I.

Taistelu-päivänä käveli Silvine isä Fouchardin pienessä talossa,

katsoen Sedaniin päin, joka näkyi olevan keskellä kanuunain savua ja

liekkejä. Hän ajatteli koko ajan Honoréta. Seuraavana päivänä lisääntyi

hänen levottomuutensa ja tuskansa, kaikilla teillä vilisi vihollisia,

mutta he eivät mielellään vastanneet kysymyksiin. Tuskin tiesivät he

itsekään mitä oli tapahtunut. Eilispäivän kirkas aurinko oli pilvien

peitossa. Rankkasade ikävystytti jo ennestäänkin harmaan laakson ja

Rémillyn ylängöt.

Isä Fouchard ei lausunut sanaakaan pojastaan, varmaankaan ei hän paljoa

häntä ajatellut, vaan sitävastoin enemmän niitä seurauksia, joita

tappelu ja tappio tuottaisivat hänelle itselleen.

Illalla seisoi hän portillaan nähdäkseen mitä tapahtui ulkopuolella.

Hän näki silloin miehen kävelevän talon läheisyydessä. Hämmästyksensä

oli niin suuri tuntiessaan miehen että hän, huolimatta ympärillä

olevista preussiläisistä, huusi sangen kovaa:

-- Kuuleppas! oletko se sinä, Prosper?

Rakuuna viittasi myöntyväisesti ja riensi sitten nopeasti vanhuksen

luo.

-- Kyllä, kyllä se olen minä! En tahdo uhrata henkeäni maailman

hyväksi!... Kuulkaahan, isä Fouchard, ettekö tarvitse talossanne

ahkeraa poikaa?

Vanhus oli varovainen. Hän tarvitsi kyllä työntekijää talossaan, mutta

eipä hänen tarvinnut sitä heti sanoa.

-- Ahkeraa poikaa, -- en todellakaan tarvitse sellaista tällä

hetkellä... Vaan tuleppas kuitenkin sisään saamaan suunavausta. Et saa

noin mennä taloni ohitse.

Keittiössä keitti Silvine liemiruokaa, mutta pikku Kaarlo riippui

kiinni hänen helmoissaan, leikkien ja nauraen. Ensin ei Silvine

tuntenut Prosperia, vaikka he ennen olivat palvelleet samassa talossa,

sitten vasta kun hän asetti pöydälle putelin ja kaksi lasia ja näki

vieraan lähemmältä, heräsi hänessä vanhoja muistoja. Hän huudahti,

varmaankin tuli hän ajatelleeksi Honoréta.

-- Aa, tehän olitte siellä kanssa, eikö niin?... Näittekö siellä

Honorén?

Prosper avasi jo suunsa vastatakseen, sitten epäili hän taas. Kaksi

viimeistä päivää oli hän elänyt kuin unessa, hän ei tietänyt mitä oli

tapahtunut, -- hän muisti nähneensä Honorén kuolleena makaavan

kanuunansa päällä, mutta tällä hetkellä ei hän ollut varma siitä;

minkätähden hän surettaisi Silvineä niin epävarmoilla uutisilla?

-- Honoréta! mutisi hän ... sitä en todellakaan tiedä, -- en voi

varmaan sanoa...

Silvine katseli häntä tarkkaan, ikäänkuin tahtoen tutkia häntä perin

pohjin.

-- Siis ette ole nähneet häntä?

Prosper ravisti päätään.

-- Luuletteko että voi muistaa mitä kaikkea tuolla alhaalla näkee?

Siellä näkee niin paljon, niin paljon. En voi kertoa juuri mitään

tuosta kirotusta taistelusta... En, en edes missä kaikissa seuduissa

olen kulkenut. Siellä tulee aivan pyöräpääksi, sen vakuutan teille.

Juotuaan lasin viiniä, jäi hän istumaan vähäksi aikaa, ikäänkuin

kootakseen ajatuksiaan ja koettaen muistaa jotakin.

-- Kaikki mitä tiedän, on, että alkoi pimetä kun tulin tuntoihini. Kun

kaaduin oli aurinko vielä korkealla, -- olin maannut siis useita

tunteja, oikea jalkani musertuneena Zephirini alla, joka myös oli

saanut kuulan rintaansa. Se ei ollut mitään hauskaa, sen vakuutan

teille; ympärillä oli joukko kuolleita, ei elävää kissaakaan näkynyt,

ajattelin että minulle kävisi myös samoin kuin monelle muullekin, ellei

kukaan pelastaisi minua... Koetin irtautua hevosesta, mutta eläin parka

oli liian raskas, -- se oli vielä lämmin. Hyväilin sitä ja mainitsin

sen nimeä. En unhota ikänäni, mitä tapahtui: Zephir aukasi silmänsä,

koetti nostaa päätään, joka makasi maassa omani vieressä. Sitten

puhelin sille: Vanha palvelijani, sanoin, ei ole sinun syysi, vaikka

oletkin painamaisillasi jalkani poikki. Tahdotko että minäkin tulen

raajarikoksi? Tietysti ei se myöntänyt. Sen silmistä voin nähdä kuinka

suuresti sitä suretti erota minusta. En tiedä kuinka sitten kävi --

siirsikö se itseään vai oliko se täristyksen syy, -- mutta sen tiedän

että voin nousta pystyyn. Jalkani oli raskas kuin lyijy ja jäykkä kuin

puu. Otin Zephirin pään käsivarsiini, sanoin sille että se oli hyvä,

uskollinen palvelija, että pidin siitä niin paljon, etten voisi koskaan

unhottaa sitä. Se kuunteli sanojani ja näytti niin tyytyväiseltä.

Kerran se vielä pudisti itseään ja kuoli sitten. Silmät jäivät auki, se

ei kääntänyt niitä pois minusta... Voitko uskoa, kun jätin sen oli sen

silmissä suuret kyyneleet ... se oli yhtä viisas kuin ihminenkin.

Prosper pysähtyi, -- hän itki muistaessaan vanhan ystävänsä kuolemaa.

Senjälkeen joi hän vielä lasin viiniä ja jatkoi kertomistaan

katkonaisina lauseina: -- Tuli yhä pimeämpi, ainoastaan taivaanrannalla

oli punanen valo, joka loisti yli taistelutantereen ja valaisi

kuollutta hevosta, josta levisi pitkä varjo. Hän oli varmaankin vielä

hyvän ajan maannut Zehpirinsä vieressä, sillä hän ei voinut liikuttaa

raskasta jalkaansa. Mutta yht'äkkiä valtasi hänet pelko, hän oli

varmaankin yksin täällä, hänen täytyi etsiä toisia, täällä oli

inhottavaa kuolleiden kesken. Joka taholta ojista, pensaista, kaikista

mahdollisista paikoista tuli esille haavoittuneita, jotka yhtyivät

pieniksi joukoiksi, neljä tai viisi yhteen. Siten heidän oli helpompi

kuolla, eivätkä olleet siis yksin viimeisinä hetkinä. Garennen metsässä

oli hän kompastunut kahteen sotamieheen, jotka kuuluvat 43:nteen

rykmenttiin; he eivät olleet saaneet naarmuakaan, olivat jääneet

metsään odottamaan yötä. Saatuaan tietää hänen tuntevan tien,

ilmoittivat he että heidän aikomuksensa oli paeta Belgian rajan yli

ennen päivän valkenemista ja pyysivät häntä oppaakseen. Ensin hän

kieltäytyi, olisi mieluimmin mennyt Rémillyyn, siellä hän löytäisi

varmaan suojapaikan; mutta mistä hän saisi toisen puvun? Garennen

metsän ja Rémillyn ylänköjen välillä oli paljon preussiläisiä, heidän

riviensä lävitse hän ei voisi päästä univormussaan. Sentähden päätti

hän seurata näitä kahta toveriaan. Onneksi saivat he eräästä talosta

leivän syödäkseen. Kello kirkontornissa löi yhdeksän kun he läksivät

matkallensa. Ainoa suurempi vastus, joka heillä oli, oli silloin kuin

joutuivat la Chapellessa vihollisen vartiajoukon keskelle, joka ampui

heitä; onneksi he pääsivät sentään pois sieltä ryömien vatsallaan,

kiitos siitä pimeydelle ja Prosperille, joka niin hyvin tunsi kaikki

tiet. Senjälkeen he eivät enään jättäneet metsää, jossa olivat

väijyksissä. Eräällä polulla tapasivat he vartijan, ryntäsivät hänen

päälleen ja ennen kuin hän ehti tehdä mitään vastustusta, leikkasivat he

puukolla hänen kurkkunsa poikki. Sen jälkeen he eivät enää kohdanneet

vastuksia, vaan jatkoivat matkaansa iloisesti viheltäen. Kello kolmen

seuduissa aamulla he saapuivat pieneen belgialaiseen kylään erään

vuokraajan luo, joka aukasi heille latonsa, jossa sitten nukkuivat

aamuun asti.

Kun Prosper heräsi, oli aurinko jo korkealla ja toverit kuorsasivat

vielä. Hän nousi ylös huomatessaan isännän valjastavan hevosta

vankkurien eteen, joihin oli hiilisäkkien alle kätkenyt leipää, ryyniä,

kahvia, sokeria ja kaikenlaista muuta ruokatavaraa. Vuokraaja kertoi

että hänellä oli kaksi tytärtä naimisissa Raucourtissa, joille hän vei

ruokaa, sillä baijerilaiset olivat kulkeneet heidän kuntansa lävitse ja

ryöstäneet kaikki. Aamulla varhain oli hän hankkinut tarpeelliset

passit. Prosper sai kohta halun istua myös rattaille ja päästä takaisin

kotiinsa. Mikään ei ollut yksinkertaisempaa kuin jäädä Rémillyyn

vuokraajan ajaessa sen läpi. Kolmessa minuutissa se oli kaikki tehty.

Hän sai mieheltä toisen mekon ja housut, kello kuuden aikana hän seisoi

jo kirkon luona; viholliset eivät olleet häntä hätyyttäneet kuin pari,

kolme kertaa koko matkalla.

-- En, nähkääs, en voinut olla siellä kauvemmin, aloitti Prosper taas

pienen vaitiolon jälkeen, ja jospa meistä olisi ollut sitten jotakin

hyötyä! Mutta mennä vasemmalle tullakseen oikealle, tuntea ettei kelpaa

mihinkään, se ei ole hauskaa järjelliselle ihmiselle... Ja sitäpaitsi

Zephirini on kuollut, olen aivan yksinäni, parasta on että antaudun

jälleen työhöni ja otan auran käteeni ennemmin tänään kuin huomenna.

Mitä, isä Fouchard, eikö se ole parempi kuin joutua preussiläisten

vangiksi? Teillä on hevosia, -- saatte nähdä kuinka niitä rakastan ja

hoidan.

Vanhuksen silmät loistivat. Hän kilisteli lasiaan Prosperin kanssa ja

puhui vitkaan.

-- Niin, kun voin sinua auttaa, olen tekevä sen mielelläni. -- Mutta

mitä tulee palkkaan, -- ei voi puhua siitä ennenkuin sota on loppunut,

sillä en todellakaan tarvitsisi miestä ja ajat ovat kovat.

Silvine, joka oli jäänyt istumaan, Kaarlo polvillaan, ei kääntänyt

hetkeksikään silmiään Prosperista. Kun hän huomasi tämän nousevan ylös

mennäkseen heti talliin katsomaan hevosia, kysyi hän taas:

-- Ettekö ole siis nähnyt Honoréta?

Kysymys tuli niin arvaamatta, että Prosper kutistui kokoon, hän muisti

nyt selvästi mitä oli nähnyt. Hän epäili vielä hetken, mutta sanoi

sitte;

-- Kuulkaa, en tahtonut saattaa teille surua, mutta nyt sanon sen

kumminkin. Luulen että hän jäi tuonne alas.

-- Jäi alas, mitä tarkoitatte?

-- Niin, luulen että preussiläiset antoivat hänelle osansa... Näin

hänet makaavan kanuunansa päällä, rinta lävistettynä.

Tuli hetken hiljaisuus. Silvine oli tullut kuolon kalpeaksi, isä

Fouchard oli asettanut lasinsa pöydälle.

-- Oletteko varma siitä? kysyi Silvine värisevällä äänellä.

-- Rouvaseni, niin varma kuin voi olla asiasta, jonka on omin silmin

nähnyt... Se oli pienellä kummulla kolmen puun luona, luulin näkeväni

hänen silmänsä olevan ummessa.

Silvinelle se oli kova isku. Kadottaa hänet nyt juuri kuin he olivat

luvanneet toisilleen ikuista uskollisuutta, kun Honoré oli luvannut

hänet naida heti kuin pääsisi virastaan! Ja nyt hän oli kaatunut, --

makasi siellä kuula rinnassa! Hän ei ollut koskaan tuntenut

rakastavansa Honoréta niin suuresti kuin nyt: -- hänen täytyi saada

rakastettunsa -- kuolleena tai elävänä -- maksoi mitä maksoi.

Kiivaasti pani hän lapsen lattialle ja kirkasi.

-- En usko sitä ennenkuin olen nähnyt itse! Koska tiedätte missä hän

makaa, voitte seurata minua sinne ... jos löydämme hänet, niin tuomme

tänne takaisin...

Kyyneleet katkaisivat hänen puheensa, -- hän vaipui takaisin

tuolilleen, kätki kasvot käsiinsä, koko ruumis vapisi. Kun Kaarlo näki

äidin katkeran surun, rupesi hän huutamaan ääneensä. Silvine otti hänen

syliinsä, painoi häntä rintaansa vasten ja sanoi:

-- Lapsi-raukkani, lapsi-raukkani!

Näytti kuin isä Fouchard olisi saanut ankaran iskun. Hän piti paljon

pojastaan, vaikka omalla tavallaan. Hän tuli ajatelleeksi entisiä

aikoja, kun hänen puolisonsa vielä eli ja kun Honoré kävi koulua. Hänen

vanhoille, kurttuisille poskilleen vieri kaksi suurta kyyneltä. Siitä

oli varmaankin jo kymmenen vuotta kuin hän oli viimeksi vuodattanut

kyyneleitä. Hän oli niin tottumaton sellaiseen mielenliikutukseen, että

rupesi kiroilemaan että he olivat ottaneet hänen poikansa, ettei hän

enää koskaan saisi nähdä häntä.

-- Autuuteni kautta, on kovin suututtavaa että vaikka ei ole muuta kuin

yksi ainoa poika, ei saa sitäkään pitää.

Kun hän vähän tyyntyi, tuli hän jälleen surulliseksi kuullessaan

Silvinen puhuvan Honorén takaisin tuomisesta. Ei auttanut, että isä

Fouchard esteli häntä -- hän pysyi päätöksessään, ilman kiivaita tai

vihaisia sanoja, mutta kuitenkin järkähtämättömänä. Ennen niin

taipuvaista, suloista Silvineä ei voinut enää hänessä tuntea; silmät,

jotka tavallisesti loistivat niin kirkkaasti, olivat päättäväisen,

joskin lempeän näköiset, otsansa näytti kalpealta tummien kutrien alla.

Hän oli riistänyt hartioiltaan punasen hunnun ja pukeutunut mustiin,

kuin olisi ollut leski.

Turhaan koetti vanhus selittää kuinka vaikea oli täyttää hänen

aikomuksiansa, puhui vaaroista, joita kohtaisivat, ja mahdottomuudesta

löytää ruumista. Hän ei edes vastannut isä Fouchardille, joka näki

kuinka vahva hänen päätöksensä oli lähteä yksinään ulos, vaikka

joutuisikin vaaraan ja vihollisten vangiksi. Sentähden lähti vanhus

Rémillyn pormestarin luo, joka oli vähän sukua hänelle, ja yhdessä he

keksivät soman jutun, joka vähän helpottaisi Silvinen etsimistä: hän

sanoisi olevansa Honorén todellinen leski ja Prosper olisi hänen

veljensä, niin että baijerilaisten kuningas, joka asui "Croix de

Malte"-ravintolassa, antaisi heille, sisarelle ja veljelle, kirjallisen

luvan etsiä ruumis ja tuoda se takaisin Rémillyyn.

Kaikkeen tähän kului paljo aikaa; nyt oli jo pimeä; -- tuskin malttoi

Silvine odottaa seuraavaan päivään lähteäkseen silloin matkalle.

Seuraavana päivänä ei Fouchard tahtonut antaa heille hevostaan, hän

pelkäsi ettei saisi koskaan enään sitä takaisin -- ehkä preussiläiset

anastaisivat hevosen ja ajokalut. Viimein hän suostui vaikka

vastenmielisesti, lainaamaan pienen harmaan aasinsa, jonka kärryt

olivat siksi suuret, että niihin mahtui ruumis. Hän antoi tarkkoja

ohjeita Prosperille, joka oli nukkunut makeasti, mutta joka oli

huolissaan retken suhteen, sillä nyt kun hän oli levännyt, selvisi

hänen muistinsa yhä enemmän. Viime hetkessä meni Silvine hakemaan oman

peitteensä ja levitti sen kärryjen pohjalle. Kun rattaat jo vierivät

pois, juoksi hän vielä takaisin ja suuteli Kaarloa.

-- Isä Fouchard, jätän hänet teidän huostaanne, katsokaa, ettei hän saa

leikkiä tulitikuilla. --

-- Kyllä kyllä, olkaa huoletta. --

Valmistukset olivat vaatineet paljo aikaa; kello oli lähemmä 7, kun

Silvine ja Prosper noilla pienillä kärryillä, joita harmaa aasi veti,

kulkivat Rémillyn jyrkkiä mäkiä. Yöllä oli satanut runsaasti, tiet

olivat muuttuneet liejulätäköiksi; suuri, sinisenharmaa, synkkä pilvi

ajelehti taivaalla.

Prosper, joka tahtoi kulkea suorinta tietä, oli päättänyt mennä Sedanin

kautta. Mutta ennenkun he tulivat Pont-Maugisiin, pysäytti

preussiläinen vartija kärryt ja viivytti heitä koko tunnin. Vasta kun

passi oli kiertänyt neljän tai viiden korkeamman päällikön luona, sai

aasi jatkaa matkaansa ehdolla, että kääntyisivät vasemmalle ja

tekisivät pitkän kaarroksen Bazeillesin kautta. Mitään syitä ei

ilmotettu, epäilemättä ei tahdottu kaupunkia enemmän täyttää. Kun

Silvine kulki Maas-virran rautasillalla, jota ei ollut räjäytetty

ilmaan ja joka sitä paitsi muutenkin oli tullut baijerilaisille niin

kalliiksi, huomasi hän tykkiväestöön kuuluvan miehen ruumiin kelluvan

veden pinnalla. Kaislikko pysäytti sen hetkeksi, mutta sitten se

kääntyi ja jatkoi matkaansa virran mukana.

Bazeillesissa, jonka läpi aasi kulki askel askeleelta, vallitsi surkein

hävitys mitä sota voi aikaan saada vyöryessään tuhoavan myrskyn tavoin

eteenpäin. Oli jo koottu kuolleet, ei ainoatakaan ruumista näkynyt

kadulla; vaikka sade oli huuhtonut veren, näkyi kuitenkin punasia

lätäköitä, siellä täällä epäilyttävän näköisiä lihajäännöksiä ja

hiustukkuja.

Oli sydäntä särkevää nähdä kolme päivää sitten iloisesti hymyilevä

Bazeilles raunioina, ei siitä ollut jälellä kuin mustuneet

muurinkappaleet. Kirkossa oli tuli vielä valloillaan, rovio savuavia

hirsiä keskellä torïa, joista kohosi alinomaa paksu musta savupatsas,

leviten taivaalle kuin suruharso. Kokonaisia katuja oli kadonnut;

molemmista huoneriveistä oli jälellä vaan palaneita tiililäjiä, joita

peitti noki ja tuhka; paksu, pikimusta likakerros kätki alleen kaikki

mahdolliset jätteet. Kadun risteyksessä oli kunkin neljän kulman talot

hävinneet ikäänkuin myrsky ja tuli olisi raivoissaan vienyt mukanaan.

Toiset olivat kärsineet vähemmän; yksi ainoa seista törrötti

paikallaan, jota vastoin naapuritalot vasemmalla ja oikealla näytti

kuularuisku panneen pirstaleiksi, niin että ne muistuttivat onttoja

luurankoja. Tympeätä, sietämätöntä hajua levitti tulipalojen helteiset

huurut, mutta ennen kaikkea petroleumi, jota virtasi pitkin katuja.

Ja sitten kaikki huonekalut, joita pelastettaessa oli viskattu ulos

akkunoista, ja jotka olivat kadulla särkyneet, jalattomia pöytiä,

kaappeja irvistelevine sivuineen, repaleinen paita, joka siinä

ajelehti. Avonaisesta seinästä näki seinäkellon olevan uunilla

soraläjien keskellä.

-- Sellaisia petoja -- mutisi Prosper, jonka sotilasveri kuohahti

nähdessään tämän hävityksen.

Hän pui nyrkkiä; Silvinen täytyi tyynnyttää häntä rukoilevin silmäyksin

joka kerta kuin he tapasivat vahdin. Baijerilaiset olivat asettaneet

vahteja vielä palaviin taloihin ja nämä miehet ladattuine kivääreineen

näkyivät saaneen tehtäväkseen valvoa, että tuli teki tehtävänsä.

Uhkaavalla liikkeellä ja kimakasti huutaen karkoittivat he kaikki

uteliaat ja omistajat, jotka vielä kuljeskelivat ympäristössä. Etempänä

seisoi kylän asukkaita vavisten tukahutetusta raivosta. Nuori nainen,

tukka hajalla ja yllään likanen puku, ei lähtenyt savuavalta

soraläjältä, jonka tuhkaa hän välttämättä tahtoi tarkastaa, vaikka

vahti kielsi häntä lähenemästä. Kerrottiin että naisen lapsi oli

palanut taloon. Kun baijerilainen työnsi hänet törkeästi pois, kääntyi

hän äkkiä ja syyti häntä vastaan hurjan epätoivon karkeita

herjaussanoja, jotka näyttivät hänen tuskiaan vähän huojentavan. Mies

ei luultavasti ymmärtänyt, katseli vain hämmästyneenä ja astui askeleen

taaksepäin. Kolme toveria kiirehti saapuville ja vapautti hänet

naisesta, joka karjui kauheasti, kun vietiin pois. Mies ja kaksi pientä

tyttöä olivat uupuneina vaipuneet toisen pienen tuhkaläjän viereen; he

itkivät eivätkä tienneet minne menisivät nähtyään kaiken mitä omistivat

joutuvan tulen uhriksi. Nyt saapui poliisi, joka hajotti uteliaat, tie

tuli taas tyhjäksi, nähtiin ainoastaan vartijain seisovan synkkinä ja

suorina ja vilkkuvin silmin katsovan että heidän käskyjään toteltiin.

-- Voi noita aaseja, mutisi Prosper hampaittensa välissä. Olisi vasta

hauskaa saada kuristaa pari heistä.

Silvine saatti hänet taas rauhoittumaan. Hän värisi. Tulipalossa

säästyneessä vajassa ulvoi sinne suljettu ja pari päivää unohduksissa

ollut koira täyttäen sumuisen, raskaan ilman surkeilla valituksillaan.

Tuli rankkasade. Montvilliersin puistossa kohtasi heitä kauhea

näky. Kolmet kärryt sullottuina kuolleita täyteen. Ne olivat

puhdistuskärryjä, joihin joka aamu koottiin edellisen päivän jätteet,

jotka lakaistaan kaduilta; ja nyt olivat ne samalla tavalla täytetyt

ruumiilla; ne olivat pysähtyneet jokaisen ruumiin luo, joka pantiin

niihin ja sitten rämisten ajaneet eteen päin, taas kohta pysähtyäkseen.

Niin ne olivat vierineet koko Bazeillesin läpi, siksi kun olivat niin

täynnä ettei enempää sopinut. Nämät seisoivat paikallaan tiellä

odottaen että ne vietäisiin kuoppaan, johon kuorma kaadettaisiin.

Siellä täällä pisti jalkoja esiin, ruhjottu pää riippui letkallaan.

Kun nuo kolmet kärryt taas lähtivät liikkeelle ja hylkkyen vyörivat

eteenpäin sattui sininen kuormasta riippuva käsi hankaamaan pyörää,

joka vähitellen sen nylki ja kalvoi aina luuhun asti.

Balanin kylässä herkesi satamasta ja Prosper kehoitti Silvineä syömään

palasen leipää, jota hän oli varoiksi ottanut mukaansa. Kello oli jo

yksitoista. Mutta tultuaan lähelle Sedania, pidätti heidät taas

preussiläinen vartijajoukko. Tällä kertaa oli entistään vaikeampaa,

upseeri raivostui ja kieltäytyi vielä antamasta takaisin passia, jonka

väitti olevan väärennetyn. Sotamiehet olivat vieneet aasin sisään ja

pienet kärryt vajaan. Mitä oli tekeminen? Miten voisivat jatkaa

matkaansa. Epätoivoiselle Silvinelle juolahti mieleen ajatus. Hän

muisti serkkunsa Dubreuillin, Fouchardin sukulaisen, jonka hän tunsi ja

jonka maatila Ermitage oli parin sadan askeleen päässä. Ehkä häntä

kuultaisiin paremmin, hänhän oli herrasmies. Hän jätti sen vuoksi aasin

ja otti Prosperin mukaansa, sillä heidän kyllä annettiin mennä, kunhan

vaan jättivät kärryt sinne. He kiirehtivät Ermitageen, jonka veräjä oli

sepposelällään. Ja kun he tulivat satavuotisten jalavain varjostamalle

käytävälle kohtasi heitä hämmästyttävä näky.

-- Voi hitto, sanoi Prosper, nuopa vasta herkkuilevat. --

Alhaalla rappusien vieressä penkereen hienossa hiekassa istui iloinen

seura. Marmoripeitteisen pöydän ympärille oli kehään asetettu

taivaansinisellä vaatteella päälystettyjä tuoleja ja sohva, jotka

taivas-alla muodostivat kummallisen salongin, jota sade liotti

eilispäivästä saakka. Kaksi zuaavia loikoili sohvan kummassakin päässä

ääneen nauraen. Lyhytkasvuinen jalkasoturi, joka istui nojatuolissa,

nojasi eteenpäin, pidellen mahaansa. Kolme istui huolettomasti nojaten

tuolin selkämykseen, jolla aikaa eräs jääkäri kurotti kätensä

ottaakseen lasin pöydältä. He olivat varmaan tyhjentäneet kellarin ja

pitivät nyt juominkeja.

-- Miten he voivat vielä istua täällä, mutisi Prosper yhä enemmän

hämillään mitä pitemmälle meni. Nuo ryökäleet näyttävät siis tekevän

preussiläisille kepposen.

Mutta Silvine, joka levitti silmänsä tarkemmin nähdäkseen, parkasi

tehden kiivaan kammoa osoittavan liikkeen. Sotilaat eivät liikahtaneet,

he olivat -- kuolleet. Molemmat sotamiehet, jotka istuivat jäykkinä,

kädet nyrkiksi puristettuina olivat ilman kasvoja, nenä oli katkaistu

ja silmät puhkaistu pois kuopistaan. Se, joka piteli mahaansa, nauroi

siksi, että luoti oli viiltänyt huulet halki ja musertanut hampaat. Oli

ilettävää nähdä raukkojen istuvan puhumassa, kyyristyneinä kuin

tanssikuvat, lasimaisine silmineen, ammottavine suineen, jäykkinä ja

liikahtamattomina. Olivatko he ennen kuolemaansa laahanneet itsensä

tänne saadakseen yhdessä kuolla? Vai eivätköhän pikemmin preussiläiset

olleet keksineet itselleen huvia nostaa ne ylös ja asettaa ympyrään,

laskeakseen leikkiä vanhan ranskalaisen ilon kanssa?

-- Kekseliäs pila kaikessa tapauksessa -- sanoi Prosper vaaleten.

Hän katseli toisia ruumiita, jotka makasivat käytävillä ja

ruohokentällä, kolmisenkymmentä miestä, niiden joukossa luutnantti

Rochas, joka makasi kuulien lävistämänä ja rakkaasen lippuunsa

kietoutuneena. Hän lisäsi vakavalla, kunnioittavalla äänellä:

-- Täällä on totta tosiaan kuumasti oteltu. Minua ihmetyttäisi suuresti

jos löytäisimme miehen, jota etsimme. --

Silvine astui taloon, jonka akkunoista ja ovista kostea ilma virtasi

sisään. Siellä ei löytynyt ainoatakaan ihmistä, herrasväki oli varmaan

paennut ennen tappelua. Mutta hän ei säikähtänyt, astui keittiöön,

jossa uudestaan päästi kovan hämmästyksen huudon. Kaksi ruumista oli

vierryt pesupenkin alle, zuaavi, kaunis mustapartainen mies, toinen

jättilään kokoinen punatukkainen preussiläinen, pitäen toisiaan lujasti

vyötäreiltä. Toinen oli hampaillaan tarttunut toista poskeen,

jäykistyneet käsivarret eivät päästäneet saalistaan, joten molemmat

ruumiit olivat niin vertajanoovasti kietoutuneet yhteen, että täytyi ne

yhdessä haudata.

Prosper kiirehti viedäkseen Silvinen sieltä. Eihän heillä ollut mitään

tekemistä tyhjässä talossa, jossa vain kuolo asusti.

Kun he epätoivoisina palasivat vahtipaikkaan, jossa heiltä oli otettu

aasi ja kärryt, oli heillä onni tavata ankaran upseerin seurassa eräs

kenraali, joka oli tarkastamassa tappelukenttää. Tämä luki passin,

antoi sen sitte Silvinelle, teki sääliväisen liikkeen, joka merkitsi,

että vaimo-raukan annettaisiin lähteä aasineen etsimään miehensä

ruumista. Viipymättä lähtivät he nyt, hän ja hänen seuralaisensa

pienine kärryineen Givonneen päin, sillä taaskin oli kielletty

menemästä Sedanin kautta.

Sitten he kääntyivät vasemmalle, sille tielle, joka käy Garennen metsän

läpi vieden Illyn kummulle. Sielläkin heidät usein pysäytettiin,

varmaan toistakymmentä kertaa luulivat he, etteivät ikinä pääsisi

metsästä, sillä niin monta estettä he kohtasivat; joka askeleella

sulkivat heiltä tien kranaattien kaatamat puut, jotka nyt olivat

pitkältä pituuttaan kuin jättiläiset. Se vasta oli pommitettu metsä,

jossa kanuunat olivat katkaisseet satavuotisten elämänlangan, ja

urhoolliset sankarit olivat kaatuneet arvokkaasti kuten vanhan kaartin

sopii. Ympärillä makasi runkoja paljastetuin rinnoin, lävistettyinä,

haljenneina, ja tämä hävitys, tämä verilöyly, jolloin oksat itkivät

mahlansa kuiviin, näytti yhtä kauhealta kuin taistelutanner kaatuneine

urhoineen. Täälläkin oli ruumiita, jotka veljellisesti olivat jakaneet

puiden kohtalon. Eräs luutnantti makasi suu veressä, oli tuskissaan

repinyt ruohoa ympäriltä ja kaivoi vielä sormillaan maata. Kauempana

makasi suullansa kuollut kapteeni, pää pystyssä ikäänkuin hän vielä

olisi valittanut. Toiset makasivat pensastoissa, zuaavilta, jonka vyö

oli syttynyt tuleen, kärventyi tukka ja parta. Useasti täytyi heidän

pysähtyä nostaakseen pois ruumiita, jotka sulkivat kepeän tien.

Alhaalla laaksossa päättyivät vihdoin julmuudet. Tappelu oli vetäytynyt

toisaalle, säästäen tämän ihastuttavan sopen. Ei ainoakaan puu ollut

vahingoittunut, ei näkynyt haavoitettua sammaleilla vertaan

vuodattavan. Pieni puro lirisi hiljalleen soluen; polkua, joka kulki

pitkin sen rantaa, varjostivat tuuheat pyökit. Virtaileva vesi ja

nurmen väräjävä hiljaisuus levitti ympärilleen rauhaa ja onnellisuutta.

Prosper seisahdutti aasin, jotta se saisi purosta juoda.

-- Oi, kuinka täällä on kaunista -- sanoi hän, päästäen väkinäisen

huojennuksen ja mielihyvän huokauksen.

Silvine katsoi hämmästyneenä ympärilleen; hän tunsi jo omantunnon

soimauksia lievennyksestä ja ilosta, joka vastustamattomasti valtasi

hänetkin. Miksi yksin tässä kaukaisessa sopessa vallitsi rauha ja

onnellisuus, kun he kaikkialla ympäristössä kohtasivat vain surua ja

kärsimystä.

Hän koetti kiirehtiä:

-- Pian, pian, älkäämme seisahtuko. Missä se olikaan? Missä näitte

Honorén? Kulettuaan viidenkymmenen askeleen paikoille he saapuivat

vihdoin Illyn kummulle ja nyt levisi heidän eteensä koko lakeus:

Varsinainen taistelukenttä, kalju maa, joka ulottui harmaan haljakkaan,

taivaan rantaan asti joka lähetti alinomaa pieniä sateen kuuroja. Ei

näkynyt ruumisläjiä; kaatuneet preussiläiset olivat jo varmaan

haudatut, sillä ei niitä löytynyt ainoatakaan ranskalaisten ruumiiden

joukossa, jotka makasivat hajallaan tiellä, pellolla ja ojissa sen

mukaan mihin tappelu oli siirtynyt. Ensimmäinen, jonka kohtasivat, oli

nuori muhkea kersantti, joka istui pensasaitaan nojautuneena ja näkyi

hymyilevän, huulet vähän raollaan; kasvon piirteet ilmaisivat syvää

sisällistä rauhaa. Mutta noin sadan askeleen päässä toisella puolen

tietä he tapasivat miehen, joka oli kauheasti silvottu: toinen puoli

päätä poissa, olkapäille oli valunut aivoainetta. Kuljettuaan

yksinäisten ruumisten ohi, näkivät he pieniä joukkoja siellä täällä:

seitsemän kappaletta makasi rivissä polvillaan, kivääri käsissä; heidät

oli tapettu juuri kuin aikoivat ampua. Vieressä makasi aliluutnantti

komentavassa asennossa. Tie vei kapeaan solaan ja siellä valtasi heidät

jälleen kauhu nähdessään kokonaisten komppaniain kukistuneen: sola oli

täynnä ruumiita; siellä oli täydellinen sekasorto: kuolleita, kuolevia,

hajanaisia jäseniä, käsiä kokoon puristettuine sormineen, jotka turhaan

olivat koettaneet pitää kiinni keltaisesta maaemosta. Musta parvi

kaarneita lensi vaakkuen, ja kärpäsiä surisi tuhansittain ruumiiden

ympärillä ahneesti imien haavoista tuoretta verta.

-- Missä se on? kysyi Silvine.

He kulkivat pitkin peltoa, joka oli kokonaan rensselien peitossa.

Joku rykmentti oli varmaan kahakan aikana irroittanut hankalat

varustuksensa selästään. Maassa makaavat pirstaleet puhuivat taistelun

yksityiskohdista. Valkojuurikaspellolla näkyi lakkeja kuin suuria

unikukkia, viitan repaleita, poletteja, miekan kantimia, kaikki kertoen

kuumasta ottelusta, harvinaisesta painista kovan tappelun aikana, joka

kesti kolmattatoista tuntia. Mutta erittäin löysi joka askeleelta

katkottuja aseita: miekkoja, pajunetteja ja kivääreitä siinä määrässä

että näyttivät maan kasvulta, viljalta, joka nousi maasta yhtenä

ainoana vainon hirmupäivänä. Ruoka-astioita ja juomaleilejä oli niin

ikään hajallaan tiellä, samaten kuin yhtä ja toista mitä oli vuotanut

halkaistuista rensseleistä, kuten riisiryyniä, harjoja, patruuneja.

Kaikkialla vallitsi sama hävitys, aitaukset olivat pois revityt, puut

näyttivät kuin tulipalo olisi niitä kohdannut, maan olivat kranaatit

uurtaneet ja taistelevat joukot kovaksi polkeneet, joten näytti kuin se

olisi kadottanut kaiken kasvattamisvoiman. Sade peitti kaikki hämärään

kosteuteen, ympärille levisi paha, taistelutantereen omituinen haju,

joka luultavasti syntyi ummehtuneista oljista ja palaneesta villasta,

mätänemisestä ja ruudin savusta.

Silvine, joka oli väsynyt ja luuli käyneensä useita peninkulmia

ruumiiden keskellä, katseli ympärilleen enenevällä levottomuudella:

-- Missä se on? Missä se sitten on?

Mutta Prosper ei vastannut, hänkin oli levoton. Häntä liikutti vielä

enemmän kuin kumppaniensa ruumiiden näky kuolleet hevosraukat, joita

täällä tapasi suuressa määrässä. Toiset niistä olivat kauheassa

tilassa, pää irtirevittynä, ja kyljissä aukkoja, joista sisälmykset

virtasivat ulos. Useat makasivat selällään, vatsat turvonneina ja

kaikki neljä jalkaa ojennettuina ilmaan kuin hätämerkit. Tämä ääretön

tantere oli täynnä hevosia. Muutamia eli vielä kaksi päivää kestäneen

kuoleman kamppauksen jälkeenkin, pienimmän äänen kuultuaan nostivat ne

päätään, käänsivät sitä oikealle ja vasemmalle, antoivat sitten taas

painua alas; toiset makasivat liikkumattomina, päästivät silloin

tällöin vihlaisevan huudon, kuolevan hevosen omituisen valituksen, joka

on niin kauheasti koskeva. Prosper ajatteli karvastelevalla sydämmellä

Zephiriä ja arveli, että näkisi sen vielä.

Yht'äkkiä tunsi hän maan vapisevan allaan, niinkuin vihollisen

sotajoukko lähenisi. Hän kääntyi ympäri, ja ehti ainoastaan huutaa

seuraajalleen:

-- Hevoset, hevoset! Menkää suojaan tuon muurin taa!

Eräältä lähellä olevalta mäenrinteeltä syöksyi täyttä nelistä heitä

vastaan lähes sata irtonaista hevosta ilman ratsastajaa; muutamilla oli

vielä sälystö selässään. Ne olivat eksyneitä hevosia, jotka, jäätyään

taistelutantereelle, olivat vaistomaisesti liittyneet yhteen joukkoon.

Ne eivät olleet saaneet apetta eivätkä kauroja kahteen päivään, vaan

olivat syöneet ne muutamat ruohonkorret, joita olivat tavanneet siellä

täällä, riipineet lehdet pensasaidasta, kalvaneet kuoren puista. Kun

nälkä viilsi heidän suoliansa kuin kannus, syöksyivät he pois hurjassa

juoksussa tyhjän ja hiljaisen taistelutantereen yli, musersivat

kuolleet kavioillaan ja polkivat haavoitetut kuoliaaksi.

Tämä joukko lähestyi kuin tuuliaispää ja Silvine ehti töin tuskin vetää

aasin ja kärryt suojaan muurin luo.

-- Jumalani! ne tallaavat meidät.

Mutta hevoset olivat jo menneet yli esteen, kuului vaan kuin ukkosen

jyrinä, ne nelistivät jo toisella puolella, syöksyivät eräälle

solatielle, joka johti metsän laitaan, ja katosivat näkyvistä.

Kuin Silvine oli johtanut aasin tielle, kysyi hän taaskin äänellä, joka

vaati vastausta:

-- No, missä se on?

Prosper seisoi ja katseli ympärilleen joka puolelle.

-- Niitä oli kolme puuta, minun täytyy löytää ne kolme puuta. Tuhat

tulimmaista! Ei näe niin tarkoin kuin taistelee, eikä ole niinkään

helppo tietää mitä teitä on kulkenut.

Huomattuaan vasemmalla kaksi miestä ja naisen, ajatteli hän kysyä

heiltä. Mutta kun hän lähestyi heitä, lähti nainen pakoon ja miehet

tekivät uhkaavia liikkeitä; hän huomasi useampia sellaisia olentoja ja

kaikki karttoivat häntä, hiipivät pakoon pensaitten seassa kuin

pelästyneet eläimet häntä koipien välissä; kaikki olivat hyvin likaisia

ja ryysyisiä, aivan rosvon näköisiä. Kun hän huomasi, että siellä,

missä nämät ilkeät olennot olivat kulkeneet, oli kuolleilta ryöstetty

heidän jalkineensa, niin että heidän paljaat kalmansiniset jalkansa

näkyivät, ymmärsi hän vihdoinkin että nämät olennot olivat niitä

ruumiiden ryöstäjiä, jotka seurasivat saksalaisia armeijoita,

maankulkija-joukkoja, jotka tulivat sotilaitten muassa saadakseen

ryöstää itselleen taistelutantereelta mitä vaan voivat. Eräs pitkä,

laiha mies juoksi hänen edellään säkki selässä ja taskut rämisevinä

kelloista ja hopearahoista, joita oli varastanut ruumiiden taskuista.

Eräs kolmen- neljäntoista vuotias poika antoi Prosperin tulla

lähemmäksi ja tämä kuultuaan pojan olevan ranskalaisen alkoi torua

häntä, mutta poika vastusti. Mitä nyt sitten? Eikö ollut oikeutta

ansaita elatustaan? Hän kokosi kivääriä ja sai viisi sou-lanttia joka

kappaleelta, jonka löysi. Hän oli lähtenyt kotikylästään aamulla eikä

ollut maistanut ruoan palaakaan eilisestä; sentähden oli ruvennut

työhön luxemburgilaiselle urakkamiehelle, joka oli tehnyt välikirjan

preussiläisten kanssa tästä kiväärien kokoamisesta taistelutantereelta.

Viimeksi mainitut pelkäsivät että aseet, jos rajalla asuvaiset

talonpojat kokoaisivat niitä, vietäisiin Belgiaan ja sieltä taas

takaisin Ranskaan. Suuri joukko köyhiä raukkoja oli etsimässä kivääriä,

repivät ruohoa, etsiessään viittä souta, kuin olisivat poimineet kukkia

niityltä.

-- Ilkeää tehtävää, mutisi Prosper.

-- Saahan toki ansaita elatuksensa, vastasi poika. Minä en varasta

keneltäkään.

Koskei poika ollut paikkakunnalta kotoisin, ei hän voinut antaa mitään

tietoja, osoitti vaan lähellä olevaa talonpoikaistaloa, jossa oli

nähnyt ihmisiä.

Prosper kiitti ja aikoi palata Silvinen luo, huomasi silloin erään

kiväärin puoleksi hautaantuneena vakoon. Ensiksi ei tahtonut ilmoittaa

sitä pojalle. Mutta yht'äkkiä kääntyi hän ja huusi ikäänkuin vasten

tahtoaan:

-- Täällä on yksi ... siinä on viisi souta lisää sinulle.

Kun Silvine lähestyi taloa huomasi hän muutamia talonpoikia kaivamassa

pitkiä hautoja. Heitä olivat silmällä pitämässä muutamat preussiläiset

upseerit, jotka hiljaisina ja jäykkinä, ryhmysauva kädessä, valvoivat

työtä. Oli pakoitettu kylän asukkaat hautaamaan kuolleet, sillä

pelättiin kostean ilman jouduttavan ruumiiden mätänemistä. Siellä

seisoi kahdet kuormavaunut täynnä ruumiita, muutamat sotamiehet

purkivat kuormaa, asettivat ruumiit joutuun vieretysten tiheään riviin,

tarkastamatta heidän vaatteitaan tai katsomatta muotoa; kaksi miestä

peitti suurilla, leveillä lapioilla tämän rivin niin ohuella

maakerroksella, että sade jo oli tehnyt siihen aukkoja. Kaikki tämä

toimitettiin niin huolimattomasti, että rutto neljäntoista päivän

kuluessa oli oleva valmis lähettämään hengästyksensä näistä aukoista.

Silvine ei voinut olla seisahtumatta kuopan reunalle ja katselematta

näitä kuolleita raukkoja aina sitä mukaa kuin ne asetettiin sinne. Hän

vapisi kauhusta, ja luuli jokaisissa verisissä kasvoissa tuntevansa

Honorén. Eikö se ollut tuo onneton raukka, joka oli kadottanut vasemman

silmänsä? Tai tuo, joka oli saanut leukansa halaistuksi. Jos ei hän

kiirehtinyt hakemaan Honorén ruumista tältä äärettömältä tasangolta,

ottaisivat nuo sen varmaankin ja hautaisivat muiden joukkoon.

Hän juoksi Prosperin jälkeen, joka oli taluttanut aasin talon portille.

-- Jumalani! missä se sitten on? Kysykää!

Talossa oli ainoastaan preussiläisiä sekä eräs palvelija lapsensa

kanssa, nämät olivat tulleet takaisin metsästä, jossa olivat olleet

kuolla nälkään ja janoon. Tämä oli rauhallinen, patriarkallinen soppi,

jossa voi levätä tyynesti ja rauhassa edellisten päivien taistelusta.

Sotilaat harjasivat huolellisesti univormujaan, jotka olivat ripustetut

vaatenuorille. Eräs oli taitavasti parsinut housuissaan olevan reiän ja

vahdin kokki oli sytyttänyt suuren valkean keskelle pihaa ja asettanut

kiehumaan liemikattilan, josta lähti maukas kaalin ja sianlihan haju.

Valloittaminen tapahtui kaikessa rauhassa ja täydessä järjestyksessä.

Luuli näkevänsä rehellisiä porvareita, jotka olivat tulleet takaisin

omaan kotiinsa, polttelevan pitkiä piippujaan aivan rauhallisesti ja

tyynesti. Eräällä lavitsalla lähellä ovea istui paksu, punatukkainen

mies palvelijan pieni poika, viiden, kuuden vuotias mukula polvillaan,

hypitteli häntä, antoi hänelle hyväilynimiä saksaksi ja oli iloinen

kuin sai lapsen nauramaan, vieraalle, karkealle puhelulle, jota tämä ei

ymmärtänyt.

Prosper kääntyi kohta, peläten jotakin uutta vastusta. Mutta nämät

preussiläiset olivat varmaan rauhallisia ihmisiä. He hymyilivät

pienelle aasille, eivätkä viitsineet vaivata itseään kysymällä passia.

Nyt he jatkoivat matkaansa. Aurinko, joka jo oli alhaalla, näyttäytyi

silmänräpäyksen ajan kahden pilven raosta. Saavuttaisiko yö heidät

tällä äärettömällä tantereella? Uusi sadekuuro varjosti auringon, he

peittyivät kokonaan sateen harmaaseen kaapuun, kuuropilvi peitti

kaikki, tiet, kentät, puut. Prosper ei tiennyt enää missä oli, hän oli

eksynyt, hän tunnusti sen. Aasi kulki yhä heidän jälessään, pää

riipuksissa, vetäen pientä kärryä nöyrästi ja sävyisästi. He kulkivat

taaskin pohjoiseen, Sedaniin päin. He eivät tienneet enään missä mikin

ilmansuunta oli; kaksi kertaa kääntyivät ympäri kun huomasivat

kulkevansa samoja paikkoja kuin ennenkuin. Luultavasti olivat kulkeneet

ympyrässä; väsyneinä ja epätoivoisina seisahtuivat vihdoinkin eräässä

tien risteyksessä, jossa kolme tietä yhtyi, kykenemättä jatkamaan

etsimistään.

He hämmästyivät kuullessaan valitushuutoja ja lähtivät erääseen pieneen

yksinäiseen vasemmalla puolella olevaan taloon, jossa löysivät kaksi

haavoittunutta eräästä huoneesta. Kaikki ovet olivat auki, kaksi päivää

olivat nämät maanneet haavakuumeessa, näkemättä yhtään ihmistä, joka

olisi sitonut heidän haavansa. Heitä vaivasi erittäinkin kova jano,

joka vielä kiihtyi siitä että kuulivat sateen roiskuvan ikkunoihin. He

eivät voineet liikkua paikoiltaan, vaan huusivat kohta; vettä! vettä!

-- tämän halukkaan epätoivoisen huudon, jolla haavoitetut seuraavat

ohikulkevia, kuultuaan pienimmänkin äänen askeleista, jotka herättävät

heidät horrostilastaan.

Silvine toi heille vettä. Prosper, joka pahemmin haavoitetussa tunsi

kumppanin samasta rykmentistä, ymmärsi ettei enää oltu kaukana

paikasta, jossa Margueritte-osasto taisteli.

Haavoittunut viittasi heikosti: Niin, se oli tuolla, kun käännytään

vasemmalle suuren elovirnapellon poikki kuljettua.

Saatuaan tämän tiedon, tahtoi Silvine kohta jatkaa matkaa. Hän kutsui

molempien sairasten avuksi vaunut, jotka kulkivat ohitse kooten

ruumiita. Hän oli jo tarttunut aasin ohjaksiin ja veti Prosperia

mukanaan liejuista tietä, joutuakseen niin pian kuin mahdollista

virnapellon yli.

Äkkiä pysähtyi Prosper.

-- Näillä kohden sen pitäisi olla. Katsokaa, tuossa oikealla onkin

kolme puuta. Näettekö pyöränjälkiä? Tuolla makaa särkyneet

ampumavara-vaunut. Vihdoin olemme perillä.

Silvine hyppäsi vavisten lähemmäksi ja katseli kahta kuollutta, kahta

tykkiväestöön kuuluvaa sotilasta, jotka olivat tiepuoleen kaatuneet.

-- Mutta hän ei ole täällä. Olette nähnyt väärin, se on vain päähän

pisto että olette nähnyt kolme puuta ja sitte kuvitellut mielessänne

loput.

Hurja toivo, ääretön ilo valtasi hänet.

-- Ehkä olettekin erehtynyt. Ajatelkaa, jos hän elää, niin, tietysti

hän elää, koska hän ei ole täällä.

Samassa parkasi hän vapisevalla äänellä. Käännyttyään huomasi hän

olevansa sillä paikalla, mihin patteristo oli asetettu. Siellä näytti

kauhealta, maa oli möyritty kuin maanjäristyksen jälkeen, kaikkialla

näkyi silvotuita jäseniä, ruumiita, jotka makasivat kiemurassa mitä

hirvittävimmissä asennoissa, väännetyin käsivarsin, jalat taivutetut

alle, päät riippuen sivulle, suut auki ammottaen. Eräs konstaapeli oli

kuolontuskissaan peittänyt käsillään silmänsä kuin olisi tahtonut

päästä mitään näkemästä. Eräällä luutnantilla oli ollut rahoja

vyössään, mutta kultarahat olivat juosseet ulos samassa kuin veri,

sekaantuen sisälmyksiin.

Esiratsastaja Adolphe ja hänen toverinsa Louis makasivat sylitysten,

ollen täten kuolemassakin yhdistettyinä toisiinsa. Ja tuolla viimein

Honoré maaten kanuunallaan kuin juhlavuoteella; luoti oli sattunut

kylkeen ja hartioihin, ehyet, syvintä vihaa ilmaisevat kasvonsa oli hän

kääntänyt preussiläisten pattereihin päin.

-- Oi ystäväni, oi ystäväni, nyyhkytti Silvine.

Kädet ristissä lankesi hän polvilleen kosteaan maahan. Sana ystäväni,

ainoa, jonka hän sai sanotuksi, ilmoitti miten suuri hänen tappionsa

oli menettäessään tämän hyväsydämmisen miehen, joka oli antanut hänelle

kaikki anteeksi ja suostunut ottamaan hänet vaimoksensa.

Nyt oli hänen toivonsa rauennut, elämä ei ollut hänelle enää mistään

arvosta. Hän ei ollut koskaan rakastanut ketään toista, yksin hänelle

omistaisi hän rakkautensa ijäti. -- Sade taukosi, kaarneparvi, joka

vaakkuen lensi kolmen puun yli, pelästytti häntä kuin joku uhkaus.

Tahdottaisiinko häneltä riistää rakas kuolleensa, jota hänen oli ollut

niin vaikea löytää? Hän ryömi polvillaan ja karkotti vapisevalla

kädellä pois kärpäset, jotka surisivat avonaisten silmien ympärillä,

joiden viime katseen hän vielä koetti tavottaa.

Mutta silloin hän huomasi verisen paperin Honorén yhteen puristettujen

sormien välissä. Hän koetti pienillä nykäyksillä irrottaa sitä, mutta

kuollut ei tahtonut päästää, vaan piteli niin lujasti ettei sitä olisi

saanut irti kuin palasina. Se oli kirje, jonka Silvine oli kirjottanut

hänelle ja jonka hän oli kätkenyt poveensa. Kun Silvine tunsi sen,

valtasi hänet ilo keskellä suruaan; häntä liikutti nähdä, että Honoré

oli kuollessaan ajatellut häntä. Kyllä hän antaa hänen pitää rakkaan

kirjeensä, koska hän välttämättä tahtoo sen mukaansa hautaan. Hellät

kyyneleet huojensivat hänen sydäntänsä. Hän nousi, suuteli Honorén

käsiä ja toisti lakkaamatta hyväilevällä äänellä:

-- Oi ystäväni, oma ystäväni --!

Sillä välin oli aurinko jo laskenut. Prosper nouti rattailta peitteen,

johon he hitaasti ja surullisella kunnioituksella käärivät Honorén

ruumiin ja kantoivat kärryihin. Pilvet kasautuivat taas yhteen uhaten

heitä uudella sadekuurolla kun pieni alakuloinen saattojoukko lähti

liikkeelle kammottavalla taistelutantereella. Ja jälleen kuului

äskeinen töminä ja maa tärähteli heidän allaan.

-- Hevoset, hevoset tulevat! huusi Prosper.

Villiytynyt ja nälistynyt hevoslauma ryntäsi jälleen pitkin laajaa

sänkipeltoa, jossa he juuri olivat, harjat hulmuten ilmassa ja sieramet

vaahdossa. Auringon viimenen säde venytti laukkaavien eläinten varjot

pitkiksi, pitkiksi... Silvine hyppäsi heti kädet levällään kärryjen

eteen säikäyttääkseen ne pois. Ja kaikeksi onneksi ne kääntyivätkin

itsestään vasemmalle, pieneen notkopaikkaan, muuten ne olisivat

hurjassa paossaan musertaneet kärryt, aasin ja ihmiset. Maa vapisi

niiden kavioiden alla, soraa ja kiviä satoi heidän päälleen ja sitten

hävisi lauma taas notkon penkereen taakse.

-- Elukka-raukat, sanoi Prosper, ne ovat ihan hurjina nälästä.

Silvine köytti nenäliinallaan aasin korvan, jonka hevosen kavion

lennättämä kivi oli paiskannut verille, ja tarttui taas suitsiin. Vähä

väliä pysähtyi Prosper ja tarkasteli kuolleita hevosia tien vierellä --

hän olisi halunnut vielä kerran nähdä Zephir vainajansa.

Lähellä Garennen metsää he kohtasivat saksalaisen vartiosoturin ja

lupakirja vedettiin taas esille. Ja tällä kertaa heidät komennettiin

kulkemaan kaupungin kautta, muuten joutuisivat kiinni. Syitä ei sanottu

eikä kuunneltu selityksiä, totteleminen oli, sillä päävahdista oli

tullut uusia käskyjä. Eivätkä Silvine ja Prosper vastustaneetkaan, tämä

tie oli neljännestä lyhempi ja he olivat jo perin uupuneina.

Mutta Sedanissa oli tie nousta pystyyn. Heti linnoituksen sisälle

päästyä virtasi vastaan inhoittava löyhkä ja he kahlasivat nilkkaa

myöten vetelässä kurassa. Kaupunki oli yhtenä suurena likaviemärinä,

johon kaikki 100,000 miehen jätteet olivat kolmena päivänä kasautuneet.

Olkia ja heiniä ja pehkuja vielä lisänä sekasin hevosen lannan kanssa

sekä luita ja raatoja koniloista, jotka oli keskellä katua tapettu ja

nyletty. Sisälmykset mätänivät päiväpaisteessa, päät ja veriset nahat

saastuttivat ilman. Sen sopivampaa sikiämispaikkaa eivät ruttotaudit

voineet vaatia ja ne olisivat uhanneet kaikkia perikadolla, ellei

katuja olisi mitä pikemmin puhdistettu.

Preussiläiset virastot olivatkin jo naulauttaneet katukulmiin suuria

valkosia julistuksia, joissa asukkaita, käsityöläisiä, porvaria,

kauppiaita, virkamiehiä, käskettiin ankaran rangaistuksen uhalla

puhdistamaan kadut ennen seuraavan päivän iltaa. Prosper ja Silvine

näkivät tuomarin itsensä jo hiilihangolla ajavan törkyä ovensa edestä

pienille kottikärryille.

Hiljalleen astuskeli aasi paksussa liassa eli oli tykkänään pysähtynyt,

sillä myötään ilmestyi jotain esteitä tielle. Preussiläiset etsivät

parhaillaan taloista niitä sotamiehiä, jotka eivät tahtoneet

mielihyvällä antautua. Edellisenä päivänä oli kenraali Wimpffenin

palattua Bellevuesta levinnyt semmoinen huhu, että koko sotajoukko

suljetaan Igesin niemelle kunnes kuljetus eri linnoituksiin Saksassa

ennätetään järjestää. Jotkut ainoat upseerit vain ottivat vastaan

vapauden tarjouksen luvaten luopua sotapalveluksesta. Ja kenraaleissa

ei ollut niin kehnoa kuin yksi, Bourgain-Desfeuilles. Sanottiin hänen

luuvaloa syyttäen antaneen kunniasanansa ja saaneen miehistöltä

vihellyksiä hyvästiksi kun astui saman päivän aamulla vaunuihinsa

"Kultaristin" edustalla. Päivän noususta asti olivat sotamiehet

kulkeneet jonossa Turennen torin yli jossa luopuivat aseistaan,

viskasivat itsekukin kiväärinsä, pistimensä kasalle, joka kasvoi tunti

tunnilta. Preussiläinen sotamiesosasto valvoi, että kaikki tapahtui

säännönmukaisesti, päällikkönään pitkä, kalpea nuorukainen

vaaleansinisessä puvussa, höyhentöyhtö hatussa. Hän seisoi

liikkumattomana ja jäykkänä, valkoset hansikkaat kädessä, ja tarkasti

kylmällä ylpeällä katseella ohi kulkevia sotamiehiä. Muuan zuaavi

kieltäytyi antamasta pyssyään. Upseeri viittasi ja sanoi levollisesti

selvällä ranskankielellä:

-- Ampukaa se mies!

Ja toiset astuivat synkkinä aseläjän kohdalle ja heittivät nopeasti

kiväärinsä sille, -- sittenhän sekin oli tehty. Toisilla ei taas

kivääriä enää ollutkaan, olivat lennättäneet sen kädestään jo

tappotantereella eli kätkeneet, moni oli piiloutunut itsekin toivoen

pääsevänsä hämmingissä pakenemaan. Talot olivat täynnä näitä

onnettomia, pöytien, sohvien, sänkyjen alle he olivat lymynneet, ja kun

eivät saksalaiset patrullit saaneet heitä luopumaan piilopaikoistaan

vajoissa ja kellareissa ammuttiin heitä kuin metsän petoja.

Maasin sillalla tukkesi tien taaja ihmisjoukko. Mies, joka komensi

vartijaväkeä, luuli Prosperin ja Silvinen kätkeneen ruokavaroja, lihaa

ja leipää, kärryihinsä ja nykäsi peiton syrjään, vaan hämmästyi

nähdessään Honorén ruumiin ja salli heidän sanaa sanomatta jatkaa

matkaansa.

Mutta monta askelta he eivät päässeet, silta oli tungokseen asti täynnä

miehiä. Se oli ensimmäinen vankilauma, jota preussiläiset sotamiehet

kuljettivat Igesin niemelle. Heitä ahdistettiin eteenpäin, he tuuppivat

toisiaan, astuivat toistensa jaloille, kulkivat selät koukussa, päät

kumarassa ja silmät maassa. Surkeata oli katsella ryysysiä

ihmisparkoja, tappion kärsineitä, kaiken kadottaneita, joilla ei edes

ollut veistä, millä leikata kurkkunsa poikki.

Kukaan ei puhunut, ei kuulunut muuta kuin raskaiden jalkineiden läiske

likaseen katuun ja silloin tällöin preussiläisen aliupseerin lyhyt

käskevä komentohuuto. Ja nyt alkoi taas tulla vettä, rankkasateessa

marssivat aseensa riisuneet kuin kurja kerjäläislauma maantiellä.

Prosperin sydän paukutti haletakseen, hän oli tukehtua harmista ja

surusta. Silmät vesissä hän nykäsi Silvineä ja osotti kahta miestä

laumassa; jotka juuri olivat heidän kohdallaan. Siinä kulki Jean ja

Maurice, laahustaen niinkuin muutkin raskailla askelilla, silmäystä

sivulle luomatta. Viimein pääsivät pienet kärryt lähtemään liikkeelle

kulkien miesjonon jälessä, jota Prosper ja Silvine yhä seurasivat

silmillään.

-- Jumala kuitenkin, huokasi Silvine ruumiiseen katsahtaen; ne, jotka

ovat kuolleet, ovat kaikista onnellisimmat.

Ilta alkoi hämärtää kun he saapuivat Vadelincourtiin ja ennenkuin

olivat perillä Rémillyssä oli jo synkkä yö. Ukko Fouchard tuli

pihamaalle ja jäi sanatonna seisomaan poikansa ruumiin viereen; hän oli

niin varmasti luullut, ettei poika kuolleista löytyisi. Hän oli

ansainnut sinä päivänä hyvän päiväpalkan. Varkaat ja roistot möivät

taistelupaikalta kiinni otettuja ratsuhevosia kahdellakymmenellä

frangilla kappaleen; ja hän oli ostanut kolme kaunista eläintä

neljälläkymmenelläviidellä frangilla.