Kaikista voittajan saaliiksi joutuneista paikoista Sedanin ympärillä,
Floingista, Illyn kummulta, Garennen metsästä. Givonnen laaksosta ja
Bazeillen tieltä, riensi suunnaton joukko ihmisiä ja hevosia kauheassa
sekasorrossa kaupunkia kohden. Tämä linnoitus, johon kukin oli pannut
viime toivonsa, tuli nyt vain turmioksi sen kautta, että pakenevat,
yksin urhokkaimmatkin hakivat täältä itselleen suojaa. Sedanin vallien
takana luulivat he löytävänsä turvaa vihollisten pelättävältä tulelta,
joka kolmattatoista tuntia oli yhtämittaa leimahdellut, eikä kukaan
ajatellut enempää, ei kukaan kuunnellut järjen ääntä, eläimellinen
luonto ihmisessä sai ylivallan, kukin haki vain itselleen suojaa.
Pienen muurin takana seisoi Maurice valellen vedellä Jeanin kasvoja.
Nyt avasi hän silmänsä ja Maurice huudahti ilosta:
-- Oi, Jean raukkani, luulin jo, että olisit kuollut, -- no, mutta
mitäs sinä sille olisit mahtanut; -- mutta sinä olet saakelin raskas
kantaa!
Jean nousi ylös, ikäänkuin heräten unestaan. Sitte huomasi hän mitä oli
tapahtunut, kaksi kyyneltä vierähti poskelle. Hento Maurice, jota hän
oli hoitanut isällisellä huolella, oli ystävyydessään saanut kylliksi
voimaa kantaa hänet tänne.
-- Odota, katson tekikö luoti päähäsi suurenkin reijän!
Haava ei ollut suuri, ihossa ainoastaan viilto, josta oli vuotanut
runsaasti verta. Hiukset olivat takertuneet haavan syrjiin ja
tyreyttäneet verenvuodon. Sentähden Maurice ei kostuttanut niitä --
muuten olisi haava voinut jälleen helposti auveta.
-- No, nyt olen pyyhkinyt kasvosi -- näytäthän taas ihmisemmältä.
Annappas kun panen kypärän päähäsi!
Hän otti maasta kypärän ja pani sen varovasti ystävänsä päähän.
-- Se sopii sinulle mainiosti! Katsokaamme kannattavatko jalkasi!
Jean nousi pudistaen päätään; hänellä ei ollut muuta hätää kuin että
pää vain tuntui vähän raskaalta. Kaikki kävi hyvin. Mutta hänet valtasi
syvä liikutus nähtyään Mauricen hellyyden, jonka vuoksi hän syleili
Mauricea, painoi hänet rintaansa vasten ja virkkoi:
-- Oi, rakas ystäväni, rakas ystäväni!
Mutta preussiläiset saapuivat eivätkä he voineet kauemmin olla muurin
takana. Luutnantti Rochas kokosi muutamia miehiä lipun ympärille, jota
aliluutnantti kantoi kokoonkäärittynä. Lapoulle nousi ylemmäksi ja
ampui vielä muutamia laukauksia sillä aikaa kuin Pache ripusti pyssyn
olallensa, luullen varmaankin että nyt oli heitettävä ampuminen sikseen
ja ruvettava syömään ja nukkumaan. Jean ja Maurice hiipivät toverien
luo. Ei puuttunut pyssyjä eikä patruunoita, joita makasi kyllin
kentällä; ei tarvinnut muuta kuin kumartua niitä ottamaan. He kokosivat
sen verran kuin tarvitsivat, sillä antautuessa olivat he heittäneet
aseet ja ampumavarat luotaan; Mauricenhan oli täytynyt kantaa toista
hartioillaan.
Muuri ulottui Garennen metsään asti ja pieni joukkio, joka luuli vaaran
olevan ohitse, piilottautui talonpoikaistalon taa, hajaantuen sitte
metsään puiden sekaan.
-- Vihdoinkin, sanoi Rochas, -- saamme huoata hetken ennen kuin
ryhdymme ryntäämään.
Ottaessaan ensi askeleita tuntui heistä kuin olisivat he astuneet
helvettiin! mutta he eivät voineet enään kääntyä.
Heidän täytyi päästä metsän läpi, jonne vihollinen ankarasti ampui,
koska osan pakenevista joukoista välttämättä piti kulkea tätä tietä.
Kranaatteja sateli korkeiden puitten välitse, jotka tärisivät ja
murtuivat aivan kuin hirmuisen raemyrskyn ruoskimina. Suuria oksia ja
lehtiä putoili maahan, kaikkialla kuului valittavan suhiseva ja
kitisevä ääni.
Metsä oli aivan kuin lumottu; siinä kuolema ja epätoivo raivosivat,
puut lannistuivat tuskasta ruikuttaen, kun eivät voineet paeta tätä
hävityksen hirmuisuutta.
Kauhistus valtasi Mauricen ja Jeanin, jotka muita seuraten kulkivat
eteenpäin, vaikka luodit kaikilta puolin vinkuivat korvissa, niin että
turvan etsiminen puun juurelta toiseen suojaan juoksemalla oli turhaa
vaivaa.
Kaksi miestä kaatui -- toista tapasi luoti selkään, toista naamaan.
Minne heidän oli käännyttävä? Kaikkialla satoi projektiileja,
kaikkialla uhkasivat kaatumaisillaan olevat paksut puunrungot ja julman
suuret oksat, -- he etsivät turvaa eräässä viidakossa, siellä oli
tavata heidät kranaatti, joka putosi aivan Jeanin jalkoihin; onneksi
kaivautui se maahan räjähtämättä. Heidän jalkansa tarttuivat puolukan
varsiin ja köynnöskasveihin; viidakko tuli läpipääsemättömäksi. Lehtiä
ja oksia lenteli ilmassa aivan kuin kaikkimurskaavan ja rusentavan
jättiläisviikatteen viskeleminä.
Parikymmentä kertaa olivat he lähellä perikatoansa tuossa kamalassa
pensaikossa.
-- Tämä on todentotta helvetillistä, mutisi Maurice, täältä emme ikinä
elävinä pääse! Hän oli kalman kalpea ja vapisi kuin haavan lehti.
Jeaniakin pöyristytti, häneenkin tarttui kauhistuksen tunne.
Heitä vaivasi hirveä ja kärsimättömän polttava jano, sydän sykki,
jyskytti ja pisteli joka jäsenessä; heidän epävarmat silmänsä
huomasivat silloin tällöin mustia pisteitä liikkuvan ilmassa, aivan
kuin heidän silmänsä olisivat voineet seurata luotien vinkuvaa vauhtia
joka taholle.
-- Oi taivaan Jumala! Mitä meidän on tekeminen, änkytti Jean. Hirmuista
todellakin tulla murskaksi ammutuksi toisten tähden, jotka istuvat
hyvässä nojatuolissa, tupakkaa poltellen. Tähän lisäsi Maurice
uupuneella äänellä. Niin -- ja minkä tähden on juuri meidän kärsittävä
niin hirveästi? Itsekkäisyys kuohahti hänessä; yksilö, joka ei tahtonut
uhrautua yhteiskunnan edestä.
-- Jospa vaan saisi järkeensä, mitä tämä kaikki hyödyttää? Hän kohotti
päätänsä.
-- Ja tuo aurinko riiviökään ei voi lähteä matkoihinsa. Kun se laskee,
tulee edes pimeä ja tappelu taukoo!
Heidän mielestään pysyi aurinko liikkumatta paikallaan kirkkaalla
kesätaivaalla; tappelun hälinässä olivat he unohtaneet kokonaan
ajanjuoksun. Heitä ei enään vaivannut pelko, vaan vastustamaton rauhan
ja levon kaipuu; he eivät voineet enään sietää tuota lakkaamatonta
läikinää, suhinaa ja kohinaa, heidän täytyi piiloutua, madella maan
sisään.
Keskellä hävitystä olivat kumminkin Maurice ja Jean merkillisen
levollisia; he kulkivat ihan kuin humalassa -- se on urhoollisuutta --
heillä ei enään ollut kiireen kierää tuosta kamalasta metsästä.
Raikkaan metsäpuron kirkas vesi muuttui punaiseksi, vienoissa
lehdoissa, joissa siihen asti rakastuneet olivat kuiskailleet, kuuluu
nyt kuolevien viimeisiä korauksia.
Tuossa kirkasi mies "sattui!" ennen kuin hän kaatui ja kuoli. Toiselta
oli kranaatti raadellut molemmat jalat ja hän hymyili -- luullen
jalkansa nyrjähtäneen. Pahoin haavoitettuina juoksivat muutamat
edelleen, vihdoin viimein kaatuakseen. Ensi silmänräpäyksessä tunsivat
he vaan mitätöntä kipua; -- tuskat kiihtyivät pakottaen heidät sydäntä
särkevään huutoon ja kauheaan valitusulvontaan.
Tämä hirmujen metsä, se kaikui huokauksista ja itkusta, puitten
rätinästä, kuolevien ja haavoitettujen epätoivoisista huudoista, jotka
syyttäen kohosivat kirkasta armotonta taivasta kohden. Suuren tammen
juurella näkivät Maurice ja Jean erään Zuaavin huutavan kuin
petoeläimen; kranaatin pirstale oli ratkonut hänen vatsansa, niin että
sisälmykset tunkeutuivat ulos. Tuolla laahaa muuan kapteeni itseänsä
pitkin maata -- vasen käsi oli irti reväisty -- hirveä haava ammotti
hänen kyljessään, ja liikuttavalla äänellä rukoili hän jotakuta
tekemään lopun hänen kärsimisistään.
Juuri metsän reunasta kuului tukahtunut huuto: "Auttakaa!" Se oli
lippua kantava aliluutnantti; hän oli saanut luodin vasempaan
keuhkoonsa.
Nääntyen kaatui hän maahan ja paksu verivirta syöksyi hänen suustaan --
ja nähdessään, ettei hänestä välitetty, kokosi hän viimeisetkin
voimansa ja huusi: "Pelastakaa lippu!" Yhdellä hyppäyksellä hyökkäsi
Rochas hänen luokseen, tarttui lippuun, jonka varsi oli poikki, --
aliluutnantti sopersi sakealla äänellä, verisen liman tunkiessa ulos
suusta: "Minä kuolen; mutta mitä se tekee?... Pelastakaa lippu!"
Ja pehmeälle sammalvuoteelle uupui hän, repien ruohikkoa
suonenvetoisilla käsillään, rinta kohosi ja laski ja koristen vetäsi
hän viimeisen kerran henkeänsä.
Vihdoin viimein pääsivät he ulos tästä hirmuisesta metsästä.
Jeanin ja Mauricen kanssa ei jäänyt muita kuin luutnantti Rochas, Pache
ja Lapoulle. Gaude, joka oli jäänyt jälestä päin tulemaan, näkyi
juoksevan eräästä viidakosta. Oli todella lieventävää oleskella
paljaalla maalla: täällä eivät luodit enään vinkuneet eikä kranaatteja
pudonnut.
Erään talonpojan asunnosta kuulivat he kirouksia ja huomasivat siellä
suuttuneen kenraalin, joka istui hiestä höyryävän hevosen selässä. Se
oli heidän prikaattinsa päällikkö kenraali Bourgain-Desfeuilles; hänen
punaset kasvonsa ilmaisivat suuttumusta ja ylenkatsetta antautumisen
tähden, jota hän piti mieskohtaisena loukkauksena. Väkensä ei
ollut nähnyt häntä aamusta asti; varmaankin hän oli kulkenut
taistelutantereella etsien prikaattinsa jäännöksiä. Hän oli kovin
vihoissaan preussiläisille pattereille, jotka mursivat keisarikunnan
onnen ja hänen toivonsa saada tulevaisuudessakin olla Tuilerieläisten
upseerina.
-- Perhana vieköön! huusi hän, eikö tässä viheliäisessä maassa löydy
enään ainoatakaan ihmistä?
Talon asukkaat olivat varmaankin paenneet metsään. Vihdoin näkyi eräs
vanha nainen veräjällä, varmaan joku unohduksiin jäänyt piika, joka
huonojen jalkojensa tähden ei voinut paeta.
-- Hoi! muori, kuulkaapas! Missäpäin on Belgia?
Vaimo katsoi hämmästyneenä kysyjään -- luultavasti ei hän ollut
ymmärtänyt mitä kenraali kysyi.
Kenraali kadotti malttinsa, unohti puhuvansa maan asukkaalle, kirkui
että häntä ei haluttanut tulla vangituksi Sedaniin mennessä, vaan hän
tahtoi päästä nopeasti rajan yli. Useita sotilaita oli lähestynyt
kuultuaan hänen ärsymisensä.
-- Mutta, herra kenraali, sanoi eräs heistä, nyt ei pääse enään;
kaikkialla vilisee preussiläisiä... Aamulla se ehkä olisi onnistunut,
mutta nyt! --
Huhuja kulki, että useat komppaniat olivat eksyneet rykmenteistään ja
olivat kulkeneet rajan ylitse mitään siitä tietämättä, toiset olivat
raivanneet itselleen tien vihollisten rivien läpi, ennen kaartin
yhtymistä 11:nteen osastoon.
Kenraali kohotti olkapäitään.
-- Juoruja! Katsokaamme, eikö sellaisten miesten kanssa kuin te voi
päästä mihin tahtoo?... Löydän pian viisikymmentä kelpo sotilasta,
jotka eivät liioin sääliskele itseään eivätkä pelkää esiinryntäämistä.
Sitte hän kääntyi vanhan naisen puoleen sanoen:
-- No, muori, vastatkaa joutuun missä päin on Belgia?
Tällä kertaa ymmärsi vaimo, koska osoitti laihalla kädellään
viheliäistä metsää kohden.
-- Tuolla, tuolla!
-- Kuinka? -- mitä te sanotte?... Nuo talotko tuolla kentän toisessa
päässä?
-- Oi, paljon kauempana!... Tuolla aivan alhaalla!
Kenraali oli pakahtua vihasta.
-- Mutta, se on inhottavaa, kirottu koko maa! Ei tiedä koskaan miten
tekee... Belgia oli tuolla, pelkäsi tahtomattaan hyppäävänsä sinne ja
nyt kun tahtoo päästä sinne, ei se olekkaan enään siellä... Ei, ei!
Tämä on liikaa! Ottakoot sitte minut ja tehkööt mitä tahtovat. Minä
menen levolle.
Ja siirtäen hevostaan nousi hän sen selkään -- niinkuin säkki
pullistuneena vihan tuulesta -- ja läksi nelistämään Sedania kohden.
Tie teki mutkan, kaartaen alas Givonnen laaksoon; siellä oli
sellainen joukko pakenevia sotilaita, että luutnantti Rochas tuli
tienristeyksessä Pachen, Lapoullen ja Gauden kanssa työnnetyksi erään
ravintolan luo. Jeanin ja Mauricen oli kovin vaikeata saavuttaa heitä.
Kaikki hämmästyivät suuresti kuullessaan karkean, juopuneen äänen, joka
vaati heiltä selitystä.
-- Vai niin! Yhtymys -- -- täällä! ... ohho, erityinen seura!... Aa, se
on todellakin onnellinen sattumus.
He tunsivat Chouteaun, joka nojasi kyynärpäänsä ikkunaan. Hän oli
juovuksissa, nikotteli yhtämittaa puhuessaan ja huusi:
-- Sanokaa, eikö teitä janota? Tulkaa lähemmäksi, älkää kainostelko...
Täällä on vielä tovereille...
Hän viittasi saliin:
-- Tule tänne! Anna näille herroille vähän juomista...
Nyt tuli Loubet hoippuen, puteli kummassakin kädessä. Hän ei ollut niin
juovuksissa kuin toiset ja lasketteli sukkeluuksia toisen toisensa
jälkeen pariisilaisten pikkukauppiasten tavoin.
-- Tämäpä vasta raitista, raitista, kuka tahtoo juoda?
He eivät olleet näyttäytyneet sitten kuin olivat lähteneet pois, sanoen
menevänsä viemään kersantti Sapinia sairashuoneeseen; varmaankin olivat
he pettäneet ja paenneet tänne mihin ei kranaatit lentäneet. Ja nyt
olivat he joutuneet karille, olivat tulleet ravintolaan, joka oli
jätetty ryöstettäväksi.
Luutnantti Rochas suuttui.
-- Odottakaa roistot, täällä te vaan juotte sillä aikaa kuin me
näännymme vaivoihimme!
Mutta Chouteau ei suvainnut moittimista.
-- Aa, sinä tiedät, vanha vekkuli, ei ole enään luutnanttia, ei ole
muita kuin vapaita... Eivätkö preussiläiset ole sinua jo kylliksi
polkeneet maahan, koska tulet tänne vielä torumaan.
Toisten täytyi pitää kiinni Rochasta, joka tahtoi lyödä pään tuolta
hävyttömältä mieheltä. Loubet, pidellen puteleja vielä käsissään koetti
aikaansaada rauhaa.
-- Jättäkää tuo! Olkaa ystäviä! Sopikaa keskenänne.
Ja nähdessään Lapoullen ja Pachen, vanhat ystävänsä:
-- Älkää kiusatko itseänne, lapset, tulkaa sisälle niin saatte ryypyn.
Lapoulle epäili hetken, himmeästi aavistaen että oli sopimatonta juhlia
kun moni ihmisraukka oli nälkään kuolemaisillaan.
Mutta hän oli niin uupunut nälästä ja janosta. Nopeasti teki hän
päätöksensä, yhdellä harppauksella hän oli ravintolassa ja työnsi
sanaakaan sanomatta Pachenkin sisälle; ja sinne jäivät he molemmat.
-- Häpeämätön joukko, toisti Rochas, parasta olisi ampua heidät kaikki!
Hänen kanssaan ei ollut enään muita kuin Maurice, Jean ja Gaude, jotka
kaikki neljä olivat sortumaisillaan pakenevien sotilaitten jalkoihin,
jotka riensivät eteenpäin vallaten melkein koko tien. Nyt ne olivat jo
kaukana ravintolasta.
Miestulva kulki Sedaniin päin kuin yli äyräittensä paisuva virta, jonka
liejuiset aallot vyöryvät kauvas riistäen mukanaan sekä kivet että
kannot. Läheisiltä ylängöiltä ja rinteiltä, Floignin tieltä,
Pierrementista, hautausmaalta, Marskentältä Ja Givonnen laaksosta
syöksyi raivoisia ihmisiä kylää kohden, jossa toivoivat löytävänsä
turvaa ja suojaa.
Voisiko todellakin soimata näitä kurjia ihmisraukkoja? Kaksitoista
pitkää tuntia he olivat liikahtamatta seisseet vihollisen hirmuisen,
kuolettavan tulen keskellä. Patterit olivat suojelleet heitä edestä,
takaa ja sivulta. Sotajoukko oli sanan todellisessa merkityksessä
tullut muserretuksi -- ajetuksi loukkoon, josta ei mikään pako ollut
mahdollinen. Muutamat rykmentit seitsemännestä osastosta -- siitä, joka
tuli Floignista -- vetäytyivät takaisin hyvässä järjestyksessä. Mutta
alhaalla Givonnen laaksossa vallitsi täydellinen sekasorto, -- ei ollut
riviä ei päälliköitä, -- vimmastuneet joukot pyrkivät eteenpäin,
työnsivät ja tuuppailivat toisiaan -- raivokkaina ja levottomina --
heiluttaen zouaavien, jääkärien ja jalkaväestön välkkyvien aseiden
pirstaleita, kaikilla näkyi olevan repaleiset univormut, likaiset
kädet, veristyneet kasvot, kuivat, turvonneet huulet, ääni painuksissa.
Väliin ryntäsi hevonen ilman ratsastajaa nelistäen väkijoukon keskelle
ja kaasi useita sotilaita; kanuunia saapui täyttä vauhtia -- vaaria
pitämättä lauaistiin pattereista, joiden ampujat, ikäänkuin
kiivastuneina juopumuksesta, musersivat kaikki.
Jean katsahti taasen taivasta, katsoi laskeutuvaa aurinkoa. Paksujen
tomupilvien läpi paahtoi aurinko vielä kuumasti hiestyneitä kasvoja.
Ilma oli viehättävä, taivas sininen ja kuultavan kirkas.
-- Tämä nyt on kiusallista, sanoi Jean, tuo aurinko riiviö ei aijo
tänään ensinkään laskea.
Mutta yht'äkkiä jäi Maurice seisomaan kuin kivettynyt; hän näki erään
nuoren naisen nojauvan huonetta vastaan, ett'ei tulisi tallatuksi.
Mauricen hämmästys ei ollut vähäinen: se oli Henriette, hänen
sisarensa.
Näyttipä siltä kuin Henriette ei olisi niin suuresti hämmästynyt.
-- He ovat ampuneet hänet Bazeillessa... Niin, minä olin siellä...
Tahdoin hänen ruumistaan takaisin, mutta silloin tulin ajatelleeksi...
Hän ei maininnut preussiläisiä eikä Weissiä; jokainen mahtoi muutenkin
ymmärtää mitä hän tarkoitti. Maurice käsittikin todella. Hän oli
rakastanut heitä ... molempia, ja katkera kyynel vierähti hänen
poskelleen.
-- Oi rakas sisarraukkani!
Kello kahden aikana, kun Henriette jälleen tuli entiselleen istui hän
eräässä vieraassa keittiössä nojaten pöytää vasten ja itkien katkerasti.
Mutta hän kuivasi kyyneleensä; hennossa naisessa heräsi äkkiä uljuutta
ja päättäväisyyttä. Hän ei pelännyt mitään, äskeiset onnettomuudet
olivat tehneet hänet lannistumattomaksi. Tuskassaan ei hän ajatellut
muuta kuin miten saisi miehensä ruumiin takaisin, haudatakseen sen.
Ensi tuuma oli hänellä palata takaisin Bazeillesiin, mutta kun kaikki
sanoivat sen olevan mahdotonta, alkoi hän etsiä jotakuta, joka seuraisi
häntä ja ottaisi huolekseen tarpeelliset toimenpiteet. Hän valitsi
siksi serkkunsa, joka oli ollut johtajana sokuritehtaassa siihen aikaan
kun Weiss teki työtä konttorissa. Tämä oli pitänyt paljon Weissistä
eikä siis kieltänyt Henrietteltä apuaan. Hän oli vaimonsa mukana
perinyt kauniin omaisuuden, Ermitagen, jossa nykyään asui. Sen
multamuurit ulottuivat Sedaniin asti, toisella puolella Givonnen
laaksoon; -- ja nyt oli Henriette matkalla sinne; joka askeleella
seisahtui hän vähäsen, peläten että tulisi tapetuksi, -- mutta hän
tahtoi päästä eteenpäin -- tahtoi pelastaa miehensä ruumiin.
Maurice, jolle hän kertoi aikeensa, hyväksyi sen.
-- Serkku Dubreuil on aina ollut hyvä meitä kohtaan... Hänestä sinulle
kyllä on hyötyä...
Hänelle juolahti sukkela tuuma mieleen, luutnantti Rochas tahtoi
pelastaa lipun; hän oli jo luvannut leikata sen rikki, kätkeä palaset
paitansa alle tahi kaivaa ne maahan erään puun juurelle ja asettaa
jonkun merkin että löytäisi ne sitte myöhemmin.
Mutta kipeästi koski heidän sydämmeensä sen lipun rikki repiminen ja
kätkeminen, jota he niin syvästi rakastivat. He olisivat tahtoneet
keksiä vaikka minkä muun neuvon tahansa.
Sentähden ei syntynytkään erimielisyyttä kun Maurice ehdotti että lippu
uskottaisiin jonkun huostaan, joka kätkisi ja tarpeen tullessa
puolustaisi sitä siksi kun he vaatisivat sen jälleen takaisin.
-- Kuuleppas! sanoi Maurice sisarelleen, me tulemme sinun kanssasi
Ermitageen katsomaan onko Dubreuil siellä ... ja sitäpaitsi, en tahdo
jättää sinua. --
Ei ollut ensinkään helppoa päästä ulos vilinästä -- vihdoin onnistui se
heille ja nyt he läksivät astumaan erästä tietä, joka vei ylös mäen
vasemmalle puolelle. Senjälkeen he tulivat todelliseen labyrinttiin,
siellä oli polkuja, salaisia käytäviä, pieni maakylä, jossa asui
puutarhuri; sinne oli rakennettu monta pientä huvilaa ja taloa ja
kaikkialla näkyi teitä, piilopaikkoja, muureja ja solia. -- Erinomaisen
sopiva väijymispaikka; se vasta oli asema, jota kymmenkunnalla miehellä
voi puolustaa tuntikausia vaikkapa kokonaista rykmenttiä vastaan.
Kuulia lenteli silloin tällöin, sillä preussiläinen kaarti samosi
eteenpäin laakson toisella puolella.
Kun Maurice ja Henriette, joita muut seurasivat, olivat kääntyneet
ensin vasemmalle, sitte oikealle kahden loppumattoman muurin välitse,
joutuivat he äkkiä pois tieltä ja seisoivat portin edessä, joka oli
puoleksi auki. Siinä oli maatila puistoineen; itse päärakennus oli
suuri, neliskulmainen asuinhuoneisto, jonne leveä jalava-käytävä johti.
Toiselle puolelle, vähän ylemmäksi, metsän syrjään oli muu osuus
rakennettu.
Henriette tuli levottomaksi nähdessään portin olevan auki.
-- He ovat poissa. Ovat kaiketi lähteneet matkalle!
Ja niin todella olikin laita. Edellisenä päivänä oli Dubreuil vienyt
vaimonsa ja lapsensa Bouilloniin, sillä hän aavisti, mitä tapahtuman
piti.
Kuitenkaan ei talo ollut aivan tyhjillään. Ennenkuin he pääsivät
perille, kuulivat he jo meteliä ja levottomuutta, ja kun nuori leski
astui pari askelta, kääntyi hän heti takaisin nähdessään erään
preussiläisen sotilaan ruumiin.
-- No, huudahti Rochas, tuossakin on taisteltu.
Kaikki tahtoivat saada selkoa asiasta, jonka vuoksi menivät sisälle.
Ovet ja ikkunat oli lyöty pyssyn tyvellä rikki; sisällä oli kauhean
näköistä. -- Huonekalut olivat heitetyt sikin sokin soraläjiin ja
huvimajan portille. Salin taivaan siniset huonekalut, sohva ja tusina
tuoleja, olivat marmoripöydän ympärillä, jonka päällystä oli halaistu.
Ja zuaaveja, jääkärejä, jalkaväestöön kuuluvia sotilaita samosi ympäri
rakennusta ja käytävillä, ampuen tuon tuostakin pieneen metsään,
laakson toisella puolella.
-- Herra luutnantti, selitti eräs zuaavi Rochasille, näimme kirottujen
preussiläisten ryöstävän täältä kaikki... Saimme ajetuksi heidät pois,
mutta he tulevat taas, ja kun heitä on kymmenen kutakin meidän miestä
kohti, ei ole järin helppoa tulla toimeen.
Kolme kaatunutta preussiläistä makasi muurilla. Kun Henriette meni
lähemmäksi ja katseli heitä tarkasti, epäilemättä ajatellen puolisoaan,
joka myöskin oli maannut kentällä, kasvot veressä ja tomussa, lensi
kuula hänen sivuitsensa ja räjähti läheiseen puuhun. Jean kiiruhti
hänen luokseen.
-- Älkää jääkö sinne seisomaan!... Joutukaa huoneihin, pian, pian...
Jean tunsi syvää sääliväisyyttä nuorta leskeä kohtaan, joka keskellä
suurta suruaan oli niin päättäväinen ja rohkea. Hänen sydäntään kirveli
nähdessään kuinka muuttunut hän oli; hän muisti vielä eilisestä
Henrietten herttaisen, ystävällisen hymyilyn. Ensiksi ei hän tiennyt
miten lausua osanottavaisuuttaan; hän ei tiennyt muistiko Henriette
enää häntä; -- nyt ei hän käsittänyt, mitä tekisi Henriettelle. Hän
olisi mielellään uhrannut oman itsensä tuottaakseen nuorelle leskelle
edes vähäsen lohdutusta ja rauhaa.
-- Odottakaa meitä tuolla sisällä... Jos vaara kohtaa, autamme teidät
pois sieltä tavalla tai toisella.
Mutta Henriette viittasi kädellään:
-- Mitäpä siitä hyötyä?
Veli työnsi lempeästi häntä ylös rappusia, mutta etehisessä pysähtyi
hän ja katsahti laaksoon. Täältä voi nähdä tappelun menon.
Erään jalavan takana seisoivat Jean ja Maurice; paksu puu voi mukavasti
suojella kaksi miestä. Kauvempana oli Gaude yhtynyt luutnantti
Rochasiin, joka ei millään muotoa tahtonut luopua lipusta eikä uskoa
sitä kenenkään huostaan; hän laski sen viereensä puun juurelle, sillä
aikaa kuin ampui. Käytävä oli täynnä sotilaita, ne pistivät ainoastaan
päänsä esille tähdätäkseen.
Metsässä mahtoi preussiläisten luku aina vaan lisääntyä, koska
laukauksia kuului yhä tiheämmin. Ei nähnyt ketään, ainoastaan väliin
jonkun vihollisen, joka juoksi puun luota toisen juurelle. Läheisessä
talossakin oli runsaasti sotilaita, jotka ampuivat avonaisista
ikkunoista.
Kello oli neljän vaiheilla, laukaukset harvenivat, vähitellen, joskus
tykkänään vaieten; täällä vielä seistiin ja tapettiin toisia -- tässä
syrjäisessä loukossa, jonne ei voinut nähdä linnan tornissa liehuvaa
valkeata lippua. Yön pimeydessäkin jatkettiin tätä taistelua;
huolimatta aselevosta, kuultiin ampumista esikaupungista alhaalla
Givonnen laaksossa ja ulkoa mereltä pienen sillan seutuvilla.
Kauan näkyivät kuulat lentelevän molemmin puolin laaksoa. Silloin
tällöin kaatui mies, rinta lävistettynä. Kolme uutta ruumista makasi
käytävällä. Eräs haavoitettu virui kasvot mullassa, eikä kukaan mennyt
edes kääntämään häntä huojentaakseen raukan vaivoja.
Kun Jean nosti päätänsä, näki hän Henrietten rauhallisesti panevan
säkin onnettoman pään alle, käännettyään hänet ensin selälleen. Jean
syöksyi esiin, tempasi hänet rajusti takaisin puun taakse, jossa oli
suojassa Mauricen kanssa.
-- Tahdotteko siis tulla ammutuksi?
Henriette ei näyttänyt tietävän miten tuhmasti oli menetellyt.
-- Ei suinkaan... En uskaltanut kauvemmin olla yksinäni etehisessä...
Olen kernaimmin täällä teidän kanssanne.
Ja hän jäi heidän kanssaan. He asettivat hänet istumaan viereensä puuta
vasten nojalleen, ampuivat sitten viimeiset latinkinsa, toisen
oikealle, toisen vasemmalle, sellaisella innostuksella, että unohtivat
sekä väsymyksensä että pelkonsa, niin, jopa vaarankin, jossa he olivat.
-- Katso tuonne, Maurice, sanoi Henriette äkisti, eikö tuo kuollut
kuulu Preussin kaartiin?
Hän oli vähäsen aikaa katsellut erästä kaatunutta vihollista --
tanakkaa, tuuheaviiksistä poikaa -- joka makasi vallilla. Hattu oli
vierinyt muutaman askeleen päähän, leukahihna oli mennyt säpäleiksi.
Ruumista verhosi todellakin kaartilainen univormu: harmaat housut,
valkeanauhainen sininen takki, viitta kierretty kokoon ja sidottu
kannattimeen.
-- Vakuutan että se on kaartilainen... Minulla on kotona valokuva,
jonka Günther serkku lähetti meille...
Hän vaikeni, nousi ylös ja meni kuolleen luo. Kukaan ei voinut häntä
siitä estää: kumartui kuolleen viereen, nähdäkseen minkä rykmentin
numero hänellä oli.
-- Neljäs, huudahti hän, oi, olisin lyönyt siitä vaikka vetoa...
Hän tuli takaisin, kuulasade suhisi hänen korvissaan.
-- Niin, neljäs rykmentti, se on katalaa ... Güntherin rykmentti.
Mauricen ja Jeanin oli vaikeata rauhoittaa häntä. Hän pisti päänsä
esiin, tahtoen katsoa metsään päin, josta preussiläiset ampuivat. He
luulivat varmaankin että heitä olisi kylliksi suuri joukko rynnätäkseen
esiin, sillä vähän väliä näkyi heitä metsän syrjässä; he kärsivät
kauheita tappioita, joita ranskalaisten kuulat tuottivat.
-- Katsokaa! sanoi Jean, tuo on ehkä serkkunne ... tuo upseeri, joka
tulee ulos talon vihreästä akkunasta!
Eräs kapteeni tuli näkyviin, hänet voi hyvästi tuntea
kultakauluksestaan ja kultakotkasta, jonka auringon säteet saattoivat
välähtelemään kuin valkean. Hän nosti miekkansa pystyyn ja antoi käskyn
sotilaille; välimatka oli lyhyt, tuskin kahtasataa metriä, joten hänet
voi nähdä erittäin hyvin: lyhyt vartalo, nuoret lujapiirteiset kasvot,
vaaleat viikset.
Henriette tarkasteli häntä vähän aikaa.
-- Niin, sanoi hän, se on Günther. Tunnen hyvin hänet.
Maurice teki kummallisen liikkeen, lisäten:
-- Serkkumme... Aivan oikein, perhana vieköön, hän saa korvata, mitä on
tehnyt Weissille.
Vavisten nousi Henriette ylös, sieppasi pyssyn Mauricelta ja ampui
ilmaan.
-- Ei, ei! Älä tähtää sukulaista, se on liian kauheata!
Ja tämän sanottuaan vaipui hän maahan puun taakse, peitti kasvot
käsiinsä ja itki katkerasti. Hän ei voinut hillitä itseään kaiken sen
jälkeen mitä oli nähnyt.
Sillä aikaa riemuitsi Rochas, hänen ympärillään seisoi hänen väkensä,
jota hän oli innostuttanut. Nähtyään preussiläiset ampuivat he niin
rajusti että näiden täytyi vetäytyä metsään.
-- Malttakaa, lapseni! Älkää lauaisko! ... oi, niitä pettureita, kuinka
he ampuvat! Antakaamme heille mitä he tarvitsevat!
Hän oli mielissään. Näytti nauttivan yhtä suurta luottamusta kuin
ennenkin. Näytti unohtaneen kaiken mitä hän oli päivällä nähnyt,
unohtaneen tappion ja paon.
Tuon laaksossa väijyilevän joukon olisi hän mielellään ajanut pakoon ja
hymyili jo tyytyväisesti tälle voitolleen.
Hän kuului vanhaan kunniakkaasen sotajoukkoon, joka valloitti koho
maailman rakastettunsa ja viinipullon välillä.
-- Tuhat tulimaista, pojat, ainoa mitä voimme tehdä, on antaa heille
aimo selkäsauna. -- Eikä tämä voi päättyä muulla lailla. -- Kuinka?
eihän se suuresti muuta asiaa vaikka olemmekin voitetut. Voitetut! Onko
se mahdollista? Vielä ponnistus, pojat, saatte nähdä, että he pakenevat
kuten akanat tuuleen.
Hän viittoili pitkillä laihoilla käsillään ja laverteli niin hyvin,
että sotilaat eivät voineet olla hänestä pitämättä.
Äkkiä huusi hän:
-- Niin, antakaamme heille hyvä potkaus. Totisesti ajamme heidät rajan
toiselle puolelle. -- -- Voitto. Voitto!
Mutta samassa kun viholliset näyttivät peräytyvän kuului vasemmalta
puolelta kauheaa ampumista.
Se oli samainen liike, joka taas siellä vallitsi, kaartin partiokunta,
joka oli kulkenut ympäri Givonnen laakson. Oli mahdotonta kauemmin
puolustaa Eremitagea -- tusina sotamiehiä, jotka puolustivat
penkereitä, joutui kahden tulen väliin, jossa olivat tulla lyödyiksi.
Kaksi miestä kaatui, syntyi kauhea sekasorto. Preussiläiset kiipesivät
jo yli puiston muurin, sitten pitkin käytävää rakennusta kohti niin
suurissa joukoissa, että alettiin taistella kiväärillä.
Eräs pitkä, lihava, tummapartainen zuaavi taisteli kuin jalopeura,
lävisti miehiltä rinnan että rusahteli, väliin pyyhkien kaatuneitten
kylkeen kivääriään, johon oli jähmettynyt verta. Kun kivääri särkyi,
ruhjoi hän pääkalloja pyssynsä perällä; yht'äkkiä hän kaatui ja kadotti
pyssyn, mutta oli pian jälleen jaloillaan, tarttui tanakan
preussiläisen kurkkuun sellaisella otteella, että molemmat vierivät
soraan lähelle keittiötä, jonka ovi oli auki. Puistossa, puiden
välissä, nurmella rakennuksien edessä, kaikkialla taisteltiin elämästä
ja kuolemasta: monta ruumista lepäsi käytävällä. Mutta taistelu kiihtyi
kuistin edessä taivaansinisen sohvan ja tuolien ympärillä. Pyssyillä
ammuttiin suoraan toisten kasvoihin, hampaita ja kynsiä käytettiin
puukkojen puutteessa murhaamisaseina.
Gauden valtasi tyhmän rohkea urhoollisuus.
Hän luuli kaiken olevan lopussa, komppanian olevan hävitetyn, ettei
kukaan kuulisi torven kokoontumismerkkiä, mutta kuitenkin otti hän
torvensa ja antoi merkin, joka kuului yli koko puiston. Preussiläiset
kokoontuivat heti, mutta hän ei liikahtanutkaan, seisoi vaan paikallaan
surullisen näköisenä ja puhalsi vieläkin kovemmin ikäänkuin tahtoen
herättää kuolleetkin.
Kuulatuisku viskasi hänet nurin, torven viime sävel helähti kuparilta,
täyttäen ilman vavistuksella.
Ymmärtämättä tapausta ei Rochas aikonut paeta. Hän odotti ja sammalsi:
-- Mutta -- mitä tämä on --? Mitä nyt? --
Hän ei käsittänyt, että he olivat taas ajetut pois tantereelta. Kaikki
oli niin muuttunut, itse taistelutapakin.
Eikö näiden ihmisten ole täytynyt odottaa laakson toisella puolella,
että voittaisivat? Mutta, vaikka kuinkakin paljon tapettiin, tuli aina
uusia lisää, -- näyttipä kun heitä olisi maasta versonut. Mikä kirottu
sota tämä oli, jossa kymmenen seisoi yhtä vastaan, jossa viholliset
näyttäytyivät vasta illalla kun ensin kanuunat koko päivän olivat
tehneet hävitystyötään? Hämmästyneenä, innoissaan, ymmärtämättä tähän
asti mitään tantereesta, tunsi hän olevansa kovin kiivastunut ja
ymmällään.
-- Rohkeutta, pojat, pian voitamme -- --
Pikaisesti tarttui hän lippuun, viimeinen ajatuksensa oli kätkeä se,
etteivät preussiläiset sitä saisi, mutta kun tanko oli jo kädessä,
horjahti hän ja oli kaatua. Kuulat suhisivat -- hän tunsi kuoleman
tulleen, ja alkoi repiä lippua tangosta, aikoi repiä ja hävittää sen.
Samassa silmänräpäyksessä lensi useita kuulia kaulaan, rintaan,
jalkoihin ja hän kaatui kolmivärisen lipun pirstaleiden keskelle, jotka
peittivät hänet kuten ruumisverhot.
Hän eli vielä minuutin, -- silmät suurenivat, hän käsitti vihdoin
täytyvän taipua sodan alle samoin kuin alistutaan lainkin alle. Sitten
pieni nikotus, hän nousi lapsellisessa hämmästyksessään ylös kuin
iloinen hyönteinen, joka musertuu luonnon järkähtämättömän tahdon alle.
-- Siihen loppui hänen elämänsä satu.
* * * * *
Kohta kun preussiläiset saapuivat, vetäytyivät Maurice ja Jean puun
juurelta toiselle koettaen suojella Henrietteä niin hyvin kuin voivat.
Lymypaikkaan päästyään he jatkoivat ampumistaan. Ylempänä puistossa
tunsi Maurice portin, joka onneksi oli auki. Nopeasti astuivat kaikki
kolme sisään ja tulivat kapealle tielle. Mutta kun he saapuivat sen
toiseen päähän, kuulivat he taas ampumista; he astuivat reippaasti
toiseen pieneen kujaan, josta ei voinut päästä pois, taas menemättä
kuulatuiskuun; siinä he seisoivat, tietämättä itsekkään, miten olivat
siihen tulleet; tie vei suoraan Givonnen laaksosta Sedaniin. Viimeisen
kerran katsahti Jean ylös taivaaseen: näköpiiri oli punanen,
lievennyksen huokaus kohosi hänen rinnastaan.
-- Oi, tuota hävytöntä aurinkoa, vihdoin viimein se laskeutuu.
He riensivät nyt kaikki minkä jaksoivat ihmisjoukon mukana, kylää
kohden. Balanin portin luona oli sellainen ahdinko, että heidän täytyi
seisahtua odottamaan: nostosillan ketjut olivat katkenneet ja
ainoastaan pieni silta jalkaväkeä varten oli käytettävissä, joten ei
hevosia eikä kanuunoita viety ylitse. Cassinen portin luona kuului
olevan vielä kauheampaa -- kaikki tahtoivat eteenpäin -- armeijan
jäännökset ryntäsivät raivoisina läheisiltä ylängöiltä, syöksyen kylään
niinkuin virta viemäriin silloin kuin sulut ovat auki. Näiden muurien
viehätys ei enään miellyttänyt urhoollisimpiakaan.
Maurice kannatti käsivarsillaan Henrietteä, joka oli väsymyksestä ja
kärsimyksistään pyörtymäisillään.
-- Eiväthän vaan mahtane sulkea porttia ennen kuin kaikki ovat päässeet
ulos.
Sitä joukko pelkäsi. Sotilaita oli asettunut vierustalle sekä oikealle
että vasemmalle; mutta kanuunat ja muut varustukset olivat aika
mylläkässä.
Nyt kuului torven räikynää, viivähtäneitä sotilaita kutsuttiin kokoon.
Useimmat tulivat juoksujalassa, yksinäisiä laukauksia kuului
esikaupungista tuon tuostakin. Katukäytäville asetettiin partiojoukkoja
puolustamaan linnaa ja vihdoin suljettiin portit. Preussiläiset olivat
jo sadan metrin päässä. Nähtiin heidän käyvän Balanin tiellä, pitäen
huolta taloista ja puutarhoista.
Maurice ja Jean, työntäen Henrietteä edellään ja koettaen siten häntä
suojella, saapuivat Sedaniin vasta viimeisten joukossa. Kello löi
kuusi. Noin tunti sitten olivat kanuunat vaienneet. Vähitellen
hiljenivät pyssyjen laukauksetkin. Inhottavasta jylinästä, joka
auringon noususta saakka oli yltynyt, ei kuulunut enään jälkiäkään.
Kuolon hiljaisuus vallitsi. Yö kietoi seudun mustaan synkkään verhoon.