Kello oli puoli seitsemän, vähän myöhemmin suljettiin portit.
Delaherche meni aliprefektin asuntoon, hän oli levoton ja tahtoi tietää
miten asiat olivat päättyneet -- nyt, kun oli varma, että tappelu oli
hävitetty. Neljättä tuntia hän kävi kartanolla, kyseli jokaiselta
upseerilta, jonka näki, ja sai siten tietää mitä kussakin tappelussa
oli tapahtunut. Kenraali Wimpffen oli antanut virkaeropyyntinsä ja
sitten ottanut sen taas takasin mennäkseen preussiläiseen pääleiriin,
jossa saisi parempia ehtoja. Senjälkeen oli sotaneuvosto, johon myös
kuului kaksi esiupseeria, kokoutunut päättämään oliko tarpeen jatkaa
taistelua ja puolustaa linnoitusta.
Tämän tapahtuessa oli tehtailija menehtymäisillään levottomuuteen: pari
kertaa hän meni ylös rappusia ja sitten taas alas.
Kello oli vähän yli kahdeksan kun hän näki kenraali Wimpffenin tulevan,
posket hehkuvina, silmät pullistuneina, erään överstin ja kahden
kenraalin seurassa.
He nousivat nopeasti hevostensa selkään ja ratsastivat Meusevirralle
päin.
Se oli pakkosovinto -- kaikki oli mennyttä, täällä ei ollut mitään
toimittamista paitsi suorastaan antautua vihollisten käsiin. Delaherche
oli rauhoittunut -- tunsi olevansa hirveästi nälissään, jonka vuoksi
päätti lähteä kotiinsa saadakseen jotain suuhunsa.
Mutta tullessaan kartanolle hän pysähtyi hetkeksi nähdessään suuren
ahdingon.
Oli melkein mahdotonta päästä eteenpäin, kaikkialla tiheä joukko
ihmisiä, hevosia ja kanuunoita; hän voi tuskin käsittää miten niin
paljon ihmisiä oli voinut kokoontua kaupunkiin.
Ne rykmentit, jotka olivat vaikuttaneet peräytymisen, levähtivät taivas
alla, mutta muut joukot olivat syöksyneet huimaavassa vauhdissa
porttien luo, ulos kartanon ja torin poikki, jossa nyt oli melkein
mahdoton päästä eteenpäin.
Kanuunan pyöriä, varusvaunuja, lukematon joukko ajoneuvoja sekaantui
toisiinsa, -- ajajat pieksivät hevosia, jotka eivät voineet ottaa
askeltakaan polkematta ihmisiä jalkoihinsa,
Sotilaat tunkeutuivat huoneihin välittämättä kielloista ja
varoituksista, ottivat mitä syötävää löysivät, asettuivat levolle
kamareihin ja kellareihin saatuaan olkikuvon alleen. Moni kaatui
portille, kuistiin ja tielle, toiset eivät kestäneet niinkään kauvan,
vaan kaatuivat kadulle, nukkuen siinä kuolleen unta -- eivät
liikahtaneet vaikka heidän päälleen astuttiin, tahtoivat ennen tulla
ruhjotuiksi kuin muuttaa paikaltaan.
Delaherche käsitti pakkosovinnon olevan välttämättömän; useissa paikoin
seisoivat ampumavara-vaunut niin lähellä toisiaan että kranaatti olisi
lennättänyt ne kaikki yhdellä kertaa ilmaan ja koko Sedan olisi siitä
syttynyt.
Mitä tulisi tehdä kaikille näille ihmisraukoille, jotka puolikuolleina
nälästä ja väsymyksestä kulkivat ilman aseita, ilman patruunia? Yksin
katujen raivaaminen kesti koko päivän. Linnoituksessa ei ollut aseita,
eikä kaupungissa ruokavaroja.
Nämät syyt olivat varmaankin pätevimmät kutsumaan sotaneuvoston
kokoukseen, lukuunottamatta kaikkia kärsimyksiä, joita heidän täytyi
kestää: -- mutta heillä oli selvä käsitys asiain menosta, eivätkä
voineet myöntyä rohkeimpien upseerien esityksiin, että oli aivan
mahdotonta antautua tällä tavoin ja jättää koko leiri vihollisten
valtaan.
Delaherche tunkeutui suurella vaivalla Turennen ja Rivagen toreilla
odottavan ihmisjoukon lävitse. Kun hän meni "Kultainen leijona" nimisen
ravintolan ohitse, näki hän akkunasta ruokasaliin, jossa useita
kenraaleja istui mykkinä pöydän ympärillä. Ruokaa ei ollut
ensinkään, ei edes leivänpalaistakaan. Kuitenkin kuului kenraali
Bourgain-Desfeuillesin ääni keittiöstä -- hän oli varmaankin saanut
jotakin syötävää, sillä hän vaikeni äkkiä ja nousi nopeasti ylös
portaita, kädessä rasvainen paperi.
Ihmisiä oli niin suunnaton joukko katselemassa tätä surullista taulua,
Delaherchen oli kovin vaikea päästä eteenpäin; ja valtakadulle
saapuessaan hän oli kadottamaisillaan malttinsa. Kaikki patterin aseet
olivat heitetyt kadulle läjään, toinen toisensa päälle. Hän päätti
kiivetä ylös pyörän päälle, -- astui sitten kanuunalta toiselle ja oli
vähällä taittaa jalkansa. Päästyään alas, sulkivat hevoset häneltä
tien, hän kumartui ja ryömi väsymyksestä puolikuolleiden eläinraukkojen
välitse. Kun hän vihdoin saapui Saint-Michel-kadulle, hikisenä ja
vaatteet rikkirevittyinä, oli hän ponnistellut kokonaisen tunnin
saadakseen kuletuksi matkan, jonka muuten olisi kulkenut viidessä
minuutissa. Ylilääkäri tahtoi suojella sairashuonetta liialliselta
väentungokselta ja oli sentähden asettanut portille kaksi vahtia.
Näiden näkeminen tuotti Delaherchelle suurta helpoitusta, hänen
huoneensa ei siis vielä ollut ryöstetty. Puutarhassa, josta muutamat
lyhdyt valaisivat himmeästi sairaalaa, valtasi tehtailijan kova
väristys, -- hän ajatteli kurjuutta, jota täällä näki kaikkialla. Hän
satutti erästä sotilasta, joka makasi kivisillalla, mutta muisti
yht'äkkiä että tämä mies olikin asetettu vartioitsemaan seitsemännen
armeijaosaston kassaa, vaikka ei kukaan tainnut tietää sitä tänä
sekasorron hetkenä.
Sitäpaitsi näytti siltä kuin talo olisi ollut tyhjä, -- huoneet olivat
pilkko pimeät ja ovet auki. Palvelijat oli viety sairaalaan, keittiössä
ei ollut ketään; huono lamppu vaan levitti himmeätä valoaan.
Delaherche sytytti valkean ja meni saliin pääportaista, kun ei tahtonut
herättää puolisoansa ja äitiänsä, jotka epäilemättä nukkuivat
jännittävän päivän jälkeen. Mutta kun hän astui työhuoneeseensa,
peräytyi hän hämmästyneenä; -- sohvalla, jolla kapteeni Beaudoin
edellisenä päivänä oli maannut, nukkui eräs vieras sotilas, -- hän ei
käsittänyt tätä, ennenkuin lähempää tarkasti ja tunsi hänet rouva
Weissin veljeksi, -- nyt hän näki myös erään toisen sotilaan lattialla
kääriytyneenä peitteeseen. Molemmat nukkuivat sitkeästi.
Tehtailija meni sitten vaimonsa kamariin, joka oli vieressä; täällä
paloi pöydällä lamppu, -- kaikki oli hiljaista. Gilberte oli heittäynyt
vaatteet päällä sänkyyn, hän nukkui rauhallisesti, mutta Henriette
istui hänen vieressään, pää patjaan nojaantuneena; hän huokasi syvään
unessaan, päästi silloin tällöin haikeita valituksia ja hänen silmänsä
olivat täynnä kyyneleitä. Delaherche seisoi hetken katsellen heitä, --
häntä halutti herättää puolisonsa ja saada tietää mitä oli tapahtunut.
Oliko Henriette todella ollut Bazeillesissa? Hän ehkä kertoisi hänelle
jotakin.
Mutta hän ei hennonut herättää heitä, ja aikoessaan siis poistua näki
hän kynnyksellä äitinsä, joka viittasi Delahercheä seuraamaan häntä.
He menivät ruokasalin lävitse, täällä ei tehtailija voinut enään
hillitä hämmästystään.
-- Kuinka, äitini, te ette ole vielä levolla?
Vanhus ravisti päätään ja vastasi matalalla äänellä:
-- En voi nukkua; -- istuin nojatuolissa överstin vieressä. Hänellä on
kova kuume, heräsi joka hetki ja kysyi minulta ... olen niin onneton,
en tiedä mitä olisin vastannut. Tule kanssani hänen luokseen!
Översti Vineuil makasi rauhattomassa kuumeessa. Hänen punaisia
kasvojaan ja valkoisia viiksiään voi eroittaa ainoastaan himmeästi,
sillä rouva Delaherche oli asettanut sanomalehden lampun eteen, joten
siinä huoneen syrjässä oli vallan hämärä. Valo lankesi rouvaan, joka
oli istuutunut nojatuoliin, kädet syliin vaipuneina, kasvoissa
surullinen, haaveileva katse.
-- Odota vähäsen, kuiskasi hän pojalleen, luulempa että hän kuuli sinun
tulleen, koska taas herää.
Översti aukaisi silmänsä, kiinnitti katseensa Delahercheen kääntämättä
päätänsä. Översti tunsi hänet ja kysyi värisevällä äänellä:
-- Kaikki on lopussa, eikö niin? Pakkosovintoon suostutaan?
Tehtailija, johon äidin katse sattui, oli vähällä valehdella, -- mutta
mitäpä hyötyä siitä? Hän ojensi kättään, teki mieltä lannistavan
liikkeen.
-- Ei ollut muuta keinoa. Jospa olisitte nähneet kaupungin katuja...
Nyt ratsasti kenraali Wimpffen saksalaisten pääkortteeriin saadakseen
sopimukset tehdyiksi.
Överstin silmät painuivat kiinni -- hän värisi, syvä, valittava ääni
hiipi hänen huuliltaan.
-- Oi Jumalani, oi Jumalani!
Avaamatta silmiään jatkoi hän pikaisesti ja hermostuneesti:
-- Niin, niin, miksi he eivät eilen kuulleet minua: Minä tunsin maan,
ilmoitin pelkoni kenraalille; mutta hän ei kuullut minua... Tuolla
ylhäällä, yläpuolella Saint-Mengesia aina Fleigneuxiin asti, siellä
olisimme valloittaneet ylängöt ja Saint-Albertin solan. Siellä odotamme
rauhassa, siellä on asemaamme mahdoton valloittaa -- tie Mezièresiin on
edessämme avoinna.
Ääni tuli epäselväksi, käsittämättömäksi, hän änkytti muutamia sanoja,
joita eivät läsnäolijat kuulleet, kuumehoureissaan hän näki unta
tappelusta, ehkäpä yhdisti omatkin joukkonsa voittoon.
-- Sanoiko lääkäri ettei ole kovaa vaaraa peljättävissä? kysyi
Delaherche matalalla äänellä.
Rouva Delaherche nyökäytti myöntävästi päätänsä.
-- Mutta nämät haavat jalassa ovat aina vaarallisia; hän saa varmaankin
kauvan maata vuoteen omana, eikö totta?
Tällä kertaa ei vanha nainen vastannut, hän näytti vaipuneen
surumielisiin ajatuksiin. Tappion synnyttämä tuska ja häpeä valtasi
hänen jäykän sielunsa; hän oli vanhaa, uljasta porvarissukua, joka
entisinä aikoina oli urhoollisesti puolustanut isänmaataan
vihollisilta. -- Lampun kirkas valo heijastui hänen laihoihin
kasvoihinsa ja terävään nenäänsä; kokoonpuristuneet huulet ilmaisivat
mielipahaa ja kärsimystä, -- niin suurta ettei se suonut hänelle yön
rauhaa.
Delaherche tunsi itsensä yksinäiseksi ja hyljätyksi. Kova nälkä valtasi
hänet jälleen, hän luuli sen tehneen hänet niin masentuneeksi. Hiljaa
hiipi hän alas keittiöön kynttilä kädessään. Mutta siellä oli vieläkin
surkeampaa kuin ylhäällä: valkea oli sammunut, ruokakaappi oli tyhjänä,
pyyhinriepuja siellä täällä tuoleilla ja pöydillä, niinkuin turmion
tuuli olisi sielläkin käynyt ja puhaltanut pois kaiken syötävän ja
juotavan. Ei löytynyt leipäpalasta, kaikki oli viety keitoksen kanssa
sairaalaan. Vihdoin löysi hän kaapin nurkasta herneitä, jotka olivat
jääneet edellisestä päivästä. Hän söi ne ilman voita, ilman leipää
seisten tyhjässä keittiössä, jossa pieni savuava lamppu levitti
tukehduttavaa petroleumin käryä.
Kello ei ollut paljoa yli kymmenen. -- Delaherche ei tiennyt mitä
tekisi siksi kuin saisi tietää oliko pakkosovinto jo allekirjoitettu.
Hän oli levoton, pelkäsi että taistelu aloitettaisiin uudestaan -- mitä
sitten tapahtuisi? Hän meni taas huoneeseensa, Jean ja Maurice
makasivat samassa asennossa kuin silloinkin kun hän jätti heidät; hän
istahti nojatuoliin ja koetti vähäsen nukkua, mutta unta ei tullutkaan;
joka kerta kuin silmät painuivat umpeen, hän oli kuulevinansa
kranaattien suhinan. Hän kuunteli hetkisen: kaikki oli hiljaista ja
rauhallista. Koska ei voinut nukkua, oli hän ennemmin ylhäällä ja
käveli edes takaisin pimeitten esineitten välissä, huolellisesti
karttaen tuolia, jolla hänen äitinsä istui valvomassa kenraalin vuoteen
vieressä, sillä hänen surullinen katseensa masensi tehtailijan. Kaksi
kertaa hän kävi katsomassa oliko Henriette herännyt ja kummallakin
kerralla ihaili hän vaimonsa rauhallisia kasvoja. Näin käveli hän ilman
päämaalia siksi kuin kello tuli kaksi. Kauvemmin hän ei voinut kestää.
Hän päätti mennä taas kaupungille -- koska ei voinut saada rauhaa
ennenkuin tiesi kuinka asiat käyvät. Mutta tultuaan kadulle, joutui hän
aivan epätoivoon: hän muisti mitä oli illalla kärsinyt, kuinka vaikeata
oli tunkeutua joukkojen lävitse. Hän epäili, nähdessään ylilääkäri
Bourochen tulevan läähättäen ja kiroillen.
-- Perhana vieköön! Kas kun pääsin kuitenkin ehein jäsenin!
Hän oli ollut Hôtel-de-Villessä pyytämässä että pormestari määräisi
hänelle kloroformia ja lähettäisi sen niin pian kuin mahdollista, sillä
hänen varastonsa oli loppumaisillaan; täytyi toimittaa monta leikkausta
ja hän pelkäsi, kuten sanoi, onnettomain, haavoittuneiden repimistä
nukuttamatta heitä.
-- No, -- ja mitä he sanoivat? kyseli Delaherche.
-- He, -- he eivät tienneet itsekään oliko kloroformia apteekissa
saatavana.
Mutta tehtailija ei välittänyt paljoa kloroformista. Hän sanoi:
-- Ei, ei, en kysynyt sitä... Onko kaikki jo päättynyt? Onko suostuttu
sovintoon?
Ylilääkäri viittasi tuimasti.
-- Ei ole vielä mihinkään suostuttu! huusi hän. Wimpffen tuli takaisin
vähän aikaa sitten ... ne konnat esittävät vaatimuksia, joita ei voi
punastumatta kuunnella!... Niin, olisi paljoa parempi että alettaisiin
uudestaan, että revittäisiin kaikki.
Delaherche kuunteli vaaleten.
-- Mutta onko aivan varmaa mitä kerrotte? Keneltä olette kuullut sen?
-- Porvareilta, jotka ovat alituisesti tuolla. Eräs sotilas tuli
raatihuoneelta ja kertoi sen heille.
Hän lisäsi sivuseikkoja. Bellevue-linnassa, Doncheryn luona, olivat
kenraali Wimpffen, kenraali Moltke ja Bismarck yhtyneet. Kauhea
ihminen, tämä kenraali Moltke, kuiva ja kova kuin ruuti, parrattomine,
väitelmää selvittävän viisaan matemaatikon näköisine kasvoineen istui
hän työhuoneessaan odottaen lyöntiä. Hän oli heti selittänyt tuntevansa
ranskalaisen joukon toivottoman tilan; ei ruokatavaroita, ei
ampumavaroja, tapainturmelus ja epäjärjestys vallalla, mahdotonta
särkeä rautapiiri, jonka sisään he olivat aidatut; jota vastoin
saksalaiset armeijat olivat mitä edullisimmassa asennossa ja voivat
parissa tunnissa polttaa koko kaupungin. Hän lausui ajatuksensa
kylmästi ja tylysti: koko ranskalainen armeija aseineen ja
varustuksineen otettaisiin vangiksi. Bismarck antoi myöntymyksensä
suopeasti hymyillen, -- seisoi rautamiehen vieressä kuin iso,
ymmärtäväinen koira. Kenraali Wimpffen oli vastustanut niin paljon kuin
mahdollista näitä ehtoja, kovimpia mitä voi odottaa voitetulta
armeijalta. Hän oli puhunut kovasta onnesta, sotilaitten
urhoollisuudesta, vaarasta, joka seurasi ylpeän kansan liikaa
kiihoittamista, -- kolme tuntia oli hän uhaten, pyytäen,
kaunopuheliaasti ja reippaasti puhunut ja kysyi viimein oltiinko
tyytyväisiä lähettämään voitetut johonkin Ranskan soppeen, vaikkapa
Algieriin; ja yleinen suostumus oli, että ne upseerit, jotka
kunniasanallaan ja kirjallisesti lupaisivat luopua palveluksestaan,
saisivat vetäytyä kaukaisimpiin seutuihin. Aselevon tulisi kestää
huomisaamuun kello kymmeneen. Ellei silloin olisi ehtoja hyväksytty,
rupeaisivat preussiläiset patterit uudestaan ampumaan ja kaupunki
poltettaisiin.
-- Se on mielettömyyttä, huusi Delaherche, ei voi polttaa kaupunkia,
joka ei ole millään lailla rikkonut!
Lääkärin viimeinen tiedonanto saattoi tehtailijan aivan huonolle
tuulelle, -- hän ilmoitti että joukko upseeria, jotka asuivat "Hôtel de
l'Europe'ssa", oli puhunut suuresta rynnäköstä ennen aamua. Siitä asti
kuin saksalaisten vaatimukset tulivat tietyiksi syntyi liiallinen
kiihtymys, mielettömistä tuumista keskusteltiin kaikkialla. Ajatus
ettei ole kunniallista rikkoa aselepoa ja yön pimeydessä rynnätä
vihollisten leiriin ei rauhoittanut ketään.
Hurjistuneet sotilaat marssisivat Carignania kohti baijerilaisten
rivien lävitse; tie Mezièresiin tehtäisiin puhtaaksi vihollisista ja
koko sotajoukko seisoisi pelastuneena Belgiassa. Toiset eivät sanoneet
mitään, tunsivat turmion onnettomuuden, olivat hyväksyneet kaikki,
allekirjoittaneet kaikki, että vaan saisivat rauhaa millä ehdolla
hyvänsä.
-- Hyvää yötä! sanoi Bouroche viimein. Koetan nukkua pari tuntia, olen
hyvin sen tarpeessa.
Delaherche jäi yksin. Mitä? Mitä se olikaan tuo Bouroche sanonut?
Polttaisivatko he Sedanin, eivätkö jättäisi kiveä kiven päälle koko
kaupungista? Tämä oli välttämätöntä; -- onnettomuus kohtaisi varmaankin
häntä koska aurinkokin paistoi täydeltä terältä taivaalta valaisten
uhrin kauhuja. Ja koneentapaisesti kapusi hän jälleen ylisille, josta
voi nähdä koko kaupungin. Mutta täällä oli hämärätä, yön pimeys ja
pilvet estivät häntä näkemästä mitään. Vähitellen selkeni niin paljon,
että hän näki tehtaan rakennusryhmän: tuolla näkyi konehuone,
työhuoneet, kuivausullakko ja varastohuoneet; -- ja tämä suuri
rakennus, joka oli hänen ylpeytensä ja omaisuutensa, teki hänet
sanomattoman lempeäksi, kun hän ajatteli että muutaman hetken kuluttua
ei siitä ehkä olisi muuta jälellä kuin tuhkaläjä. Hänen katseensa
liiteli taivaan rantaan, teki kierroksen pimeässä yössä, joka vielä
salasi huomispäivän tapaukset. Etelän puolelta, Bazeillesin luota nousi
säkeniä taivasta kohden, mutta pohjoispuolella, Garennen metsän luona
oleva talo, joka oli sytytetty illalla, valaisi puut veripunaisilla
liekeillään. Muuta ei voinut eroittaa kuin nämät kaksi paloa, pilvet,
pimeyden ja ammottavan kuilun, josta silloin tällöin kuului tavaton
räyhy. Tuolla alhaalla ehkä hyvinkin kaukana, ehkäpä valleilla, itki
joku. Turhaan koetti hän katsoa yön paksun hunnun lävitse, nähdä Liryn
ja La Marféen, Frennoisin ja Vadelincourtin pattereita, pronssivyötä,
joka seisoi kaula pitkänä ja kita ammollaan. Luodessaan jälleen
katseensa kaupunkiin oli hän kuulevinansa tuskan huokauksen alhaalla
olevista rakennuksista. Se ei ollut ainoastaan väsyneitten sotilaiden
kuorsaamista, eikä ihmisjoukkojen, eläinten ja kanuunien kumeata
kolinaa; -- hän luuli sitä porvarien tuskalliseksi onnettomuudeksi,
hänen ystävänsä ja naapurinsa odottivat myös jännityksellä ja
kiusallisessa tietämättömyydessä aamun tuloa.
Varmaankin tiesivät he kaikki ettei sopimus ollut vielä hyväksytty,
jokainen laski tunnit, vavisten ja ajatellessaan että jos ei sovintoon
suostuttaisi ei olisi heillä muuta jälellä kuin mennä kellariinsa ja
kuolla sinne ruhjottuina ja muurien peittäminä.
Äkisti kuuli hän Voyardkadulta aseiden kalsketta ja kamalaa kiruntaa.
Hän kumartui eteenpäin sysimustassa yössä, silmäili taivaalle, jolla ei
näkynyt yhtään tähteä, hiukset nousivat pystyyn hänen päässään
sisällisestä pelosta.
Sillä aikaa oli Maurice sohvalla herännyt heti kuin päivä oli
valjennut. Väsynyt kun oli ei hän liikahtanut paikaltaan, mutta katsoi
ikkunoihin, joista heikko valo virtasi sisään. Eilispäivän tuskalliset
muistot palasivat taas, tappelu, pako, häviö, kaikki selkeni hänen
muistissaan, yksin pienimmät erityiskohdatkin ja tappion tunne tunki
syvälle hänen sisimpään olentoonsa ikäänkuin kalvava omantunnon tuska.
Eikö ollut osaksi hänen syytänsä, että tällainen onnettomuus kohtasi
hänen isänmaatansa? Eikö hän niinkuin moni muukin sen aikuisista,
lukuunottamattakaan hänen hyviä tietojaan, ollut tiedoton kaikesta,
jota hänen olisi tullut tietää, oli sen lisäksi turhamielinen aina
sokeuteen asti, turmeltunut nautinnon himosta ja valheellisesta
hyvinvoinnista keisarikunnan aikana?
Sen jälkeen heräsi toisia, soimaavia aatoksia; hän näki isoisänsä, joka
oli syntynyt 1780 ja kuului suuren armeijan urhoihin, oli Austerlitzin,
Wagramin ja Friedlandin voittajia; isänsä, synt. 1811, kuollut
virkasäädyssä, pienenä virkamiehenä Chêne-Populeuxissa, jossa hän oli
työtä tehnyt, -- senjälkeen ilmestyi manaajien joukossa hän itse, synt.
1841, kasvatettu hienoksi herraksi, asianajajaksi, -- kuitenkin valmis
tekemään suurimpia tuhmuuksia, voitettu Sedanissa, tapaus, joka tuli
hänen mielessään äärettömäksi, joka teki kaikelle lopun. Ja hän, suvun
ainoa heittiö, selitti kuinka Ranska, joka voitti isoisällään, tuli
voitetuksi poikiensa tähden; tämä soimasi hänen omaatuntoansa niinkuin
sukutauti, joka hitaasti kytee siksi kuin kello ilmoittaa kuoleman
hetken lähestyneen. Voitettuansa olisi hän tuntenut itsensä niin
urhoolliseksi ja ylpeäksi! Nyt, kun kaikki oli menetetty, oli hän
naistakin heikompi. Ei ollut enään mitään toivomista, Ranska oli
kuollut. Hän puhkesi itkuun ja valituksiin, pani kätensä ristiin,
niinkuin oli ennenkin tehnyt iltarukoustaan lukiessaan, ja sopersi:
-- Jumalani! ... ota minut pois täältä... Jumalani! ... korjaa tykösi
kaikki nämät kurjat, jotka kärsivät niin...
Jean heräsi. Hän nousi istumaan vuoteelleen ja katsoi hämmästyneenä
Mauricea.
-- Mikä sinulla on, ystäväni? Oletko kipeä?
Mutta pian älysi hän että Mauricea taas vaivasi, kuten hänen tapansa
oli sanoa, mielettömät ajatukset, -- ja hänen äänensä muuttui
isälliseksi, lempeäksi.
-- Voi, mikä sinun oikeastaan on? Älä vaan tappiota niin murehdi.
Kaikki on tuleva hyväksi jälleen.
-- Ei, ei koskaan! huudahti Maurice. Tämä on kurjaa. Nyt voimme kaikki
varustautua olemaan preussiläisiä.
Mutta kun ei toveri käsittänyt häntä, rupesi hän selittämään kuinka
sukukunta tuli yhä viheliäisemmäksi, kuinka tarpeellista ja
luonnollista oli siis että uusi ja vahvempi kansa valloitti sen. Jean
ravisti päätään eikä hyväksynyt selitystä.
-- Mitä tarkoitat? Ettei tämä maa olisi enään minun? Jättäisinkö sen
preussiläisille niin kauvan kuin minulla on vielä molemmat käsivarteni,
enkä ole aivan kuollut? Jätä minut rauhaan sellaisilta tyhmyyksiltä.
Sitten oli hänen vuoronsa lausua ajatuksensa; hitaasti ja katkonaisesti
puhui hän:
-- Niin, aikalailla oli heitä hosuttu, se oli varma. Mutta kuolleet he
eivät siltä kuitenkaan olleet -- muutamia oli jäänyt ja nämät voivat
taas rakentaa talon, jos vaan tahtoivat käyttää kaiken voimansa. Kun
vaan tahtoo kärsiä vaivoja eikä tuhlata aikaansa, voi saada suurtakin
hyötyä keskellä onnettomuuksiakin. Eikä ole hullumpaa saada hyvä
löylytys, se on muistettava. Ja jos olisikin totta että muutamat osat
olisivat mädänneet, jäsenet pilaantuneet, no, mitäpä siitä, parempi
olisi nähdä niiden makaavan maassa tapparan lyöminä kuin koleran
särkeminä.
-- Kurjaa! ei, ei, toisti hän useampia kertoja. Minulla on vielä
voimia, siinä kaikki mitä voin sanoa.
Ja väsyneenä, hiukset tahmeana verestä, ojensi hän itsensä suoraksi, --
hänessä hehkui vielä halu elää, halu tarttua työaseihin ja rakentaa
talo uudestaan, niinkuin hän oli ennen sanonut. Hän oli vanhaa,
kestävää talonpoikaissukua, viisas ja säästäväinen kuin esi-isänsä.
-- Keisarin tähden olen suruissani... Maa oli hyvässä tilassa -- kaikki
näytti lupaavalta, vilja oli hyvässä hinnassa... Mutta hän on
varmaankin käyttäytynyt kuin nauta; minkätähden sekaantui hän kaikkeen?
Maurice kohotti surullisen näköisenä olkapäitään.
-- Niin, keisari, -- rakastan häntä suuresti, vaikka ajatukseni ovat
vapaita ja tasavaltaisia... Tunnen myötätuntoisuutta hänen perhettään
kohtaan, olen varmaankin perinyt sen isältäni... Mutta nyt on kaikki
mennyt, -- hän ei enään koskaan saa hallita! Ja mitä tulee meistä
kaikista?
Hänen katseensa synkistyi, valitus kuului huulilta, niin surkea, että
Jean päätti nousta ylös, mutta samassa huomasi hän Henrietten astuvan
sisään. Hän oli herännyt heidän puheeseensa.
-- Olipa hyvä, että tulitte, sanoi Jean koettaen hymyillä, Maurice on
niin kummallinen tänään.
Mutta nähdessään sisarensa niin kalpeana ja kuihtuneena, saivat
Mauricen ajatukset toisen suunnan. Hän levitti käsivartensa ja sulki
hänet syliinsä; suloinen tunne tunki koko hänen olentoonsa, kun
Henriette lepäsi siinä, kädet kiedottuna veljensä kaulan ympäri. Hän
itki katkerasti.
-- Oi, rakas sisareni! Kuinka tahtoisin sinua lohduttaa, mutta ei
minulla ole huojennuksen sanaa. Tuo hyvä Weiss, puolisosi, joka niin
sinua rakasti. Mitä sinusta nyt tuleekaan? Olet aina kärsinyt
valittamatta... Kun ajattelen kuinka paljon minäkin olen tuottanut
sinulle surua ... enkä kuitenkaan ole tullut paremmaksi...
Henriette pidätti hänet, pani kätensä hänen suunsa eteen, kun
Delaherche astui sisään aivan muuttuneena entisestään. Hän oli tullut
ullakosta keittiöön saadakseen siellä jotakin lämmintä, -- hän oli
väsynyt ja nälissään koko öisen valvomisen jälkeen. Keittiössä hän
tapasi kyökkipiian, joka puhui lankonsa kanssa, erään puusepän
Bazeillesista, ja tarjosi tälle lämmitettyä viiniä. Lanko kertoi kuinka
hänen tehtaansa oli palanut tuhkaksi.
-- Kuulkaapas, miehet, sanoi hän kääntyen Jeanin ja Mauricen puoleen,
uskotteko että he polttavat Sedanin tänään niinkuin Bazeillesin
eilen... Oi, tämä saattaa minut perikatoon!
Nyt huomasi hän haavan Henrietten otsassa ja muisti että tämä oli ollut
Bazeillesissa ja voisi siis tarkkaan kertoa millaista siellä oli.
-- Se on totta, -- hyvä rouva! Tehän olitte siellä, näitte kaikki. --
Oi, Weiss-raukkaa!
Henrietten kalpeista poskista ja punaisista silmistä voi nähdä, että
hän tiesi kaikki. Delaherche ei voinut enään hillitä itseään, vaan
kertoi mitä oli kuullut puusepältä.
-- Weiss-raukkaa ... vannaankin ovat he polttaneet hänet... Niin,
kaikki porvarit, jotka he tapasivat ase kädessä, ampuivat he ja
heittivät rovioon, jota oli valeltu lamppuöljyllä.
Henriette kuunteli kauhulla. -- Jumalani, en saisi siis enään haudata
rakasta puolisoani, hänen tuhkansa menisi tuulen mukana.
Maurice oli uudestaan sulkenut hänet syliinsä, kutsui häntä
tuhkimuksekseen, hyväili ja pyysi ettei hän olisi suruissaan, hän, joka
aina oli niin rohkea. Hetken vaitiolon jälkeen kääntyi Delaherche
molempain sotilasten puoleen:
-- Kesken kaikkia, en muistanut sanoa teille että alhaalla
vaunuportissa, jossa seitsemännen osaston rahastoa säilytetään, seisoi
eräs upseeri, joka jakoi rahaa kansalle etteivät preussiläiset saisi
niitä... Voisitte mennä sinne, rahat ovat aina hyvät olemassa ... jos
emme nimittäin kuole tänä iltana.
Neuvo oli hyvä. Maurice ja Jean seurasivatkin sitä, saatuaan ensin
Henrietten panemaan maata sohvalle. Delaherche meni sänkykamariin,
siellä hän tapasi Gilberten, joka makasi rauhallisesti kuin lapsi. Itku
ja puhelu, jotka kuuluivat viereisestä huoneesta, eivät häirinneet
hänen untaan. Sieltä meni hän äitinsä luo, joka istui översti Vineuilin
vuoteen ääressä; hän oli nukahtanut nojatuoliin, mutta sairas makasi
vielä samassa asennossa kuin ennenkin kuumottavin poskin ja ummessa
silmin.
Nyt avasi hän silmänsä ja kysyi:
-- No, onko kaikki jo päättynyt?
Delaherche närkästyi tästä kysymyksestä, hän olisi kernaimmin ollut
vastaamatta. Hän viittoi kädellään ja vastasi vihaisesti:
-- Päättynyt! -- on, aikoja sitten. -- Ei, ei sentään, ehkä he
alottavat pian uudestaan... Ei ole päätetty vielä mitään.
Hiljaisella äänellä, vaikka kuitenkin vähän raivoisasti jatkoi översti
puhettaan.
-- Jumalani! anna minun kuolla ennenkuin niin käy!... En kuule enään
yhtään laukausta, -- miksi ei enään ammuta?... Tuolla ylängöllä,
Saint-Mengesin ja Fleigneuxin luona, siellä saamme vallita kaikki tiet,
sieltä voimme heittää viholliset Meusevirtaan, jos he vaan tohtivat
tulla Sedaniin ja ahdistaa meitä. Kaupunki on jalkaimme juuressa,
heidän ja meidän välillämme, sopivana esteenä, joka tekee asemamme
vielä vahvemmaksi. -- Eteenpäin! ... seitsemäs osasto alkaa,
kahdestoista palatkoon takaisin...
Hänen kätensä haparoivat raitia, hän oli pitävinään kiinni hevosensa
ohjaksista, luuli ratsastavansa rykmenttinsä etunenässä. Vähitellen
rauhoittui hän, puhe tuli epäselväksi ja silmät painuivat umpeen. Hän
vaipui rauhattomaan horrostilaan.
-- Koettakaa levätä vähäsen, oli Delaherche sanonut, tulen takaisin
heti kun saan tietää jotakin.
Sitten hän kääntyi katsomaan oliko ehkä herättänyt äitinsä ja
huomattuaan tämän vielä nukkuvan, lähti hiljalleen pois.
Alhaalla vaunuportin luona näkivät Maurice ja Jean erään sotilaan
istuvan keittiön tuolilla, edessään pieni, maalaamaton pöytä; hänellä
ei ollut kynää, ei paperia, eikä kuitteja jakaessaan kansalle
kultarahoja. Hän pani kätensä säkkiin ja veti sieltä koko kourallisen
rahaa; laskematta pantiin ne hattuihin, joita kersantit ojensivat
hänelle kulkiessaan järjestyksessä siitä ohitse. He ottivat ne suurella
ilolla vastaan ja panivat sitten taskuihinsa ett'eivät kulkisi kadulla
kultineen keskellä päivää. Kukaan ei lausunut sanaakaan, ei kuulunut
muuta kuin kullan helisevä ääni kuin se kilahti hattuun, suureksi
hämmästykseksi näille, jotka eivät koskaan olleet nähneet noin paljoa
rahaa yhdellä kertaa, eivätkä tienneet mitä tekisivät näin suurella
rikkaudella kaupungissa, jossa eivät saaneet ostaa leipää eikä
viini-litraa.
Kun Jean ja Maurice tulivat esille, veti upseeri kätensä takaisin.
-- Teistä ei ole kumpikaan kersantti... Muilla kuin kersanteilla ei ole
oikeutta saada näistä...
Mutta hän maltti mielensä.
-- Samahan se kuitenkin on, ottakaa, korpraali, ottakaa, mutta
joutuun... Toinen nyt...
Ja rahat kilahtivat hattuun, jota Jean piti esillä. Hän kummastui
suuresti kun laski miten paljon niitä oli, -- melkein kuusisataa
francia, -- hän tahtoi että Maurice ottaisi heti puolet niistä, ei
voinut tietää mitä seuraavana hetkenä tapahtuisi, ehkä he tulisivat
eroitetuksi toisistaan.
Jaettuaan aarteensa puutarhassa sairaalan edustalla, menivät he sisään;
oven viereisellä vuoteella makasi heidän komppaniansa rummuttaja
Bastian, suuri iloisen näköinen poika; hän oli tullut pahoin
haavoitetuksi mennessään ulos iltapäivällä taistelun loputtua. Hän oli
juuri kuolemaisillaan.
Aamuilman heikossa valossa sai lasaretin näky Mauricen ja Jeanin
melkein jähmettymään. Kolme haavoittunutta oli kuollut yön kuluessa,
ilman että kukaan oli huomannut sitä; hoitajat kantoivat pois ruumiita
ja tekivät tilaa toisille sairaille. Ne joita oli eilen leikattu,
aukasivat silmänsä ja katselivat tylsällä katseellaan isoa huonetta,
joka kätki niin paljon kärsimystä ja missä niin usea oli henkensä
heittänyt. Sairaanhoitajat näkivät suurta vaivaa koettaessaan pitää
vähänkin siivona huonetta veristen leikkauksien jälkeen; eräässä
sankossa kellui verinen merisieni, irtireväistyjen aivojen kaltaisena,
vaunuvajan luona oli maassa käsi musertuneine sormineen. Ne olivat
teurastuksen jäännöksiä, kauheita jätteitä uhreista. Kiihotus ja kiire
oli nyt ohitse, jätettyään paikkansa mykälle, väsyneelle epätoivolle.
Silloin tällöin kuului jonkun sairaan valitus. Heidän silmänsä
sulkeutuivat sisään tunkeutuvan valon tähden; -- ilma oli täynnä
kuumeen löyhkää. Kaikki olivat vaipuneet horrostilaan, joka tulisi
kestämään kuukausia, siksi kuin osa sairaista kuolisi ja jälelle
jääneet lähtisivät pois kainalosauvan nojassa, viettääkseen elämänsä
loppuajan raajarikkona.
Bouroche, joka alkoi kulkea ympäri, pysähtyi hetkeksi Bastianin luo
olkapäitään kohottaen. Siinä ei ollut enään mitään toimitettavaa.
Rummuttaja oli kuitenkin avannut silmänsä ja seurasi katseellaan erästä
kersanttia, joka oli tullut sisään hattu täynnä rahoja, katsoakseen
tapaisiko siellä ketään miehistöstään. Ja aivan oikein, hän löysi heitä
kaksi, antoi heille kummallekin kaksikymmentä francia. Toisia
kersanttia tuli vielä lisää ja nytkös kultaa melkein satoi oljille.
Bastian oli suurella vaivalla kohonnut istumaan, hän ojensi molemmat
kätensä ja sanoi:
-- Minulle! ... antakaa minullekin!
Kersantti aikoi mennä hänen ohitsensa niinkuin oli mennyt monen muunkin
ohitse, mitäpä antaisikaan hän kuolevalle rahaa? Mutta hetken kuluttua
hän kääntyi kuitenkin takaisin ja täytti molemmat ojennetut kädet,
jotka jo olivat sangen kylmät.
-- Minullekin!... Minullekin!
Bastian kaatui takaisin vuoteelleen; -- koetti pitää rahoja kädessään,
hapuili ympärilleen jäykillä sormillaan. Hän kuoli.
-- Hyvää yötä, ystäväni, kynttiläsi on sammutettu, sanoi eräs naapuri,
pieni, musta zouav. On kiusallista kun pitää aina vaan maata tai istua.
Hänen vasen jalkansa oli sidottu. Kuitenkin onnistui hänen
kyynärpäillään ja polvillaan ryömiä Bastianin luo, hän kokosi kaikki
rahat, aukasi kuolleen kädet ja haki viitan kaikista poimuista; kun hän
pääsi takaisin vuoteelleen, huomasi hän että kaikki katselivat mitä hän
puuhasi. Hän lausui tyyneesti:
-- Hänellä ei ollut niistä mitään hyötyä. Olisi synti tuhlata noin
rahoja...
Maurice ei voinut kestää kaikkea tätä kurjuutta, hän veti Jeania pois.
Kun he menivät leikkaushuoneen lävitse, näkivät he siellä Bourochen
suuttuneena siitä, ettei saanut enempää kloroformia. Hän oli juuri
leikkaamaisillaan erään nuoren sotilas-raukan jalkaa. Maurice ja Jean
riensivät pois, etteivät kuulisi sairaan huutoa.
Samassa tuli Delaherche kadulta. Hän viittasi heitä luokseen ja huusi:
-- Joutukaa, joutukaa! Saamme aamiaista, kyökkipiian on onnistunut
saada maitoa. Todellakin, ei ole hullumpaa saada jotain lämmintä.
Hän koetti hillitä iloaan, mutta ei voinut. Hän hiljensi ääntänsä ja
lisäsi säteilevin silmin:
-- Nyt on se viimeinkin päätetty! Kenraali Wimpffen on määrätty
allekirjoittamaan suostumuksen.
Oh, mikä ääretön huojennus se oli hänelle. Hänen tehtaansa oli
pelastettu, julmat painajaiset ohitse, -- elämä alkoi taas, vaikka
surullinenkin, mutta se oli elämää, elämää viimeinkin! Hän oli tavannut
kello yhdeksän aikana pikku Rosen, joka meni tätinsä, leipojan, luo
hakemaan leipää. Ja hän oli kertonut Delaherchelle mitä oli tapahtunut
aliprefektin luona. Kello kahdeksan aikana oli kenraali Wimpffen saanut
uudestaan käskyn kutsua kokoon sotaneuvoston: neljättäkymmentä
kenraalia, joille hän oli kertonut menestystensä seuraukset,
hyödyttömät vaivansa, voittajien kovat vaatimukset. Hänen kätensä
vapisivat, syvä liikutus täytti hänen silmänsä kyynelillä. Hänen vielä
puhuessaan tuli eräs översti preussiläisestä yliesikunnasta kenraali
Moltken lähettiläänä muistuttamaan heitä, että jos ei päätös ole tehty
kello kymmeneksi, alkaa ampuminen uudestaan. Sotaneuvosto ei tiennyt
parempaa neuvoa kuin lähettää yksi kenraaleista Bellevueen hyväksymään
ehdot, jotka tarjottiin voitetulle joukolle. -- Nyt oli kaikki jo
varmaan tapahtunut; koko ranskalainen joukko oli otettu vangiksi
aseineen ja varustuksineen.
Rose oli sitäpaitsi puhunut kiihtyneestä mielestä, joka vallitsi koko
kaupungissa. Aliprefektin luona hän oli nähnyt monta upseeria, jotka
riistivät takistaan pois olkaliput ja itkivät kuin lapset. Meusen
sillalla oli koko rykmentti kyrassierejä heittänyt miekkansa veteen;
kaartilaiset ottivat pyssynsä ja musersivat tyvet rikki muureja vasten,
mutta tykkimiehet tekivät mitä vaan voivat hävittääkseen kanuunat ja
kuularuiskut. Toiset hautasivat tai polttivat lippunsa.
Turennen torilla seisoi vanha kersantti rajapyykillä, herjasi
päälliköitä ja soimasi heitä kuin olisi tullut järjettömäksi. Monessa
paikassa seisoi sotilaita aivan kuin halvattuina, kyyneleet silmissä.
Mutta olipa niitäkin, jotka iloitsivat, -- heidän kurjuutensa on siis
kuitenkin päättynyt, he olivat vankia, heidän ei enään tarvitseisi
taistella. He olivatkin kärsineet paljon marssiessaan pitkät matkat
syömättä, -- kauvan he olivat turhaan nähneet nälkää ja janoa. Toiset
olivat paljoa väkevämmät, mitä hyödytti siis taistella kuin hullut
heitä vastaan. Paljoa parempi olisi ollut että heidän päällikkönsä
olisivat myyneet heidät tehdäkseen lopun kaikesta tästä! Olisi niin
suloista saada leipää ja vuode, mihin saisi käydä maata.
Kun Delaherche meni Mauricen ja Jeanin kanssa ruokasaliin, kutsui äiti
häntä.
-- Tule tänne vähäsen, översti saattaa minut levottomaksi.
Översti Vineuil makasi silmät auki ja houraili:
-- Mitä se tekee, vaikka preussiläiset sulkevatkin meiltä tien
Mezièresiin ... katsokaa ... tuolla ne astuvat Falizetten metsässä ...
toiset taas tuolla Givonnen laaksossa... Rajahan on aivan meidän
takanamme ... yhdellä hyppäyksellä pääsemme Belgiaan, -- mutta
tappakaamme ensin niin monta kuin mahdollista... Sitä tarkoitin
eilenkin...
Nyt kohtasi hänen katseensa Delaherchen. Översti tunsi hänet, --
ajatukset näyttivät selkenevän, kuin olisi hän herännyt houreistaan.
Kolmannen kerran kysyi hän:
-- Onko kaikki jo päättynyt?
Tehtailija ei voinut enään pidättää tyytyväisyyttään.
-- On, Jumalan kiitos kaikki on päättynyt täydellisesti. Tällä hetkellä
on sopimus jo vahvistettu.
Överstin onnistui vinhalla liikkeellä nousta pystyyn, huolimatta
sidotusta jalastaan. Hän tarttui miekkaansa, joka oli jäänyt tuolille
sängyn viereen, ja tahtoi musertaa sen. Mutta kädet vapisivat liiaksi
-- se luisui alas lattialle.
-- Taivaan tähden! Ottakaa se pois häneltä, hän voi vahingoittaa
itseään, huusi Delaherche. Ottakaa joutuun se pois!
Rouva Delaherche otti miekan huostaansa. Mutta nähtyään vanhan
ystävänsä toivottoman katseen, ei hän kätkenytkään sitä, niinkuin poika
käski, vaan taittoi sen polvensa päällä erinomaisella voimalla, jota ei
kukaan olisi luullut hänellä olevan. Översti laskeutui jälleen maata,
kyyneleet vierivät hänen poskilleen nähdessään vanhan rouvan lempeän
katseen.
Kyökkipiika oli sillä aikaa tuonut kahvin ja maidon ruokasaliin.
Henriette ja Gilberte olivat heränneet. Gilberten kasvot olivat
kalpeat, silmät kirkkaat: hän syleili ystäväänsä ja surkutteli tätä
sydämmensä pohjasta. Maurice istui sisarensa viereen, Jean vastapäätä
Delahercheä. Vanha rouva ei millään ehdolla tullut pöydän luo istumaan,
vaan muut veivät hänelle kupillisen kahvia sängyn viereen. Vähitellen
muuttui mieliala vilkkaammaksi. Kaikki olivat olleet väsyksissä ja
nälissään, -- oliko ihme että siis iloittiin, kun sai istua tässä
terveenä ja nauttia lämmintä ruokaa, sillä aikaa kuin niin monet
tuhannet kuljeksivat vielä ympäri eikä heillä ollut kattoa päänsä
päällä. Suuressa, valoisassa ruokasalissa oli levitetty pöydälle
kuultavan vaikea pöytäliina, joka lisäsi vielä kahvin makua.
Sitten alettiin keskustella. Delaherche, joka oli tullut jälleen
arvokkaaksi ja rikkaaksi tehtailijaksi, käänsi puheen Napoleon
III:nteen, jota hän ei voinut saada pois mielestään, sitten kuin eilen
oli nähnyt hänen ratsastavan kuulien keskellä. Hän kääntyi Jeanin
puoleen, joka näytti olevan järkevin kaikista.
-- Kuulkaahan, voin sen sanoa, keisari on minua pettänyt ... ei hyödytä
ensinkään että hänen suosijansa puolustavat häntä, hänen on suurin syy
meidän tappioomme, sen voi selvästi huomata.
Hän on tykkänään unohtanut että hän muutamia kuukausia sitten esiintyi
innostuneena keisarin puoltajana, oli tehnyt mitä voi kansan voitoksi.
Ei siinä kyllä että hän olisi säälinyt tätä onnetonta ihmistä, -- hän
työnsi kaiken syyn keisarin niskoille.
-- Hän on kelvoton, kykenemätön ihminen, -- Sen voi nähdä joka asiasta,
-- mutta se ei ole vielä mitään ... hän on haaveksija, ajatuksissa ei
ole järkeä: syynä onnettomuuteemme oli se että hän sai niin kauvan
hallita ... ei, ei ... eihän ole mitään syytä surkuttelemisiin, ei olla
oikeutettuja sanomaan meille että häntä on petetty, että vastapuolue on
estänyt häntä kokoamasta miehiään ja tarpeellisia varoja. Hän juuri
itse on meitä pettänyt, hänen paheensa ja virheensä ovat syynä meidän
kurjuuteemme.
Maurice ei vastannut, mutta hänen oli mahdotonta olla hymyilemättä;
Jean, jota tämä valtiollinen keskustelu vähän rasitti, pelkäsi
sanovansa tyhmyyksiä ja vastasi sentähden:
-- Kerrotaan kuitenkin että hän on kelpo ihminen.
Mutta nämät muutamat sanat saattivat Delaherchen aivan vimmoihinsa.
-- Kelpo ihminen!... Niin, olen kyllä sen itsekin kuullut! --
Tiedättekö, herra, että tehtaani katto on lävistetty kolmella
kranaatilla, eikö se olisi keisarin syy, jos he olisivat polttaneet sen
peräti? Voitteko arvata että minä olen kadottanut noin satatuhatta
francia tämän kirotun tapauksen tähden!... Ei, ei! Ranska on
valloitettu, poltettu, ja hävitetty, teollisuus lakkautettu ja kauppa
pysähtynyt pitkäksi ajaksi! Tämä on liikaa. Jos hän todellakin olisi
kelpo ihminen, niin on parasta että rukoilemme Jumalaa varjelemaan
meitä sellaisesta taitavuudesta!... Hänet peittää lieju ja veri, olkoon
siinä!
Hän teki pontevan liikkeen oikealla kädellään, ikäänkuin pitääkseen
jotakin kurjaa, hukkuvaa ihmistä veden alla. Sitten hän joi kahvinsa
hyvällä mielellä.
Gilberte hymyili vasten tahtoaan Henriettelle, jolle hän tarjosi
ruokaa, kuin pienelle lapselle. Kun kahvi oli juotu, jäi seurue
ruokasaliin rauhassa levähtämään hetkisen.
Sillä hetkellä oli Napoleon erään köyhän palttinankutojan luona
Donchery-kadulla. Kello viidestä aamulla hän oli tahtonut pois
Sedanista -- hän ei voinut olla siellä kauvempaa tällaisessa katumuksen
ja rauhattomuuden tilassa, hänen täytyi päästä pois itse puhuakseen
voittajalle ehtojen helpoittamisesta. Hän toivoi tapaavansa Preussin
kuninkaan ja oli sentähden astunut vähäisiin ajovaunuihin, oli
ajanut aamusta asti leveätä maantietä, ja tällä ensimmäisellä
maanpakomatkallaan hän tunsi selvästi mitä kaikkea oli kadottanut ja
kaiken sen suuruuden, josta oli luopuminen; -- ja tällä tiellään oli
hän tavannut Bismarckin, joka matkusti vanha kypärä päässään ja paksut,
voidellut saappaat jalassa, -- ainoastaan sentähden ettei keisari
tuntisi häntä eikä voisi siis puhua hänen kanssaan ennenkuin päätös oli
tehty. Kuningas oli vielä Vendressessä, noin neljäntoista kilometrin
päässä Sedanista.
Mitä tekisi keisari täällä? Minkä katon alla mahtanee hän odottaa
kuningasta? Tuolla kaukana hävisi Tuileriesin palatsit synkän pilven
taakse. Sedan näytti olevan hänestä vielä satojen peninkulmien päässä.
Mitään kuninkaallista linnaa ei näkynyt löytyvän Ranskassa, ei
ainoatakaan huonetta, jossa hän saisi katon päänsä päälle tai tuolin
istuakseen.
Sitten hän nousi vaunuista palttinankutojan asunnon luona. Huoneessa,
jonne hän meni, ei ollut muita huonekaluja kuin maalaamaton pöytä ja
kaksi olkituolia. Siellä hän istui tuntikausia ensin Bismarckin kanssa,
joka hymyili kuullessaan puhuttavan jalomielisyydestä, ja sitten yksin
kaikessa kurjuudessaan, kalpeat kasvot nojautuen ruutuja vastaan; hänen
väsynyt katseensa liiteli läheisiin maihin, Meusen yli, joka virtasi
niin hiljalleen ja rauhallisesti viljavien niittyjen lävitse.
Seuraavana päivänä oli vielä kauheampaa: ensin olo Bellevuessä, --
pieni, hymyilevä herraskartano, josta oli kaunis näkö-ala virran yli;
siellä hän vietti toivottoman yön kuningas Wilhelmin kanssa yhtymisensä
jälkeen; -- sen jälkeen kauhea paluumatka; hän vältti Sedania peläten
voitettujen vihaa, ajoi laivasillan ylitse, jonka preussiläiset olivat
jättäneet Igesille, pitkä paluu kaupungista pohjoiseen, sitten
Floingin, Fleigneuxin ja Illyn tiet, -- surkuteltava matka avonaisissa
vaunuissa; -- ja viimein tuolla Illyn kummulla, missä verisiä ruumiita
makasi tiheässä, valtasi pelko ja vavistus keisarin, joka taas poltti
unohtumatonta sikaariaan; joukko kalpeita, verisiä ja väsyneitä vankia,
joita vietiin Fleigneuxistä Sedaniin, meni tien syrjään, tehdäkseen
tilaa vaunuille; toiset olivat vaiti, toiset toruivat ja puivat
nyrkkiään onnettomalle keisarille. Sen jälkeen kauhea kulku itse
taistelutantereen poikki, sitten puoli peninkulmaa melkein tuntematonta
tietä, ruumiiden ja kaikenlaisten jäännösten yli, edelleen koleata
maata korkeine, synkkine metsineen ja vihdoin raja ylhäällä mäen
harjanteella, -- kaukana, kaukana, pienen laakson pohjukassa, tien
luona, jonka varrella kasvoi kuusia.
Entä yöt sitten! -- Ensimmäisen hän vietti Bouillonissa. "L'hôtel de la
Poste'ssa" oli paljon ranskalaisia pakolaisia ja utelijaita katsojia;
keisari arveli että olisi parasta näyttää itsensä jossakin ikkunassa,
keskellä hälinää ja vihellyksiä. Huoneessa, josta voi nähdä torille ja
Semoyhin, olivat huonekalut, niinkuin tavallisesti useimmissa
ravintoloissa, peitetyt punasella kankaalla, mahonkipeili ja
yksinkertainen kello kamiinin päällä, joka sitä paitsi oli koristettu
näkinkengillä ja tekokukkasilla. Oikealla ja vasemmalla puolella ovea
oli pieni sänky; toisessa makasi eräs ajutantti, joka oli nukkunut
kello yhdeksästä asti, sillä niin väsynyt hän oli. Toisessa makasi
keisari, mutta uni pakeni häntä, -- kauvan hän käänteli itseänsä
vuoteellaan, nousi viimein ylös ja rupesi kävelemään edes takaisin,
hänellä ei ollut muuta katseltavaa kuin seinällä kaksi piirrosta,
joista toinen esitti Rouget de Lisleä, joka lauloi Marseillaisea,
toiseen oli kuvattu tuomiopäivä, enkelit soittivat rummuillaan ja
harpuillaan herättääkseen kuolleet haudoistansa ja kutsuakseen
kaatuneet taistelutantereelta todistamaan Jumalan istuimen eteen.
Sedanissa olivat keisarin tavarat kätketyt syreenipensaiden taakse
aliprefektin puutarhaan. Ei tietty miten ne olisivat kätkettävät ettei
kansa, joka kärsi puutetta ja häpeää, näkisi niitä. Odotettiin siis
oikein pimeätä, kuutonta yötä. Hevoset ja vaunut hopeaisine
kastrullineen ja paistinpannuineen, hienoine viinineen ja muine
varustuksineen kulkivat sitten pimeän tultua Belgiaan, hiljasina ja
rauhallisina, niinkuin olisivat vetäneet vankien tavaroita.
(_Toisen osan loppu_.)