Henriette ei ummistanut silmiään koko yönä. Hän ei voinut nukkua kun
tiesi miehensä olevan Bazeillesissa, lähellä vihollista. Turhaan hän
muistutteli itselleen, että Weiss lupasi palata kotiin heti vaaran
uhatessa, ja hän kavahti istualleen joka silmänräpäys, luullen
kuulevansa miehensä askeleet portaissa.
Noin kymmenen aikaan hän ennen maata panoansa avasi ikkunan ja katseli
ajatuksiin vaipuneena pimeyteen. Tuskin eroitti enää kivitystä
Voyardkadulla, joka ammotti mustana korkeiden, vanhojen rakennusten
välissä. Kaukana, latinakoulun luona, paloi uninen kaasulyhty ja
kadulta nousi salpietarin sekanen kellarin haju; äkäsen kissan
naukuminen, jonkun sotamiehen raskaat askeleet häiritsivät
hiljaisuutta. Sitäpaitsi kuului tavatonta liikettä joka puolelta
kaupunkia, hevosella ajoa ja yhtämittaista jytinää, joka kammotti
häntä. Tykyttävällä sydämmellä hän odotti ja kuunteli, kuunteli turhaan
miehensä tuttuja askeleita, ei tullut, ei kuulunut kääntyväksi kadun
kulmasta.
Tunnit lipuivat tiehensä, ja hän pelästyi kun näki äkkiä etäällä,
vallin toisella puolella, soihtuja ja valkeita. Oli pilkko pimeä, hän
ei tahtonut muistaa paikkoja. Laaja, välähtelevä pinta siellä alhaalla
oli varmaankin veden alle lasketut niityt. Mutta mitä tulia ne nuo
olivat, joita sytyteltiin ja sammuteltiin Marféen puolella?
Joka puolella niitä näkyi yössä tuikkimassa, Pont-Maugissa, Frenoissa,
Noyersissa vilkkuivat salaperäiset tulet ikäänkuin lukemattomien,
eteenpäin liikkuvien ihmisjoukkojen keskeltä. Ja oudot kammottavat
äänet kasvoivat, hän luuli kuulevansa hevosten päristämistä, aseitten
helinää, astuntaa, kuin mahtava ratsuseurue, kokonainen kansa olisi
lähtenyt vaeltamaan tässä tuonelan pimeydessä. Ja yht'äkkiä pamahti
tykinlaukaus, yksi ainoa, jyrähti ukkosen voimalla ja sitten seurasi
syvä hiljaisuus. Hän vavahti, tunsi verensä hyytyvän. Mitä se oli?
Merkkikö, että joku liike oli onnellisesti suoritettu, ilmoitus, että
kaikki oli valmiina, että aurinko saattoi nousta.
Kello kaksi heittäytyi Henriette riisuutumatta vuoteelleen jättäen
ikkunan auki. Hän ei jaksanut enää olla pystyssä. Minkätähden hän
_nyt_ vapisi pelosta ja kauhusta, hän, joka aina oli niin
levollinen, joka tavallisesti tyyneydellä otti vastaan kaikki elämän
koetukset? Viimein hän vaipui levottomaan uneen tuntien koko ajan
onnettomuuden aavistuksen ahdistavan itseään kuin painajaisen.
Jälleen pamahti tykinlaukaus, vaan tällä kertaa sitä seurasi toinen ja
sitten taas toisia yhtä mittaa. Hän nousi kylmästä väristen istualleen.
Missä hän oli? Hän ei tuntenut omaa makuusuojaansa, hän oli ikäänkuin
sankkaan sumuun kiedottuna. Ja sitten hänelle selvisi, että aamu-usva
oli tunkeunut avoimesta ikkunasta huoneesen. Joka silmänräpäys eneni
kanuunain jyske. Hän hyppäsi ylös ja juoksi ikkunan luo kuuntelemaan.
Silloin löi Sedanin kirkon kello neljä.
Päivä sarasti, harmaana ja likasena punaseen vivahtavassa sumussa. Hän
ei eroittanut mitään, ei edes koulukartanoa, joka oli niin lähellä.
Taivaan Jumala, mistä, mistä se ampuminen kuului? Hän ajatteli
ensimmäiseksi veljeään, sillä pauke kuului nyt hiljempaa ja niinkuin
pohjosesta, kaupungin yläpuolelta. Vaan sitten se hänestä taas kuului
edestäpäin, Bazeillesista, ja hänen sydämmensä kutistui kokoon pelosta
miehensä tähden. Niin, varmaan nyt tapeltiin Bazeillesissa, varmaan!
Mutta hän rauhoittui jälleen, ääni tuntui tulevan enemmän oikealta.
Ehken he ottelivat Doncheryssä, muistaakseen oli silta jäänyt
purkamatta. Epätietoisuus vaivasi häntä; Bazeillesissa vai
Doncheryssäkö se oli? Voi, hänen oli mahdoton varmasti päättää --
korvissaan humisi, kohisi, paukkui. Hän ei jaksanut enää sitä
kuunnella, hänen täytyi lähteä ulos, täytyi saada tietää. Ja
heitettyään huivin hartioilleen, hän riensi Voyardkadulle.
Vaan ulos tultuaan täytyi hänen pysähtyä hetkeksi ennenkun uskalsi
lähteä eteenpäin, kaupunki ei ollut koskaan näyttänyt hänestä niin
peloittavalta, katu oli musta kuin hauta sakean sumun alla. Aamuhämärä
ei ollut vielä päässyt tunkemaan märille kiville saakka, vanhojen
savustuneiden talojen väliin. Voyardkatua astuessaan hän ei nähnyt
muuta kuin kaksi turkolais-sotilasta ja naisen, jotka istuivat syvällä,
kurjassa pienessä kapakassa unisen talikynttelin valossa. Maquakadulla
vasta oli hiukan liikettä, sotamiehiä hiipi porttikäytävissä, -- olivat
varmaan arkoja nahastaan ja etsivät lymypaikkaa --, täällä eräs
kyrassieeri etsi kapteeniaan ja paukutti kiroillen ja noituen oville,
tuolla kapusi koko perhekunta rattaille, hikoillen tuskasta ja pelosta,
että heidät vaara yllättää, ennenkun pääsevät Bouilloniin, Belgian
puolella, jonne toinen puoli Sedanin asukkaista oli kahtena viimesenä
päivänä paennut.
Hän kääntyi ruununvoudin asunnolle; siellä varmastikin tiedetään, missä
taistelu on. Ja hänen päähänsä pisti oikaista pikkukatuja myöten,
joilla ei liikkunut niin paljon ihmisiä. Vaan Fourkatu ja Laboureurkatu
olivatkin täynnä kanuunia etulaitoksineen ja ruutivaunuineen, jotka oli
edellisenä päivänä tuotu ja sitten sinne sokkeloon unohtuneet. Siltä
ainakin näytti, sillä väkeä ei ollut missään. Ne olivat niin hyljätyn
näkösiä ja katu oli autio. Puistatti katsellessa sellaista joukkoa
hyödyttömiä ampumavehkeitä. Hänen täytyi siis kääntyä takasin ja mennä
latinakoulun ohi sekä Suurtakatua "Eurooppa" nimisen hotellin ohitse.
Portilla seisoi lähetti pidellen suitsista hevosia esikuntaupseereille,
joiden puhe kuului valaistusta ruokasalista.
Turennen puistossa sekä Rivagetorilla oli vieläkin enemmän ihmisiä;
levottomia ryhmiä, joissa oli naisia ja lapsia, aaltoili sinne tänne
joka suunnalla. Ja siellä hän näki erään kenraalin tulevan kiroillen
"Kultarististä", nousevan ratsunsa selkään ja lähtevän nelistämään
ikäänkuin olisi tahtonut ajaa kumoon kaikki ihmiset. Hän aikoi ensin
mennä raatihuoneelle, vaan kääntyi sitten Siltakadulle ja lähti
ruununvoudin talolle.
Ja Sedan ei ollut vielä milloinkaan ennen tehnyt häneen niin surullista
vaikutusta, se oli kuin onnettomuus jo olisi sen omakseen leimannut.
Talot näyttivät kuolleilta, toiset autioina ja tyhjinä, toisissa olivat
ikkunat sekä ovet tarkasti suljetut ja niiden takana valvoivat
unettomat tuskastuneet ihmiset ratkasevaa hetkeä odottaen. Kaikki
näytti niin viluiselta ra'assa aamuilmassa; kaduilla ei elämä vielä
ollut oikein herännyt, mutta joka paikassa näkyi jälkiä hämmennyksestä
ja pelosta ja paosta. Päivä valkeni valkenemistaan; kello oli puoli
kuusi ja tykinpauke kuului paljoa heikommin korkeiden mustien talojen
välissä.
Henriette tunsi ruununvoudin portinvartijan tytön, pienen
vaaleatukkaisen, suloisen Rosen, joka kävi työssä Delaherchen
tehtaalla. Äitinsä ei ollut kotona, vaan Rose otti hänet hyvin
ystävällisesti vastaan.
-- Voi, rakas rouva, me olemme nääntymäisillämme! Äiti laskeutui
hetkeksi pitkälleen, kun tuskin enää jaksoi seista. Hän on valvonut
koko yön, portti ei saa olla hetkeäkään kiinni tässä hujakassa.
Ja ennenkun Henriette ennätti mitään kysyä, alkoi hän kertoa viime
päivien ihmeitä.
-- Marsalkka nukkui hyvästi koko yön, vaan keisari parka! te ette voi
aavistaa, miten hän kärsii... Ajatelkaas, eilen kun minä olin siellä
auttamassa liinavaatteiden jakamisessa ja menin keisarin makuusuojan
ohi, niin kuului sieltä vaikeroimista, voi, te ette usko, ihan minun
sydäntäni repi se vaikeroiminen... Kyllä hänellä mahtaa olla kauheat
tuskat, koska täytyy sillä tavalla valittaa. Kun on ihmisiä läsnä, niin
hän koettaa hillitä itseään, vaan yksinään, hyvänen aika miten
surkeasti hän huutaa. Koko ruumistani vapisutti kun kuulin, kuka siellä
niin sairaana on.
-- Missähän ne ovat koko aamun taistelleet, tietääkö Rose? kysyi
Henriette, vaan Rose ei antanut keskeyttää itseään.
-- Arvaattehan, että minun on käynyt säälikseni keisariparkaa ja tänä
yönä olen ollut neljä viisi kertaa hänen ovensa takana kuuntelemassa...
Ja koko ajan hän vaikeroi ja valitti, ei suinkaan liene ummistanut
silmäänsä koko yönä, ei suinkaan. Ihan on kauheata, että hänen täytyy
kärsiä sellaista tuskaa ja miettiä sen lisäksi kaiken maailman asioita.
Sillä rouva ei saata aavistaa, mitä elämätä ne pitävät hänen
ympärillään. Minä luulen, että ne ovat kaikki päästä pilalla! Juoksevat
ulos ja sisään, paiskeloivat ovia, ja uusia tulee yhä; toiset itkevät,
toiset ovat vihasia, ja elävät itsekukin miten haluttaa. Koko talo on
mullin mallin! Upseerit latkivat sisäänsä pullon suusta kaikki viinit
ja paiskautuvat sänkyihin saappaat ja kannukset jalassa!... Keisarista
vaan ei ole paljoa vastusta eikä hän ota liikaa tilaa, -- kunhan on
nurkka, johon kyykähtää yksinään valittamaan!
Henriette uudisti kysymyksensä.
-- Missäkö tappelu on? Bazeillesissa, ja se alkoi jo varhain aamulla...
Sotamies ajoi tänne ja toi marsalkalle tiedon ja hän meni sitä heti
keisarille ilmoittamaan. Nyt on ehkä neljänneksen verran siitä, kun
marsalkka ratsasti pois, ja keisari taitaa myös lähteä, koska pukevat
parhaillaan. Äsken juuri näin, että laittoivat ja koristelivat hänen
kasvojaan kaikenmoisilla rasvoilla ja laitoksilla.
Nyt tiesi Henriette tiettävänsä ja lähti pois.
-- Hyvästi pikku Rose! Minun täytyy mennä.
Ja tyttö saattoi hänet portille sanoen vielä viimeseksi:
-- Jos mitä haluatte tietää, niin tulkaa vain tänne. Tiedänhän minä,
että teihin voi luottaa.
Henriette palasi kiireesti kotiinsa. Hän toivoi varmasti että mies oli
tullut kotiin hänen poissaollessaan ja pelkäsi hänen olevan rauhatonna
kun koti on tyhjä. Tultuaan lähelle hän katsoi odottiko miehensä häntä
ikkunassa, vaan ei, se oli selki selällään eikä näkynyt ketään. Ja
tyhjät olivat suojatkin, joiden läpi hän kiiti hämmästyneenä ja
väristen ra'asta kosteudesta, joka oli tunkeunut asuntoon. Ampuminen
jatkui yhä. Hän meni ikkunan luo. Nyt hän tiesi, mitä halusi tietää,
taistelu oli Bazeillesissa ja hän värähteli joka kerran kun
kuularuiskut paukkaen laukesivat ja kanuunat jymähtivät. Niiden ääni
tuntui lähenevän, taistelu kiihtyi joka hetki.
Minkätähden ei Weiss palannut? Olihan hän niin varmasti luvannut tulla
heti kotiin kun vihollinen ahdisti Bazeillesia! Hän tuli yhä
levottomammaksi, ajatteli kaikenmoisia esteitä, tie oli kenties tukossa
eli kranaattisade niin ankara, ettei hän tahtonut lähteä. Vai
olisikohan tapahtunut onnettomuus? Ei ei, sellaista hän ei tahtonut
ajatella, täytyi pitää kiinni toivosta, ett'ei kadottaisi rohkeuttaan.
Sitten hän mietti itse lähteä Bazeillesiin miestään vastaan, vaan
pelkäsi sivuuttavansa hänet tiellä ja mikä hänen eteensä silloin
tulisi! Weiss olisi jos kuinka levoton, jos ennättäisi ensin kotiin.
Sitäpaitsi oli sellainen yritys varsin tuhmanrohkea, oli; mutta vaikka
hän ei koskaan tahtonut pitää melua itsestään oli hänestä kumminkin
luonnollisinta, että mies ja vaimo ovat vaaran hetkellä yhdessä.
Mutta samassa juolahti Delaherche hänen mieleensä.
-- Sinne minun täytyykin mennä!
Isäntähän oli myös ollut yötä Bazeillesissa ja tietää varmaan jotain
Weissistä. Hän riensi alas ja meni suoraan käytävän kautta, joka johti
heiltä tehdasrakennukseen. Tultuaan vanhaan puutarhaan, joka nyt oli
kivitetty ja josta ei enää ollut muuta jälellä kuin suuri viheriä
satavuotisten jalavien varjoama ympyrä, näki hän hämmästyksekseen
vahtisotamiehen vaunuliiterin ovella. Sitten hän muisti kuulleensa,
että seitsemännen osaston rahastoa säilytettiin täällä Delaherchen
tehtaalla ja hänestä tuntui kummalliselta ajatella, että täällä löytyi
niin paljon kultaa, monia miljoonia, sanottiin, ja vallien ulkopuolella
ihmiset tappelivat ja surmasivat toisiaan. Mutta juuri kun hän aikoi
nousta kyökinportaita ylös häntä kohtasi uusi ihme, jotain niin
tavatonta, että astui kolme neljä porrasta alas ja jäi miettimään,
tokko uskaltaakaan enää mennä Gilberten luo. Eräs sotilas, eräs
kapteeni livahti hänen ohitsensa, nopeasti ja äänettömästi kuin näky,
vaan hän ennätti kumminkin tuntea miehen samaksi, jonka oli usein
nähnyt Gilberten luona Charlevillessä. Hän palasi kartanolle ja vilkasi
makuusuojan korkeihin ikkunoihin, vaan uutimet olivat vielä kiinni.
Sitten hän teki äkkipäätöksen ja nousi rivakkaasti portaita ylös.
Ensi kerroksessa hän aikoi lapsuuden toverin ja ystävättären oikeudella
koputtaa Gilberten pukuhuoneen ovelle; olihan hän usein ennenkin käynyt
täällä aamusilla juttelemassa. Vaan se olikin raollaan, ikäänkuin joku
olisi kiireessään unohtanut lukita sen, ja hän astui estämättä
pukusuojaan sekä siitä hiljaa makuuhuoneesen. Se oli hyvin korkea ja
katosta riippuivat syvissä poimuissa raskaat, punaset samettiverhot
leveän vuoteen edessä. Ei kuulunut muuta ääntä kuin hiljainen tasainen
hengitys, nukkuvan rauhallinen hengitys, ja suojan täytti vieno
syreenin tuoksu.
-- Gilberte! kuiskasi Henriette.
Vaan hän ei herännyt; ja punaisten uutimien raosta tunkevassa heikossa
valossa lepäsi soma pyöreä päänsä toisen käsivarren varassa kauniin
tumman tukan ympäröimänä.
-- Gilberte!
Hän liikahti, venyttelihe, silmiään avaamatta.
-- Gilberte!
Nyt hän nosti päätään ja tunsi Henrietten.
-- Sinäkö se olet?... Mitähän kello lienee?
Kuultuaan, että se oli kuusi hän tuli vähän hämilleen, vaan koetti
peittää sitä ja torui leikillisesti, että Henriette oli hänet niin
aikaseen herättänyt.
Henriette kysyi Delaherchea ja hän vastasi nopeasti:
-- Eihän hän vielä ole tullut; ehken vasta yhdeksän ajoissa...
Minkätähden hän olisi näin aikaseen palannut?
Henrietten täytyi temmaista hänet onnellisesta huolettomuudestaan.
-- Taivaan tähden, Gilberte, Bazeillessa on taisteltu aikasesta aamusta
ja minä pelkään niin kovin kun mieheni on siellä.
-- Elä ensinkään pelkää!... Minun mieheni on niin varovainen, että hän
olisi aikoja palannut, jos siellä olisi ollut vähinkään vaara
tarjolla... Sinä saatat olla aivan huoleton niin kauvan kun hän on
poissa!
Nämä sanat rauhoittivat Henrietteä. Niin, Delaherche ei todellakaan ole
se mies, joka suotta vaaraan antautuu. Hän tuli heti rohkeammalle
mielelle ja riensi avaamaan uutimet, että valo pääsi huoneesen. Toinen
ikkunan puolisko jäi auki ja ampuminen kuului selvästi täyttäen
jyminällään saman suojan, joka muutamia minuuttia takaperin lepäsi
rauhan ja onnellisen hiljaisuuden vallassa.
Gilberte katseli silmät selällään selkeää aamutaivasta.
-- Mitä? Joko taistelu on alkanut?
Hänen paitansa lipui pois hienolta alastomalta olaltaan, joka näkyi
tumman tukan alta.
-- Voi Jumala, joko he nyt tappelevat näin aikaseen aamulla!... Se on
niin kauheata kaikki, koko sota!
Vaan Henrietten katse oli kiintynyt hansikkapariin pienellä pöydällä,
pariin valkosia sotilashansikkaita, ja hän peräytyi ehdottomasti
hämmästyksestä. Gilberte punastui ja veti hänet hämmentyneenä veltolla
liikkeellä vuoteen laidalle istumaan.
-- Minä aavistin, että sinä olit nähnyt ja tiesit kaikki!... Elä, rakas
Henriette, tuomitse minua kovin... Hänhän oli vanha ystävä, kerroinhan
sinulle jo siellä kotona Charlevillessä, muistathan...
Hän puhui hiljaa liikutetulla äänellä, vaan huulilla asui nauru.
-- Ja eilen ... eilen hän pyysi niin kauniisti, ja me näimme toisemme
pitkän, pitkän ajan kuluttua... Ja ajatteles, että hänen täytyy
taistella tänään ja kaatuu ehkä ... kuinka olisin voinut kieltää?
Henriette kuunteli miettiväisenä. Tämä kummastutti häntä, -- hän ei
pystynyt käsittämään Gilberteä. Varmaankin he olivat niin peräti
erilaiset. Hän ei ollut koko yönä eikä aamuna ajatellut muuta kuin
miestään sekä veljeään, jotka olivat hengenhädässä. Miten saattoi
ihminen, jonka lähimpiä kuolema joka silmänräpäys uhkasi, nukkua niin
makeasti ja näyttää iloiselta ja rakastuneelta?
-- Vaan miehesi, Gilberte, ja -- se toinen ... eikö sinun sydäntäsi
kirvele, ett'et ole heidän luonansa nyt? Etkö ajattele, että he ovat
vaarassa, että heidät saatetaan kantaa tänne raajarikkoina, kuoliaina?
Gilberte ojensi kauniit käsivartensa eteensä.
-- Ei ei, älä puhu tuollaista! Miksi sinä peljästytät minua juuri kun
olen herännyt?... En minä tahdo sellaista ajatella, ei ei, se on kovin
kauheata!
Ja Henrietten täytyi väkisinkin naurahtaa. Hänen mieleensä
muistui heidän lapsuutensa, jolloin Gilberten isä määrättiin
tullin tarkastajaksi Charlevilleen ja hän lähetti tyttärensä
Chêne-Papuleux'hön, kun hän oli ruvennut yskimään ja äitinsäkin oli
kuollut nuorena rintatautiin. Pikku Gilberte ei ollut kuin yhdeksän
vuoden vanha, vaan tavattoman vilkas jo ja mielistelevä, oli milloin
näyttelijätär, milloin kuningatar, koristeli itseään aina, säästi
kaikki hopeapaperit makeisista laittaakseen rannerenkaita ja
korvahetuloita. Ja samallaisena hän oli pysynyt, oli juuri sama iloinen
elämänhaluinen lapsi joutuessaan naimisiin metsävirkamies Maginotin
kanssa. Hän ei sietänyt Mezièresiä, joka oli ikäänkuin haudassa vallien
ja mäkien välissä, vaan jäi asumaan hauskaan Charlevilleen. Isä oli
kuollut ja hän eli aivan mielensä mukaan, sillä Maginot oli
hyväluontoinen, vähäpätöinen mies, joka ei koskaan sekaantunut vaimonsa
asioihin. Kaupungilla juteltiin paljon, vaan ei hänellä kumminkaan
ollut omallatunnollaan muuta vaarallisempaa kuin suhde kapteeni
Beaudoiniin, vaikka eli alituisessa upseeritulvassa, johon oli joutunut
översti Vineuilin kautta. Hän oli hyväsydämminen ja iloinen; halusi
olla ihailtu ja kaunis.
-- Se oli kumminkin hyvin pahasti tehty, että sallit hänen tulla tänne,
sanoi Henriette viimein vakavasti.
Gilberte laski hyväilevän pehmosen kätensä ystävättären huulille.
-- Henriette kulta, enhän voinut olla suostumatta tämän ainoan, ainoan
kerran... Tiedäthän, etten minä tahdo pettää uutta miestäni!
He eivät puhuneet enää mitään kumpikaan, vaan syleilivät toisiaan
hellästi. Hehän olivat lapsuuden ystäviä ja ymmärsivät, vaikka
olivatkin niin erilaiset, toistensa tunteet.
-- Voi kauheata tuota ampumista! huudahti Gilberte ylös hypähtäen.
Minun täytyy sukkelasti pukeutua!
Tykinpauke kuului taas kovemmin. Hän sieppasi vaatteensa ja puki
Henrietten avulla sukat ja kengät jalkaansa sekä otti kiireimmiten
aamutakin ylleen ollakseen valmis, jos tultiin alas käskemään. Juuri
kun hän oli kiertämässä hiuksiaan ylös kolkutettiin ovelle ja hän
riensi avaamaan.
-- Tule, tule vaan, rakas äiti!
Tavallisella ajattelemattomuudellaan hän laski anoppinsa huoneesen eikä
muistanut hansikkaita, jotka olivat vieläkin pöydällä. Henriette astui
pöydän luo ja koetti peittää niitä, vaan rouva Delaherche oli heti
sisään astuttuaan huomannut ne ja jäi kuin kivettyneenä ovelle
seisomaan. Sitten hän vilkasi ympärilleen ja katsoi pitkään leveätä
samettiverhojen kätkemää vuodetta.
-- Rouva Weisskö täällä onkin!... Oletko todellakin voinut nukkua,
Gilberte?
Nähtävästi hän olisi tahtonut sanoa vähän muutakin miniälleen. Voi tätä
avioliittoa, jota hän niin oli vastustanut, vaan jonka poikansa
vietettyään kaksikymmentä hiljaista vuotta mitättömän vaimon rinnalla,
solmi tuon nuoren, kevytmielisen naisen kanssa! Ja hän oli tehnyt
kaikki mitä oli voinut suojellakseen poikansa kunniaa pilkuttomana, --
ja nyt alkoi Gilberten menneisyys jälleen kummitella! Ei, tämä oli
liikaa, hänen täytyi keskustella poikansa kanssa... Hän ei voinut
sietää, että vanha kunniallinen nimensä tahrattiin!
Gilberte punastui kaulaa myöten ja sammalsi:
-- Kyllä ... nukuin minä pari tuntia... Julius ei ole vielä kotona!
Rouva Delaherche keskeytti hänet. Hän oli ollut koko aamun hyvin
levoton poikansa tähden, vaan hän oli vanhanaikainen, urhoollinen
nainen, joka ei suotta vaikeroinut. Ja nyt hän muisti, mitä varten oli
miniänsä luokse tullut.
-- Enosi, översti Vineuil on lähettänyt ylilääkäri Bourochen pyytämään,
että saisivat asettaa tänne ambulanssin... Hän tiesi, että meillä on
tehtaassa kyllin tilaa ja minä lupasin jo heidän käytettäväkseen
kuivaus-salin... Vaan ehkä on parasta, että sinä menet heidän
puheilleen...
-- Mennään, mennään heti, sanoi Henriette innostuneena.
Gilberteäkin översti Vineuilin ehdotus huvitti. Hän sitasi kiireellä
mustan pitsiliinan päähänsä ja he lähtivät kolmen makuusuojasta. Vaan
porttiholviin tultua he näkivät kadulla suuren väkijoukon. Matalat,
yhden hevosen vetämät vaunut vierivät hitaasti eteenpäin, ajajana eräs
luutnantti, ja he luulivat ensimmäisten haavoitettujen jo saapuvan.
-- Niin, niin, ajakaa vain pihaan... Täällä se on!
Vaan he huomasivat erehtyneensä. Haavoitettu, joka lepäsi vaunujen
perällä, olikin marsalkka Mac-Mahon ja hänet vietiin ruununvoudin
taloon. Saatuaan vaarallisen lihahaavan ylhäälle reiteensä oli hän
pikipäin sidottanut sen pienessä puutarhurin majassa, kannatuttanut
itsensä vaunuihin ja käskenyt viedä Sedaniin. Hän oli avopäin, toinen
jalka paljaana, ja univormun kultanauhat liassa ja veressä. Mitään
puhumatta hän kohotti päätään, katsoi väsyneesti ympärilleen ja
huomattuaan portilla naiset, jotka kädet ristissä häntä katselivat ja
joiden kasvoilla kuvastui syvää murhetta armeijaa kohdanneesta
onnettomuudesta, hän nyökäytti tervehtien päätään huulilla
surumielinen, isällinen hymy. Katuvierillä seisoskelevat ihmiset
nostivat lakkiaan ja juttelivat innokkaasti tapauksesta. Toiset
tiesivät senkin, että kenraali Ducrot oli määrätty marsalkan
seuraajaksi. Kello oli silloin puoli kahdeksan.
-- Entä keisari? kysyi Henriette kirjakauppiaalta, joka seisoi puotinsa
ovella.
-- Hän lähti noin tunti sitten, vastasi naapuri. Minä seurasin häntä,
näin ratsastavan ulos Balanin portista... Sanovat, että kuula on
reväissyt hänen päänsä poikki.
Vastapäätä asuva kauppias yhtyi puheesen.
-- Ei ole hätää! Tuo on kaikki kulkupuhetta! Kylläpähän ne kuulatkaan
huolivat muita kuin kelpo miehiä!
Marsalkan vaunut hävisivät ihmisjoukkoon, joka seisoi mustanaan
latinakoulun luona. Ja silloin hälveni sumu, aurinko heloitti
kirkkaasti ja lämpimästi kadulle. Vaan silloin huusi joku kovalla
äänellä:
-- Hyvät naiset, mitä te siellä teette? Täällähän teitä tarvitaan.
He kiiruhtivat sisälle ja näkivät edessään tohtori Bourochen, joka jo
oli viskannut virkapukunsa nurkkaan ja parhaallaan sitoi isoa,
valkoista esiliinaa vyötäisilleen. Hänen tavattoman suuri päänsä ja
voimakkaat jalopeurankasvonsa liekehtivät kiireestä ja toimihalusta
suuren lumivalkosen esiliinan yläpuolella, jossa ei vielä ollut
ainoatakaan veripilkkua. Ja hän näytti heidän mielestään niin
ankaralta, että olivat heti paikalla valmiit tottelemaan pienintä
viittaustaan ja olivat toisiinsa kompastua hänen asioitaan juostessaan.
-- Meillä ei ole ei mitään... Tuokaa tänne riepuja, pellavaista se
pitää olla, vanhoja lakanoita ... ja harmaita matrassia ... ja
näyttäkää minun miehilleni missä kaivo on!
He lensivät, nöyrempiä käskyläisiä hän ei olisi saanut mistään.
Tehdas soveltui mainiosti sairaalaksi. Valoisa kuivaushuone oli etenkin
kuin sitä varten tehty, -- siihen mahtui noin sata vuodetta -- ja
vieressä oli pieni vaja, jossa sopi toimittaa leikkaukset. Sinne
kannettiin iso pöytä, kaivo oli kolmen askeleen päässä ja ne, jotka
eivät olleet kovin pahasti haavoitettuja, saattoivat odottaa vuoroaan
nurmikolla. Vanhojen jalavien suojassa oli viileätä ja varjoisaa.
Bourochen mielestä oli viisainta heti asettautua Sedaniin; hän arvasi,
että joukot tulevat tungetuiksi linnan ympärille. Hän oli jättänyt
kaksi lentävää kenttäsairaalaa seitsemännen osaston luo Floingin
harjulle ja ne lähettivät, pikaisesti sidottuaan haavat, sairaat hänen
luokseen. Kaikki kantosotamiehet olivat liikkeellä, heidän tehtävänsä
oli kerätä haavoitetut kuulatuiskusta, ja sitäpaitsi siellä oli kaksi
reservilääkäriä. Muu väestö oli Bourochen muassa, kaksi osastolääkäriä
ja kolme alalääkäriä, jotka tarvittiin leikkauksissa auttamassa, kolme
apteekkaria ja tusina sairaanhoitajia.
Ylilääkäri torui ja riiteli myötään, hän ei voinut koskaan olla
levollinen.
-- Mitä pirua te siellä temmotte, ettekö te voi saada sitä alusta
siihen kunnollisesti?... Näyttäkää tänne!... Tuonne nurkkaan saattaa
kantaa olkia, jos eivät tilat riitä...
Tykit paukkuivat, hän tiesi, että hetken perästä on työtä yllin kyllin
ja heilui hiki päässä ja komensi, että kaikki olisi valmiina kun
verisiä, silvotuita ihmisiä alkaa tulla vaunulastittain. Vajassakin oli
tehtävä valmistuksia, eräälle pöydälle hän asetti lääkearkkuja ja
kenttäapteekkia, jotka jo avasikin valmiiksi, liinannukkakääröjä,
siteitä, kangasta, lastoja, sekä toiselle kloroformipullon ja
rasvapurkin viereen kaikki leikkauskojeensa, koettimia, hohtimia,
veitsiä, saksia, sahoja, neuloja, joka laatua, mikä leikkaa, viiltää,
sahaa lihaa ja luuta. Mutta pesuastiata ei ollut.
-- Lieneehän teillä toki savikuppia, pyttyjä, sankoja, patoja, mitä
tahaan... Jotain täällä olla pitää, emmehän me voi tonkia veressä ja
tahrautua leukaa myöten!... Ja pesusieniä, ymmärrättekö, hankkikaa
minulle pesusieniä!
Rouva Delaherche riensi minkä kerkesi ja palasi heti kintereillä kolme
tyttöä, jotka kantoivat sylin täydeltä pesuastioita. Gilberte seisoi
leikkauspöydän luona. Hän viittasi Henrietten luokseen ja osoitti
puistatellen kiiltäviä teräsaseita.
He tarttuivat toistensa käsiin ja katselivat toinen toistaan
pelokkaalla, säälivällä katseella.
-- Hui, eikös olisi kauheata, jos leikattaisiin tuollaisella terävällä
veitsellä jalka eli käsi poikki!
-- Ihmisparat! mutisi Henriette ja vedet nousivat hänen silmiinsä.
Bouroche oli juuri asettanut pitkälle pöydälle patjan ja kiinnittänyt
vahakankaan sen päälle kun porttiholvista kuului kärryjen kolinata.
Ensimmäiset sairasvaunut ajoivat pihaan. Vaan ne toivat ainoastaan
kuusi helposti haavotettua, jotka istuivat vastatusten useimmilla käsi
siteissä tai päässä riepu. He pääsivät melkein omin voimin alas
vaunuista ja menivät tohtorin luo tarkastettavaksi.
Kun Henriette hellästi auttoi aivan nuoren sotamiehen, jonka olkapään
kuula oli lävistänyt, päältä takkia sattui hänen silmänsä pojan
rykmentin-numeroon ja hän huudahti:
-- Tehän kuulutte 106:n rykmenttiin! Oletteko Beaudoinin komppaniasta?
Ei, hän kuului Ravaudin komppaniaan, mutta hän tunsi kyllä korpraalin,
Jean Macquartin ja luuli melkein varmasti, ett'ei hänen komantonsa
vielä ollut käynyt tulessa. Henriette tuli iloseksi: hänen veljensä eli
siis! Jos nyt vain olisi saanut jotain tietoja miehestään, jota odotti
joka silmänräpäys.
Vaan samassa hän nosti päätään ja säpsähti hämmästyksestä. Delaherche
seisoi muutaman askeleen päässä keskellä miesryhmää ja kertoi
vaaroistaan ja vaivoistaan Bazeillesta palatessaan. Miten hän oli
tuohon ilmestynyt? Henriette ei ollut nähnyt portista tulevan.
-- Eikö Weiss ole teidän kanssanne?
Vaan Delaherche ei joutanut heti vastaamaan, hänen täytyi kertoa
Gilbertelle ja äitilleen, missä vaarassa hän oli ollut.
-- Odottakaa, niin selitän!
Ja hän jatkoi kertomustaan:
-- Ainakin kaksikymmentä kertaa olin tulla ammutuksi tällä matkalla.
Luotia ja kranaattia lensi kuin rakeita... Ja siellä oli keisari ...
rohkea mies!... Ja kun viimein pääsin Balaniin, niin lähdin juoksemaan
ja juoksin...
Henriette tarttui hänen käsivarteensa.
-- Mutta minne minun mieheni jäi?
-- Miehenne? Weiss, hän jäi sinne, hän!
-- Miten? Sinne, Bazeillesiin?
-- Niin, hän sai käteensä pyssyn, kaatuneen sotamiehen kiväärin, ja
ampuu...
-- Ampuu! Ja miksi?
-- Hän vimmastui niin ett'ei enää tietänyt mitä teki! Minä koetin
houkutella ja houkutella lähtemään, vaan kun ei tullut niin jätin --
tietysti.
Henriette tuijotti häneen silmiään räpäyttämättä. Kukaan ei puhunut
mitään. Hetken perästä Henriette sanoi levollisesti:
-- No, niinpä menen minäkin!
Hän Bazeillesiin? Millä ihmeen tavalla? Se oli kerrassa mahdotonta,
suurinta hulluutta maailmassa! Delaherche pelotteli luodeilla ja
kranaateilla, joita tuli satamalla, Gilberte piteli hänen käsistään
kiinni ja vanha rouvakin rukoili ja selitti, ett'ei hänen millään
muotoa pitäisi lähteä. Mutta hän vastasi hiljaa ja levollisesti:
-- Elkää puhuko mitään, minun täytyy mennä!
Ja hän pysyi päätöksessään, odotti vaan sen verran, että Gilberte solmi
mustan pitsiliinansa hänen päähänsä. Delaherche toivoi saavansa hänet
tieltä käännytetyksi ja sanoi lähtevänsä saattamaan ainakin Balanin
portille. Vaan silloin hän huomasi vahtisotamiehen, joka keskellä
lääkärien ja sairaanhoitajien kiirettä edestakasin käyskenteli
vaunuvajan ovella; ja hänen mieleensä juolahtivat seitsemännen osaston
miljoonat ja hänen täytyi hypätä katsomaan, olivatko ne vielä tallella.
Sillä välin Henriette jo ennätti portista ulos.
-- Mutta odottakaa nyt taivaan nimessä! Te olette, niin totta kuin
elän, samanlainen huimapää kuin miehenne!
Toiset sairasvaunut kääntyivät pihaan, Henrietten täytyi pysähtyä,
kunnes ne ajoivat portista. Nämä olivat paljon vaarallisemmin
haavotettuja ja heitä ei ollut kuin kaksi, pitkällään pienillä
lavoilla. Toiselta oli mennyt käsi tyyten mäsäksi ja kupeessa oli
reikä, toisella ei ollut jalkateriä enää. Tohtori Bouroche nostatti
hänet heti pöydälleen ja alotti ensimmäistä leikkausta apulaislääkärien
sekä sairaanhoitajien ympärillä häärätessä. Rouva Delaherche ja
Gilberte istuivat nurmella kääreitä leikellen.
Tehtailija tavoitti pian Henrietten.
-- Elkää nyt, hyvä rouva Weiss, tehkö sellaista mielettömyyttä!...
Miten te löydätte siellä Weissin? Eikähän se ole sanottu, että hän enää
perillä onkaan... Minä vakuutan teille, että nyt on aivan mahdotonta
päästä Bazeillesiin.
Vaan Henriette ei kuunnellutkaan. Hän kiiruhti askeleitaan ja kääntyi
Ménilin kadulle päästääkseen suoraan Balanin tielle. Kello oli melkein
yhdeksän ja Sedania ei synkistänyt enää aamun harmaa väritys. Heleä
auringonvalo muodosti syviä varjoja talojen seinustalla, hätääntyneitä
ihmislaumoja tunkeili kaduilla, jossa ehtimiseen laukkasi sanantuojia
ja -viejiä. Muutamien aseettomien sotamiesten ympärille oli muodostunut
ryhmä. He olivat juuri saapuneet, toiset lievästi haavotettuina, toiset
ylen hermostuneina, huutaen ja viuhtoen käsillään. Eikä kaupunki olisi
sittenkään suuresti eronnut tavallisesta arkiolostaan, ell'eivät puodit
olisi olleet kiinni ja uutimet ikkunoita peittämässä. Ja lisäksi
alituinen tykinpauke, joka pani maan jalkojen alla, seinät, vieläpä
katotkin tärisemään.
Delaherche riensi äänetönnä Henrietten rinnalla ristiriitaisten
ajatusten vallassa. Hänen velvollisuutensa olisi ollut seurata tätä
yksinäistä, turvatonta naista, vaan miten uskaltaa, hirvitä lähteä
jälleen kuulatuiskuun Bazeillesin tielle? Mutta Balanin portilla heidät
eroittikin toisistaan upseerijoukko, joka ratsasti kaupunkiin. Siinä
olikin kauhea tungos, kaikki olivat rientäneet sinne uutisia saamaan.
Delaherche juoksi vähän matkaa ja palasi taas ihmistungoksesta
etsimään; vaan ei, Henriette oli kadonnut, hän oli varmaankin jo
ennättänyt lähteä maantielle. Ja tehtailija luopui turhasta
etsimisestään.
-- Sitä parempi! Mutta harmillista se sentään oli!
Portilta hän palasi takasin kaupunkiin ja kuljeskeli katuja ylös ja
alas, ett'ei vain mikään nähtävä jäisi näkemättä, mutta häntä vaivasi
kumminkin yhä kasvava levottomuus. Mikä tästä lopuksi tulee? Ja jos
sotajoukko joutuu tappiolle, niin eikös kaupunki tule hirveästi
kärsimään? Vastaukset näihin kysymyksiin olivat epävarmat, ne
riippuivat kokonaan asiain kulusta. Mutta hän vapisi sentään pelosta
ajatellessa tehdastaan Maquakadun varrella, josta kaikki arvopaperit
kumminkin oli viety varmaan kätköön. Hän suuntasi askeleensa
raatihuoneelle, jossa kaupungin valtuusmiehet olivat koolla. Siellä hän
viipyi koko kauvan, muuta uutta kuulematta kuin että taistelu oli
kääntynyt huonolle puolelle. Armeija ei tietänyt enää ketä totella.
Kenraali Ducrot oli ollut kaksi tuntia ylipäällikkönä ja silloin se oli
peräytynyt, vaan kenraali Wimpffenin päästyä ohjaksiin sitä taas
ajettiin eteenpäin. Ja tämä käsittämätön häilyväisyys, asemain jälleen
valloittaminen, joista juuri oli luovuttu, velttous ja suunnitelman
puute jouduttivat tappiota.
Delaherche astuskeli aina ruununvoudin talolle katsomaan, joko keisari
oli palannut. Mutta siellä hän ei kuullut muuta kuin että marsalkan
haava, joka juuri oli sidottu, ei ollut vaarallinen sekä että hän
nukkui levollisesti. Vaan tultuaan kello yksitoista kadulle jälleen oli
siellä vastassa pitkä jono pölyisiä ratsastajia, jotka ajoivat käyten,
ja heidän etunenässään keisari. Hän palasi oltuaan neljä tuntia
taistelukentällä, kuoleman kidassa, vaan kuolema ei ollut sittenkään
häntä huolinut. Tuskan hiki oli viruttanut pois maalin kasvoilta,
jäykistetyt ja mustatut viikset riippuivat veltosti suupielissä,
tuhanharmailla kasvoilla asui kuolemantuska. Eräs upseeri, joka jäi
Eurooppa nimisen majatalon luo, kertoi retkestä, sanoi, että he olivat
kulkeneet Moncellesta Givonneen pitkin kapeaa laaksoa ensimmäisen
osaston miesten keskessä, jotka saksilaiset olivat hätyyttäneet pienen
puron oikealle rannalle. Ja palanneet he olivat Givonnen tietä, jossa
vallitsi sellainen tungos, että jos keisari olisi vielä tahtonut
kääntyä takasin, se ainoastaan suurimmalla vaikeudella olisi
onnistunut. Ja mitäpä hyötyä siitä sitäpaitsi olisikaan ollut?
Kun upseeri parhaallaan kertoi kertomustaan kuului peloittava rymähdys.
Kranaatti oli musertanut uuninpiipun Sainte Barben kadun varrella.
Siitäkös mylläkkä syntyi; joukosta kuului kimakoita naisten huutoja.
Delaherche painautui seinää vasten kun toinen rysäys kuului ja kaikki
ikkunanruudut läheisessä talossa murskautuivat pieniksi sirpaleiksi.
Mitä, jos he nyt rupeavat ampumaan Sedania! Hän hyökkäsi huimaa vauhtia
kotiinpäin. Hänen täytyi, täytyi paikalla saada varmuutta! Tehtaan
katolta näki laajalti kaupunkia sekä sen ympäristöjä.
Hän kipusi katolle ja tyyntyi heti. Taistelu oli kaupungin yläpuolella,
luodit saksalaisten pattereista Marféen ja Frenoisin harjuilla eivät
voineet vahingoittaa kaupungin taloja, vaan putoilivat Algierin
ylängölle. Ensin hän arveli, että ne kranaatit, jotka olivat vast'ikään
kaupungissa räjähtäneet, olivat jotenkin sinne eksyneet, sillä Sedania
ei vielä pommitettu, vaan lähemmin tarkastettuaan hän tuli siihen
päätökseen, että ne oli lähetetty vastaukseksi muutamiin laukauksiin,
jotka oli ammuttu linnan tykistöstä. Hän kääntyi pohjoseen päin ja
katseli linnoitusta, tuota suurta mustunutta rakennus-sokkeloa, joka
näytti suuremmoiselta ja lapselliselta samalla. Hänen mielensä kävi
niin haikeaksi sitä katsellessa. Mitä hyötyä siitä nyt oli ja sen
kanuunoista, joiden luodit lentelivät helposti toisesta taivaan
reunasta toiseen? Se ei ollut valmistaunut taisteluun. Ei sillä ollut
aseita, ei ruutia, ei miehistöä. Tuskin kolme viikkoa takaperin oli
kuvernööri muodostanut pienen joukon hyväntahtoisista kaupunkilaisista
hoitamaan niitä muutamia tykkiä, jotka vielä olivat kunnossa. Ei ollut
kuin seitsemän eli korkeintaan kahdeksan latinkia joka tykin osalle ja
niitä täytyi pitää säästäin, ammuttiin vain pari kertaa tunnissa,
kunnian vuoksi, sillä luodit eivät lentäneet lähimainkaan perille, vaan
putoilivat vastapäätä oleville niityille. Viholliset patterit
vastasivatkin vain silloin tällöin, ikäänkuin olisivat tunteneet
ylenkatsetta ja sääliä.
Nämä patterit vetivät ehdottomasti Delaherchen huomion puoleensa. Hän
tähysteli uteliaasti Marféen kumpuja kun muisti suuren kaukoputkensa,
jolla oli usein ympärystöjä katolta tarkastanut. Hän riensi sitä
noutamaan ja katseli palattuaan vainioita, puita, taloja sekä viimeksi
Frenoisin suurta patteria ja sen yläpuolella upseeriryhmää, jonka Weiss
oli Bazeillesista epäselvästi nähnyt. Mutta kiikarin avulla eroitti
Delaherche heidät aivan selvästi, näki kohta, että ne olivat ylempiä
upseereja ja arvasi johonkin esikuntaan kuuluviksi. Muutamia makasi
pitkällään nurmikossa, toiset seisoivat ryhmissä. Ja heidän edessään
seisoi eräs mies ypö yksinään. Hän näytti kuivalta ja laihalta sekä oli
puettu yksinkertaseen sotilaspukuun, joka kumminkin ilmaisi
hallitsijan. Aivan varmasti siinä oli Preussin kuningas, pikkusena kuin
pikkulilli, kuin tinasotamies hänen kaukoputkensa lasissa. Vähitellen
hän tuli aivan varmaksi että oli arvannut oikein, eikä voinut enää
kääntää silmiään pois tuosta sanomattoman pikkuruisesta miehestä, jonka
kasvot eivät näyttäneet suuremmilta kuin nuppineulan pää.
Päivä ei ollut vielä puolessa ja kuningas seurasi armeijainsa
matemaattisesti tarkkaa, järkähtämätöntä marssia. Ne tunkivat eteenpäin
ennakolta määrätyitä teitään ja pitensivät yhä sotilas- ja tykkivyötä,
joka oli alkanut muodostua Sedanin ympärille. Vasen siipi, joka oli
tullut Doncheryn ketoa, jatkoi reittiään Saint-Albertin solalle
Saint-Mengesin ja Fleigneuxin ohi; ja hän näki selvästi XI:n
armeijaosaston takana, joka oli tulisessa taistelussa kenraali Douayn
joukkojen kanssa, V:n armeijaosaston metsän peitossa lähenevän Illyn
kiviristiä sillä välin kun patteriat vuorottelivat yhtä mittaa niin
että koko taivaan ranta näytti olevan yhtenä tulena. Oikea siipi otti
haltuunsa koko Givonnelaakson, XII:s osasto anasti Moncellen, kaarti
oli marssinut Daignyn kautta ja meni parhaallaan puron yli suunnaten
suoraan kiviristille, pakotettuaan kenraali Ducrotin vetäytymään
Garennen metsän taakse. Ponnistus vielä ja Preussin perintöprinssi
saattoi antaa kättä Saksin perintöprinssille aavalla tasangolla
Ardennin metsän laidassa. Kaupungin eteläpuolella ei näkynyt enää
Bazeilles, se peittyi tykkänään pölyyn ja savupilviin, joita tuprusi
palavista taloista.
Ja kuningas seisoi levollisena katsoen ja odottaen. Tunti ehkä, eli
kaksi, kenties kolmekin, tässä oli ainoastaan kysymys ajasta; toinen
rattaan hammas liittyi toiseen, hävityskone oli pantu liikkeelle ja
teki tehtävänsä. Iloisen säteilevän taivaan alla supistui
taistelutanner supistumistaan, pienten mustien pisteiden vimmattu
vilinä vetäytyi lähemmä Sedania. Ikkunan ruudut välähtelivät
kaupungissa, näytti kuin joku talo vasemmalla, Cassinen etukaupungin
puolella, olisi ollut tulessa. Mutta etempänä, Doncheryn ja Carignanin
seutuvilla lepäsivät kentät jälleen autioina, siellä vallitsi lämmin,
säteilevä rauha; Maasin kirkas pinta, elämästään iloitsevat puut,
laajat hedelmälliset vainiot, viheriät niityt värähtelivät puolipäivän
helteessä.
Kuningas kääntyi seurueensa puoleen kysyen jotain. Hän halusi tietää
kaikki, tuntea kaikki, olla elävässä yhteydessä noiden elävien
tomuhiukkasten kanssa, jotka hänen viittaustaan tottelivat. Oikealla
puolellaan liiteli ilmassa tykin pauketta pelästynyt pääskyparvi, yleni
korkealle ja katosi etelään päin.