään ja tyyntymään. Mutta se
oli kauhein yö, minkä he eläessään olivat viettäneet. He eivät silmän
täyttä maanneet. Kellari oli sotamiehiä täynnä. Samassa nurkassa heidän
kanssaan oli kaksi ihan kuolemaisillaan. Niin pian kuin ilta pimeni.
kuului lakkaamatonta valitusta, epäselvää kirkunaa, korisemista.
Kauheaa ja tuskallista oli olo pilkkopimeässä. Raivoissaan vaativat
vangit kuolevia vaikenemaan. He eivät sitä kuulleet. Kuolema teki
kamalaa työtään. Ja ulkoa kuului humalaisten toverien rähinä, -- he
eivät olleet vielä kylläänsä saaneet.
Maurice kärsi hirveästi. Tuskan hiki valui hänen otsaltaan. Hän oli
koettanut paeta päästäkseen tuosta kauheasta kurjuudesta, oli hapuillut
ovea, langennut sairaihin ja vaipunut siihen kuolevain viereen. Hän ei
enää yrittänyt poistua. Kaikki kauheudet aina Reimsistä lähdöstä
Sedanin tappioon hiipivät hänen ohitsensa. Châlonin armeijan
kärsimykset kohosivat hänestä korkeimmilleen sinä yönä mustassa
kellarissa, jossa kaksi sotilasta kamppaili kuoleman kourissa ja esti
toveriensa unta. Nämä toivottomuuden sotilaat, tämä uhripaikalle
työnnetty lauma oli joka paikassa verellään maksanut toisten synnit. Ja
loassa, kunniatonna se nyt kärsi julminta rangaistusta, jota ei
laisinkaan ollut ansainnut. Se oli liikaa, hän raivostui, hän vaati
oikeutta, hän oli nääntyä, kun ei voinut kostaa kohtalolle.
Päivän sarastaessa oli toinen sotamies kuollut, toinen vielä korisi.
-- Tule, sanoi Jean, mennään ulos, raitis ilma kuitenkin virkistää.
Aamu oli lämmin ja kaunis, jokivartta pitkin he lähestyivät Igesin
kylää. Maurice ei silloin enää jaksanut hillitä itseään. Hän häristi
nyrkkiä, kuin näki avaran, auringon valaiseman taistelutanteren, Illyn
kentän vastapäätä, Saint-Mengesin vasemmalla ja Garennen metsän
oikealla.
-- Ei, ei, en voi, minä en voi tätä enää nähdä! Päätäni huimaa ja
sydämmeni pakahtuu. Vie minut täältä pois, pois paikalla ... paikalla!
Oli taas sunnuntai. Sedanista kuului kelloinsoittoa ja etempänä
soittivat preussiläiset. Mutta sadaskuudes ei ollut saanut mitään
määräystä. Peläten Mauricen yltyvää levottomuutta päätti Jean käyttää
keinoa, jota oli miettinyt jo eilespäivästä asti. Maantiellä,
preussiläisen vartijaston ulkopuolella valmistautui lähtöön viides
rykmentti. Hirveä sekasorto vallitsi riveissä, upseerilla, joka ei
osannut hyvästi ranskaa, oli täysi työ esiinhuutaessa. Jean ja Maurice
ratkasivat kauluksen ja napit nutuistaan, ettei numerosta heitä
älyttäisi, hiipivät joukkoon ja pääsivät sillan yli. Chouteau ja Loubet
olivat keksineet saman keinon, sillä ystävykset näkivät heidän
vilkuilevan takanaan niinkuin murhaajain ainakin.
Hyvä jumala, miten helpolta, miten kepeältä tuntui! Olipa kuin olisivat
kuolleista nousseet. Ilma oli kirkas ja raitis. Se antoi uutta voimaa.
Toivo elähytti heitä uudelleen. Seuratkoon mitä hyvänsä, he eivät enää
pelänneet, naurussa suin he kulkivat ja iloitsivat siitä, että
nälkäleiri kauhuineen oli selän takana.