Beaudoinin komppania makasi vielä kello kymmenen aikana Algierin
ylängöllä kaalimaassa, josta he eivät sitte aamun olleet liikkuneet.
Hattoyn ja lähellä olevan Igesin saaren pattereista nouseva tuli oli
vienyt heiltä kaksi miestä eikä vielä tullut mitään käskyä.
Vietettäisiinkö koko päivä ilman että saisivat liikkua ja taistella?
Miehillä ei enään ollut sitäkään huvia että olisivat silloin tällöin
saaneet ampua. Kapteeni Beaudoin oli näet kieltänyt tarpeettomasti
metsään ampumasta, siellä kun ei kuitenkaan ollut ainoatakaan
vihollista.
Aurinko paahtoi ja he olivat melkein paistua sen helteessä.
Jean kääntyi Mauriceen, joka makasi aivan hiljaan, poski aurinkoa
kohti, silmät ummessa, -- häntä pelotti ystävänsä kalpeus.
-- No, mikä sinua vaivaa?
Mutta Maurice oli vain nukahtanut. Väsymys oli masentanut hänet, vaikka
kuolema riehui kaikkialla hänen ympärillään.
Hän heräsi äkkiä, avasi suuret silmänsä, joissa kuvastui ihmeellinen
surumielisyys.
Hän ei tiennyt, miten kauan oli nukkunut; näytti siltä kuin hän olisi
nauttinut ikuista lepoa ja rauhaa.
-- Mitä! Mitä tämä on? mutisi hän. Luulen totta tosiaan nukahtaneeni.
Oi, sepä vasta teki hyvää!
Hän tunsi tuskan, joka hänet tähän saakka oli vallannut, melkein
hävinneen. Hän laski leikkiä Lapoullesta, joka oli levoton Chouteaun ja
Loubetin katoamisen tähden -- sanoi menevänsä heitä etsimään.
Sehän oli hyvä tuuma. Siten sai pistää tupakaksi puun varjossa.
Pache luuli että he olivat otetut sairashuoneesen, jossa tarvittiin
useampia paarienkantajia.
Vaivaloista oli koota vihollisen tulen kesken haavoitettuja ja
kuolleita. Tätä hän ei mielellään olisi tahtonut, sillä taikauskoisena
luuli hän tuottavan onnettomuutta, kun ruumiisen koskee: siitä kuolee
itse.
-- Olkaa vaiti, huusi luutnantti Rochas, siitäkö nyt kuolisi.
Översti Vineuil käänsi päätään. Rochasin sanat saivat nuo vaaleat
surumieliset kasvot hymyilemään, -- ensi kerran tänään.
Hän vaipui taasen ajatuksiinsa, seisoi liikkumattomana kasvot
vihollisiin päin, odottaen käskyjä. Mauricea huvitti paarinkantajien
tehtävät, hän seurasi heidän kulkujaan kaukaisimpiin paikkoihin asti.
Erään tien päässä, kummun takana, kohtasivat he helposti siirrettävän
sotalasaretin, jonka miehistö tarkasteli ympäristöä. Nopeasti
pystytettiin teltta, sillä aikaa purettiin vankkureista kaikenlaisia
tarpeellisia aineksia: lääkärikoneistoita, kääreitä, ja muuta mitä
tarvittiin haavan sitomiseen, ennenkuin haavoitettuja lähetettiin
Sedaniin. Täällä annettiin ainoastaan ensimmäinen apu.
Paarinkantajat näyttivät erittäinkin urhoollisuuttaan tässä
hiljaisessa, mutta vaarallisessa työssä. Heidät nähtiin, harmaissa
puvuissa, punainen risti kypärässä ja takin hiassa, kulkevan
rauhallisesti, huolimatta kuulista, sinne paikkaan, johon miehet olivat
kaatuneet. Muutamat näistä makasivat kasvot verilätäkössä, toiset pää
mullan peitossa, tuossa taas muutamia kädet ja jalat kokoon
koukistuneina. Varovaisesti tarkastettiin heidät. Ne, jotka vielä
olivat elossa, vietiin sairaalaan ja sidottiin niin hyvin kuin voitiin.
Joka paarinkantajalla oli säiliössään vettä, jonka kanssa heidän täytyi
olla hyvin säästäväisiä.
Useasti huomattiin heidän olevan polvillaan tarkastaakseen, josko
haavoitettu avasi silmänsä, siten näyttäen elonmerkkiä.
Noin viidenkymmenen metrin päässä vasemmalla huomasi Maurice erään,
joka tunnusteli pienen kaatuneen sotilaan käsivartta, josta veri
hiljalleen juoksi. Tällä oli verenjuoksu, jonka haavuri lopetti
painamalla valtasuonta.
Nämät kantajasotilaat toimittivat suurta tehtävää: he tukivat niitä,
jotka voivat kävellä, kantoivat toisia käsivarsillaan, niinkuin pieniä
lapsia; toiset riippuivat heidän selässään, käsivarret kiedottuina
heidän kaulansa ympäri, toisia taaskin kantoivat paareilla. Paitsi
oikeita paaria oli heillä vielä itse keksittyjä; he olivat nimittäin
sitoneet useita kiväärejä hihnoilla toisiinsa.
Kaikkialla tasangolla, jonka kranaatit olivat ikäänkuin kyntäneet,
nähtiin heidät yksitellen tahi joukoissa käyvän varovaisesti
kantamuksineen, pää kumarruksissa, erinomaisella kärsivällisyydellä ja
ihmeteltävällä urhoollisuudella.
Tuolla käveli pieni, laiha sotilaspoika kantaen selässään suurta,
painavaa kersanttia, -- Mauricesta näytti kuin olisi hän nähnyt pienen
muurahaisen, joka veti perässänsä suurta kortta, -- yht'äkkiä näki hän
heidän menevän nurin ja katoavan kranaatin räjähdyksestä. Kun savu oli
haihtunut, nähtiin kersantin makaavan maassa ilman mitään uutta haavaa,
mutta pieni paarinkantajasotilas oli kuollut. Ja sitten saapui toinen
sotilas, joka tarkasti, josko kumppaninsa oli kuollut ja huomattuaan
asian niin olevan otti hän kersantin selkäänsä, ja lähti eteenpäin.
Maurice laski leikkiä Lapoullelle:
-- Sanoppas, miellyttääkö sinua tämä toimi vielä, -- niin voithan mennä
tarjoomaan apuasi, sen he varmaankin ottavat kernaasti vastaan.
Sillä aikaa ammuttiin Saint-Mengesin pattereista uudella vimmalla;
kuulien raesade lisääntyi; ja kapteeni Beaudoin, joka oli yhtämittaa
kävellyt komppaniansa edessä, meni nyt överstin luokse. Oli synti ja
häpeä antaa sotajoukon seisoa tuntikausia paikallaan tekemättä mitään
hyötyä.
-- Minulla ei ole mitään käskyä antaa Teille, vastasi Översti
järkähtämättömästi.
Nyt nähtiin kenraali Douayn ratsastavan ohitse seuralaisineen. Hän oli
juuri tavannut kenraali Wimpffenin, joka oli pyytänyt hänen pitämään
puoliaan. Tämän oli hän myös luvannut tehdä, jos vaan vihollinen ei
valloittaisi Illyn kumpua, silloin ei hän voisi vastata voitosta, --
peräytyminen olisi silloin välttämätöntä.
Kenraali Wimpffen julisti, että ensimmäisen rykmentin joukot menisivät
puolustamaan kumpua: ja todellakin nähtiin melkein kohta Zuavirykmentin
asettuvan sinne; kenraali Douay, tästä rohkaistuna, suostui lähettämään
Dumontin osaston auttamaan kahdettatoista rykmenttiä, joka oli sangen
vaarallisessa asemassa.
Mutta neljännes tuntia myöhemmin, kun hän palasi takaisin katsoakseen
oliko vasen kylki vahva, suuttui hän nähdessään Illyn kummun olevan
aution; ei näkynyt ainoatakaan Zuavilaista; he olivat jättäneet kummun,
koska Fleigneuxin patterien uhkaava tuli oli tehnyt kaiken
puolustamisen mahdottomaksi.
Epätoivoisena ja varmana tappiosta ratsasti hän täyttä vauhtia oikean
kyljen luo, jossa hän tapasi Dumontin osaston ja myöskin jäännökset
ensimmäisestä rykmentistä rajusti pakenevan.
Ensimmäisen pakoliikkeen jälkeen oli heidän ollut mahdotonta saada
takaisin aamuista asemaansa.
Daigny oli vihollisten XII osaston hallussa ja Gironne preussiläisen
kaartin; siis oli ensimmäisen komppanian pakko lähteä Garennen metsään,
johon viholliset ampuivat pattereistaan, joita olivat asettaneet
kaikille kukkuloille laakson toisesta päästä toiseen.
Kauhistuttava tuli- ja rautakehys pieneni vähitellen, osa armeijasta
jatkoi kulkuaan Illylle, kiertäen rinteitä, samassa kun V:des osasto XI
takana yhä kiirehti eteenpäin, kulki Fleigneuxin ohitse, kantoi
kanuunansa enemmän esiin julkealla uhkarohkeudella niin varmana
ranskalaisten joukkojen tietämättömyydestä ja voimattomuudesta, että se
ei edes odottanut jalkaväestöäkään puolustamaan.
Oli jo puolipäivä, koko näköpiiri oli savun ja tomun peitossa. Joka
puolelta ammuttiin ensimmäiseen ja seitsemänteen osastoon päin.
Vihollisten armeijan tehdessä viimeisen ratkaisevan hyökkäyksen
valloittaakseen kumpua, päätti kenraali Douay aivan epätoivoissaan
koettaa anastaa tämän tärkeän aseman. Hän jakeli käskyjään, meni itse
Dumontin osaston pakenevien luo, onnistui saamaan kokoon pienen joukon
ja johti sen ylängölle.
Muutamia minuutteja menestyi se hyvin. Mutta kuulat suhisivat niin
tiheään, kranaattipyörre pyyhkäsi kentät niin autioiksi ja tyhjiksi,
että kauhu valtasi ihmiset, jotka vyöryivät takasin kuin oljenkorret
tuulispäässä. Mutta kenraali ei vielä tahtonut luopua yrityksestään
vaan komensi uusia joukkoja esiin.
Sananviejä ajoi täyttä laukkaa ohitse, huusi kovalla äänellä käskyn
översti Vineuille, joka samassa silmänräpäyksessä oli kasvot hehkuvina
satulassaan; hän heilutti miekkaansa ja viittasi Illyyn päin sanoen:
-- Vihdoinkin, lapseni, on meidän vuoromme. Eteenpäin, eteenpäin,
tuonne ylös!
Satakuudes rykmentti lähti liikkeelle. Miehet valittivat olevansa
homehtuneita, että heillä oli rautaa jaloissa -- olivat näet jäykät
pitkällisestä maassa istumisesta.
He eivät olleet ottaneet montakaan askelta, ennenkun heidän täytyi
pyrkiä suojaan, niin kova oli tuli. -- Ja näin he, selkä kumarassa,
koettivat päästä eteenpäin.
-- Ole varoillasi, ystäväni, sanoi Jean Mauricelle; tämä on täyttä
totta. Älä pistä nenääsi sinne, mistä ennemmin tahdot sen pelastaa;
pidä vaari jaloistasi muuten pääset niistä helposti. Sillä se on mies,
joka pääsee ehein nahoin.
Metelin tähden voi Maurice vaivalla ja huonosti kuulla ystävän
huvittavia sanoja. Hän ei oikein tiennyt pelkäsikö hän, hän juoksi
toisten mukana ilman erityistä tahtoa, eikä ajatellut muuta kuin että
siitä tulisi loppu. Häntä pelotti kuten pisaraa purossa, tietäessään
vaistomaisesti liikuttavan taaksepäin.
Useat kääntyivät takasin, tahtoivat paeta, kun översti hyökkäsi esiin:
-- Lapset, lapset, älkää tehkö minulle noin suurta surua ja häpeätä.
Älkää käyttäytykö kuin pelkurit... Muistakaa että 106:des ei ole
koskaan peräytynyt.
Hän kannusti hevostaan, sulki tien pakenevilta, sanoi sanan kullekin,
puhui Ranskasta kyynelien tukahuttamalla äänellä.
Luutnantti Rochas tästä liikutettuna raivostui kovin, tempasi miekkansa
ja sivalsi sillä väkijoukkoon.
-- Sen kirotut kelvottomat pelkurit! Minä autan teitä tuonne ylös.
Tahdotteko totella paikalla tai saatte maistaa saappaani korosta.
Mutta översti ei kärsinyt että miehiä sillä lailla komennettiin tuleen.
-- Ei, ei, herra luutnantti, he tahtovat mielellään seurata minua ...
eikö totta, pojat, ettehän tahdo saattaa vanhaa överstiänne pulaan kun
on kysymys Ranskan kunniasta ... ettehän anna minun yksin taistella
preussiläisiä vastaan... No, hyvä, eteenpäin siis, eteenpäin!
Hän lähti täyttä laukkaa ajamaan ja kaikki seurasivat; niin isällisesti
oli hän heille puhunut.
Hän yksin ratsasti korkealla hevosellaan suoraan lakean kentän yli.
Miehet hajaantuivat, etsivät suojaa joka mättäästä. Heidän täytyi
kulkea ainakin 500 metriä saloja ja kankaita ennenkuin tulivat perille.
Klassillisen, suorissa riveissä suoritetun hyökkäyksen sijasta, kuten
sotaharjoituksissa, nähtiin koukkuselkäisiä sotilaita, joko yksin tai
pienissä joukoissa, ryömien ja juosten, aivan kuin hyönteiset
käyttäessään tuntosarvia työhön ja saaliin etsintään.
Vihollisten pattereista oli heidät varmaan huomattu, sillä kuulia tuli
tiheään; niiden ääni tukahutti kaiken metelin. Viisi miestä kaatui,
eräs luutnantti ammuttiin kahtia.
Maurice ja Jean löysivät aidan, jonka suojassa he voivat pyrkiä
eteenpäin kenenkään näkemättä. Kuitenkin sattui kuula erään toverin
ohimoon surmaten hänet aivan heidän jalkoihinsa. Heidän täytyi potkia
hänet tieltä pois päästäkseen edemmäksi. Kuolleita ei enään säälitty,
niitä oli liian paljo. -- Taistelutantereen kauhu, haavoitettu, joka
valittaen piteli molemmin käsin sydäntään, hevonen, joka kuulan
satuttua takajalkaan, ontuen laahasi itseään eteenpäin, -- kaikki tämä
kuoleman kanssa kamppaileminen ei tehnyt heihin tällä hetkellä mitään
vaikutusta. Heitä rasitti ainoastaan hiottavan kuuma auringonpaiste,
joka poltti heidän selkäänsä niin että kirveli.
-- Oi kuinka minua janottaa, sanoi Maurice. Tuntuu siltä kuin olisi
tulta kurkussa. -- Etkö tunne katkeraa käryn hajua?
Jean pudisti päätään. "Tuollaiselta hajahti Solferinossakin ... ehkä se
on sodan hajua ... odota vähän, minulla on vielä tilkka viinaa,
otetaanpas ryyppy."
He seisoivat hiljaa aidan takana; mutta viina, sen sijaan että olisi
sammuttanut heidän janonsa, lisäsi vain polttavaa tunnetta kurkussa.
Sitäpaitsi olivat he kuolla nälkään; he olisivat mielellään syöneet
palasen leivästä, joka Mauricella oli pussissa, mutta voivatko he edes
sitä tehdä? Takana tuli yhä uusia joukkoja, jotka työnsivät heidät
edemmäksi. Vihdoinkin he saapuivat viimeiselle kummulle, ristin
juurelle, joka seisoi sammaltuneena kahden harvan lehmuksen alla.
-- Hurraa! Nyt olemme perillä, huusi Jean. Mutta ompa tämä paikka!
Oikeassa hän olikin. Paikka ei ollut kehuttavan kaunis kuten Lapoulle
huomautti surkealla äänellä, joka huvitti suuresti komppaniaa. Kaikki
asettuivat kentälle, kolme miestä kaatui paikalla. -- Tuolla ylhäällä
raivosi oikea myrsky, kuulia tuli Saint-Mengesta, Fleigneuxista ja
Givonnesta niin lukuisasti että maa savusi niistä. Oli selvä että he
eivät voineet kauan pysyä tässä asemassa, jos ei tykistö tullut pian
auttamaan vaarassa olevia.
Kenraali Douay oli kyllä käskenyt siirtää kaksi reserviosaston patteria
tänne ja miehet kääntyivät joka hetki nähdäkseen tokko kanuunoita jo
saapuisi.
-- Se on naurettavaa, -- kerrassaan hävytöntä, sanoi kapteeni Beaudoin,
joka marssi hermostuneena edes takaisin miestensä edessä.
Huomattuaan syvennyksen maassa, kääntyi hän Rochasin puoleen kysyen:
-- Kuulkaa herra luutnantti, eiköhän komppania voisi piiloutua tuonne?
Rochas seisoi paikallaan ja vastasi olkapäitään kohottaen:
-- Voi, herra kapteeni, siellä tai täällä, no, leikki kun leikki;
parasta pysyä niin hyvällä tuulella kuin suinkin.
Nyt oli kapteenin kärsivällisyys lopussa, hänen, joka muuten ei koskaan
kironnut:
-- Hiiteen kaikki! Tällä tavalla ei ainoakaan meistä pääse täältä
elävänä takaisin. Tai onko tarkotus että meidät teurastetaan täällä
muitta mutkitta?
Hän käveli sinne tänne löytääkseen paremman aseman komppanialle. Hän
oli ottanut tuskin kymmentä askelta kun katosi kovan pamauksen
kuuluessa, -- kranaatti oli sattunut hänen oikeaan jalkaansa. Hän
makasi selällään päästäen kimakan huudon.
-- Se on totta, mutisi Rochas, ei hyödytä pitää sellaista kiirettä.
Sen, mitä haluaa, sen saa.
Komppanian väestö, nähdessään kapteeninsa kaatuvan, nousi seisalleen;
-- ja kun hän pyysi heitä viemään häntä pois, menivät Jean ja Maurice
hänen luokseen.
-- Oi, ystäväni -- taivaan nimessä -- älkää jättäkö minua, viekää minut
sairashuoneesen.
-- Hyvänen aika -- herra kapteeni -- se ei ole niinkään helppoa, mutta
voihan aina toki koettaa.
Keskustellessaan mitenkä paraiten täyttäisivät kapteenin pyynnön,
huomasivat he pensasaidan takana, joka heitä itseään suojeli, kaksi
paarinkantajaa, jotka odottivat, saadakseen jotain toimitettavaa. Nämä
he merkeillä viittasivat lähestymään. Jos he voisivat ilman vahinkoa
saapua sairashuoneesen, olisi pelastus mahdollinen. Mutta tie oli pitkä
ja kuulia putoeli tiheään.
Kun paarinkantajat, sidottuaan kapteenin jalan, kantoivat hänet
taistelukentältä, kohtasivat he översti Vineuilin, joka kuultuaan tämän
surkean tapauksen, kiireesti ratsasti heidän luokseen. Hän tunsi
kapteeni Beaudoinin siitä asti kun tämä lähti Saint-Cyristä, oli
rakastanut häntä ja ollut ystävällinen häntä kohtaan.
-- Rohkeutta, lapsi raukkani -- se ei ole niinkään vaarallista -- me
saamme teidät kohta taas terveeksi.
Kapteeni teki helpotusta ja rohkeutta osoittavan liikkeen.
-- Ei, ei herra översti -- kohta on loppu käsissä ja paljoa parempihan
se onkin. Se vaan suututtaa, että täytyy tuntikausia odottaa sitä, mitä
ei kuitenkaan voi välttää.
He kantoivat hänet pois, käyden varovasti pitkin aidan vierustaa.
Översti, nähdessään heidän katoavan sen puuryhmän taakse, missä
sairashuone oli, päästi helpottavan huokauksen.
-- Mutta, herra översti, te olette myöskin haavoitettu, huudahti
yht'äkkiä Maurice, pahasti haavoitettu.
Hän oli huomannut päällikkönsä vasemman saappaan olevan verellä
tahratun. Korko oli irti kiskottu ja kappale saapasvarresta oli
tunkeutunut lihaan. Översti kumartui rauhallisesti sivulle, tarkasti
hetkisen jalkaansa, joka varmaan kovin kirveli ja painoi kuin lyijy.
-- Niin, niin, sattui äsken juuri. Ei se tee mitään, voin kuitenkin
ratsastaa.
Ja mennen paikalleen, lisäsi hän itsepäisellä päättäväisyydellä:
-- Kun on hevosen selässä ja voi siinä pysyä, ei ole mitään hätää.
Vihdoin saapui nuo kaksi odotettua patteria, suureksi rauhoitukseksi
hätääntyneille miehille, jotka arvelivat, että patterin kanuunat olivat
valli, -- vapahdus, -- se leimaus, joka saisi vihollisten patterit
vaikenemaan.
Näytti komealta kun patterit ajettiin suoraan esille hyvässä
taistelujärjestyksessä; jokainen osasto seurasi ruutivaunujansa, joiden
etumaisilla hevosilla ratsasti eturatsastajat taluttaen ohjaksista
jälkimäisiä hevosia; kanuunamiehet istuivat vaunujen syrjillä ja
aliupseerit määrätyillä paikoillaan.
Olisi luullut heidän menevän paraadiin, niin tyytyväisiltä näyttivät he
etempää katsoen, ajaessaan täyttä nelistä sänkipeltojen poikki, niin
että maa jyrisi raskasten vaunujen pyörien alla.
Maurice, joka oli uudestaan heittäytynyt vakoon, katsoi ylös ja sanoi
liikutettuna Jeanille:
-- Katso tuota tuolla vasemmalla, -- se on Honorén patteri -- minä
tunnen miehistön.
Jean tuuppasi hänet nopeasti takaisin vaon pohjalle sanoen:
-- Ole toki paikallasi, -- pistä pääsi piiloon.
He seurasivat kuitenkin innolla patterien liikuntoa: heidän sydämmensä
sykki kovasti nähdessään näitten ihmisten toimellista ja tyyntä
miehuullisuutta.
Yht'äkkiä seisahtuivat patterit eräälle huipulle vasemmalla puolella ja
silmänräpäyksessä olivat kanuunamiehet astuneet alas paikoiltaan --
aukaisivat haat, sillä aikaa kuin eturatsastajat pysähdyttivät
osastonsa, tehden puolikäänteen hevosillaan, ja pidättivät ne noin
viisitoista metriä kanuunain takana, käännettynä vihollisiin päin. Nuo
kuusi kanuuna oli jo asetettu paikoilleen jaettuina kolmeen eri
osastoon, joita komensi luutnantit laihan ja pitkän kapteenin johdolla.
Tämä merkitsi paaluilla koko kummun.
Nyt kuultiin kapteenin huutavan, tehtyään nopeasti laskunsa:
-- Tuhannen kuudensadan metrin korkeudelle!
Maalina oli preussiläinen patteri, joka oli asettunut vasemmalle
Fleigneuxistä, pensaston takana ja jonka tuli teki olon kummulla
mahdottomaksi.
-- Näetkö, selitti Maurice Jeanille, Honorén kanuunat ovat
keskimäisessä osastossa. Nyt puhuu hän tykintähtääjän kanssa... Se on
pieni Louis, tuo tähtääjä: me joimme lasin hänen kanssaan Vouziersissa
-- etkö muista?... Ja tuo pitkä eturatsastaja vasemmalla, tuo, joka
suorana istuu hevosensa selässä -- se on Adolphe...
Kanuunat sotamiehineen ja upseerineen, etäämpänä etuvartio hevosineen
ja sotilaineen, vielä kauempana ruutivaunut ja niiden kuusi hevosta ja
kolme eturatsastajaa, vielä kauempana muonavaunut ja aseet, -- koko
tämä pitkä rivi ihmisiä, eläimiä ja tavaroita oli asetettu suoraan
linjaan, noin sata metriä pitkä, laskemattakaan reservijoukkoa, heidän
vaunujaan, hevosiaan ja miehiään, jotka olivat määrätyt täyttämään
sotarinnan aukkoja ja jotka odottivat vähän oikealla, etteivät joutuisi
turhaan vihollisen ampumalinjaan.
Nyt oli Honoré valmis lataamaan kanuunansa. Kaksi sotilasta toi jo
tykin patruunan ja pommin ruutivaunusta, jota valvoi korpraali; kaksi
muuta sotilasta asetti patruunan kanuunaan, tuuppaen sitä tölkällä,
samaten kranaatin.
Tykintähtääjän apulainen, asettaen ensiksi ruudin paikalleen, pani
sytyttimen sankkireikään. Honoré, joka itse tahtoi tähdätä ensimmäisen
laukauksen, asettui pitkälleen, nähdäkseen tähtäämislinjan, ilmoitti
sitten sen sotilaalle, jonka tehtävänä oli suunnata kanuuna.
-- Hyvä, sanoi Honoré ja nousi ylös.
Kapteeni, pitkää ruumistaan taivuttaen molemmin puolin, tarkasti
asentoa.
Joka kanuunan vieressä seisoi sotilas vetonuora kädessään, valmiina
laukaisemaan, saatuaan käskyn. Vihdoinkin kuului käsky:
-- Ensimmäinen kanuuna, ampukaa!... Toinen kanuuna, ampukaa!...
Kuusi laukausta kuului. Kanuunat hypähtivät laukastaessa taaksepäin,
vedettiin taaskin paikoilleen; sillä aikaa kävi selville että kuulat
eivät olleet jaksaneet perille.
Alustaa kohotettiin, kaikki laitettiin uuteen järjestykseen ja
manööveri alkoi uudestaan. Tämä täsmällinen hitaus, tämä koneellinen ja
kylmän verinen toimitus piti miehet jännityksessä. Kanuuna, tämä
rakastettu kapine, kokosi ympärilleen pienen joukon, joka yhtyi
tekemään samaa tointa.
Satakuudennesta rykmentistä kuului kaikuvia hyväksymishuutoja kuin
ensimmäiset laukaukset ammuttiin. Nyt saataisiin vihdoinkin noitten
kirottujen preussiläisten suut tukituksi. Mutta tuli yleinen hämmästys
ja paheksumishuutoja kuului, kun nähtiin ettei yksikään ammutuista
kranaateista saapunut päämaaliinsa; useimmat niistä räjähtivät ilmassa
ja ennenkuin ehtivät pensastoon tuolla alhaalla, jonka takana
vihollisten patteri oli.
-- Honoré sanoo kanuunansa olevan parhaan -- niin! hän rakastaa
sitä ... virkkoi Maurice. -- Katso vaan tuonne, mitenkä hän koettelee
sitä, ettei se vaan olisi liian kuuma!
Maurice löpisi Jeanin kanssa. He olivat hyvässä toivossa nähdessään
kanuunamiehistön suuren rohkeuden.
Mutta saksalaiset patterit olivat jo löytäneet oikean tähtäysmatkan:
nyt putoilivat laukaukset niin suurella täsmällisyydellä, että
kranaatit joka kerralla sattuivat ranskalaisiin kanuunoihin, mutta
nämät, huolimatta kaikista koetuksista, eivät jaksaneet kyllin
pitkälle.
Yksi Honorén sotilaista, se joka oli vasemman rivin päässä, tuli
tapetuksi. Ruumis tuupattiin vaan sivulle ja manööveriä jatkettiin
samalla kylmäverisyydellä kuin ennenkin. Joka suunnalta putoilivat
kuulat ja miehistö ei kuitenkaan siitä hätääntynyt. Patruunat ja
kranaatit pantiin sisään, kanuuna suunnattiin uudestaan, laukaus
kuului, kanuuna vedettiin uudestaan paikalleen, -- tämä koneellinen työ
piti miehistön niin jännityksessä, etteivät nähneet eivätkä kuulleet
mitä ympärillä tapahtui.
Mutta mikä eninten hämmästytti Mauricea oli eturatsastajain ryhti, he
istuivat hevostensa seljässä suorina kuin puut noin viidentoista metrin
päässä kanuunan takana, kasvot käännettyinä vihollisiin päin. Siellä
seisoi myös leveärintainen Adolphe punaisine kasvoineen ja suurine
vaaleine viiksineen.
Räpäyttämättä silmiään, näki hän kranaatin toisensa jälkeen eikä mikään
voinut johtaa hänen ajatuksiaan toisaalle. Kanuunamiehillä, jotka koko
ajan puuhasivat kanuunansa kanssa, pysyivät ajatukset työssään mutta
näitten toisten tuli seisoa paikallaan ja odottaa kuolemaa voimatta
liikuttaa sormiaankaan.
Eräs mies sai päänsä rikkiruhjotuksi, kaksi hevosta kaatui, ja
vihollisen murhaava tuli ei heikentynyt, -- koko patterin täytyisi
piakkoin tulla hävitetyksi jos ei muutettaisi asemaa.
Kapteeni ei enään epäillyt vaan huusi kaikuvalla äänellä:
-- Hevoset valjaisiin!
Se tehtiin kiireesti. Eturatsastajat kääntyivät ympäri ja kiinnittivät
valjaat kanuunoihin. Mutta tätä tehdessään muodostivat he lavean
rintaman, jota vihollinen heti käytti hyväkseen lisäten tultaan.
Taas kaatui kolme miestä.
Kovasti nelistäen teki patteri kierroksen ja asettui noin viisikymmentä
metriä oikealle, toiselle puolen 106 rykmenttiä. Kanuunat irroitettiin,
sotilaat asettuivat rintamaan vihollista vastaan, ja ampuminen alkoi
sellaisella voimalla, että koko maa tärisi patterin alla.
Maurice päästi heikon huudahduksen. Preussiläisten pattereista oli
kranaatti pudonnut Honorén kanuunalle; he näkivät hänen hyppäävän
esille ja vapisevin käsin tutkivan vahinkoa; suuri pala pronssilla
silatusta suusta oli ammuttu pois. Mutta se voitiin vielä ladata,
ampuminen alkoi taas kun he olivat pyörästä raivanneet pois erään
sotilaan ruumiin, josta oli räiskynyt verta kanuunaankin.
-- Ei se ollutkaan pikku Ludvig, joka kaatui, ajatteli Maurice ääneen.
Tuolla hän seiso ja tähtää, mutta taitaa kuitenkin olla haavoitettu,
koska käyttää vasenta kättään ... niin, pieni Ludvig tuli niin hyvin
toimeen Adolphin kanssa -- mutta hän taisi aina totella.
Jean, joka vähän aikaa oli ollut ääneti, keskeytti ystävänsä:
-- He eivät koskaan voi tätä kestää. --
Vähemmässä kuin viidessä minuutissa teki vihollisten ampuminen aseman
yhtä vaikeaksi kuin äsken.
Kranaatti ruhjoi erään kanuunan palasiksi, tappoi kaksi miestä ja
luutnantin. Ei ainoatakaan laukausta ollut tyhjiin ammuttu; kuulat
sattuivat ihmeteltävällä tarkkuudella; jos he itsepäisesti jäivät
tähän, ei kohta olisi yhtään miestä eikä kanuunaa jälellä. Kaikki
ruhjottiin ja lakaistiin pois.
Kapteenin komentava ääni kuului toisen kerran:
-- Hevoset valjaisiin!
Eturatsastajat kääntyivät ympäri, ja sotamiehet kiinnittivät kanuunat.
Mutta tällä kertaa sattui kranaatin sinkale pikku Ludvigia kaulaan; hän
kaatui poikkipuolin kanuunalle. Kun etuvartio ratsasti esiin ja
paljasti kylkensä, alkoi ankara ampuminen kaikista vihollisen tykeistä
yht'haavaa. Uusi kranaatti räjähti; Adolphe suistui hevosensa selästä
rinta lävistettynä, ojennetuin käsivarsin. Viimesessä hengenvedossa
kiersi hän käsivartensa Ludvigin ympäri -- he pysyivät kuollessa
yhdessä kuten eläissäkin olivat yhdessä kulkeneet.
Huolimatta kaatuneista miehistä ja hevosista, huolimatta
epäjärjestyksestä, jonka vihollisten raivoova tuli aikaansai riveissä,
ajoi patteri ylös kummulle ja asettui enemmän eteen, muutaman metrin
päähän siitä, missä Maurice ja Jean makasivat.
-- Loppu on käsissä, sanoi Maurice, jonka ääni töin tuskin kuului
melussa.
Näytti todellakin kuin maa ja taivas olisivat sulaneet yhteen.
Kranaatit lennättivät ilmaan kiviä ja hiekkaa, sakea savu peitti
auringon. Keskellä tuota kauhistuttavaa, korvia särkevää hälinää
seisoivat hevoset uupuneina, tylsistyneinä, pää veltosti riippuen. Joka
paikassa nähtiin kapteenin liian korkea vartalo -- nyt revittiin hän
kahtia -- kaatui maahan kuin katkennut viirinsalko.
Kuitenkin jatkettiin tointa Honorén kanuunan ympärillä. Asemastaan
huolimatta täytyi hänen tehdä kanuunamiehen työtä, sillä hänellä ei
ollut jälellä kuin kolme miestä... Hän tähtäsi, laukasi sill'aikaa kun
toiset menivät ruutivaunuille, latasivat, laittivat kuntoon tykin
pyyhkäisimen ja tölkin, jolla latinki työnnetään tykkiin.
Reservimiehistö oli kutsuttu apuun kaatuneiden sijaan, mutta niitä
odotettaessa täytyi tulla toimeen miten vaan voitiin.
Suututtavinta oli, että kuulat eivät sattuneet, vaan räjähtivät
useimmiten ilmassa tekemättä mitään vahinkoa vihollisten pattereille,
joiden tuli oli niin hävittävä.
Äkkiä kuuli Maurice Honorén kiroilevan -- taivaan nimessä -- kanuunan
oikea pyörä oli särkynyt. Epätoivossa, viljavat kyyneleet silmissä meni
hän kanuunansa luo, koetti tukea sitä nostamalla ylös sen maahan
painuneen suun, aivan kuin olisi hän tahtonut saada sen pysymään
pystyssä hurjan rakkautensa ja hellyytensä varassa.
Paras kanuuna! Ainoa, joka lennätti edes pari kranaattia tuonne ylös!
Hän päätti paikalla vihollisten tulen keskellä asettaa siihen uuden
pyörän. Vaarallinen yritys onnistui -- itse toi hän varapyörän
etuvartion kärryistä; ja kun alaalta tuli lisää miehistöä, sai hän
rakkaan kanuunansa taas kuntoon.
Mutta se ilo ei kauvan kestänyt. Tykkien lavetit ammuttiin taas
pirstoiksi. Ei voitu urhoollista joukkoa pakottaa enään etemmäksi,
käskettiin siis peräytymään.
-- Kiirehtikää, toverit, kehoitti Honoré. Otetaan tämä mukaan, etteivät
he sitä saa.
Sitä hän yksinomaan ajatteli. Hän tahtoi pelastaa kanuunansa, kuten
muut pelastavat lippunsa. Hän ei ollut lopettanut vielä puhettaan
ennenkun kuula kaatoi hänet, temmaten irti oikean käsivarren ja
lävistäen rinnan. Hän kaatui kanuunansa päälle, jäi siihen pitkälleen
kuin sankarivuoteelle, pää pystyssä, kauniit vihasta hehkuvat kasvot
vihollisiin päin kääntyneinä. Rikkiammutusta takistaan putosi kirje,
jota hän kuollessaan hellästi puristi ja josta hurmeiset veripisarat
vieläkin vuotivat.
Ainoa elossa oleva luutnantti komensi nyt:
-- Hevoset valjaisiin!
Ruutivaunu oli räjähtänyt ilmaan, jonka vuoksi täytyi valjastaa hevoset
toisien kärryjen eteen että olisi saatu pelastetuksi kanuuna, jonka
hevoset olivat kaatuneet. Ja viimeisen kerran eturatsastajien tehtyä
puolikäännös, kun neljä jälellä olevaa kanuunaa oli uudestaan
kiinnitetty, hevoset nelistivät pois eivätkä seisahtuneet ennenkuin
tuhannen metrin vaiheilla, Garennen metsän suussa.
Maurice oli nähnyt kaiken tämän, oli ollut todistajana Honorén
kuolemaan. Pelosta vavisten sopersi hän:
-- Oi poika parka! poika parka!
Tämä suru lisäsi vain viiltävää, polttavaa tunnetta, joka häntä
vaivasi. Hurja eläimellisyytensä joutui raivoon; oi, hän ei jaksa
kauemmin kestää, on jo kuolla nälkään! Hänen silmiään huikasi, hän ei
muistanut enään vaaraa, joka ahdisti tovereita ja häntä siitä alkain
kun patterin täytyi vetäytyä takaisin. Nyt voivat viholliset minä
hetkenä tahansa anastaa kummun.
-- Kuule -- sanoi hän Jeanille -- minun täytyy syödä... Samahan se on
minulle, vaikka tulenkin ammutuksi, -- mutta syödä tahdon ensin, sitte
tappakoot.
Hän avasi säkkinsä, otti leivän vapisevin käsin ja alkoi sitä ahneesti
syödä. Kuulat suhisivat, kranaatit räjähtivät jonkun metrin päässä;
mutta hän ei siitä välittänyt; tahtoi vaan saada nälkänsä sammutetuksi.
-- Tahdothan sinäkin palasen.
Jean katseli häntä suurin silmin; hänkin oli aivan näännyksissä.
-- Kyllä, anna minulle jotain, en jaksa muuten.
He jakoivat leivän, söivät sen kiireesti välittämättä mistään muusta,
ja vasta syötyään huomasivat he överstinsä, joka istui satulassaan,
saapas veressä. Rykmenttiä ahdistettiin joka puolelta. Useat komppaniat
olivat paenneet ja nyt heidän täytyi seurata joukkoa. Översti nosti
miekkansa ja komensi kyynelsilmin:
-- Tulkaa lapset Herran nimessä. Jumala ei ole huolinut meistä tällä
kertaa.
Pakenevat kerääntyivät hänen ympärilleen kadoten kaikki hetken kuluttua
syvennykseen maassa.
Tietämättään miten olivat Jean ja Maurice taas joutuneet pensasaidan
taa. Tähän pysähtyi noin 40 miestä, joita luutnantti Rochas oli
komentanut peräytymään. Heillä oli lippu mukanaan; aliluutnantti, joka
kantoi sitä, oli kiertänyt sen tangon ympärille, koettaen, jos suinkin
mahdollista, sitä pelastaa.
He ryömivät pitkin aidan vierustaa aina päähän asti, asettuen sitten
pienten puitten suojaan mäenrinteelle, jossa Rochas komensi ampumaan.
Täällä puitten suojassa miehet voivat pitää puoliaan semminkin kun
lukuisa ratsastusjoukko teki liikkeen oikealla puolella ja useita
rykmenttejä jalkaväkeä tuotiin sen avuksi.
Maurice käsitti selvään vihollisten kiertävät liikkeet, -- käsitti,
että piiriä supistettiin joka puolelta. Aamulla oli hän nähnyt
preussiläisten samoavan Saint-Albertin vuorensolasta, kulkevan pitkin
Saint-Mengesea ja Fleigneuxta; nyt kuuli hän kaartin kanuunoiden
jymisevän Garennen metsän takana, huomasi toisia saksalaisia tulevan
Givonnen laaksosta.
Vielä hetkinen ja ranskalaista armeijaa piirittäisi elävä muuri. Kaarti
yhtyisi V:teen osastoon, kauhistavan tykistön heitä joka kukkulalta
auttaessa. Luultavasti koetettiin viimeistä epätoivoista ponnistusta
saada tuo muuri murretuksi, kun Margueritten osasto kokoontui erääsen
syvennykseen, valmiina ryntäämään -- mutta se oli toivoton hyökkäys --
he menivät kuolemaan Ranskan kunnian puolesta. -- Maurice, joka
ajatteli Prosperia, oli näkemässä tätä hirveää verinäytelmää.
Varhain aamusesta oli Prosper ratsastanut edes takaisin Illyn
ylängöllä, päästä toiseen. Hänen eskadroonansa miehet kerättiin päivän
noustessa ilman torventoitotusta, ja kahvia keittäessä ripustivat he
takkinsa valkean eteen, etteivät herättäisi preussiläisten huomiota.
Sitte he eivät tienneet enään mitään, kuulivat kanuunan laukauksia,
näkivät etäällä savua ja jalkaväestöä, mutta mitään aavistusta heillä
ei ollut tappelusta, ei sen tärkeydestä eikä päättymisestä, sillä
kenraalit pitivät heitä aivan toimettomina erillään kaikesta.
Prosper oli tykkönään nukkua. Eniten häntä vaivasivat levottomat yöt ja
väsymys alituisesta ratsastamisesta.
Hän houraili, luuli makaavansa paljaalla kentällä, joskus pehmeällä
siistillä vuoteella. Silloin tällöin nukahti hän satulassa. Useat
tovereista putosivat satulasta, ho olivat niin uuvuksissa, etteivät
heränneet torventoitotuksista, heitä täytyi ravistaa, potkiakin jotta
saataisiin hereille.
-- Mutta mitä mielettömyyttä tämä on? Miksi meitä pitää ajettaman tällä
tavalla ilman lepoa ja rauhaa, metelöi Prosper karkoittaakseen
vastustamattoman uneliaisuutensa.
Kanuunat olivat paukkuneet kuudesta asti. Kummulle mentäessä oli
kranaatti tappanut kaksi toveria hänen vieressään. Vähän kauempana
kolme muuta kaatui jo.
Tuo paraatiratsastus tappelukentällä oli sietämätöntä, vaarallista ja
hyödytöntä. Yhden aikana käsitti hän että osasto valmistautui
tehdäkseen täydellä todella hyökkäyksen, kuollakseen mainehikkaan
kuoleman. Syvennyksessä vähän yläpuolella Ristikko-kumpua vasemmalla
puolella tiestä yhtyivät Margueritten osasto, kolme afrikkalaista
rykmenttiä ja rykmentti ranskalaisia jääkäreitä ja yksi
husaarirykmentti.
Torven toitotus kajahti: alas ratsulta!
Ja upseerit komensivat: Tarkastakaa hevosenne! Kiinnittäkää
tavarastonne!
Prosper hyppäsi alas satulasta, ojenteli itseään, taputteli Zepfiriä
kaulalle:
Zepfir raukka! Se oli yhtä uuvuksissa kuin herransakin kärsien
elämästä, jota viime aikoina olivat viettäneet. Sitäpaitsi oli sälyytys
raskas: liinavaatteet satulan lippaassa, takki kierrettynä ympäri,
rensseli tallitamineineen satulan takana ja vielä muonasäkki
puhumattakaan pukinnahkaisesta juomapullosta ja ruoka-astioista.
Ratsastajan sydän sykki säälistä samassa kun hän tarkasti oliko kaikki
kunnossa.
Prosper ei ollut muita pelkurimaisempi, mutta kuitenkin oli suunsa
pelosta niin kuiva, että täytyi pistää tupakaksi. Kun tehdään hyökkäys
voi kukin sanoa itselleen: Tällä kertaa on minun vuoroni.
Kului viisi tai kuusi minuuttia; kerrottiin kenraali Margueritten
ratsastaneen edeltäpäin tutustuakseen seutuun. Miehet odottivat yhä.
Viisi rykmenttiä muodosti kolme joukkoa, kussakin joukossa oli
seitsemän eskadroonaa -- olihan siinä kanuunan ruokaa kyllin.
Äkkiä torvet toitottivat:
-- Satulaan!
Ja melkein samassa kuului:
-- Miekat käteen!
Kunkin rykmentin översti oli jo asettunut paikoilleen, seisoen
kahdenkymmenenviiden metrin päässä rykmentistään. Ratsumestarit olivat
väkensä etunenässä. Ja nyt odottivat he jälleen: täydellinen
kuolonhiljaisuus vallitsi, ei kuulunut hiiskausta, ei hengähdystäkään.
Sydän se vaan sykähteli. Vielä käsky -- viimeinen -- ja joukko lähtisi
liikkeelle rynnäten ukkos-ilman tavoin.
Mutta silloin näkyi vuoren harjanteella upseeri hevosineen -- hän
mahtoi olla vaarallisesti haavoittunut, koska kaksi miestä oli
tukemassa. Ensin ei voitu tuntea kuka se oli. Riveissä syntyi haikea
valitus, jota seurasi äänekkäät tuskanhuudot:
Kenraali Margueritte makasi haavoitettuna; kuula oli lävistänyt häneltä
molemmat posket. Hän ei voinut puhua, riuhtoi käsillään viitaten
viholliseen päin.
Vaikerrus eneni yhä:
-- Meidän kenraalimme! Kostakaamme, kostakaamme!
Etummaisin översti heilutti miekkaansa ilmassa ja huusi:
-- Eteenpäin!
Torvet toitottivat. Joukko lähti liikkeelle alussa tasajuoksua. Prosper
oli ensimmäisessä rivissä mutta melkein syrjimmäisin oikealla. Vaara on
aina suurin keskellä mihin vihollisten tuli itsestään keskittyy.
Kun he olivat tulleet Risti-kummulle ja alkoivat ratsastaa alas toista
syrjää myöten lakeaa kenttää päin, huomasi hän tuhannen metrin päässä
preussiläisten neliöt, joita vastaan he viskattiin. Muuten oli hänen
mielensä kevyt kuin olisi hän unessa liidellyt, tunsi päänsä niin typö
tyhjäksi, ettei voinut saada ainoatakaan ajatusta kokoon. Sitä mukaan
kuin hiljainen juoksu kiihtyi kovaksi nelistämiseksi, huusivat
afrikkalaiset jääkärit arapialaisten tavoin hurjasti siten kiihoittaen
hevosiansa. Olisi luullut paholaisten olevan liikkeellä, joitten
hirveää ulvontaa ja korvia viiltävää kiljuntaa säesti kuulien suhina,
kranaattien räjähdykset ja aseitten kalske; -- maa tärisi kavioitten
kopseesta ja taivasta kohden nousi katkera käryn ja hien haju.
Viiden sadan metrin päästä putosi Prosper ratsultaan kovassa
yhteentörmäyksessä. Hän tarttui Zepfirin harjaan päästäkseen jälleen
satulaan. Keskus väistyi, molemmat siivet kääntyivät, vetäytyivät
takaisin jälleen rynnätäkseen.
Ensimmäinen eskadroona työnnettiin takasin, -- mutta -- sitähän voitiin
odottaakin. Kaatuneet hevoset tukkivat tien, toiset makasivat
kuolleina, toiset potkivat kuolontuskissaan jaloillaan ilmassa; siellä
täällä juoksi ratsastaja minkä jaloistaan pääsi, etsien itselleen
hevosta. Kuolleita makasi sullottuna kentällä, monta herratonta hevosta
juoksi vielä ja haki paikkaansa rivissä. Hyökkäys uudistettiin --
toinen eskadroona ryntäsi raivostuneena esiin, miekka kädessä valmiina
sivaltamaan.
Jälleen pääsivät he pari sataa askelta eteenpäin kauheassa melussa.
Mutta taaskin keskus väistyi, miehet suistuivat hevoisineen surman
suuhun; hyökkäyksen päätyttyä makasi ruumiita ja kaatuneita kaikkialla.
Toinenkin eskadroona niitettiin vuorostaan kuten ensimmäinen!
Kolmannen hyökkäyksen aikana Prosper oli joutunut ranskalaisten
husaarien joukkoon. Rykmentit lyöttäytyivät yhteen; se näytti suurelta
aallolta, joka vyöryy eteenpäin niellen mukanaan kaikki mitä vain
näkee.
Hän ei käsittänyt enään mitään; hän ei välittänyt suitsista vaan heitti
ne irralleen. Uljas Zepfir, jota hän niin sanomattomasti rakasti, kulki
eteenpäin, mutta tappelussa saatuaan haavan korvaansa oli se tavallista
rajumpi. Ylt'ympärillä nousivat hevoset pystyyn ja kaatuivat
ratsastajineen. Miehiä kaatui kuin kortta korren viereen. Jotkut
istuivat mulkoilevin silmin jäykkinä satulassa hevosten rynnätessä
vihollisia vastaan.
Parin sadan metrin alalla oli maa täynnä kuolleita ja kuolevia.
Muutamat makasivat pää ruohoon vaipuneena, toiset selällään, suuret
pelästyneet silmät luotuina taivasta kohden.
Tuolla makasi hirveässä tuskassa, kupeet auki, suuri musta hevonen,
turhaan koetti se nousta ylös: etujalat olivat takertuneet suoliin.
Vihollisten tulen yltyessä tekivät siivet käännöksen, vetäytyivät
takaisin uudestaan entistä raivoisammin hyökätäkseen.
Viimein oli tullut neljännen eskadroonan vuoro rynnätä preussiläisiä
vastaan. Prosper sivalsi miekallaan kypäreihin ja tummiin univormuihin,
joita hämärässä eroitti. Verta vuodatettiin; hän huomasi Zepfirin suun
olevan veressä, mutta luuli sen purreen preussiläisiä.
Melu kasvoi niin suureksi, ettei hän voinut kuulla omaa ääntänsä vaikka
huusi täyttä kurkkua, jonka vuoksi äänensä pian oli painuksissa. Mutta
ensimmäisen vihollisrivin takana seisoi toinen, sen takana taas toinen
ja taas toinen.
Tässä ei rohkeus ja urhoollisuus mitään voinut: taajat rivit olivat
kuin korkeata heinää, jonka taakse hevoset ja ratsastajat katosivat.
Tuli oli niin kova, että univormut syttyivät tuleen. Yhtämittaa kaatui
miehiä, rinta lävistettynä, pääkallot murskana.
Kaksi kolmatta osaa rykmentistä sortui kentälle eikä tästä
mainehikkaasta hyökkäyksestä ollut muuta jälellä kuin muisto
ranskalaisten urhoollisuudesta.
Pian kaatui Zepfir ruhjoten alleen Prosperin oikean jalan. Ratsastaja
kadotti mielensä, -- niin kova oli suru, joka häntä kohtasi.
Maurice ja Jean, jotka olivat jännityksellä seuranneet eskadroonan
sankarimaista rynnäkköä, virkkoivat:
-- Taivaan nimessä! Mitä tässä urhoollisuus auttaa!
Ja he jatkoivat ampumistaan kyyristyneinä pensastojen taakse, jotka
ympäröivät erästä pientä kumpua. Rochaskin, joka oli siepannut käteensä
pyssyn, ampui laukauksen toisensa jälkeen. Mutta he eivät voineet
kuitenkaan puolustaa Illyn kumpua, se joutui pian vihollisten valtaan,
jotka ympäröivät sitä joka haaralta. Kello oli noin 2 paikoilla, viides
osasto ja kaarti yhdistyivät sulkien täten ranskalaiset keskelleen.
Yht'äkkiä Jean kaatui.
-- Tuossapa sain jotakin, joka hyödyttää minua, änkytti hän.
Hän oli saanut kovan iskun päähänsä ja lakkinsa makasi revittynä hänen
takanaan. Ensiksi luuli hän pääkallonsa särkyneen ja että aivot
olisivat näkyvissä. Muutaman sekunnin kuluessa ei hän uskaltanut koskea
siihen kädellään, peläten että löytäisi reijän; mutta sattumalta
menivät hänen sormensa päätä kohden ja ottaessaan ne pois olivat ne
aivan punaset verestä. Tämä teki häneen niin syvän vaikutuksen että hän
pyörtyi.
Samassa silmänräpäyksessä käski Rochas heidät peräytymään. Eräs
preussiläinen komppania ei ollut enään heistä kauempana kuin noin kaksi
tai kolme sataa askelta. Pian olisivat he kukistetut, jos he jäivät
paikoilleen.
-- Älkää kiirehtikö, kääntykää ja ampukaa tuon tuostakin. Yhdymme sitte
tuolla alhaalla, pienen muurin takana.
Mutta Maurice oli epätoivoissaan.
-- Herra luutnantti, älkäämme jättäkö korpraaliamme tänne.
-- Jos hän on kaatunut, niin mitäpä me voimme?
-- Ei, ei, hän hengittää vielä... Viekäämme hänet mukaamme!
Rochas kohotti olkapäitään, nähtävästi sanoakseen että he eivät
voineet niille mitään, jotka eivät omin jaloin voineet seurata.
Taistelutantereella ei pidetä väliä haavoitetuista. Sentähden kääntyi
Maurice Pachen ja Lapoullen puoleen.
-- Kuulkaapas, tulkaahan minulle avuksi. En voi yksinäni häntä kantaa,
olen liian heikko!
Mutta he eivät kuulleet, -- eivätkä välittäneet mistään -- he eivät
ajatelleet muuta kuin itseään, seuraten itsensä suojelemisviettiä. Kas,
nyt he ryömivät tiehensä, pää kumarassa, kadoten kohta pienen muurin
taakse. Preussiläiset eivät olleet enään kuin puolentoista sadan
askeleen päässä.
Maurice, joka melkein itki kiukusta, otti pyörtyneen Jeanin, jonka
kanssa hän oli yksinään jäänyt, syliinsä aikoen kantaa hänet pois.
Mutta, todellakin, hän oli liian heikko, väsymyksestä ja tuskasta
uupunut. Hän horjui ja kaatui heti raskaan taakkansa kanssa. Kunpa hän
vaan huomaisi jonkun paarinkantajan! Hän katseli hurjin katsein
ympärilleen ja viittoi pakenevia luokseen, -- mutta kukaan ei
vastannut, ei ketään tullut. Nyt kokosi hän viimeiset voimansa, tarttui
jälleen Jeaniin, ja onnistui pääsemään noin kolmekymmentä askelta
eteenpäin, -- silloin räjähti kranaatti; -- hän luuli että kaikki olisi
lopussa, ja kaatui suruissaan kumppaninsa ruumiin viereen.
Hitaasti ja varovasti koetti hän nousta, selvittyään ensi
säikähdyksestään. Hän tutki itseään ja tuli siihen vakuutukseen, ettei
ollut saanut mitään vammaa. Mutta minkätähden ei hän sitte paennut?
Olihan vielä aikaa, -- parilla hyppäyksellä ennättäisi hän muurin luo,
-- ja niin olisi hän pelastettu. Tuska valtasi hänet uudestaan. Hän
aikoi jo lähteä, mutta tunne, valtaavampi kuin pelko, pidätti hänet. Ei
-- oli mahdotonta jättää Jeania! Hänen sydämmensä vuosi verta, ystävyys
tätä toveriansa kohtaan oli liian syvään juurtunut häneen. Tuntui tällä
hetkellä, että oli ainoastaan kaksi ihmistä maailmassa; hänen oli aivan
mahdoton elää ilman Jeania!
Peräytymisen suunnasta ei ollut mitään tarkempaa päätetty, sitä
tapausta varten, että taistelu päättyisi onnettomasti. Jokainen
kenraali sai pitää huolta omistaan, ja tämä huolenpidon puute aikaan
sai että kaikki suurimmassa epäjärjestyksessä ja sekasorrossa
tungettiin Sedania kohden voittavien vihollisten vastustamattomasta
painosta.
Toisen divisioonan peräytyminen kävi jotakuinkin säännöllisesti, jota
vastoin toiset sekaantuivat ensimmäisen osaston jäännöksiin ja
vyöryivät Sedania kohden vihan ja hävityksen myrskynä, vieden mukanaan
ihmisiä ja eläimiä.
Tällä hetkellä sai Maurice ilokseen nähdä Jeanin aukaisevan silmänsä;
ja kun hän juoksi eräälle purolle noutamaan vettä haavoittuneelle,
hämmästyi hän suuresti nähdessään oikealla puolella olevassa laaksossa
talonpojan, jonka hän oli aamulla huomannut. Tämä kynti rauhallisesti
aurallaan, jonka eteen oli valkoinen hevonen valjastettu. Miksi
tuhlaisi hän päivän? Vaikkakin ympärillä taisteltiin, täytyi maata
kyntää ja kylvää siihen siementä, -- muutenhan ei kansa saisi leipää.