Ensimmältä pääsi Henriette nopeasti rientämään Balanin tietä. Kello oli
vasta vähän yli yhdeksän ja talojen sekä puutarhojen reunustama tie oli
vielä melkein tyhjä, vaan kuta lähemmä kauppalaa hän tuli sitä
vaikeampi oli päästä eteenpäin. Hänen täytyi joka hetki väistyä
seinävierille marssivien joukkojen tahi pakolaisten tieltä ja pieni kun
oli, puettuna tummaan hameeseen, somat hienoset hiukset ja kalpeat
kasvot melkein pitsiliinan peitossa, ei häntä monikaan huomannut ja hän
sai häiritsemättä jatkaa kulkuaan.
Mutta Balanissa tukkesi rykmentti merijalkaväkeä tien. Siinä seisoi
suurten puiden peitossa läpipääsemätön joukko miehiä, jotka odottivat
käskyä. Hän nousi varpailleen, loppumattoman pitkältä näytti jono! Ja
hän teki rohkean yrityksen, kyyristyi kokoon ja lähti pujottautumaan
miesten välitse. Häntä tyrkittiin kyynärpäillä, hän sai monta kolhausta
pyssynperistä ja päästyään parikymmentä askelta alkoi ympäriltä kuulua
kovaäänistä vastustusta. Kapteeni käänsi päätään ja suuttui.
-- Mitä, nainen täällä? Hulluko te olette?... Minne teillä on matka?
-- Bazeillesiin.
-- Mitä? Bazeillesiin!
Ympärillä olevat miehet purskahtivat nauruun, osottelivat häntä ja
kertoivat toisilleen, minne hän aikoi. Kapteenikin näytti huvitetulta
ja sanoi:
-- Vai Bazeillesiin, tyttöseni? No, ottakaapa sitten meidät
mukaanne!... Olimme siellä äskettäin ja toivon, että pääsemme pian
jälleen, vaan sen voitte uskoa, että siellä ei ole kylmä nyt!
-- Minun täytyy Bazeillesiin miestäni tapaamaan, selitti Henriette
lauhkealla äänellään sinisissä silmissä levollinen päättäväisyys.
Nauru vaikeni, eräs vanha kersantti koetti antaa hänelle tietä ja
pakoitti kääntymään takasin.
-- Lapsi parka, ettehän te voi mitenkään tästä päästä, näettehän sen
nyt... Eikä Bazeillesiinkaan ole naisilla nyt menemistä... Tapaattehan
te miehenne sittenkin! Elkää nyt olko mieletön, kuulkaa!
Hänen täytyi antaa perään, täytyi luopua yrityksestään tunkeutua
miesten välitse Bazeillesiin, vaan hän jäi seisomaan lähelle, hän
tahtoi sittenkin täyttää aikomuksensa... Hän kuunteli miesten puhetta
ja pääsi sitten tutustumaan asioihin. Upseerit olivat katkeralla
mielellä peräytymiskäskyn johdosta, joka oli pakoittanut heidät
lähtemään Bazeillesista neljänneksen yli kahdeksan, silloin kun
kenraali Ducrot oli päässyt komentajaksi marsalkan jälkeen ja päättänyt
koota joukot Illyn harjanteelle. Ja pahinta kaikista, ensimmäinen
osasto oli peräytynyt liian äkkiä ja jättänyt Givonnen laakson
saksalaisille; ja kahdennentoista osaston, jonka rintamaa jo kovasti
ahdistettiin, vasen siipi tuli silloin kaarretuksi. Vaan nyt, kun
kenraali Wimpffen seurasi kenraali Ducrota, oli taas ensimmäistä
suunnitelmaa seurattava ja oli annettu käsky valloittaa Bazeilles
takasin, maksoi mitä maksoi, ja työntää baijerilaiset Maasiin. Eikös
ollut typerää typerämpää luopua asemasta, jota vähän ajan perästä sai
koettaa saada takasin ja vielä päälle päätteeksi vihollisen kynsistä?
He olivat kyllä valmiit kuolemaan, vaan eivät he tällaista leikkiä
käsittäneet!
Miehistössä syntyi äkkiä kuhinata. Kenraali Wimpffen tuli
seuralaisineen. Hän nousi seisomaan jalustimissa ja huusi kasvot
innosta hehkuvina:
-- Ystäväni, me emme voi vetäytyä takasin, me emme voi, sillä se olisi
kerrassa loppu... Jos meidän täytyy peräytyä, niin menemme Carignanin
tietä eikä Mezièresin... Mutta me tahdomme voittaa, te olette tänä
aamuna antaneet heitä selkään ja te tulette antamaan vieläkin!
Ja hän nelisti eteenpäin Moncelleen vievää tietä. Miehestä mieheen
kulki huhu, että hänellä oli juuri ollut kiivas väittely kenraali
Ducrotin kanssa; kumpikin pysyi kiinni suunnitelmassaan ja moitti
toisen ehdotusta, toinen selitti, että peräytyminen Mezièresin kautta
ei ollut enää tänään mahdollinen, toinen ennusti sotajoukon ennen iltaa
joutuvan täydellisesti kaarretuksi, ellei se heti vetäytynyt Illyn
harjulle. Molemmin puolin sinkoili syytöksiä, ett'eivät he tunteneet
seutua eikä joukkojen todellista tilaa. Ja valitettavasti he olivat
molemmat oikeassa.
Henriette unohti hetkeksi palavan halunsa päästä eteenpäin. Hän huomasi
vähän matkan päässä kadulla istumassa erään perheen Bazeillesta, köyhän
kankurin vaimoneen ja tyttöineen, joista vanhin oli ainoastaan yhdeksän
vuotta.
He olivat niin uupuneita ja voimattomia ponnistuksista ja tuskasta että
olivat jalattomina siihen lyyhistyneet.
-- Niin, rouva rakas, kertoi vaimo Henriettelle, meillä ei ole mitään
enää... Muistattehan rouva, meidän talomme oli kirkkotorin laidassa ja
kranaatti tulee ja sytyttää sen palamaan. Minä en ollenkaan ymmärrä,
miten me, lapset ja kaikki, pääsimme sieltä hengissä...
Pikku tytöt purskahtivat jälleen itkuun ja äiti jatkoi rajusti
viittilöiden kertomustaan:
-- Minä näin kangaspuiden palavan kuin kuivat katajat ... ja sängyn ja
huonekalut, kaikki ne menivät. Olkikupo ei sen sukkelampaan pala! Entäs
pöytäkello, jota minä en saanut pelastetuksi...
-- Paholainen heidät nielköön, manasi mies vesissä silmin, mikä meidän
eteemme nyt tulee!
Henrietten ääni värähteli hänen sanoessaan:
-- Olettehan te kumminkin yhdessä molemmat, olette terveitä ja jaksatte
tehdä työtä. Ja pikku tyttönne ovat tallella. Mitäpä valittamista
teillä oikeastaan on!
Sitten hän kyseli mitä Bazeillesissa oli tapahtunut, olivatko nähneet
hänen miestään, vieläkö huvila oli eheänä. Mutta he eivät
säikähdyksissään oikein tietäneet, vaan puhuivat ristiin. Eivät he
olleet nähneet herra Weissiä, ei kukaan. Vaan silloin huusi yksi
tytöistä, että hän oli nähnyt, pitkällään katukäytävällä suuri reikä
päässä. Saadakseen hänet vaikenemaan antoi isä tytölle läimäyksen, hän
tiesi varmasti, että se oli valhetta koko juttu. Ja mitä taloon tuli
seisoi se paikallaan vielä silloin kun he pakenivat; muistivat
huomanneensa senkin, että ovet ja ikkunat olivat tarkasti suljetut,
ikäänkuin siellä ei olisi ollut sisällä ketään. Mutta silloin ei
baijerilaisilla vielä ollutkaan hallussaan muuta kuin kirkkotori ja
heidän täytyi valloittaa kauppala katu kadulta ja talo talolta. Vaikka
on se mahtanut heille onnistua, koska koko Bazeilles kuului olevan
tulen vallassa. Ja ihmisraukat kertoivat kertomasta päästyään
näkemäänsä surkeutta, pelosta vielä vavisten, silmissä palavat talot,
virtanaan vuotava veri ja ruumiit, jotka peittivät maanpinnan.
-- Entä mieheni? kysyi Henriette.
He eivät vastanneet, eivät voineet enää puhua, vaan nyyhkivät kädet
kasvojen edessä. Ja hän jäi levollisena paikalleen seisomaan, vaikka
sydäntä kouri kauhea tuska, huulet vain värähtelivät. Mikä oli totta
mikä valhetta? Hän vakuutti itselleen, että tyttö oli erehtynyt, vaan
se ei auttanut, hän näki kuitenkin miehensä poikkipuolin kadulla
luodinläpi otsassa. Umpilukkoon suljettu talo häntä myös huolestutti:
mitä se tiesi? hän ei siis enää ollut siellä? Vakuutus, että miehensä
oli kuollut, hyhmetytti yhtäkkiä hänen verensä. Vaan kenties hän ei
ollutkaan kuin haavoitettu; ja halu rientää sinne tarttui häneen
sellaisella voimalla, että hän olisi uudelleen koettanut tunkeutua
rivien lävitse, ellei samassa olisi annettu lähtömerkkiä.
Useimmat näistä nuorista sotilaista tulivat Toulonista, Rochefortista
eli Brestistä, he olivat tuskin vielä päässeet harjoituksista eivätkä
koskaan käyneet tulessa; ja he olivat kumminkin taistelleet aamusta
alkaen vanhain sotaurhojen rohkeudella ja kestäväisyydellä. Samat
miehet, jotka olivat olleet kaikista tottumattomimmat, kaikista
huonoimmat marssimaan Reimsistä Mouzoniin tullessa, osoittautuivat nyt
kuriin tottuneimmiksi, parhaiten koulituiksi kaikista, pysyivät
kiivaimmassa tulessa veljellisesti koossa itseuhraavaisuuden ja
velvollisuuden tunteen elähyttäminä. Merkin kajahdettua he palasivat
taisteluun ja uudistivat hyökkäyksen vaikka olivat pakahtua harmista.
Kolmasti oli luvattu divisioona avuksi; se oli vain kiihotusta, apua ei
kuulunutkaan. He tunsivat, että olivat hyljättyjä, että heidät
tahdottiin uhrata. Ja se oli heidän henkensä, jota vaadittiin nyt
Bazeillesiin takasin vietäessä. He tiesivät sen ja antoivat napisematta
henkensä, supistivat rivit ja lähtivät puiden suojasta avonaiselle
tielle kranaatti- ja kuulatuiskuun.
Henrietteltä pääsi syvä helpottava huokaus. Vihdoinkin, he lähtivät
toki! Hän kulki perässä toivoen pääsevänsä heidän mukanaan
Bazeillesiin, altisna juoksemaankin, jos he juoksivat. Vaan eipä
kestänyt kauvan ennenkun sotamiehet pysähtyivät. Luotia satoi
satamalla; jos Bazeilles oli takasin otettava täytyi valloittaa joka
kyynärä maata, joka kuja, joka tupa, joka peltotilkka oikealla ja
vasemmalla puolella. Etumaiset rivit ampuivat, kulku oli sanomattoman
hidasta, joka silmänräpäys kohtasi esteitä. Sillä tavoin eihän ikään
tule perille, ei, jos jää siihen rivien taa odottamaan kunnes ne ovat
voittaneet. Hän teki nopean päätöksen ja kääntyi oikealle pienelle
polulle, joka johti niityille.
Henrietten aikomus oli kiertää Bazeillesiin laajojen niittyjen kautta,
joita on pitkin Maasin vartta, vaan siinä hän pettyikin. Yhtäkkiä
loppui tie pieneen välkkyvään mereen; hänen mieleensä ei ollut
juolahtanut, että alavat niityt oli varovaisuudesta laskettu veden
alle. Hän aikoi ensin lähteä samaa tietä takasin, vaan muutti sitten
tuumansa ja astui niityn reunaa, vajoten nilkkaa myöten märkään
heinikkoon. Vaan parin sadan kyynärän päässä oli vastassa lauta-aita.
Sillä kohti aleni maanpinta, vettä oli puolentoista kyynärän syvältä ja
aidassa kiinni. Siitä ei voinut mitenkään päästä. Hän puristi kätensä
nyrkkiin ja ponnisti kaikki voimansa, ettei purskahtaisi itkuun. Ja
lähti, vähän aikaa itkun kanssa taisteltuaan, aitavartta ylöspäin
kulkemaan kunnes tuli pienelle polulle, joka vei hajallaan olevien
talojen luo. Ja silloin hän luuli päässeensä pahimmista vaikeuksista;
kaikki nämä lukemattomat pienet tiet ja polut, jotka johtivat
kauppalaan, olivat vanhoja tuttuja.
Mutta siellä putoili kranaatteja. Henriette pysähtyi kauhistuneena kun
kuuli tärisyttävän räjähdyksen. Pommi oli lauennut ainoastaan muutaman
kyynärän päässä, hän tunsi ilmanpainonkin. Katsellen harjuja vasemmalla
puolen virtaa, jossa saksalaiset patterit savusivat, hän taas lähti
astumaan. Hän tahtoi pitää varuilla, milloin kranaatit tulivat, ja
juosta tieltä pois, sillä hän ei tahtonut kuolla; hän tahtoi löytää
miehensä, tuoda hänet pois sieltä surman suusta, elää hänen kanssaan
jälleen onnellista, onnellista elämää. Kranaattia tippui yhä, hän hiipi
aidan vierustaa ja haki suojaa joka puusta ja pensaasta. Vaan nyt oli
edessä avoin paikka, jolla kohti tie jo oli ihan täynnä kranaatin
sirpaleita. Hän odotti erään aitan nurkalla kun huomasi kuopasta tien
vieressä lapsenpään pistävän esille, joka uteliaasti kurkisteli
ympärilleen. Se oli kymmenvuotias paljaskoipinen pojan nulikka, pieni
kuljeksija, jolla ei ollut päällään muuta vaatetta kuin paita ja
hajalliset housut, vaan jolla kumminkin oli ihmeesti hauskaa ja vielä
taistelun johdosta. Pienet mustat silmänsä kiilsivät ja hän hypähteli
ilosta joka kerta kun pommi räjähti.
-- Hih! kuinka lystiä... Elä tule, tuossa lentää vielä yksi!... Pomm!
osasipas peto paukahtaa!... Elä tule, elä tule nyt!
Ja joka kerta kun kranaatti tuli sukelsi poika kuopuraansa, pisti taas
pörhöpäänsä näkyviin ja painautui samassa jälleen piiloon. Henriette
teki sen huomion, että kranaatit tulivat Lirystä ja että Pont-Maugisen
ja Noyersin patterit ammuskelivat Balania. Hän näki selvästi savun
ammuttaessa tuprahtavan ilmaan ja kuuli suhahduksen paukauksen jälkeen.
Vaan nyt tuntui ampuminen laimenevan, köykäset savuhattarat haihtuivat
hiljoilleen.
-- Kas nyt niille varmaankin annetaan ryyppyjä, huusi poika, joutukaa
nyt! Antakaa kätenne tänne, niin juostaan!...
Hän tarttui Henrietten käteen ja veti muassaan; ja he vilistivät niskat
kumarassa aukean paikan ohitse. Yli päästyä he seisahtuivat haasian taa
ja katsoivat jälelleen. Taasen tuli kranaatti lentäen ja paiskautui
aittaan, jonka viereltä he juuri olivat lähteneet. Pelottavalla
jyskeellä rämähti huone kasaan.
Pojasta oli tämä niin hupaista, että hän tanssi ja pyöri
ihastuksissaan.
-- Hyvä! Sepä vasta rytinätä oli!... Mutta paras oli, että laukkasimme
pois sieltä.
Mutta Henriette kohtasi toistamiseen esteitä, jotka näyttivät
voittamattomilta, puutarha-aitoja ilman pienintäkään rakoa eli solaa,
josta olisi päässyt puikahtamaan. Pieni seuralaisensa nauroi yhtä
mittaa ja tuumasi, että kun päästä tahtoo niin pääseekin. Hän kipusi
aidan harjalle ja auttoi hänetkin sinne. Ja ykskaks he seisoivat
vähässä ruokakasvitarhassa herne- ja papupenkkien keskellä. Sitä
ympäröi joka puolella aita ja heidän täytyi mennä pienen
puutarhurinmajan kautta, että pääsivät sokkelosta ulos.
Poika astui viheltäen edellä. Hän avasi oven ja he tulivat tyhjään
suojaan ja siitä toiseen, jossa näkivät vanhan vaimon, ainoa
luultavasti, joka oli kotona talon asukkaista. Hän seisoi pöydän
ääressä vallan tyrmistyneenä, katseli äänetönnä näitä kahta
tuntematonta ihmistä, jotka sanaakaan virkkamatta kulkivat hänen
talonsa kautta. Sen toisella puolella oli pieni katu, jota seurasivat
vähän matkaa, vaan sitten oli taas uusia esteitä edessä ja he saivat
kulkea pitkän matkan aitojen ja kaikenmoisten tukkeiden yli kipuamalla,
oikasivatpa tarpeen vaatiessa navettojen ja tallien kautta eli
puikahtivat ikkunoista, miten vain pääsivät. Koirat haukkuivat ja
kerran oli lehmä, joka pakeni häntä ojolla, puskea heidät kumoon. Mutta
nyt he eivät varmaankaan enää olleet kaukana Bazeillesista, sillä
nenään tuntui palaneen kärsky ja suuret punertavat pilvikasat
pimensivät vähä väliä auringon.
Kulkupoika seisahtui äkkiä Henrietten eteen.
-- Kuulkaas, mihin te oikeastaan olettekaan matkalla?
-- Etkö sinä sitä tiedä, Bazeillesiin tietysti.
Poika luirautti pitkän vihellyksen ja nauroi tyytyväisesti.
-- Bazeillesiin... Ei kiitos, sinne en minä lähde, muuanne minä menen.
Hyvästi!
Ja hän juoksi tiehensä, meni niinkuin oli tullutkin.
Maantieltä kuopasta oli Henriette hänet löytänyt ja kadotti näkyvistään
aidan-nurkkaukseen eikä luultavasti tulisi häntä enään koskaan
näkemään.
Yksin jäätyään alkoi Henrietteä pelottaa. Tuosta heikosta lapsesta ei
hänellä ollut mitään turvaa, mutta se oli kuitenkin viihdyttänyt häntä
lörpötyksillään. Nyt hän värisi, hän, joka luonteeltaan oli niin
rohkea. Kranaatteja ei enään pudonnut, saksalaiset olivat laanneet
ampumasta Bazeillesia epäilemättäkin pelosta että sattuisivat tappamaan
omiaan, jotka olivat herroina kylässä. Muutamia minuutteja sitten kuuli
luotien suhisevan kuin mehiläispesässä, josta hänelle oli kerrottu ja
jonka hän nyt tunsi.
Kääntyessään erään talon kulmassa, kuuli Henriette korvansa juuressa
kumean äänen, ja kalkkikappaleet, jotka putosivat alas, panivat hänet
äkkiä pysähtymään: luoti oli sattunut rakennukseen; hän jäi kalpeana
seisomaan.
Ennenkun hän sai selville olisiko kyllin rohkea jatkamaan matkaansa,
sai hän otsaansa lyönnin, niinkuin vasaralla; hän putosi
puolipyörtyneenä polvilleen. Toinen luoti, joka oli ponnahtanut maasta
takaisin, oli sattunut otsaan, vähän yläpuolelle vasenta silmää ja
jätti siihen suuren mustelman. Kun hän koetti otsaansa käsillään,
tulivat ne punaisiksi verestä. Mutta sormillaan tunsi hän, että päänsä
oli eheä ja vahingoittumaton; ja rohkaistakseen itseään, toisti hän
ääneen:
-- Se ei tee mitään ... se ei tee mitään ... ei kerrassaan mitään...
No, minä en pelkää, e-en! minä en pelkää!
Ja se olikin totta, hän nousi ylös ja meni eteenpäin väliäpitämättä
luodeista; ei hän enään ollut niitä muistaakseenkaan. Koettamatta
suojella itseään, käveli hän reippaasti, pää pystyssä, päästäkseen pian
määräpaikkaan. Luodit lentelivät yltympärillä, toistakymmentä kertaa
oli hän tulla tapetuksi, mutta eipä ollut sitä huomaavinaan. Vihdoin
oli hän lähellä Bazeillesia, hän astui ruohokentän yli tullakseen
tielle, joka meni läpi koko kylän. Saapuessaan tielle, näki hän
oikealla puolen, kahden sadan askeleen päässä oman talonsa ilmitulessa.
Auringon kirkkaan loisteen tähden ei näkynyt liekkiä, mutta katto oli
kuitenkin puoleksi sisäänpudonnut, ja ikkunoista tuprusi musta sakea
savu. Silloin alkoi hän voimiensa takaa kiiruhtaa eteenpäin.
Kello 8:sta alkain oli Weiss ollut sisäänsuljettuna sinne, eroitettuna
joukoista, jotka olivat peräytyneet. Mahdotonta oli mennä Sedaniin,
sillä baijerilaiset, jotka olivat tunkeutuneet Montivilliers-puiston
lävitse, olivat sulkeneet pakotien. Hän oli yksin kiväärineen ja
patruunineen, jotka olivat hänelle jääneet. Yhtäkkiä huomasi hän ovensa
edustalla kymmenkunta sotilasta, jotka, kuten hänkin, oli eroitettu
tovereista; nämä katselivat ympärilleen etsien suojaa, jossa voisivat
myydä elämänsä niin kalliisti kuin mahdollista. Hän meni alas
päästämään heidät sisään ja nyt oli huoneessa täysi vartiajoukko:
kapteeni, korpraali ja kahdeksan miestä ja kaikki olivat päättäneet,
etteivät antautuisi.
-- Mitä tämä on! Laurent, oletko sinä siellä? -- huudahti Weiss
hämmästyneenä nähdessään joukossa erään pitkän, laihan miehen, joka
piti kädessään kaatuneelta ottamaansa kivääriä.
Laurent, joka oli puettu siniseen verkapukuun, oli noin 30-vuotias; hän
palveli nykyään puutarhurin luona, hiljan kadotettuaan äitinsä ja
puolisonsa, jotka molemmat kuolivat kovaan kuumeesen.
-- Miksi en olisi? -- vastasi hän. -- Minulla ei ole muuta kuin oma
itseni, sen voin kyllä hyvästi antaa... Ja sitte, tiedättehän, että se
huvittaa minua. -- Minä sivumennen sanoen, en ammu huonosti ... ja
totta tosiaan ammun yhden näistä aaseista joka laukauksella!
Sillä aikaa olivat kapteeni ja korpraali tarkastaneet huoneuksen.
Alakerrassa ei ollut mitään tekemistä; he olivat tyytyväiset
nostettuaan huonekalut ikkunoiden ja ovien eteen, koettaen siten tehdä
mahdollisesti lujimman salpauksen. Senjälkeen kapusivat he kolmeen
pieneen sokkeloon ensimmäisessä kerroksessa. Täältä ja ylhäältä
ullakosta tahtoivat he puolustaa itseänsä, samassa havaiten parhaaksi
Weissin varustukset, hän oli nimittäin patjoilla tukkinut ikkuna-aukot,
laittaen niihin taitavasti ampumareikiä. Kun kapteeni kumartui ulos,
tarkastaakseen ympäristöä, hämmästyi hän kuullessaan lapsen itkua.
-- Mitä tämä on? ... kysyi hän.
Samassa huomasi Weiss likeisessä värjäyslaitoksessa pienen sairaan
Charlen makaavan valkeiden raitien välissä, kasvot kuumeesta punottaen.
Janoaan sammuttaakseen huusi hän äitiään, mutta tämä makasi lattialla,
pää muserrettuna.
Weiss vastasi surullisesti, osottaen lasta:
-- Se on eräs lapsiraukka, jonka äidin kranaatti on tappanut;
senpätähden lapsi nyt itkee.
-- Piru heidät vieköön, mutisi Laurent, sen he saavat maksaa.
Weiss ja kapteeni, mukanaan puutarhuripoika ja kaksi miestä, olivat
menneet ullakkoon, voidakseen paremmin nähdä kadulle, jonka varrella
kirkkotori oli. Se oli nyt baijerilaisten vallassa. Mutta nämä kulkivat
eteenpäin suurella vaivalla ja varovaisuudella. Eräässä kadun kulmassa
pieni joukko jalkaväkeä hätyytti heitä melkein neljännestunnin verran
ja ottelu olikin niin ankara että kuolleita makasi läjittäin. Sitte
anastivat he erään talon toisessa kulmassa, ennenkun menivät edemmäksi.
Yht'äkkiä nähtiin savun keskellä naisen eräästä ikkunasta ampuvan
kiväärillä. Se oli erään leipurin talo ja sielläkin oli sotilaita
muiden asukasten keskellä ja kun viholliset vihdoinkin olivat saaneet
tämän talon valtaansa, kuului sieltä kiljuntaa ja kauheata meteliä...
Ihmisjoukko, joiden seassa voi huomata nuoria ja vanhoja, miehiä ja
naisia, ajettiin toisella puolen katua olevan muurin luo -- senjälkeen
kuului kiväärin laukaus, verta purskahti aina kattoon asti. Saksalaiset
olivat taipumattomia. Kukin sotaväkeen kuulumaton, jolla tavattiin
aseita, ammuttiin paikalla syytettynä siitä että oli asettunut kansain
oikeuksien ulkopuolelle. Kiivas vastustus, jota kohtasivat kylässä,
saatti heidät raivostumaan ja suuret tappiot, joita olivat kärsineet
viimeisten viiden tunnin aikana, ärsytti heidät julmaan kostoon.
Katuojat valuivat verta, ruumiit sulkivat kadut, kaatuneet makasivat
suurissa läjissä, kuului ainoastaan korahduksia ja valittavia
huudahduksia. Joka rakennukseen, jonka viholliset anastivat, nähtiin
muutamien viskaavan palavia olkia, toisien sytyttävän valkeata
tulisoihduilla, vielä toisien valelevan muureille paloöljyä; ja kohta
olivat kadut yhtenä tulimerenä.
Keskellä kylää oli Weissin talo lukituin ovin ja tukituin ikkunoin,
kuin varustettu linnoitus, joka odotti vihollista.
-- Huomatkaa, tuossa he tulevat! huusi kapteeni.
Ullakosta ja ensimmäisestä kerroksesta yht'aikaa ammuttu laukaus kaatoi
kolme baijerilaista, jotka hiljaa hiipivät muurien varjossa. Toiset
peräytyivät, peittäytyen rakennuksien suojaan; ja nyt alkoi piiritys;
sellainen kuulatuisku roiski muuria vastaan, että luuli olevan kovan
raesateen. Yli kymmenen minuutin ammuttiin täten aikaansaamatta
suurempaa vahinkoa kuin että kalkitus irtautui rakennuksista.
Eräs mies, jonka kapteeni oli ottanut mukaansa ullakolle, oli
varomattomuudesta näyttäytynyt ikkunassa ja tuli tapetuksi paikalla;
kuula oli sattunut otsaan.
-- Soo ... nyt on meitä yksi vähemmän, murisi kapteeni. Pitäkää toki
vaari itsestänne -- älkää antako ampua itseänne huvin vuoksi.
Itse oli hän ottanut kiväärin, jolla ampui vihollista ikkunaverhon
suojaamana. Mutta Laurent, puutarhurin poika, herätti hänen
ihmettelyänsä. Tämä oli asettunut polvilleen ja piti pyssyn suuta
eräässä ampumareiässä eikä ampunut kertaakaan ohitse, vaan ilmoitti jo
edeltäpäin tuloksen.
-- Kas niin, -- nyt tuo pieni sinipukuinen upseeri -- sydämmeen -- sen
jälkeen tuo pitkä, laiha -- ihan silmien väliin -- nyt sitten tuo
punaisella parralla, jota kauan olen katsellut -- häntä pitää ampua
vatsaan. Ja joka kerralla kaatui mies ammuttuna, niinkuin hän oli
ilmoittanut. Hän tähtäsi tarkkaan, eikä hätäillyt ensinkään, muuten
ajatteli tekevänsä tarpeeksi jos ampuu yhden kerrallaan nurin.
-- Voi, jospa minulla vaan olisi hyvät silmät, huudahti Weiss
raivoisasti.
Hän oli vast'ikään särkenyt silmälasinsa ja oli siitä nyt huolissaan.
Hänellä ei ollut enään muuta, kuin lornjettinsa, mutta oli aivan
mahdotonta saada niitä pysymään paikallaan, sillä hiki virtasi pitkin
hänen kasvojansa. Usein ampui hän umpimähkään ja tuskin voi pitää
pyssyä kädessään: niin kiihoittunut oli hän. Kaikki hänen tavallinen
iloisuutensa ja maltillisuutensa oli poissa, joka hetki tuli hän
kiivaammaksi.
-- Älkää karehtiko, ei se mitään auta, sanoi Laurent. Malttakaappas,
tähdätkää hyvin huolellisesti tuota, joka on ilman kypäriä, -- tuota,
joka on höystekauppiaan talon nurkalla ... kas niin -- se oli hyvä --
te ammuitte häneltä jalan, -- katsokaapas, kuinka hän potkielee
verissään.
Weiss hiukan vaaleni ja murisi:
-- Voi ... tappakaa hänet.
-- Tuhlaisinko minun kuulani! En koskaan maailmassa! Ei! -- nyt otan
minä mieluummin toisen, tuo on jo kuitenkin kuoleman oma!
Hyökkääjät olivat huomanneet että ullakon aukon luona oli joku
erinomainen ampuja. Ei kukaan ihminen voinut elävänä lähestyä taloa.
Sentähden komennettiinkin esille uusia, reippaita joukkoja, jotka
luodeillaan lävistivät katon liuskakivet, ikäänkuin ne olisivat olleet
ohutta paperia. Kuulat tunkeutuivat sisään joka paikkaan, suhisten kuin
mehiläisparvi. Joka silmänräpäys oli henki vaarassa.
-- Menkäämme alas, sanoi kapteeni, me voimme vielä pysyttäytyä piilossa
ensimmäisessä kerroksessa. Mutta kun hän lähestyi rappusia, sattui
kuula hänen kylkeensä ja hän kaatui.
-- Tuhat tulimmaista!
Weiss ja Laurent sekä vielä elossa oleva sotamies tahtoivat raahata
hänet alas, vaikka hän pyysi etteivät hänestä huolehtisi. Hän oli
tehnyt tehtävänsä ja voi olla yhtä hyvin siellä kuin täällä. Kuitenkin
tahtoi hän johtaa puolustusta, kun he olivat vieneet hänet sänkyyn.
-- Ampukaa joukkoon, älkää välittäkö seurauksista. Niin kauan kun
tulenne ei vähene, ovat he siksi varovaisia, etteivät tule lähemmä.
Pienen talon piiritystä kesti yhä. Useasti näytti siltä kuin katto ja
seinät kaatuisivat ankarassa kuulatuiskussa, mutta kun laukaukset
hiukan harvenivat, kohosivat ne savupilvien keskeltä uudestaan. --
Viholliset hurjistuivat kun kelvoton rakennus tuotti heille niin suurta
tappiota.
Sotilaat kiroilivat ja ampuivat kaukaa uskaltamatta rynnätä lyömään
alikerran ovet ja ikkunat säpäleiksi.
-- Malttakaa -- huusi korpraali -- kas tuolla ikkunaverhot putoavat
alas.
Kuulatuisku oli temmannut ikkunaverhon paikoiltaan, mutta Weiss ryntäsi
esiin, työnsi aukkoon kaapin, jonka takaa Laurent voi jatkaa
puolustusta.
Eräs sotilaista makasi vertansa vuodattaen hänen jaloissaan, leuat
murskana. Toinen sai kuulan kaulaan, vieri muuriin asti, jossa
taukoamatta korisi, ruumiinsa väristessä suonenvedon tapaisesti. Nyt
heitä oli vain kahdeksan, kapteenia lukuunottamatta, joka oli niin
heikko, ettei voinut puhua, mutta joka vielä kättenliikkeillä antoi
käskyjään istuen sängyssä.
Kolmea alakerroksen huonetta alkoi olla mahdotonta puolustaa; kipsin
palasia putoeli välikatosta ja seinistä; tuolit ja kaapit särkyivät
kuin kirveen iskuista. Ja -- mikä pahinta -- ampumavarat olivat pian
loppumaisillaan.
-- Sepä vahinko, murisi Laurent, nythän oli käydä niin mainiosti.
Weissille juolahti äkkiä jotain mieleen.
Hän muisti kuolleen sotilaan ylhäällä ullakossa, ja meni ottamaan hänen
patruunansa. Suuri palanen katosta oli revitty pois, hän näki kirkkaan
sinisen taivaan ja herttainen auringon paiste hämmästytti häntä. Ettei
tulisi tapetuksi, ryömi hän polvillaan ja löydettyään kolmekymmentä
patruunaa, kiirehti hän jälleen alas.
Mutta alhaalla jaatessaan ne Laurentin kanssa kuuli hän kummallisen
huudon ja samassa kaatui eräs sotamies. Heitä ei ollut kuin 7; kohta
sen jälkeen ei muuta kuin kuusi, sillä korpraali sai kuulan vasempaan
silmäänsä ja kuoli paikalla.
Tästä hetkestä alkain Weiss ainoastaan hämärästi muisti mitä tapahtui.
Hän ja nuo viisi jälelle jäänyttä puolustautuivat yhä kuten hullut,
ajattelematta että voisivat antautua.
Noissa kolmessa pienessä huoneessa kohtasi tulijaa outo näky:
särkyneitä huonekaluja mullin mallin, kaatuneitten ruumiit sulkivat
tien, nurkassa makasi eräs haavoitettu valittaen kauheasti, lattia oli
täynnä hurmeista verta, rappusia myöten kulki verivirta. Siellä voi
ainoastaan vaivalla hengittää, sillä ilma oli raskas, sakea ja polttava
ruudinsavusta, katkera haju oli tukehuttava. Eikä voinut nähdäkkään,
oli synkkä yö, pimeässä välähtelivät vain punertavat, ampumisesta
syntyvät liekit.
-- Saakeli soikoon -- huudahti Weiss, -- he tuovat kanuunoita.
Hän oli oikeassa. Joutuen epätoivoon raivoisasta vastustuksesta,
tulivat baijerilaiset kanuunoineen ja alkoivat asettaa niitä kuntoon
kirkkotorin kulmassa. Ehkä he sitte pääsisivät ohi kun olisivat
hävittäneet talon perustuksiaan myöten.
Mutta kunnioitus, jota viholliset osoittivat talon asukkaille, kanuuna,
joka kirkkotorilla tähdättiin heitä kohti, saatti harvenneen
sotilasrivin jäännöksen hyvälle tuulelle, jonka vuoksi vaan nauroivat
ja ilkkuivat baijerilaisia. Näyttipä vähän kummalta kun nuo
pelkurimaiset koirat tulivat tykistöineen kuutta miestä vastaan.
Laurent tähtäsi huolellisesti tykkimiehistöön, ampuen joka kerta
laukasijan, ja niin hyvin että huoneiden piirityksestä ei voinut tulla
mitään; kului lähes viisi minuuttia ennen kun toiselta puolen ammuttiin
ensimmäinen laukaus, mutta se oli liian korkealle tähdätty, repi vain
palasen katosta.
Leikin loppu läheni kuitenkin. Turhaan etsivät piiritetyt patruuneja
kaatuneiden taskuista. Uupuneina hapuilivat nuo kuusi etsien jotain
mitä voisivat viskata ikkunasta alas musertaakseen lähemmäksi
tunkeutuvia vihollisia.
Eräs heistä, joka tuli näkyviin, kirkuen ja heiluttaen kivääriään,
joutui kuulien uhriksi. Nyt heitä oli vain viisi. Mitä oli tekeminen?
Tullako ulos, koettaa päästä alas takaoven kautta, paeta yli ketojen ja
kankaiden?
Samassa kuului alhaalta meteliä, raivoava joukko astuu rappusia; ne
olivat baijerilaiset, jotka olivat piirittäneet talon, olivat särkeneet
takaoven ja nyt hyökkäsivät sisään. Tuima tappelu syntyi. Eräältä
sotamieheltä kuula lävisti rinnan, kaksi otettiin vangiksi, sillä aikaa
kun kapteeni, joka veti viimesiä hengenvetojaan, makasi sängyssä suu
auki, nostaen käsivarsiaan aivan kuin antaakseen käskyjä.
Upseeri, joka komensi baijerilaisia, huomasi vihdoin Weissin ja
Laurentin. Mennen heidän luokseen, ärjäsi hän heille ranskaksi:
-- Keitä olette? Mitä te täältä tahdotte?
Tarkasteltuaan ja huomattuaan että he olivat savusta mustuneet, käsitti
hän kyllä. Hän haukkui heitä saksankielellä suut silmät täysi, raivosi,
että silmät päässä pyörivät. Hän nosti revolverinsa ampuakseen heidät,
kun sotamiehensä hyökkäsivät esiin, tarttuivat Weissiin ja Laurentiin,
jotka he raahasivat rappusista pihalle aina muuriin asti sellaisella
melulla ja elämällä että päällikköjen ääntä ei voinut kuulla.
Muutaman minuutin jälkeen, kun tuo vaalea kookas upseeri koetti
tyynnyttää joukkoaan, voivat molemmat ranskalaiset nousta katselemaan
ympärilleen.
Yhä useampia taloja sytytettiin palamaan. Bazeilles oli enään vaan
hiililäjä. Kirkon korkeista ikkunoista tuprusi liekki. Muutamat
sotamiehet, jotka olivat ajaneet erään vanhan naisen ulos huoneestaan,
pakottivat hänet antamaan heille tulitikkuja sytyttääkseen hänen
sänkynsä. Huoneisiin heitettyjen palavien olkitukkojen ja paloöljyn
tähden kiihtyi tulipalo kiihtymistään. Tämä oli hirveä näky.
Raivostuneet sotamiehet, jotka pitkällinen taistelu oli tehnyt
villipedoiksi, tahtoivat kostaa kuolleensa, joiden ylitse he huutaen ja
kirkuen marssivat. Joukko ulvoi savun ja säkenien seassa. Siellä
vallitsi ääretön hälinä, joka oli syntynyt kaikenlaisista äänistä,
kuolevien valituksista, tulen räiskynnästä ja rakennuksien
sortumisesta. Voi nähdä tuskin kyynärän vertaa eteensä. Suuria
lyijynvärisiä tomupilviä ajelehti ilmassa, kokonaan peittäen auringon;
katkera savun- ja verenhaju täytti ilman. Vielä tapeltiin kaikkialla,
joka nurkka hävitettiin perustuksiaan myöten, kaikki ihmisen villit
himot olivat hereillä; kuten verta janoovat eläimet ryntäsivät he
toistensa kimppuun.
Jo näki Weisskin huoneensa palavan. Sotamiehet olivat saapuneet
tulisoihtuineen, toiset edistivät liekkien leviämistä särkemällä
huonekulut ja viskaamalla pirstaleet tuleen.
Yht'äkkiä leimusi alakerta, savua tuprusi rakennuksen kaikista
halkeamista ja katosta. -- Viereinen värjäyslaitos syttyi palamaan; oi,
mikä surkeus! sydäntä kauhistutti kun liekkien keskeltä kuului pikku
Charlen ääni; hän makasi vuoteellaan houraillen kuumeessa; tuskissaan
huusi hän äitiänsä.
-- Äiti, minun on jano -- äiti, anna minulle vettä. -- Liekit rätisivät
ja vinkuivat tukahuttaen valitukset; nyt kuului ainoastaan vihollisten
korvia särkevät hurraahuudot.
Mutta yli liekkien äänen, yli kaiken rähinän kuului kauhea parahdus. Se
oli Henriette, joka tuli tavatakseen miestänsä. Hän näki miehensä
nojautuneena muuriin vastapäätä vihollisia, jotka latasivat pyssyjään.
Hän juoksi miehensä luo.
-- Oi Jumalani! Oi Jumalani! Mitä tämä on. Eivät he suinkaan aijo ampua
sinua.
Weiss katsoi tylsistyneenä häneen. Henriette! Hänen vaimonsa, jota hän
niin kauan oli ikävöinyt, niin tulisesti rakastanut, jota hän oli
jumaloinut!
Vavistus herätti hänet, hän oli kovin liikutettu. Mitä oli hän tehnyt?
Miksi oli hän jäänyt Bazeillesiin? Miksi olikaan hän ampunut vihollisia
sen sijaan että olisi mennyt vaimonsa luo niinkuin oli luvannut, niin,
mikä oli syynä siihen?
Hän näki kadotetun onnensa, katkeran eron, välttämättömän kuoleman.
Nähdessään Henrietten otsan olevan verissä tuli hän vallan kalpeaksi ja
kysyi ajattelematta mitä sanoi:
-- Oletko haavoitettu? -- Se oli mieletöntä tulla tänne -- -- --.
Mutta Henriette keskeytti hänet, tehden kädellään liikkeen ja virkkoi:
-- Ah, minulle -- ei se ole mitään ... pieni naarmu vaan... Mutta
sinä ... sinä --! miksi vartioitsevat he sinua?... Minä en tahdo, että
ampuvat sinut.
Upseeri, joka seisoi keskellä tietä, käski joukkonsa peräytymään
muutamia askeleita, ja lähti itse Weissin ja Henrietten luo. Nähdessään
nuoren naisen riippuvan hänen vankinsa kaulassa, huusi hän vihaisesti
ranskankielellä:
-- Noh! ... ei mitään tuhmuuksia ... ettekö kuule... Mistä olette? Mitä
te tahdotte?
-- Tahdon mieheni.
-- Teidän miehenne. Tuoko mies tuossa? Hän on kuolemaan tuomittu ja
tuomio on pantava täytäntöön.
-- Tahdon mieheni.
-- Malttakaa mielenne... Menkää tiehenne... Emme tahdo tehdä pahaa.
-- Olkaa järkevä, lähtekää pois, me emme tee teille pahaa.
-- Tahdon mieheni.
Upseeri huomasi nyt, että Henriette ei huolinut kehoituksista, jonka
vuoksi antoi käskyn riistää hänet miehensä luota, ja panna tuomio
täytäntöön. Mutta Laurent, joka tähän asti ääneti oli seurannut
tapahtuman menoa, virkkoi:
-- Kuulkaa, herra kapteeni, minä se olen, joka olen hävittänyt niin
paljo ihmisiä; minut voitte ampua, -- sehän on oikeus ja kohtuus --.
Sitäpaitsi ei minulla ole ketään, ei äitiä, ei vaimoa eikä lapsia, jota
vastoin tuo on nainut. Kuulkaahan, päästäkää hänet irti, niin voitte
minulle tehdä mitä tahdotte! --
Aivan mielettömänä huusi kapteeni:
-- Mitä metkuja tämä on? Tehdäänkö minusta pilkkaa vasten silmiä.
Viekää hänet pois ja paikalla!
Tämän käskyn lausui hän saksankielellä. Tanakka baijerilainen sotamies
astui esiin, suurine päineen, punaisine partoineen ja tukkineen.
Hänellä oli leveä tylppänenä ja suuret siniset silmät. Hän oli verissä
ja näytti pelottavalta karhulta, joka syödä rouskuttaa veristä
saalistaan.
Henriette huusi epätoivossa:
-- Tahdon mieheni! -- Antakaa hän minulle tahi tappakaa minut hänen
kanssaan!
Upseeri löi nyrkillä rintaansa sanoen, ettei hän ole mikään pyöveli,
joka tappaa syyttömiä. Henriette ei ollut rikkonut mitään, jonka vuoksi
upseeri lupasi ennen lyödä kätensä poikki kuin koskea hiusta hänen
päässään.
Kun baijerilainen lähestyi, kietoi Henriette kätensä Weissin ympäri:
-- Oi oma ystäväni, minä pyydän sinua, minä rukoilen sinua, anna minun
kuolla kanssasi, älä heitä minua!
Suuret kyyneleet vierivät miehen silmistä; mitään vastaamatta koetti
hän irroittaa olkapäiltä ja vyötäsiltä onnettoman vaimonsa kädet.
-- Sinä et siis enään rakasta minua, koska tahdot kuolla ilman minua.
Pysy kiinni minussa, he eivät sitä kauan jaksa kärsiä, vaan ampuvat
meidät molemmat.
Weiss irroitti tuon pienen käden, painoi sen huulilleen, suuteli sitä
koettaessaan saada toistakin irtautumaan.
-- Ei, anna minun kuolla; en tahdo kauemmin elää!...
Vihdoin oli Weissillä molemmat kädet omissaan. Tähän asti oli hän ollut
mykkänä, oli välttänyt puhua. Nyt kuiskasi hän hiljaa sydämmellisesti:
-- Hyvästi Henriette! Hyvästi rakas vaimoni! --
Samassa työnsi hän Henrietten suuren punapartaisen sotamiehen luo, joka
vei hänet pois. Henriette taisteli vastaan ja huusi kauheasti, kun
sotamies, varmaankin rauhoittaakseen häntä, puhui käheällä äänellään.
Viimeisiä voimiaan käyttäen nosti Henriette päätänsä, katsoi Weissiin
päin ja näki kaikki, mitä siellä tapahtui.
Se kesti tuskin kolmea sekuntia. Lornjettinsa, joka
hyvästijättöhetkellä oli pudonnut, pani Weiss kiireesti nenälleen aivan
kuin voidakseen nähdä kuolemaa silmästä silmään. Hän astui pari askelta
taaksepäin, nojautui muuria vasten, pani kätensä ristiin rinnalle; --
ja pyöreillä kasvoillaan loisti innostuksen tuli, joka antoi niille
ihailtavan heijastuksen ja rohkeuden. -- Hänen vieressään seisoi
Laurent kädet taskuissa. Häntä näytti tämä hirveä tapaus liikuttaneen,
nämä kurjat ihmiset, jotka hentoivat ampua miehen vaimon silmien
edessä. Hän ojentihe suoraksi ja lausui halveksien:
-- Kirotut aasit!
Mutta upseeri nosti miekkansa, molemmat kaatuivat: puutarhuripoika
kasvot maata vasten, toinen kylelleen. Weiss teki viimeisen
kuumeentapaisen liikkeen, vilkkui silmillään ja avasi suutaan
sanoakseen vielä jotain, -- ja niin oli kaikki lopussa. Saksalainen
upseeri meni hänen luokseen, potkasi häntä jalallaan nähdäkseen oliko
hän kuollut.
Henriette oli nähnyt kaiken tämän, nähnyt kuolevan viime katseen
etsivän häntä, nähnyt onnettoman kuolemankamppailun, oli nähnyt suuren
saappaan potkivan ruumista. Hän ei enään huutanut, seisoi aivan ääneti
ajatuksiinsa vaipuneena. Äkkiä heräsi hän mietteistään, puri
raivoissaan kättä, jonka sai hampaihinsa. Baijerilainen päästi kimakan
tuskanhuudon -- kaatoi hänet -- Henriette tahtoi kuolla. Heidän
kasvonsa koskivat toisiaan eikä hän ikinä voinut unohtaa suuria
raivoavia silmiä, punasta partaa ja verin tahrattua tukkaa.
Henriette ei muistanut mitä siellä myöhemmin tapahtui. Hän ei ajatellut
muuta kuin miten olisi voinut päästä kuolleen miehensä luo ja tuoda
hänen ruumiinsa mukanaan. Mutta kuten pahassa unessa tuli kaikenlaisia
esteitä, jotka pidättivät häntä joka askeleella.
Taasen kuului pyssynlaukaus; liikettä syntyi vihollisten kesken;
merisotaväestö tuli näkyviin. Tappelu alkoi ja taisteltiin niin
rajusti, että nuori vaimo viskattiin kujaan keskelle hurjistuneita
sotilaita. Muuten tappelun tulos oli jo ennakolta varma, sillä oli
liian myöhästä nyt enään valloittaa kylää takaisin.
Puolessa tunnissa lyötiin merisotaväestö. He puolustivat itseään
innokkaasti ja rohkeasti, mutta vihollinen sai lisäjoukkoja ja
karkoitti heidät kaikkialta, niityiltä, teiltä jopa Montivilliersin
puistostakin.
Ei mikään voinut saada heitä pois kylästä, jonka olivat niin kalliisti
ostaneet, jossa useita tuhansia makasi savun, veren ja liekkien
keskellä.
Nyt päättyi hävitys. -- Torilla makaavat kuolleiden ruumiit ja
hajanaiset jäsenet, kadun kulmissa savuavat läjät olivat todisteena
kauheasta turmiosta, joka oli kylää kohdannut.
Bazeilles oli enään vaan verinen, savuava tulikenttä.
Viimeisen kerran näki Henriette pienen talonsa, jonka katto ja seinät
syöksyivät alas räiskyvän kipinäpyörteen kohotessa ilmaan. -- Ja tuolla
muurin luona makasi hänen miehensä, kuolleena, vihollisen kuulan
surmaamana.
Mutta jälleen temmattiin hän mukaan; peräytymistorvien äänet soivat
hänen korvissaan kuin tuomiopäivän pasuunat; hän joutui sotamiesten
joukkoon, jotka vetäytyivät takaisin. Hän oli kuin kuollut, kuin hylky,
joka ajelehtii sinne tänne voimatta vastustaa.
Tietämättä miten hän tuli perille, joutui hän Balaniin, ventovierasten
ihmisten luo. Siellä hän eräässä keittiössä, pää pöytään nojautuneena,
itki katkerasti.