Korkealta parvelta, minne Delaherche oli noussut saadakseen
yleissilmäyksen taistelukentästä, ei hän voinut nähdä mitä tahtoi; ja
lopulta tuli hän aivan kärsimättömäksi.
Hän kyllä näki kranaattien lentävän kaupungin ylitse ja särkevän
ympäristöllä olevien huoneiden kattoja. Mutta hän ei saanut selkoa
tappelun menosta; hänen täytyi saada tietoja ollessaan tuskissaan
omaisuutensa ja elämänsä puolesta.
Hän astui alas jättäen kiikarinsa suunnitettuna saksalaisten pattereita
kohden. Kello oli melkein 1 ja sotilaslasaretti oli täynnä sairaita; --
vaunurivi ulottui aina kadulle asti. Kaksi- ja neli-pyöräiset vaunut
olivat jo loppumaisillaan. Tuolla näkyi tykistökärryjä, muonakärryjä,
tavaravankkureita, kaikkia mitä vaan oli saatu käsiin taistelukentällä,
-- niin, tuolla tulee talonpoikaisvaunuja, joita oli noudettu taloista
ja joitten eteen oli valjastettu ratsuväen hevosia, Niissä oli
haavoittuneita, joita paarinkantajat olivat koonneet ja joiden haavat
olivat väliaikaisesti sidotut. Oli oikein kauheata nähdä näitä
ihmisraukkoja, toiset kellertävän vihreitä, toiset sinipunertavia.
Monet heistä olivat pyörtyneet, toiset päästivät haikeita
valitushuutoja, -- muutamat olivat kuin kuolleet ja antoivat
sairaanhoitajien menetellä kanssaan kuten tahtoivat, katsellen
ympärilleen kauhistunein silmin, -- toiset taas vetivät viimeisen
henkäyksensä vaunuista nostettaessa. Sairaita oli niin paljon että
kaikki patjat olivat täynnä, jonkatähden tohtori Bouroche käski tuoda
olkia, joista tehtiin leveä vuode. Kumminkin riittivät hän ja
osastolääkäri vielä leikkauksiin. Hän oli vaan tilannut pitkän pöydän
lisäksi, joka oli päällystetty tyynyllä ja vahakankaalla ja asetettu
suojaan, missä hän teki leikkauksensa. Nopeasti tuli osastolääkäri ja
antoi sairaalle kloroformia. Hienot teräsveitset välähtivät, sahoista
kuului ainoastaan heikko ääni -- veri turskui esille kuin
suihkulähteestä, mutta seisahdettiin pian. Leikattavia tuotiin ja
vietiin edes takaisin; tuskin oli aikaa puhdistaa pöytä verestä. Tiheän
pensaikkoaitauksen taakse, minne ruumiit toistaiseksi kannettiin,
heitettin leikatut jalat ja käsivarret, sekä kaikki lihan ja luun
jäännökset, jotka jäivät pöydälle.
Rouva Delaherche ja Gilberte olivat istuutuneet erään suuren puun
juurelle täydessä työssä kääreitä laittamassa.
Bouroche, joka kulki heidän ohitsensa kasvot punaisina liiallisesta
rasituksesta ja esiliina verisenä, heitti läjän palttinaa Delaherchelle
huudahtaen:
-- Kuulkaapas! toimittakaa jotakin hyödyllistä, älkääkä seisko jouten,
kun meillä muilla tässä on täysi työ.
Mutta tehtailija vastusteli.
-- Anteeksi! Minulla ei ole aikaa! Täytyy käydä katsomassa kuinka asiat
onnistuu. -- Asema näyttää kovin vaaralliselta!
Sitte hän kääntyi vaimonsa puoleen, painoi huulensa hänen tukkaansa ja
sanoi:
-- Gilberte parka! Ajattele, että kranaatti milloin hyvänsä voi pudota
ja tehdä lopun meistä kaikista. Eikö se ole kauheata!
Gilberte oli aivan vaalea, hän nosti päätänsä ja katsoi kauhistuneena
ympärilleen. Sitte hiipi tuo omituinen hymy taas hänen huulilleen.
-- Niin -- se on kauheata, miten tohtori leikkelee ja sahaa;
ihmisraukat! -- On aivan ihmeellistä, etten ole pyörtynyt jo aikoja
sitten!
Vanha rouva Delaherche katseli poikaansa kun hän suuteli nuoren
puolisonsa tukkaa. Hän teki ehdottomasti liikkeen ikäänkuin
karkoittaakseen hänet Gilberten luota -- hän muisteli tuota toista,
joka oli suudellut samoja hiuksia viime yönä. Mutta hänen vanhat
kätensä vapisivat, kun hän mutisi:
-- Oi Jumalani! mitä kärsimyksiä ja tuskia! Kaikki unohtuu, omat
huoletkin!
Delaherche lähti pois selittäen, että hän menee tiedustelemaan kuinka
tappelussa käy ja palaa pian takasin.
Maquakadulla hämmästyi hän suuresti nähdessään miten paljon sotilaita
tulvaili kaupunkiin aseettomina, vaatteet rikki ja tahrattuina. Heiltä
hän ei saanut mitään selkoa; toiset olivat kurjan näköisiä ja
vastasivat, että he eivät tiedä mitään; toisilla taas oli niin paljon
kertomista, puhuivat pitkiä, epäselviä lauseita, tehden hurjia
liikkeitä käsillään, jotta tehtailija luuli heidän kadottaneen
järkensä.
Hän kääntyi senvuoksi ja meni pormestarin asuntoa kohden. Täältä toivoi
hän saavansa tietoja. Kun hän kulki torin poikki tuli kaksi kanuunaa --
epäilemättä ainoat jäännökset jostakin patterista -- täyttä nelistä
ajaen katuvierustalle. Suurkadulla selveni hänelle, että pakolaiset
aikoivat samota kaupunkiin. Kolme husaaria, jotka olivat astuneet alas
satuloistaan, istui eräässä porttikäytävässä, jossa he jakoivat
keskenään leivän. Kaksi muuta taluttivat hevosiaan suksista etsien
tallia, mihin heidät veisivät. Siellä täällä kulki upseereja,
ulkomuodosta päättäen eivät he itsekkään tienneet minne menivät.
Turennen torilla neuvoi eräs aliluutnantti häntä väistymään, sillä
kranaatteja putosi alinomaa, kuula oli vast'ikään murtanut ristikon,
joka ympäröi Palatinatin voittajan, suuren sankarin muistopatsasta. Ja
todellakin, rientäessään pormestarin asunnolle, näki hän kaksi
kranaattia kauhealla räjähdyksellä putoavan Maasin sillalle.
Hän pysähtyi portinvartijan asunnon edustalle, etsien tekosyitä
kysyäkseen tietoja ajutantilta, kun nuorekas ääni kutsui häntä:
-- Herra Delaherche! Tulkaa tänne, kadulla ei ole hyvä olla tänään. Se
oli pieni Rose, jonka hän oli vallan unohtanut ja joka voi päästää
hänet sisälle mistä tahansa. Hän astui portinvartijan asuntoon ja
istuutui hetkeksi.
-- Ajatelkaa. Äidin on täytynyt mennä vuoteelle, hän on sairas kaikesta
tästä. Olen vallan yksin, sillä isä on linnaa vartioimassa. Vähän aikaa
sitte tahtoi keisari jälleen näyttää urhoollisuuttaan, mutta hän ei
päässyt etemmäksi kadun kulmaa kun kranaatti putosi hänen eteensä ja
tappoi tallimestarin hevosen. Sitte hän tuli takasin! -- Mitä tuon
poloisen pitäisi tehdä?
-- Siis tiedätte asian laidan... Mitä herrat siitä sanovat?
Tyttö katseli häntä kummeksien. Hänen raittiit, verevät kasvonsa,
hienot hiuksensa, suora lapsellinen katseensa näytti hauskalta keskellä
kaikkea kurjuutta, jota hän nähtävästi ei käsittänyt.
-- En tiedä ensinkään. Puolenpäivän aikaan vein kirjeen marsalkka
Mac-Mahonille. Keisari oli hänen luonaan. He olivat lähemmä tunnin
lukittujen ovien takana, marsalkka vuoteellaan, keisari istui
vastapäätä tuolilla. Tiedän sen, sillä näin omin silmin kun vein
kirjeen.
-- No, mitä he puhuivat?
Tyttö katsoi häneen eikä voinut pidättää nauruaan:
-- En minä tiedä; miten luulette minun tietävän, kun ei kukaan ihminen
koko maailmassa tiedä mitä he toisilleen puhuivat.
Hän oli tietysti oikeassa. Delaherche viittasi kädellään kuin tahtoisi
hän pyytää anteeksi tuhmaa kysymystänsä. Mutta tämä salainen keskustelu
kiusasi häntä; mitähän nuo kaksi miestä oli päättänyt?
-- Nyt, virkkoi Rose, on keisari mennyt työhuoneesensa, jossa
neuvottelee kahden kenraalin kanssa, jotka tulivat vasta
tappelukentältä.
Hän vaikeni äkkiä, katseli kuistille:
-- Katsokaa, tuolla on yksi kenraaleista ja tuolla tulee toinen.
Delaherche pujahti kiireesti ulos ja näki kenraali Douayn ja Ducrotin,
joita hevoset odottivat, nousevan satulaan ja ratsastavan pois.
Kun viholliset olivat anastaneet Illyn kummun, olivat molemmat
kiirehtineet keisarille ilmoittamaan, että tappelu oli menetetty. He
antoivat seikkaperäisiä tietoja asemasta -- sotajoukot ja Sedan olivat
joka puolelta piiritetyt, tappio tulisi olemaan kauhea.
Keisari käveli horjuvin askelin pari minuuttia huoneessaan; jälellä oli
ainoastaan yksi ajutantti, joka seisoi mykkänä ovensuussa. Keisari
asteli herkeämättä, uunista ikkunaan; suonenveto pani hänen kasvonsa
värisemään. Selkä näytti vielä entistä enemmän kumartuneelta; oli kuin
murtuisi hän maailman taakan alle; mutta tylsistyneistä silmistä voi
nähdä sallimukseen luottajan tyyni suru kadotetusta pelistä --
viimeisestä, johon hänen oli sallittu ottaa osaa!
Mutta joka kerta kun hän tuli ikkunan luo säpsähti hän ja pysähtyi
hetkeksi.
Kerran liikutti hän huuliaan, puristi vapisevaa kättänsä ja hoki
tukahutetulla, kärsimättömällä äänellä:
-- Oi, nuo kanuunat, nuo kanuunat! Niitä olen kuullut aamusta alkain!
Tänne kuului todellakin kamalan selvästi laukaukset Marféen ja
Frenoisin pattereista. Kävi ukkosen tapainen, korvia särkevä ryske,
joka pani ikkunat helisemään ja muurit huojumaan.
Onneton mies ajatteli kai, että kun tappelu kerran oli toivottomasti
menetetty, kaikki vastustus oli turhaa jopa rikollistakin. Miksi
vuodatettaisiin vielä enemmän verta, miksi hävitettäisiin ja
tapettaisiin vielä useampia onnettomia ihmisiä, miksi, niin miksikä
viskattaisiin yhä ruumiita ruumiiden päälle tuolla taistelutantereella?
Olihan tappelu menetetty, kaikki oli hukassa, miksi vielä kuitenkin
surmataan? Kyllin oli jo ilkeyden, hävityksen ja tuskan huutoja
kohonnut taivasta kohden.
Keisari, tultuaan ikkunan edustalle, alkoi vavista ja tarttui käsillään
ohimoihinsa:
-- Oi nuo kanuunat, nuo kanuunat, jotka eivät taukoa!
Ehkä kova edesvastuun tunne painoi häntä -- hänen eteensä ilmestyi
tuhansien kentälle kaatuneiden haamut -- hän näki ruumiit, jotka olivat
hänen käskystään joutuneet kuolon uhriksi; -- ehkä hänen sydämmensä
heltyi säälistä, hänhän oli kuitenkin haaveilija. Tässä kovassa
kohtalon iskussa, joka mursi ja riisti hänen onnensa kuten oljenkorren,
vuodatti hän kyyneleitä toisten tähden, epätoivossa turhaan jatkuvasta
surmaamisesta, voimatta enään kärsiä ampumista, joka pakahutti
sydämmen, enensi tuskia ja teki hänet mielipuoleksi.
-- Oi te kanuunat, te kanuunat, vaietkaa jo, vaietkaa paikalla!
Ja tuossa keisarissa, joka oli luovuttanut valta-istuimensa
puolisolleen, tuossa sotapäällikössä, joka oli antanut ylijohdon
Bazainelle, heräsi viimeisen kerran vastustamaton halu näyttää
voimaansa ja saada heti tottelemaan.
Châlonista lähdettyään oli hän vetäytynyt syrjään, ei ollut antanut
käskyäkään, otaksui olevansa rasituksena ja vastuksena. Nyt tahtoi hän
taas olla keisarina, ensimmäinen ainoa käsky, minkä hän antoi
toivottomassa säälissään, oli käsky nostaa valkea lippu linnoitukseen
aselevon pyytämistä varten.
-- Oi nuo kanuunat, nuo kanuunat! -- Ottakaa lakana, pöytäliina tai
mikä tahansa, kiirehtikää, juoskaa joutuun sanomaan, että lopettavat!
Ajutantti lähti rivakasti ja keisari käveli horjuen edestakaisin
sill'aikaa kun patterit paukkuivat niin että huoneet tärisivät.
Delaherche puhui vielä alhaalla Rosen kanssa kun palvelija tuli
juoksujalassa:
-- Neiti, emme löydä mitään, eikö täällä ole palvelustyttöä, joka voisi
meitä auttaa. Olisiko teillä valkeata vaatetta -- suurehkonpuoleista?
-- Tahdotteko ruokaliinan?
-- Ei, täytyy olla paljon suurempi, esim. puolikas lakanaa.
Rose avasi kohteliaasti liinavaatekaapin ovet:
-- Mutta ei minulla ole revittyjä lakanoita, -- suuri palanen valkeata
vaatetta? -- ei, en näe mitään, joka kelpaisi. Ai, odottakaa, ettekö
huoli pöytäliinasta?
-- Pöytäliina! Sehän vasta on mainio!
Ja pois mennessään lisäsi hän:
-- Siitä laitetaan lippu linnoituksen katolle merkiksi, että pyydetään
rauhaa. Tuhansia kiitoksia neitiseni!
Delaherche uskoi tuskin korviaan, niin iloseksi tuli hän.
Vihdoin voitaisiin hengittää!
Mutta tämä ilo ei hänestä näyttänyt sopivan isänmaan ystävälle, ja hän
koetti näyttää surulliselta. Sydämmensä tuntui kuitenkin kevyeltä
nähdessään överstin ja kapteenin palvelijoineen ratsastavan portista.
Översti kantoi käsivarrellaan kokoon käärittyä pöytäliinaa. Hän tahtoi
seurata heitä, jätti Rosen, joka oli ylpeä hankittuaan heille
pöytäliinan.
Kello löi kaksi.
Raatihuoneen edustalla oli Delaherche joutua raivostuneitten
sotilaitten jalkoihin, jotka tulivat Cassinen etukaupungista. Hän
kadotti näkyvistään överstin, ja jätti menemättä katsomaan valkean
lipun nostamista. Tuskinpa häntä olisikaan päästetty linnoitukseen, ja
kun hänelle sitäpaitsi kerrottiin kuulien putoavan lähellä koulua,
valtasi hänet uudet tuskat. Ehkä tehtaansa seisoi ilmitulessa!
Kuumeentapaisesti juoksi hän pois minkä pääsi.
Mutta joka paikassa sulkivat ihmiset tien, joka hetki pakottivat
kaikenlaiset esteet hänet pysähtymään.
Vasta Maquakadulla pääsi häneltä helpotuksen huokaus, kun näki talonsa
kohoovan ennallaan, eikä näkynyt jälkiäkään kipinöistä ja savusta.
Hän astui sisään, huusi, nähtyään äitinsä ja vaimonsa:
-- Kaikki käy hyvin, nostetaan valkea lippu, ampuminen lakkaa!
Hän vaikeni, sillä pihalla näytti kaikki kauhistuttavalta. Avarassa
kuivatushuoneessa, jonka leveät ovet olivat auki, oli jok'ainoa patja
käytännössä, ei löytynyt paikkaa edes oljilla huoneen kaukaisemmassa
nurkassakaan. Nyt levittivät sairaanhoitajat uusia olkia sänkyjen
väliin; haavoitetut muutettiin likemmäksi toisiaan. Niitä oli jo
kolmatta sataa ja uusia saapui vielä. Suurista ikkunoista virtaava
häikäisevä valo valaisi kärsivää ihmisjoukkoa. Vähän väliä kuului
tuskanhuudahduksia -- siellä täällä taisteltiin kuolon tuskissa.
Huoneen peräpuolelta kuului yksitoikkoinen, melkein laulava valitus,
häiriten syvää hiljaisuutta, joka siellä muuten vallitsi; ei kukaan
puhunut ääneen tässä kammottavassa sairaalassa; ainoastaan
sairaanhoitajien hiipivä käynti ja kuiskaava puhe katkaisi välistä
hiljaisuuden. Rikkinäisten sotilaslakkien alta ammottivat syvät veriset
haavat, ruhjoontuneita käsiä ja sormia riippui nahan suikaleissa;
pahimpia olivat kuitenkin haavat rinnassa, päässä ja vatsanaluksessa;
-- muserrettuja leukoja, puhkaistuja silmiä, särjettyjä pääkalloja,
joista aivot olivat näkyvissä, -- muutamia haavoitettuja makasi jo
melkein kuolleina, lamautuneina ja liikkumattomina: tuossa oli kuula
vahingoittanut selkäytimen, toiset, jotka olivat haavakuumeessa,
heittäytyivät sinne tänne, pyytäen hiljaisella äänellä jotain juotavaa
sammuttaakseen polttavaa janoansa.
Tuolla sivulla päin vaunuliiterissä, jossa leikkaukset toimitettiin,
kohtasi tulijaa toisenlainen kauhistuttava näkö. Ensimmäisessä
kiireessä oli Bouroche työskennellyt ainoastaan niiden sairasten
kanssa, joiden vaarallinen tila vaati silmänräpäyksessä tehtäviä
leikkauksia, joita hän itse toimitti. Vähemmän vaarallisia haavoja
saivat apulaiset ja sairaanhoitajat sitoa.
Itse oli hän toimittanut jo neljä leikkausta -- häntä alkoi uuvuttaa,
hän oli kuitenkin levähtääkseen kunkin leikkauksen välillä vetänyt ulos
muutamia luotia.
Heillä oli vaan kaksi pöytää, itse seisoi hän toisen ääressä, apulainen
toisen.
Molempien pöytien väliin oli pingoitettu lakana, joten haavoitetut
eivät voineet nähdä toisiaan. Vaikka pöydät pestiin hyvin tarkasti,
jäivät ne kuitenkin verisiksi. Valkeat asterit ja ympärillä kasvava
ruoho muuttui aivan punaiseksi ämpäreistä, jotka tyhjennettiin
kukkasaralle.
Vaikka ovet ja ikkunat pidettiin auki, täyttyi ilma pian verisistä
vaatteista ja leikkausaseista nousevasta hajusta. Nukuttava kloroformi
teki sen vielä raskaammaksi. Delaherche vapisi säälistä nähdessään
tämän tuskan ja kurjuuden, mutta hänen huomionsa kääntyi vaunuihin,
jotka ajoivat pihalle ja jotka olivat täynnä sairaita. Potilaita oli
kahdeksan, sullottuina toinen toistensa päälle. Tehtailija päästi
surkean huudon tuntiessaan viimeisen sisään kannettavan kapteeni
Beaudoiniksi,
-- Oi ystävä raukkani... Odottakaa, menen kutsumaan äitiäni ja
puolisoani.
He riensivät nopeasti paikalle jättäen kääryjen valmistuksen kahdelle
palvelijalle. Sairaanhoitajat, jotka olivat tarttuneet kiinni
kapteeniin, kantoivat hänet saliin, ja panivat hänet poikittain
olkiläjälle, kun Delaherche huomasi eräällä patjalla sotamiehen, joka
ei enään hiiskahtanutkaan, kasvot kuolleen näköiset, silmät auki.
-- Katsokaa, eikö tuo ole kuollut?
-- Malttakaa! Se on totta, mutisi sairaanhoitaja, eipähän siis tarvitse
anastaa sijaa toisilta.
Hän ja eräs toveri ottivat ruumiin ja kantoivat sen ruumisläjään
kasviaitauksen takana. Tusina kuolleita oli siellä jo ennen:
irvisteleviä, silmät valkeina, välkkyvät hampaat sinisten huulien
takana, valituksen ja katkeran tuskan ilme kasvoissaan. Eräs nuori,
hoikkavartaloinen sotilas, pää melkein ruhjottuna, painoi sydämmelleen
suonenvedon tapaisesti naisen valokuvaa, joka oli vaalennut ja verellä
tahrattu. Kuolleiden vieressä makasi jalkojen ja käsien jätteitä,
kaikki tuo kammottava törky, joka oli viskattu pois lääkäripöydiltä.
Gilberte kävi ihan kalpeaksi nähdessään Beaudoinin. Oi kuinka hän oli
vaalea maatessaan tuossa patjalla, kasvot kelmeinä ja likaisina.
Gilberte laskeutui polvilleen hänen viereensä:
-- Mikä onnettomuus ystäväni! Mutta te paranette, eikö niin?
Ja koneentapaisesti veti hän nenäliinansa esille, koetti sillä pyyhkiä
kapteenin kasvoja, jotka olivat hiessä ja tomun tahraamat.
-- Eikö niin? Eihän se ole vaarallista, sehän on ainoastaan jalkanne?
Kapteeni koetti avata silmiään. Hän oli tuntenut ystävänsä ja koetti
hymyillä.
-- Niin, jalka ainoastaan... En tuntenut kun sattui, luulin
kompastuneeni kun kaaduin...
Mutta hänen oli vaikea puhua.
-- Voi minun on niin jano, niin kovin jano.
Gilberte riensi noutamaan lasia ja karahvia, jossa oli vettä, johon hän
kaatoi hieman konjakkia. Ja kapteenin juotua jakoi hän lopun
viereisille sairaille: kaikki ojensivat pyytäväisesti kätensä häntä
kohden. Eräs zuavilainen, jolle ei enään riittänyt, alkoi itkeä.
Sillä aikaa oli Delaherche mennyt pyytämään tohtoria tulemaan kapteenin
luo. Bouroche astui saliin esiliina verisenä: hikihelmet vierivät
pitkin hänen leveätä otsaansa. Sairaat pyysivät häntä pysähtymään
koettaen kukin saada ensimmäiseksi hänen apuansa. Rukoilevia ääniä
kuului hänen kulkiessaan. Toiset koettivat vapisevin käsin tarttua
hänen vaatteihinsa. Mutta hän ei kuullut heitä, järjesti vaan työnsä
ähkien ja puhkien väsymyksestä; puhui ääneen itsekseen, laski
sormillaan, numeroitsi ne: ensin tämä, sitte tämä, sitte tämä, sitte
tuo kolmas tuolla alaalla, yksi, kaksi, kolme, -- yksi alaleuka,
käsivarsi, sääri. Apulainen käveli hänen jälessään koettaen muistella
kaikkea.
-- Herra ylilääkäri, sanoi Delaherche, täällä on eräs kapteeni --
kapteeni Beaudoin.
Bouroche keskeytti hänet sanoen:
-- Mitä te sanotte? Onko Beaudoin haavoitettu? Mies raukka!
Ja hän seisahtui haavoitetun eteen. Varmaan huomasi hän miten
vaarallisesti Beaudoin oli haavoitettu, koska sanoi jalkaa
tarkastamatta:
-- Hyvä, kohta tulen kun olen toimittanut tämän leikkauksen.
Sitte meni hän takaisin leikkaushuoneesen Delaherchen mukana, joka ei
tahtonut päästää lääkäriä näkyvistään. Täten tuli hän olemaan läsnä
käsivartta leikattaessa Lisfrancin tavan mukaan. Bouroche oli ylpeä --
toimitus oli ohitse 40 sekunnissa. Tehtailija oli kalpea kuin ruumis,
aikoi paeta, mutta ei ehtinyt ottaa askeltaaan ennenkun käsivarsi jo
oli pöydällä.
Sotilas -- nuori voimakas talonpoika -- avasi silmänsä, näki
käsivarren, jonka sairaanhoitaja kantoi pois, heitti silmäyksen
veriseen olkapäähänsä ja huusi raivostuneena:
-- Mitä, Jumalan nimessä! Te olette todellakin petoja kun voitte tehdä
sellaista.
Bouroche oli niin väsynyt, ettei jaksanut kohta vastata. Sitte sanoi
hän hiljaisella äänellä:
-- Olen tehnyt parhaan taitoni mukaan. Muuten olisit jo kuollut,
poikaparka; ja kysyinhän sitä paitsi sinulta ja suostuit.
-- Miten minä olisin suostunut. Jos vastasinkin "kyllä", niin tiesinkö
mitä sanoin?
Nyt muuttui hänen vihansa suruksi ja hän alkoi itkeä:
-- Mitä minä onneton enään maailmassa teen.
Hän kannettiin oljille -- vahakangas pestiin -- taaskin kaadettiin
verinen vesi ämpäristä kukkasaralle.
Mutta Delaherche säikähti kuullessaan kanuunain alituisen paukkeen.
Miksi he eivät laanneet ampumasta?
Liehuneeko Rosen pöytäliina linnan katolla? Sanottiin patterien
laukausten päinvastoin lisääntyneen. Meteli hämmensi kaikki, ryske
mahtoi rasittaa vähimmin heikkohermoistakin. Ei voinut olla lääkäreille
eikä sairaillekaan hyvä kuulla näitä jyrähdyksiä, jotka koskivat luuhun
ja vereen. Koko sairaala oli kovassa jännityksessä tämän yhä jatkuvan
ampumisen aikana.
-- Sehän on jo ohitse, miksi jatkavat he tuota kirottua ampumista?
huudahti Delaherche, joka kuunteli tarkasti, luullen aina kuulevansa
viimeisen laukauksen.
Kun hän meni takaisin leikkaushuoneesen muistuttaakseen Bourochea
kapteenista, näki hän lääkärin makaavan pitkänään oljilla, pitäen
käsivarsiaan kylmässä vesiämpärissä.
Bouroche oli aivan näännyksissä sekä ruumiin että hengen puolesta.
Etenkin oli epätoivo ja oma voimattomuutensa hänet masentanut. Ja
kuitenkin oli hän niitä miehiä, jotka eivät kernaasti luovu
tehtävistään. Mutta hänen oli väkisinkin täytynyt kysyä itseltään: Mitä
tämä hyödyttää? Tieto, ettei koskaan voi tehdä kylliksi, oli yht'äkkiä
heikontanut hänen voimansa. Mitä hyödytti hänen vaivansa ja
ponnistuksensa? Olihan kuolema kuitenkin väkevämpi.
Kaksi sairaanhoitajaa tuli kantaen Beaudoinia paarilla.
-- Herra ylilääkäri, sanoi tehtailija hiljaisella äänellä, tässä tuovat
he kapteenin.
Bouroche avasi silmänsä, otti käsivartensa ämpäristä, pudisti niistä
veden ja pyyhki olkiin. Sitte nousi hän polvilleen sanoen:
-- Ai, se on totta -- täällä on vielä paljon tekemistä ennenkun saadaan
levätä.
Hän nousi jaloilleen, pudisti itsestään väsymyksen, ja oli taas valmis
työhönsä, jota ei voitu lykätä.
Gilberte ja rouva Delaherche olivat seuranneet paaria ja seisahtuivat
muutaman askeleen päähän patjasta, jolle Beaudoin laskettiin.
-- No hyvä! se on yläpuolella oikeata nilkkaluuta, sanoi Bouroche, joka
aina puheli lieventääkseen sairaiden tuskia. Ei se ole hulluinta tuossa
paikassa, sen voi helposti parantaa. -- -- -- Tarkastetaanpas sitä!
Mutta Beaudoinin kummallinen tylsyys pelotti lääkäriä. Hän katsahti
ensimmäiseen sitomukseen: side, joka oli asetettu vaatteiden päälle,
oli kiinnitetty pyssyn hihnalla. Bouroche mutisi hampaittensa välissä
jotain -- kuka kelvoton oli sen sitonut -- mutta vaikeni yht'äkkiä. Nyt
ymmärsi hän mitä oli tapahtunut, kuljettaessa oli side luisunut
alemmaksi ja haavoitettu oli luultavasti vuodattanut paljon verta.
Kiivaasti huusi hän sairaanhoitajalle:
-- Tule tänne, äläkä seiso siinä töllistelemässä. Leikkaa joutuun
vaatteet auki.
Sairaanhoitaja teki kuten Bouroche käski -- jalka tuli näkyviin,
sininen, veriin tahrattu.
Yläpuolella nilkkaluuta oli syvä ammottava haava, johon kranaatin
kappale oli tunkenut kappaleen punasta vaatetta -- haavan syrjät olivat
repaleiset ja nahattomat. Gilberten täytyi tarttua kiinni
leikkaushuoneen ovenpielestä, ettei kaatuisi. Oli kamalata nähdä
Beaudoinin makaavan siinä verisenä, puolikuolleena. Vaikka Gilberte oli
pyörtymäisillään, ei hän kuitenkaan voinut kääntää silmiään pois
kamalasta näystä.
-- No, huudahti Bouroche, ompa teitä kauniisti pidelty! Hän koetti
jalkaa, joka oli aivan kylmä, ei tuntenut heikointakaan valtasuonen
tykytystä. Hän tuli totiseksi ja surulliseksi -- tämä oli pahoin
pelättävä tapaus.
-- Niin, sanoi hän, tämä näyttää vähän vaaralliselta.
Kapteeni Beaudoin, joka, kuullessaan lääkärin sanat, heräsi
tylsyydestään, mutisi itsekseen:
-- Vai niin -- siltäkö se ylilääkäristä näyttää?
Bourochen ei ollut tapana suoraan kysyä lupaa sairaalta kun huomasi
leikkauksen tarpeelliseksi. Hänestä oli parempi, että sairas itse pyysi
sitä.
-- Tämä jalka on pahan näköinen, mutisi hän aivan kuin olisi ajatellut
ääneen, tätä ei voi pelastaa.
Beaudoin huudahti hermostuneena:
-- Kuulkaa, tehkää loppu siitä. Mitä arvelette, Bouroche?
-- Ajattelen, että olette rohkea mies ja annatte minun tehdä, mitä on
välttämätöntä.
Kapteeni Beaudoinin silmät sulkeutuivat. Hän oli ymmärtänyt. Mutta
vasten pelkoaan, joka oli tukehuttaa hänet, vastasi hän
yksinkertaisesti vaan kuitenkin rohkeasti:
-- Tehkää minkä luulette parhaaksi, herra tohtori!
Valmistukset eivät kestäneet kauvaa: apulainen tuli tuoden kloroformia,
kaatoi sitä pyyhinliinaan, joka asetettiin sairaan nenän eteen --
sitten tarttui hoitaja häneen -- veti vähän alemmaksi patjalle, että
jalat jäivät vapaiksi -- eräs piteli vasenta, apulainen otti kiinni
oikeasta reidestä molemmilla käsillä pusertaakseen suonia.
Bourochen tullessa sairaan luo veitsi kädessä ei Gilberte voinut kestää
kauempaa:
-- Ei, ei, -- tämä on kauheata!
Hän nojasi rouva Delahercheen, joka oli ojentanut käsivartensa
estääkseen häntä kaatumasta.
-- Mutta minkätähden jäit tänne seisomaan?
He eivät kuitenkaan kumpikaan lähteneet pois, käänsivät vaan päänsä
pois, etteivät näkisi mitä lääkäri teki, seisoivat siinä vavisten ja
syleillen toisiaan, vaikka eivät muuten olleet toisilleen niin
rakkaita.
Se oli varmaan juuri tällä hetkellä kun kanuunanpauke oli kovin. Kello
oli kolme ja Delaherche selitti pettyneenä ja toivottomana, ettei hän
ymmärtänyt mitään. Pauke kiihtyi -- siitä ei ollut epäilystäkään.
Minkätähden? Mitä sitte tapahtui? Oli kuin helvetin portit olisivat
olleet seppo selällään -- maa tärisi, ilma oli liekkinä. Sedanin
ympärillä olevat kahdeksansataa saksalaista kanuunaa ampuivat
varmaankin yht'aikaa, pauke kuului yli metsien ja peltojen. Jos tätä
tulisadetta kestäisi vielä pari tuntia, oli kaupungin perikato varma,
sillä kranaatteja alkoi pudota talojen katoille; kuului yhä uusia
räjähdyksiä. Eräs kranaatti sytytti talot Voyardkadun varrella; toinen
muserti kappaleen tehtaan korkeasta savutorvesta, josta vyöryi
kivimuraa aina vajaan asti.
Bouroche kohotti päätään:
-- Onko heidän aikomuksensa tappaa sairaamme? -- -- -- Tämä on
sietämätöntä!
Tällä aikaa eräs sairaanhoitaja oli ottanut kiinni kapteenin jalasta;
reippaasti teki Bouroche leikkauksen vähän alapuolella polvea, pari
tuumaa alempana sitä paikkaa, missä hänen tuli sahata luu poikki; --
samalla veitsellään irroitti hän nahan kuten irroitetaan kuori
appelsiinista. Mutta kun hänen oli leikattava lihaksia, lähestyi eräs
sairaanhoitaja ja kuiskasi hänen korvaansa:
-- Numero 2 on valmiina.
Kauhean melun tähden ei lääkäri voinut kuulla, jonka vuoksi sanoi:
-- Herran nimessä, puhukaa kovemmin! Korvani ovat haljeta heidän
kirotuista laukauksistaan.
-- Numero 2 on valmiina.
-- Kuka? Mikä numero kaksi?
-- Hän, jonka käsivarsi -- --
-- No, vai niin! Hyvä, tuokaa N:o 3. Alileuka, tiedättehän!
Ja ihmeteltävän sukkelasti leikkasi hän yhdellä ainoalla leikkauksella
jänteen poikki aina luuhun saakka. Sääriluu ja pohkio paljastettiin,
kääre pantiin tueksi molempien väliin; sitte sahattiin ne poikki ja
sairaanhoitajalla oli jalka kädessä.
Vuoti ainoastaan vähän verta, sillä apulainen puristi suonia; suonet
sidottiin joutuun. Mutta Bouroche ravisti päätään ja kun apulainen otti
sormensa pois, sanoi hän -- sairas ei ollut vielä valveilla eikä siis
voinut kuulla heitä --:
-- Tämä on ikävää, valtasuonista on matkalla juossut paljon verta.
Hän teki kädellään liikkeen, kohotti olkapäitään:
"Mitä hyödytti kaikki hänen vaivansa". Tässä oli taaskin eräs raukka
valmiina -- hänen kasvoihinsa tuli jälleen epätoivon ilmaus; tämähän
oli hullusti, kun ei voi pelastaa edes neljää kymmenestä.
Hän pyyhki otsaansa, pani nahan haavan päälle -- neuloi kolme pistosta.
Nyt kääntyi Gilberte. Delaherche oli sanonut hänelle, että kaikki oli
ohitse, nyt voisi hän katsoa.
Sairaanhoitaja vei juuri kapteenin jalan pensasaitauksen taa, missä
ruumisläjä yhäti kasvoi.
-- No niin! kaikki on tehty, sanoi lääkäri Beaudoinin herättyä; nyt on
pahin ohitse.
Mutta kapteeni oli hyvin heikko. Hän koetti kohottaa päätään, mutta
laski sen alas, änkytti surullisella äänellä:
-- Kiitos tohtori! Jumalan kiitos, että kaikki on ohitse!
Kun hän nostettiin paarille poisvietäväksi, pani kauhea räjähdys koko
tehtaan tärisemään: kranaatti oli räjähtänyt leikkaushuoneen takana
pienessä pihassa, missä oli kaivo. Akkunaruutuja putosi helisten
maahan, sillä aikaa kun sakea savu tunkeutui huoneesen, jossa sairaat
makasivat oljilla; nämä alkoivat hädissään huutaa ja koettivat paeta.
Delaherche kiiruhti ulos hurjistuneena; hän tahtoi nähdä kuinka suuri
vahinko oli. Hävitettäisiinkö, poltettaisiinko hänen talonsa?
-- Jumalan nimessä, älkää töllistelkö, huusi Bouroche kauhusta
jähmettyneille sairaanhoitajille. Peskää joutuun pöytä. Ei ole yhtään
aikaa hukata. Tuokaa numero 3 tänne!
Pöytä pestiin, taas kaadettiin ämpärillinen veristä vettä kukkasaralle;
asterisarka oli nyt verisenä liejuna, kukat ja lehdet olivat veren
peitossa.
Levätäkseen vähän alkoi ylilääkäri hakea kuulaa, joka, muserrettuaan
ensin numero 3:n alaleuan, oli tunkeutunut kielen kantaan. Siitä vuoti
paljo verta, joten sormensa tulivat aivan punasiksi ja tahmeiksi.
Kuivaushuoneessa olivat sairaanhoitajat asettaneet kapteeni Beaudoinin
eräälle patjalle. Gilberte ja rouva Delaherche olivat seuranneet sinne.
Delaherchekin, huolimatta säikähdyksestään, tuli sisään sairasta
katsomaan.
-- Levätkää nyt hetkinen, me laitamme sillä aikaa huoneen teille
valmiiksi; me otamme teidät meidän luo.
Mutta haavoitettu avasi silmänsä -- hän oli täydessä tajunnassa --
vastasi heikolla äänellä:
-- Ei, -- luulen kuolevani, -- ja hyvinkin pian!
Kaikki kolme katsoivat häntä surullisesti.
-- Mutta herra kapteeni, miten voitte niin puhua, mutisi Gilberte, joka
huolimatta pelostaan pakotti itsensä hymyilemään. Kuukauden kuluttua
olette jo terve!
Beaudoin pudisti päätään -- hän katseli ainoastaan Gilberteä äärettömän
surullisesti, pelätessään että hänen täytyisi kuolla niin nuorena,
jolloin elämä hymysuin tarjoaa onnea.
-- Minun täytyy kuolla, minun täytyy kuolla! Oi se on hirveätä!
Samassa huomasi hän likaiset kätensä ja rikkinäisen univormunsa. Häntä
kiusasi olla tällaisessa tilassa naisten läsnä ollessa. Hän ei voinut
sitä kärsiä ja tämä ajatus toi hänelle mielenmalttinsa takasin.
Hän hymyili heikosti.
-- Mutta jos kuolen, tahtoisin kuitenkin kuolla puhtain käsin.
Rouvaseni, tahtoisitteko olla hyvä ja antaa minulle vähän vettä ja
pyyhinliinan.
Gilberte, tuotuaan mitä hän pyysi, tahtoi itse auttaa. Tästä hetkestä
pysyi hän rohkeana, tahtoi kuolla levollisena täydessä tajunnassa.
Delaherche auttoi vaimoaan järjestämispuuhissa.
Nähdessään miten poikansa ja miniänsä yhdessä hoitivat tuota nuorta
miestä, katosi katkeruus vanhan rouvan sydämmestä. Hän päätti vaieta
myöskin tällä kertaa, vaikka olikin aikonut kertoa kaikki pojalleen.
Mutta nythän kuolema erottaisi heidät ainiaaksi toisistaan, miksi
tuottaisi hän surua perheelleen.
Kapteeni oli kuolemaisillaan -- hän tuli hetki hetkeltä heikommaksi ja
vajosi jälleen tylsistyneesen tilaansa. Kylmä hiki virtasi pitkin
kaulaa ja otsaa; hetkeksi avasi hän silmänsä tavoittaakseen peitettä,
jonka luuli näkevänsä vieressään.
-- Oi kuinka minun on kylmä, minun on niin kylmä.
Ja sitte hengitti hän viimeisen kerran, tyyneesti ilman näkyväistä
taistelua; hienot laihat kasvot näyttivät kuoltuakin selittämättömän
surullisilta. Katseensa lepäsi Gilbertessä.
Delaherche piti huolta ettei hänen ruumistaan viety pensaikon taa, vaan
pantiin lähellä olevaan liiteriin. Sitte pyysi hän Gilberten menemään
huoneesensa, sillä hän näytti kovin väsyneeltä, itki ja nyyhki. Mutta
tämä selitti olevansa niin peloissaan, ettei mitenkään uskaltaisi olla
yksin, ja jäi kernaammin anoppinsa luo keskelle sairashuoneen touhua.
Sitte ryhtyi hän heti sairaiden hoitamiseen. Toi lasillisen vettä
attikalaiselle sotilaalle, jolla oli kova kuume, auttoi hoitajaa
sitomaan erään kahdenkymmenen vuotisen sotilaan kättä. Tämä oli
vast'ikään tullut sotatantereelta, jossa peukalonsa oli ammuttu
säpäleiksi. Ollen kohtelias ja veitikkamainen, laskien leikkiä
huolettoman pariisilaisen tavalla sai hän pian Gilberten hymyilemään
sukkeluuksilleen.
Kapteenin kuoleman kamppauksen aikana oli ampuminen yhä kiihtynyt;
jälleen kranaatti putosi puutarhaan katkaisten satavuotisen tuuhean
puun.
Väki alkoi peloissaan huutaa koko Sedanin palavan, sillä Cassinen
etukaupungissa oli suuri tulipalo päässyt alkuun. Tulisi loppu
kaikesta, jos ampumista kestäisi kauemmin. Ei jäisi kiveä kiven päälle.
-- Tämä ei ole mahdollista, minun täytyy tuonne jälleen, sanoi
Delaherche, joka oli kadottanut kaiken malttinsa.
-- Minnekä sitte? kysyi Bouroche.
-- Tietysti pormestarin luo kysymään tekeekö keisari pilkkaa meistä kun
puhuu valkosen lipuu nostamisesta.
Ylilääkäri seisoi hämmästyneenä, katseli Delaherchea suurin silmin,
sillä vaikka hän olikin epätoivossaan kun haavoitetut kuolivat hänen
käsiinsä, ei hän kuitenkaan ollut ajatellut antautumista. Hän teki
rajun epätoivoa ilmaisevan liikkeen:
-- Menkää hiiteen! Saman tekevä mitä me toimitamme!
Delaherchella oli suuri työ tunkeutua ihmisjoukon lävitse, joka taajeni
alituisesti ja kasvoi paenneista sotilaista. Hän kysyi useilta
upseereilta, joita kohtasi, vaan ei kukaan ollut nähnyt valkosta
lippua. Vihdoin myönsi eräs översti nähneensä sen silmänräpäyksen ajan,
vaan sitte oli se taas otettu alas.
Tämä selitti kaikki: joko eivät viholliset sitä olleet nähneet taikka
huomasivat sen ja enensivät tulta käsitettyään lopun kohta olevan
lähellä. Kerrottiinpa että eräs kenraali, joka nähdessään valkosta
lippua nostettavan oli aivan raivostunut, oli repinyt sen alas,
katkassut tangon ja tallannut liinan jalkoihinsa.
Mutta preussiläisten pattereista kuuluivat laukaukset yhä edelleen.
Kuulia tuli satamalla kaupunkiin. Turennentorilla oli eräs vaimo äsken
tapettu, pormestarin portinvartijan huoneessa ei Delaherche tavannut
enää pikku Rosea. Ovet olivat auki, siellä sai käydä vapaasti kuka itse
tahtoi. Rappusilla kohtasi hän raivostuneita ihmisiä, jotka menivät sen
enempää huomaamatta ohitse. Ensimmäisessä kerroksessa pysähtyi hän
hetkeksi ja siellä tuli Rose vastaan:
-- Ah, herra Delaherche, tämä kaikki on kauheata! Tulkaa, joutukaa jos
tahdotte nähdä keisarin.
Ja vasemmalla, auki olevasta ovesta näki hän todella keisarin, joka
jälleen käveli epävarmoin askelin edestakaisin uunin ja ikkunan väliä.
Hän ei voinut pysyä paikoillaan vaikka kärsi kovia tuskia.
Eräs ajutantti oli juuri lähtenyt ja jättänyt oven auki. Keisari kuului
väsyneellä ja kiusatulla äänellä kysyvän:
-- Mutta sanokaa mitä tämä merkitsee. Miksikä he yhä ampuvat vaikka
olen käskenyt nostamaan valkosen lipun?
Hän ei enään voinut kärsiä tätä ampumista, joka yhä lujemmin kuului
tänne. Kun hän tuli ikkunan luo, oli kuin olisivat luodit sattuneet
hänen sydämmeensä. Yhä verta, yhä ihmishenkiä hänen erehdyksensä
tähden! Joka hetki lisääntyivät turhaan kuolleiden läjät. Hän oli
tuskissaan jo kymmeniä kertoja tehnyt saman kysymyksen jokaiselle, joka
tuli sisään:
-- Mutta mitä tämä on? Miksi ampuvat he vielä vaikka olen käskenyt
nostaa valkosen lipun.
Ajutantti mutisee jotain vastaukseksi, mutta Delaherche ei kuullut
sitä. Keisari kävelee yhä edestakaisin -- hänen täytyy mennä ikkunan
luo, hänen täytyy kuunnella tuota kauheata ampumista, joka oli
näännyttää hänet kuoliaaksi. Kasvonsa kävivät kalman kalpeiksi, niissä
kuvastui syvintä alakuloisuutta ja mustinta epätoivoa.
Nyt ovi aukenee, -- pieni mies, puettuna pölyiseen pukuun, tulee
ilmoittamatta sisään -- se on kenraali Lebrun.
Ja taas kuuluu keisari kärsimättömästi kysyvän:
-- Mutta, kenraali, miksi yhä ammutaan vaikka käskin nostaa valkosen
lipun?
Ajutantti astuu ulos vetäen oven kiinni. Delaherche ei kuullut mitä
kenraali vastasi.
-- Ah, virkkoi Rose, asiat käyvät hullusti, ymmärrän sen hyvin, --
huomaan sen heidän katseistansa --. Ja minun pöytäliinani -- sitä en
saa enään koskaan takaisin; sanotaan, että se on revitty tuhansiin
kappaleihin... Mutta eninten säälin kuitenkin keisariparkaa. Hän on
sairaampi kuin marsalkka, parempi olisi hänen pysyä sängyssä kuin
kulkea tuossa edes takaisin.
Hän oli kovin liikutettu; nuoret, kauniit kasvonsa ilmaisivat syvää
sääliä. Delaherche, jonka myötätuntoisuus Napoleonia kohtaan oli viime
aikoina huomattavasti vähennyt, piti Rosen puhetta vähän sopimattomana.
Yhtä kaikki jäi hän seisomaan hänen kanssaan portille; hän tahtoi
nimittäin nähdä kenraali Lebrunin menevän pois ja tämän tultua keisarin
luota seurasi hän häntä.
Kenraali oli selittänyt keisarille, että ranskalaisten ylipäällikön
allekirjoittama kirje olisi vietävä saksalaisten päällikölle -- muuten
ei voisi olla puhettakaan aselevosta. Hän oli tarjoutunut kirjoittamaan
tämän kirjeen ja etsiäkseen kenraali Wimpffenin, saadakseen hänen
allekirjoituksensa. Hänellä oli nyt kirje mukanaan, mutta ei tiennyt
missä ylipäällikkö oli. Sedanissa oli ahdinko niin suuri, että hänen
täytyi antaa hevosensa kulkea käyden, joten Delaherche voi seurata aina
Ménil-portille asti.
Mutta tiellä kannusti Lebrun hevostaan; ja oli hänellä onni kohdata
Wimpffen Balanissa. Tämä oli muutamia minuutteja sitten kirjoittanut
keisarille:
-- Jos Teidän Majesteettinne tahtoo ratsastaa joukkojen etunenässä,
pidän kunnianani viedä teidät vihollisten rivien lävitse.
Siksi vimmastui hän silmittömästi kuultuaan aselevosta puhuttavan. Ei,
ei, ei millään ehdolla kirjottaisi hän nimeään sellaisen alle.
Kello oli nyt puoli neljä. Oli ainoastaan vähäinen hetki siitä kuin
tehtiin viimeinen urhoollinen yritys päästä bayerilaisten rivien
lävitse ja valloittaa Bazeilles.
Sedaniin ja läheisten maiden yli kuului huuto: "Bazaine näkyy! Bazaine
näkyy!" Tieto oli väärä; niin ilmoitettiin ainoastaan kansan
lannistuneen rohkeuden elähyttämiseksi.
Koko päivän olivat he toivoneet näkevänsä sen toteutuvan ja joka kerta
kuin preussiläiset ampuivat uudesta patterista, olivat he luulleet sen
Metzin kanuunaksi.
Noin tuhat kaksisataa miestä saatiin kokoon sotilaita jos mistä
rykmentistä ja tämä pieni joukkio riensi juoksujalassa alas tielle,
johon kranaatteja sateli kuin rakeita... Alussa näytti se uhkealta.
Haavoittuneet eivät häirinneet toisten kulkua; raivoisan rohkeina
juostiin lähes viisisataa metriä. Mutta rivit harvenivat, yksin
rohkeimmatkin kääntyivät takaisin. Mitä voitiin toimittaa näin pienellä
joukolla suurta ylivoimaa vastaan? Mitä hyödytti tämä kenraalin hurja
uskallus, kun taistelu oli kuitenkin kadotettu? Viimein seisoivat
kenraalit Wimpffen ja Lebrun yksinään tiellä Balasen ja Bazeillesin
välillä; heidän täytyi kääntyä takaisin, luopua tästä viimeisestä
epätoivoisen rohkeasta koetuksesta. Täällä ei ollut kuin yksi tehtävä:
vetäytyä takaisin Sedanin muurien turviin.
Kohta kun Delaherche oli kadottanut kenraali Lebrunin näkyvistään,
kiiruhti hän kotiinsa -- hänen päähänsä pisti sukkela ajatus: hän
kiirehti nyt takaisin näkötorniinsa, josta hän etäältä voi tarkastaa
antautumisen menoa. Mutta ulkopuolella tehdastaan seisahdutti hänet
översti Vineuil, joka puutarhuri-vaunuissa tuotiin sairashuoneeseen.
Översti ei tahtonut kuulla puhuttavankaan haavoitetusta kantapäästään;
hän oli tahtonut koota rykmenttinsä jäännökset, mutta oli pyörtynyt ja
pudonnut hevosensa selästä. Heti vietiin hänet erääseen ensimmäisen
kerroksen huoneeseen ja Bouroche, joka riensi saapuville, vakuutti
ett'ei haava ollut pelättävä, oli puhdistanut sen, vetänyt sieltä ulos
muutamia saappaista irtautuneita nahkapalasia, sitonut haavan ja vienyt
överstin sänkyyn. Lääkäri parka oli jo aivan epätoivoissaan, --
liiallisesta ponnistuksesta kovin väsyneenä kun oli --, hän meni alas
leikkaushuoneeseensa, huusi tahtovansa ennen leikata oman jalkansa kuin
tehdä kauvemmin tällaista työtä, josta ei kuitenkaan ollut mitään
hyötyä.
Tuolla alhaalla ei ollut enään tilaa haavoittuneille, -- muutamia
täytyi panna ruohokentällekin, jossa vaikeroivat ja huusivat, kun
kranaatit lensivät heidän päänsä päällitse. Viidettä sataa haavoitettua
oli jo tuotu sisälle, -- ylilääkäri oli pyytänyt haavalääkäreitä
avukseen, mutta hänelle ei lähetetty muita kuin eräs nuori lääkäri
läheisestä kylästä. Hänen oli mahdotonta ehtiä kaikkea -- hän tutki,
leikkaili, sahasi ja sitoi, alituisesti peläten tuotavan uusia
haavoittuneita.
Gilberte oli melkein pyörryksissä näkemistään kauhistuttavista
tapauksista -- hän ei voinut nähdä enempää verta, -- nyt istui hän
enonsa vuoteen ääressä, mutta vanha, lujamielinen rouva Delaherche jäi
Bourochen luo, antoi sairaille juotavaa ja kuivaili kuolevaisten
hikisiä kasvoja.
Tähystyspaikaltaan koetti Delaherche luoda yleissilmäyksen tappelun
menoon. Kaupunki oli kärsinyt paljoa vähemmän kuin luultiin; ainoastaan
tuolla Cassinesissä paloi melkoinen tuli. Palatinatin metsässä ei enään
ammuttu: arvatenkin olivat ampumavarat loppuneet. Ainoastaan siitä
patterista, joka oli Pariisinportin vieressä, ammuttiin silloin tällöin
laukaus.
Eräs tapaus huvitti häntä suuresti: linnantornista näkyi taas valkonen
lippu; -- mutta taistelutantereelta ei voinut yhäti kestävän tulen
tähden nähdä sitä. Läheiset kattorakennukset estivät häntä näkemästä
joukkojen liikkeitä Balanin tiellä. Vaan kiikarillaan huomasi hän
saksalaisen esiupseerin, saman, jonka hän oli jo aamupäivällä nähnyt.
Tuo ylhäinen, pienivartaloinen mies, jota hän luuli Preussin
kuninkaaksi, seisoi tummassa univormussaan vähäsen etäämpänä muita
sotilaita, joista suurin osa oli pitkällään ruohossa, -- hän näkyi
katselevan heidän tähditettyjä, kultaompeleisia pukujaan. Siellä oli
myös ulkomaalaisia upseeria, ajutantteja, kenraaleja, kaikilla heillä
oli lornjetti; aamusta alkaen olivat he seuranneet ranskalaisten
taistelua aivan kuin jotakin näytelmää. Ja nyt tuo hirveä draama oli
loppumaisillaan.
Marfée'n metsäisellä ylängöllä seisoi kuningas Wilhelm ja katseli miten
hänen joukkonsa piirittivät ranskalaista sotajoukkoa.
Nyt se oli tehty! Kolmas armeija, jota johti hänen poikansa, Preussin
perintöprinssi, oli kulkenut Saint-Mengesin ja Fleigneuxin kautta ja
asettui Illyn kummulle; sillä aikaa oli neljäs armeija Saksin
kruununprinssin johtamana marssinut Daignyn ja Givonnen yli, kiertäen
Garennen metsän ja yhtyi nyt kolmanteen armeijaan. XI ja V komppania
yhtyi XII komppaniaan ja kaartiin. Ja viime ponnistus kehän
särkemiseksi, samassa silmänräpäyksessä kuin se sulkeutui, kenraali
Margueritten urhoollinen rynnäkkö oli pakottanut kuninkaan huudahtamaan
ihastuneena: "Urhoollisia miehiä!"
Nyt olivat pihdit pian yhtymäisillään. Hän voi yhdellä silmäyksellä
nähdä taajan piirin ampujoita, jotka ympäröivät lyötyä joukkoa.
Pohjoispuolella vetäytyi piiri yhä enemmän kokoon ajaen pakolaiset
Sedaniin; ampuminen kiihtyi kiihtymistään. Etelässä näkyi Bazeilles
valloitettuna, autiona ja kolkkona; paksuja savupilviä kohosi
taivaanrannalle ja säkenet lentelivät säihkyellen ympäri. Mutta
baijerilaiset, jotka nyt olivat Balanin hallitsijoita, veivät
kanuunansa kolmensadan metrin päähän kaupungista. Toisista pattereista,
jotka olivat Pont-Maugisin, Noyersin, Frenoisin ja Vadelincourt'in
luona, kuului keskeytymätön ampuminen samaten kuin Marféen kummun
juurelta.
Mutta kuningas Wilhelm laski väsyneenä hetkeksi lornjettinsa ja alkoi
katsella paljaalla silmällä. Aurinko laskeutui metsän taa, sen
viimeiset säteet kultasivat pellot ja niityt, pienimmänkin esineen voi
huomata raittiissa, harvinaisen kirkkaassa iltailmassa. Hän näki talot
Sedanissa kapeine mustine ikkunalautoineen. Ja tuolla häämöitti kyliä,
puhtaita ja kauniita, vasemmalla Donchery ja oikealla Douzy ja
Carignon. Hänestä tuntui kuin olisi voinut laskea puut Ardennein
metsässä, jonka ihastuttava vihanta väri somasti kuvastui taivaan
rantaan.
Maas virta näytti tässä häikäisevässä valossa ihanalta kultapurolta:
verinen tappelukenttä oli kuin hieno maalaus kuvattuna täältä ylhäältä
auringon laskiessa, kaatuneet sotilaat, puolikuolleet hevoset olivat
maalatuita kohtia. -- Givonnen laakson oikealla puolella vilisi
pakenevia joukkoja kuin pieniä mustia pilkkuja, sillä aikaa kuin Igen
niemellä olevat patterit ampuivat koneentapaisella tarkkuudella. Tämä
oli odottamaton, täydellinen voitto.
Kuningas ei tuntenut mitään katumusta näiden tuhansien ruumiitten
tähden, jotka eivät enempää kuin tomuhiukkanen maantiellä vaatineet
tilaa tässä suuressa laaksossa, jossa Bazeillen tulipalo, Illyn
verilöyly ja Sedanin tuska eivät häirinneet tyyntä, rauhaisaa luontoa
eivätkä himmentäneet kirkasta auringon laskua.
Yht'äkkiä huomasi Delaherche tummansiniseen pukuun puetun ranskalaisen
kenraalin valkoista lippua kantavan husaarin seurassa ratsastavan ylös
kummulle, jossa saksalainen päällikkökunta oleskeli. Se oli kenraali
Reille; hänen oli vietävä saksalaiselle kuninkaalle keisarin
kirjoittama, näin kuuluva kirje:
-- Veljeni! Koska minun ei ole suotu kuolla joukkojeni etunenässä, ei
minulla ole muuta tehtävää kuin ojentaa miekkani Teidän Majesteettinne
käsiin. Olen Teidän Majesteettinne veli, Napoleon.
Lakkauttaakseen tappamisen, antautui hän; -- olihan taistelu kuitenkin
kadotettu. Hän luuli antautumisensa saattavan kuningas Wilhelmin
lempeämmäksi. Delaherche näki kenraalin laskeutuvan satulasta noin
kymmenen askeleen päässä voittajasta ja sen jälkeen menevän aseettomana
eteenpäin. Aurinko laskeutui purppuran karvaisena, kuningas istuutui
tuolille nojautuen toiseen, jota eräs ajutantti piti koholla ja vastasi
ottavansa vastaan keisarin miekan ja odottavansa upseerija, jonka
tulisi ratkaista antautumisen ehdot.