Floingin harjulla puhalsi Gaude päivän koittaessa kaikista voimistaan
herätys-merkin sakeaan aamusumuun, vaan ilma oli niin täynnä kosteutta,
että iloinen toitotus milt'ei hukkui siihen. Ja miehet, jotka eivät
olleet edes pystyttäneet telttojaan, vaan makasivat vaatteisiinsa
kääriytyneinä murassa, eivät heränneet, nukkuivat yhtä sikeästi
liikuttamatta jäykkiä kasvojaan ikäänkuin henki jo olisi lähtenyt.
Heidät täytyi puistella hereille yksitellen ja he heittivät ympärilleen
rajuja katseita juurikuin olisivat todellakin kuolleista nousseet.
Vihdoin sai Jean Mauricenkin jaloilleen.
-- Mitä nyt? Missä me olemme?
Hän katseli säikähtyneenä ympäröivää harmaata usvamerta, jossa toverit
liikkuivat kuin haamut. Ei nähnyt kymmentä kyynärää eteensä, oli aivan
mahdotonta tietää, missä päin Sedan oli. Vaan samassa jymähti kanuuna
jossain, hyvin kaukana.
-- Niin, niin tosiaan, tänäänhän tapellaan...! Hyvä juttu, että tästä
toki kerran tulee loppu!
Ympärillä toistettiin hänen sanojaan, synkkä tyytyväisyys vallitsi
väestössä, kaikki tahtoivat puistaa päältään tuon painajaisen,
tahtoivat kerrankin nähdä silmästä silmään vihollista, jota vastaan
olivat lähteneet ja jonka edellä olivat juosseet päiviä ja viikkoja.
Vihdoinkin saivat lennättää preussiläisiin muutamia ruutilatinkia,
olivatkin jo tarpeeksi kanneksineet 90 patroonaansa; hyvä, että niitä
viimeinkin tarvittiin! Ja nyt niitä tarvittiinkin -- sen tunsivat joka
mies.
Mutta Bazeillesista alkoi taas selvemmin kuulua kanuunanpauke. Jean
kuunteli.
-- Missä ne ampuvat?
-- Luulisin, että se on virran luona, vastasi Maurice; vaan enpä totta
totisesti tiedä, missä oikeastaan olenkaan.
-- Kuule, hyvä ystävä mitä puhun, sanoi korpraali, pysyttele nyt minun
läheisyydessäni, sillä, näetkös, täytyy hiukan tietää asioita, ett'ei
mitään hulluuksia tapahdu... Minä olen tällaista ennenkin nähnyt ja
koen pitää silmät selällään molempain edestä.
Komanto napisi taasen ruuan puutetta! Ei saanut valkeata, ei voinut
löytää tikkuakaan kuivaa puuta moisella märällä ilmalla. Yksin
taisteluhetkelläkin tuntuivat vatsan vaatimukset yhtä jyrkkinä ja
kiusallisina kuin ennenkin. Sankaria he kenties voisivat olla, vaan
ruokaa piti olla! Ruoka oli tärkein asia; ilolla söivät, kulloin saivat
kupillisen hyvää keittoa, mutta suuttuivat silmittömiksi kun leipä
loppui.
-- Joka ei saa syömistä, niin sen ei ole pakko tapellakaan! selitti
Chouteau. Vieköön minut vaikka mikä, jos panen nahkani alttiiksi tänä
päivänä!
Suurikasvuinen maalarinsälli, vallankumouksen mies Montmartresta,
kapakkaseurain puheenjohtaja, sotki sekasin kaikki hyvät ja pahat kuin
oli kuullut.
-- Ja sitäpaitse! Eivätkös ne ole valehdelleet, ajaneet täyteen meidät
niitä juttujaan, että preussiläiset ovat nälinkuoliaita ja kaatuilevat
pitkin tietä, ett'ei niillä ole paitaa päällä, että ne ovat ryysyissä
ja resusia ja taudin syömiä!
Loubet remahti nauramaan irtonaista katupojan nauruaan.
-- Ehei, mepä nyt olemmekin huonommalla puolella! Me olemme
nälinkuoliaita ja kuljeksimme kuin mitkä kerjäläiset varpaat pitkällä
kengistä ja pussi selässä!... Entäs ne suuret voitot! Suuria
valehtelijoita ovat eikä voittajia, että muka Bismarck on vangittu ja
koko sotajoukko ajettu mihinhän lie rotkoon. Miksi ne meitä
luulevatkaan, kun uskaltavat sillä tavalla pilkata!
Pache ja Lapoulle kuuntelivat, puivat nyrkkiään ja kiristivät
hampaitaan. Kaikki muut olivat yhtä tuimina, sillä petolliset tiedot
vihollisesta ja sanomalehtien valheelliset kertomukset olivat
vaikuttaneet sanomattoman paljon pahaa miehistössä. Luottamus oli
poissa, he eivät uskoneet enää ketään eikä mitään.
-- Ei, sitä ei ilkeä mikään nähdä! jatkoi Chouteau, myötyjähän me
olemme, se selittää koko menon ja sen tiedämme joka mies!
Typeränsekainen Lapoulle hyppäsi pystyyn ja riehui kuin vimmattu:
-- Myödyt, luuletko, onko niin? Ovatko ne roistot uskaltaneet...
-- Myöneet meidät niinkuin Judas petti ja möi herransa ja mestarinsa!
mutisi Pache, joka aina toi esille vertauksia raamatusta.
Chouteau katsahti ylpeästi ympärilleen.
-- Vanha asiahan se on! Johan täällä puhuttiin, mitä ne itsekukin
saivatkin... Mac-Mahon pisti kolme miljoonaa taskuun ja toiset saivat
miljoonan mieheen, että houkuttelisivat meidät tähän ansaan... Viime
kevännähän kaupat tehtiin, Pariisissa, ja viime yönä ne ampuivat
raketin ilmaan, se oli merkki, että vihollinen hyökkäisi päällemme!
Chouteaun hävytön juttu suututti Mauricea. Hän oli usein nauranut hänen
sukkeluuksilleen, vaan tämä oli liikaa, tämähän turmeli aivan miesten
mielet ja riisti heiltä rohkeuden juuri taisteluun lähtiessä.
-- Miten te kehtaatte jutella tuollaisia tuhmuuksia! Tiedättehän
itsekin yhtä hyvin kuin minä, että ne ovat valhetta alusta loppuun!
-- Mitä? Valhetta? Vai valhetta, että meidät on myöty! Kuule, pidä sinä
suutasi vähän pienemmällä, maitovarsa, ehkä kuulut itsekin siihen
roisto- ja petturijoukkoon, koska olet niin kärkäs niitä puoltamaan?
Hän astui uhkaavasti Mauricen eteen.
-- Tiedätkös, herra, että sinulle voi pian käydä hyvinkin pahasti,
ellei ystäväsi Bismarck tulee apuun!
Toisetkin nurisivat, jonka tähden Jeanin täytyi käydä väliin.
-- Hiljaa ja paikalla! Minä ilmoitan jokaisen, joka pitää vähänkään
ääntä!
Vaan Chouteau nauroi ja vihelsi. Hän välitti viisi niistä ilmiannoista!
Jos hän tappeli eli oli tappelematta, niin eikös se ollut hänen oma
asiansa: ketä se koski, jos hän säästi yhden patroonan muidenkin
varalta kuin preussiläisten. Nyt, kun taistelu oli alkamaisillaan,
hävisi hänestä viimenenkin velvollisuuden tunto; ja minkäpä hänelle
teki! Hän lähti silloin kun halutti. Ja hän lateli taas törkeyksiään,
yllytti toisia korpraalia vastaan, joka ei pitänyt huolta, että he
saisivat edes ruokaa. Kenenkäs muun syy se oli kuin hänen, ett'eivät
olleet moneen Herran päivään saaneet sitä eli tätä suuhunsa. Muilla
komannoilla oli ollut sekä lihaa että lientä. Mutta herra korpraali ja
hänen ystävänsä, tämä toinen herra, olivat olleet tyttöpaikoissa
Sedanissa. Olipa nähty!
-- Sinä olet tuhlannut komannon rahat, niin olet; koetappas tehdä
tyhjäksi jos voit, renttu!
He raivostuivat yhä enemmän. Lapoulle pudisteli nyrkkiään Jeanin nenän
alla, hiljainen Pachekin oli niin hurjana nälästä, että vaati
selitystä. Loubet käyttäytyi kaikista järkevimmin, hän nauroi tapansa
mukaan ja arveli, että on sikamaista hyökätä omien kansalaisten niskaan
kun preussiläiset ovat ihan silmäin alla. Hän ei suvainnut tappelua
eikä rähinää ja vetosi rahasummaan, jonka oli saanut lähtiessään toisen
edestä palvelukseen.
-- Jos luulette ett'ei minun nahkani ole minkään arvoinen, niin siinä
erehdytte!... Minä näytän teille vielä mihin kelpaan.
Maurice ja Jean, joita heidän suunpieksämisensä alkoi kiukustuttaa,
vastasivat terävästi puolustaen itseään syytöksiltä, kun vahva ääni
huusi sumusta:
-- Mitä se on? Mitä riitaa se on? Ketkä lurjukset siellä toisiaan
haukkuvat?
Ja luutnantti Rochas ilmestyi, kepilakkinsa sateen ja päivän
haalistamana, nuttu napittomana, koko laiha pitkäsäärinen olento köyhän
ja kurjan näkösenä. Vaan silmät vilkkuivat kuitenkin taisteluintoa ja
viikset olivat pörhällään.
-- Herra luutnantti, huusi Jean, nämä miehet tässä sanovat, että
me olemme petetyt ... että kenraalit ovat myöneet meidät
preussiläisille...
Luutnantille ei tämä ajatus ollut aivan vieras, hänkin kaipasi
selitystä yhteen ja toiseen käsittämättömään tapahtumaan.
-- No, no, mitä se teihin kuuluu?... Eihän se teidän asianne ole!...
Teidän asianne on totella ja tapella ja koska preussiläiset nyt ovat
täällä, niin annetaan heille kerrankin sellainen selkäsauna, että
muistavat pitemmän aikaa!
Usvaverhon takana jymisivät Bazeillesin tykit. Rochas levitti kätensä.
-- Kuuletteko, pojat! Siellä he nyt ovat!... Ja nyt me annamme heille
pyssynperästä, eikö niin, pojat?
Kuultuaan tykinpauketta, ei luutnantti enää voinut muuta ajatella, ei
muistanut enää väsyttäviä marsseja, ei joukkojen kurjuutta, ei
Beaumontin tappiota eikä viimeistä surkeata matkaa Sedaniin. Nyt
loppuivat surut, nyt alkoi taistelu ja hän oli varma voitosta. Ei ollut
luutnantti oppinut mitään eikä mitään unhoittanut, hän halveksi
vieläkin koko sydämmestään "saksalaista", oli yhtä tietämätön kuin
ennenkin uudenaikaisesta sotataidosta ja luotti kuten sodan alkaessakin
järkäktämättömästi Ranskan onneen. Afrikassa, Krimillä, Italiassa,
kaikkialla olivat ranskalaiset joukot vieneet voiton, ja nytkö hän
epäilisi? Ei, siihen hän oli liian vanha!
Hän remahti leveään nauruun. Hänet valtasi halu osoittaa
myötätuntoisuuttaan väelle, joka rakasti häntä kuin yksi mies, vaikka
välistä pelkäsikin.
-- Kuulkaahan, lapset, ottaisitte ennen pienen naukun aamukylmään kuin
ilman aikojaan pärisette... Minä tarjoan, niin juotte minun
terveydekseni, eikö niin?
Ja hän veti suuresta taskustaan esille viinapullon ylpeydellä mainiten,
että oli saanut sen naiselta. Edellisenä päivänä oli hänet nähty erään
ravintolan takakammarissa liehakoimassa bufettineitiä, jota istutti
polvellaan. Miehet nauroivat ja ottivat kernaasti kun luutnantti kaatoi
taskumatistaan itsekunkin keittokuppiin osansa.
-- No, juokaa nyt pojat, juokaa tyttönne malja, jos teillä nimittäin
on, ja Ranskan kunniaksi. Olkaa iloisia pojat, niin olen minäkin!
-- Siinä luutnantti on oikeassa; teidän maljanne, luutnantti, ja
kaikkien iloisten poikien malja!
He kallistivat kuppia ja olivat tyytyväisen näkösiä. Pieni naukku oli
varsin paikallaan aamueineeksi, vihollista vastaan lähtiessä. Minkäpäs
tähden he eivät antaisi preussiläisiä selkään? Onhan onni ennenkin
äkkipäätä kääntynyt! Kertoihan luutnantti pahus Bazainen olevan
tulossa, että häntä odotetaan iltapuoleksi! Ja vaikka luutnantti sattui
innostuksessaan osoittamaan Belgiaan päin kun piti näyttää, mistä apua
tulee, toivoivat sekä Maurice että kaikki muut parasta. Ehken nyt
viimeinkin saavat korvata tappiot!
-- Mutta mitä me oikeastaan odotamme, herra luutnantti, kysyi joku.
Miks'ei jo marssita?
Rochas heilautti kättään, -- ei ollut saanut käskyä.
-- Onko kukaan nähnyt kapteenia? kysyi hän hetken perästä.
Jean muisti nähneensä hänen luikkivan yöllä Sedaniin päin, vaan järkevä
sotilas ei näe koskaan päällysmiehiään viran ulkopuolella. Hän ei siis
virkkanut mitään, vaan huomasikin kääntyessään varjon, joka lähestyi
aitoviertä.
-- Tuolla hän juuri tulee!
Kaikki hämmästyivät kapteenin siisteyttä: takki oli harjattu, saappaat
kiiltävän mustat ja hohtavan puhdas oli mies kiireestä kantapäähän,
toisen näkönen oli kuin luutnatti-parka.
-- Kas vain! huusi Loubet, kapteeni on löytänyt tavaransa!
Mutta miehet eivät vetäisseetkään suutansa nauruun, kapteeni Beaudoin
ei sietänyt leikkiä, hän oli hyvin arka arvostaan ja siitä syystä
melkein vihattu miehiltään. Ensimmäisestä tappiosta lähtien hän oli
aina äkäsen näkönen. Ollen innokas bonapartelainen ja suosittu
yläilmoissa toivoi hän suuria tulevaisuudelta, vaan huomasikin nyt maan
vapisevan jalkainsa alla ja lupaavan tulevaisuutensa tyhjään
raukeamaisillaan. Hänellä sanottiin olevan kauniin tenoorin, ja se oli
ollut usein suureksi hyödyksi, ja muutenkin hän oli lahjakkaanlainen
mies, vaikka ei välittänyt syvemmin tutustua sotataitoon; hän oli
parhaasta päästä seuramies ja rohkea myös kun tarvittiin, vaikka ei
liiaksi koskaan.
-- Tavaton sumu, sanoi kapteeni tyytyväisenä kun oli jälleen keskellä
omaa komppaniaansa, jota oli hakenut puolen tuntia.
Samassa tuli marssikäsky, pataljoona lähti liikkeelle. Virrasta mahtoi
nousta uusia sumuaaltoja, sillä he saivat melkein hapuilemalla pyrkiä
eteenpäin kosteassa valkosessa usvassa, joka tarttui vaatteisiin kuin
tihkusade. Ja eräässä tiehaarassa näki Maurice äkkiä översti Vineuilin
suorana ja jäykkänä hevosensa selässä, kalpeana kuin äänetön suru,
ratsun väristessä aamusumussa ja päristellen päätään käännellessä
tykinääntä kohti. Kymmenen askeleen päässä seurasi virkaatekevä
luutnantti rykmentin lippu kädessä. Se oli jo vapautettu kääreestään ja
liehui haaveellisesti ylhäällä huurusuikaleiden seassa kuin värähtelevä
voitonmerkki, joka on katoamaisillaan. Kultanen kotka oli vesimärkä,
kolmenvärinen silkkikangas muuttunut, ruudinsavun mustaama ja luotien
repimä; kunnialegioonan risti, joka oli sidottu tankoon kiinni, vain
välkytteli loistavia emaljihaarojaan.
Lippu sekä översti katosivat uuteen usva-aaltoon ja pataljoona marssi
eteenpäin kuin kosteissa villoissa. Ensin kuljettiin alamäkeen, sitten
ylöspäin kapeata metsätietä. Sitten komennettiin: "Seis", ja joukot
jäivät seisomaan täysissä tamineissa, ase jalalla paikaltaan
liikahtamatta. He mahtoivat olla jollain harjulla, vaan ei nähnyt
vieläkään pariakymmentä askelta eteensä. Kello oli seitsemän,
tykinpauke kuului lähempää, Sedanin toisella puolella alkoivat uudet
patteriat ammunnan.
-- Niin, sanoi kersantti Sapin Mauricelle, tämä on minun viimeinen
päiväni!
Hän ei ollut avannut suutaan koko aamuna, kulki ajatuksiinsa
vaipuneena, tuijottaen lakkaamatta kauniilla puhuvilla silmillään
avaruuteen.
-- Mitä joutavata te nyt haastelette! sanoi Jean, kukapa sitä edeltä
tietää!... Voi tämä olla viimeinen päivä meille jokaiselle, vaan voi
taas olla niinkin, että pääsemme kaikki ehjin nahoin!
Sapin pudisti päätään.
-- Ei, minä tiedän, puhukaapa mitä puhutte ... tänä päivänä Sapin
kuolee!
Miehet kääntyivät katsomaan ja kysyivät, onko hän nähnyt sellaista
unta. Ei ollut, muuten tiesi ja tunsi.
-- Ja harmittaapa se koko lailla, sillä minä aijoin viettää häitä heti
sodasta palattuani.
Hän sulki silmänsä pariksi sekunniksi, ajatteli mennyttä elämätään.
Vanhemmillaan oli vähänen rihkamakauppa Lyonissa. Äiti oli lellitellyt
kaunista poikaansa, vaan isän kanssa hän ei sopinut ja jäi
sotapalvelukseen asevelvollisvuodet palveltuaan eikä tahtonut,
vallankin äidin kuoleman jälkeen, kuulla puhuttavankaan isän luo
palaamisesta. Kerran lupa-ajalla hän tutustui lähemmin erääsen
serkkuunsa Lyonissa, oppi rakastamaan häntä ja alkoi jälleen katsella
elämää valoisemmalta puolelta. Hän oli sopinut kihlattunsa kanssa avata
hänen myötäjäisvaroillaan pienen kaupan, sillä hän oli koko taitava
kirjoittaja ja luvunlaskija! Koko vuoden hän oli uneksinut pientä
kauppaansa ja pientä kotiaan.
Häntä palelsi, hän puisteli itseään ikäänkuin olisi tahtonut karkoittaa
luotaan jotain tuskallista ja sanoi toistamiseen:
-- Se on harmillista, vaan huomenna ei minua ole enää.
Kukaan ei vastannut; he seisoivat odottaen tietämättä olivatko selin
vai kasvot viholliseen päin. Sumusta kuului aika ajoin melua, rattaiden
jyrinää, miesjoukkojen astuntaa, kaukaista kavionkopinaa. Ne olivat
joukkojen liikkeitä, jotka huuruharso peitti heidän silmiltään;
seitsemäs osasto asettui taisteluasentoon. Vaan nyt alkoi selvitä.
Harso kohottautui, repeytyi suuriin siekaleihin, välistä vilahti jo
puun latva, taivas näkyi, kirkkaana ja heleänsinisenä. Ennenkun sumu
oli tykkänään haihtunut kiitivät Margueritten divisioonaan kuuluvat
afrikkalaiset jääkärit ohitse. Istuen komeasti satulassa, lyhyissä
takeissaan ja punaset vyöt vyöllä he ratsastivat ketteröitä,
hoikkajäsenisiä hevosiaan, jotka melkein peittyivät sälystön alle.
Toinen eskadroona riensi ohi toisen perästä, ilmestyi sumusta ja
ratsasti sumuun ikäänkuin olisivat sulaneet tihkusateessa. He olivat
tiellä, heidät lähetettiin etemmä, -- ja siten heitä oli kyörätty koko
sodan ajan. Käytettiin siellä täällä joskus vakoilemassa, vaan kun
kahakka alkoi, lähetettiin heidät laaksosta toiseen kuin kalliit,
tarpeettomat korukalut.
Maurice katseli heitä Prosperia ajatellen.
-- Ehkä se on hän, tuo tuolla.
-- Kuka? kysyi Jean.
-- Se poika Rémillystä, se tiedäthän, jonka veljen tapasimme Ochesissa.
Vaan jääkärit olivat jo kadonneet ja jälleen kuului kopsetta, joku
kenraaliesikunta ratsasti mäkeä alas. Jean tunsi prikaatikenraalin,
se oli Bourgain-Desfeuilles ja hän heilutti huimasti kättään.
Vastenmielistä oli ollut lähteä niin aikaseen ja luopua ravintolan
mukavuuksista. Sen näki jo kulmistakin. Äänensä kuului selvästi, kun
hän murahti toisille:
-- Niin, perhana vieköön, tuo tuolla; Mosel eli Maas vai mikä se on!
Silloin hälveni sumu. Se tapahtui äkkiä, aivan kuten Bazeillesissakin,
niinkuin olisi kohotettu esirippu näyttämöltä. Aurinko paistoi täydeltä
terältä ja Maurice tunsi heti paikat.
-- No, nyt tiedän, sanoi hän Jeanille, me olemme Algierin harjulla...
Näetkös, tuolla vastapäätä on kylä, Floing, ja tuolla alhaalla,
etempänä, on Saint-Menges ja vielä kauempana Fleigneux... Ihan taivaan
rannalla, tuolla, näkyvät Ardennit ja nuo pitkät harvat puut,
eroitatko, kasvavat Belgian rajalla.
Hän jatkoi selitystään viitoten kädellään. Algierin ylänkö oli viiden
tuhannen kyynärän pituinen tasainen vyö punertavaa maata, joka ulottui
Garennen metsästä Maasiin ja päättyi vasta niittyjen takana virran
rannalla. Seitsemännen osaston oli kenraali Douay asettanut tälle
harjulle ja surkutteli, ettei hänellä ollut enemmän miehiä, sillä nämä
eivät riittäneet puolustamaan niin pitkää linjaa ja ylläpitämään
yhteyttä ensimmäisen osaston kanssa, joka oli sijoittunut Givonnen
laaksoon Garennen metsästä Daignyyn.
-- Mitä? Eikös ole alaa kyllin!
Maurice pyöritti kättään etelästä länteen, taistelukentän yli, joka
näkyi koko laajuudessaan harjulle. Ensin oli Sedan, jonka linna kohosi
kaupungin kattojen yli, sitten Balan ja Bazeilles yhä sakenevien
savupilvien ympäröiminä, ja niiden takana mäet virran vasemmalla
rannalla, Liry, Marfée, Croix-Piau. Mutta etenkin Doncheryn puolelle
oli laaja näköala. Maasin sinertävä juova kiersi Igesin niemimaan, ja
harjulla näkyi Saint-Albertin tie, joka pujotteli virran partaan ja
korkean metsäisen rinteen välitse. Ylempänä yhtyi Vrignes-aux-Boista ja
Doncherysta tuleva tie tien risteykseen Maison-Rougen kohdalla.
-- Näetkös, tuota tietä me voisimme peräytyä Mezièrsiin.
Vaan juuri samassa jyrähti ensimmäinen tykinlaukaus Saint-Mengesistä.
Etempänä leijaili vielä muutamia sumupilviä, eikä voinut eroittaa muuta
kuin tumman lauman, joka liikkui Saint-Albertin solalle päin.
-- Kas niin, siinä ne nyt ovat, jatkoi Maurice hiljempaa. Nyt ne
katkasevat meiltä tien, nyt olemme hukassa!
Kello ei ollut vielä kahdeksaa. Tykit, jotka olivat jymähdelleet
Bazeillesista, alkoivat paukkaa idässäkin, Givonnen laaksossa, joka ei
näkynyt harjulle. Saksin perintöprinssi lähti juuri sillä hetkellä
liikkeelle ja törmäsi yhteen ensimmäisen osaston kanssa lähellä
Daignya, Chevalierin metsän laidassa. Ja kun XI:s preussiläinen osasto,
joka marssi Floingiin, samassa alkoi ampua kenraali Douayn joukkoja,
oli taistelu täydessä vauhdissa joka puolella, suuren taistelukentän,
monen peninkulman pituisen kentän, eteläpäästä pohjoseen.
Maurice huomasi, että oli tehty parantamaton virhe kun ei edellisenä
yönä marssittu Mezièrsiin. Hän ei tietysti arvannut tämän virheen
seurauksia, vaan hän katseli kuitenkin synkillä aavistuksilla Algierin
ylänköä ympäröiviä harjuja ja mäkiä. Vaikka ei enää olisi ollutkaan
aikaa peräytyä Mezièrsiin, olisi kumminkin pitänyt miehittää mäet, että
olisi ollut tie auki rajalle. Olisivathan silloin hädän tullessa
voineet hakea suojaa Belgian puolella. Kaksi paikkaa näytti hänestä
etenkin vaaralliselta, Hattoyn mäki Floingin yläpuolella ja Illyn
rukouspaikka, suuri kiviristi kahden niinipuun välissä. Edellisenä
päivänä oli kenraali Douay sijoittanut yhden rykmentin Hattoyn mäelle,
mutta se oli jo päivän koitteessa vetäytynyt takasin. Ensimmäisen
osaston vasemman siiven tuli nyt puolustaa Illyn mäkeä. Sedanin ja
Ardennien metsän välillä oli suuria syvien laaksojen uurtamia alastomia
lakeuksia ja aseman tärkein kohta, avain, oli nähtävästi juuri Illyn
mäellä, ristin ja niinipuiden juurella, josta saattoi ampua joka
puolelle.
Taas pamahti kaksi kanuunanlaukausta. Ja niitä seurasi useampia ja
useampia. Nyt nousi savu pienoselta mäeltä vasemmalla Saint-Mengesistä.
-- Kas niin, sanoi Jean, nyt tulee meidän vuoromme.
Vaan ei tullut sen kummempaa. Miehet seisoivat liikkumattomina, ase
jalalla, eikä heillä ollut mitään muuta huvitusta kuin katsella toisen
divisioonan komeaa ryhtiä. Se seisoi Floingin edustalla ja sen vasen
siipi muodosti rintaman virtaan päin, torjuakseen hyökkäykset siltä
suunnalta. Idässä päin oli kolmas divisioona hajaantunut Garennen
metsään saakka Illyn luona ja ensimmäinen, jota oli Beaumontissa
pahasti ruhjottu, seisoi toisessa linjassa. Insinöörit olivat olleet
koko yön työssä ja jatkoivat vielä vihollisen tulen alla juoksuhautojen
ja vallien valmistamista.
Vaan nyt räjähti yhteislaukaus Floingin juurella ja kapteeni Beaudoinin
komppania sai käskyn peräytyä viisi sataa kyynärää. Silloin he tulivat
laajaan nelisnurkkaseen kaalipeltoon ja kapteeni komensi lyhyellä
tavallaan:
-- Pitkälleen joka mies!
Ja heidän täytyi laskeutua maahan. Kaalinkuvut olivat vielä kasteesta
märkinä, paksuilla viheriäisillä lehdillä kimalteli suuria pisaroita.
-- Viidensadan kyynärän etäisyys! huusi kapteeni jälleen.
Maurice asetti pyssynsä piipun kaalinpään varaan, vaan hän ei voinut
nähdä niin mitään. Hän nykäsi Jeania, joka oli oikealla puolellaan ja
kysyi, mitä kujeita se oli, ja kokenut korpraali osotti läheistä mäkeä,
jolle ranskalaiset parhaallaan asettivat patteriaa. Heidät oli
komennettu tänne tukemaan sen liikuntoja. Maurice nousi polvilleen
kurkistamaan, oliko siellä Honorén patteria, vaan reservitykistö oli
takapuolella, puuryhmän suojassa.
-- Piru olkoon, ärjäsi Rochas, ettekö te saata pysyä pitkällänne!
Ja tuskin oli Maurice painautunut kaalinkupujen väliin, kun kranaatti
tulla suhahti -- ja siitä hetkestä niitä tuli tuhka tiheään. Ensimmältä
tähtäsivät saksalaiset tykit huonosti, luodit putosivat kauvas
ranskalaisen patterian taakse, joka myös jo alkoi ampua. Paitsi sitä
tunkeutuivat toiset kranaatit syvälle kuohkeaan multaan, eivätkä
lauenneet, ja se antoi sotamiehille aihetta lasketella kokkapuheita
kaalinampujoista ja hapankaalin syöjistä.
-- Olisihan tämä hyvä ilotulitus muuten, sanoi Loubet, mutta ovat
taitaneet aineet kastua.
-- On taitanut kaatua olutta päälle, lisäsi Chouteau.
Luutnantti Rochaskin yhtyi puheesen.
-- Niin, johan sen sanoin, että ne ovat aika toskaria.
Mutta silloinpa räjähti kranaatti viidentoista kyynärän päässä,
murapaakkia lenteli komppaniaan ja vaikka Loubet vähääkään ällistymättä
pyysi vaateharjaa, kävi useiden -- ja niiden joukossa oli suurisuinen
Chouteaukin -- nenänpäät valkosiksi. Hän ei ollut vielä, enemmän kuin
Lapoulle eli Pachekaan, ollut tulessa; Jean oli ainoa "vanha" koko
komannossa. He räpyttivät silmiään ja kävivät niin kummallisiksi,
puhuivat kimakkaasti ja vaikeasti, ikäänkuin heitä olisi kuristettu
kurkusta. Maurice oli jokseenkin levollinen; koetti kaikin voimin
hillitä itseään, vaikk'ei pelännytkään, sillä hän ei uskonut vaaran
vielä olevan lähellä. Sydänalassa vain tuntui vähän pahalta ja pää
ontolta, hän ei voinut mitenkään koota ajatuksiaan. Ja hänen
luottamuksensa kasvoi nähdessä, miten tyyniä miehet olivat; hän oli jo
ihan varma voitosta, kun vaan olisivat saaneet hyökätä pistimellä
vihollisen kimppuun.
-- Mitä, onko täällä mehiläisiä?
Hän oli jo kolmasti kuullut samanlaista surinaa korvissaan.
-- Ei ole, nauroi Jean, ne ovat luotia.
Pitkällään makaavien sotamiesten ylitse viuhkasi kuula kuulan perästä,
he käänsivät ehdottomasti päätään äänen mukaan, milloin oikealle,
milloin vasemmalle.
-- Kuulehan Lapoulle, sanoi Loubet opettavaisesti, kun sinä nyt näet
kuulan tulevan, niin pane sormesi, näin, nenän eteen. Se halkasee ilman
ja kuula kääntyy oikealle eli vasemmalle.
-- Mutta enhän minä niitä näe, sanoi Lapoulle.
Koko komppania remahti nauramaan.
-- Mikä pöllö sinä olet! No, aukase nyt silmäsi kerrankin selälleen ja
katso. Tuossa meni yksi, etkö nähnyt, ja tuossa... Ja tuossa taas...
No, tuon sinä näit, se oli vehriäinen.
Lapoulle viritti silmänsä selälleen ja piti sormia nenän edessä, vaan
Pache hapuroi amulettia, joka riippui hänen rinnallaan, toivoen, että
se olisi ollut kymmeniä kertoja niin suuri ja suojellut häntä kuin
haarniska.
Rochas oli jäänyt seisomaan vähän matkan päähän ja huusi leikillisesti
miehille:
-- Lapset, kranaateille saatte tehdä kunniaa, jos haluttaa, mutta
luodeille ei tarvitse, niitä on liian paljon!
Samassa musersi kranaatin kappale pään eräältä sotamieheltä ensi
rivissä. Hän ei joutanut huutamaankaan, veriset aivot räiskähtivät joka
taholle, ja kaikki oli lopussa.
-- Poika-parka! mutisi kersantti Sapin kalveten, nyt on toisen vuoro!
Vaan kohta ei kuullut enää mitään. Maurice kärsi kauheasti jyrinästä,
joka ei tauonnut silmänräpäykseksikään. Lähellä oleva patteria ampui
lakkaamatta, tykit jymisivät niin että maa tutisi ja kuularuiskujen
korviasärkevä pauke tärisytti ilmaa. Kauvankohan heidän täytyi siinä
kaalinpäiden välissä maata? He eivät tietäneet mitään, eivät nähneet
mitään! Oli kerrassa mahdotonta saada minkäänlaista käsitystä taistelun
kulusta. Ja taisteltiinkohan nyt sitten oikein toden perästä, olikohan
tämä ratkaseva tappelu? Paitsi edessä olevia sileitä peltoja ei Maurice
nähnyt muuta kuin Hattoy-mäen kukkulan, hyvin kaukana, ja sen
metsäisillä rinteillä hän ei huomannut mitään liikettä. Ei näkynyt
yhtään vihollista hänen näköpiirinsä rajain sisällä ja kun käänsi
päätään, näki hän suureksi ihmeekseen talonpojan kyntämässä peltoaan
kookkaalla valkosella hevosella. Mitä varten hän laiskottelisi? Jos
kohta tuossa mäen takana on tappelu, niin täytyy viljan kuitenkin
kasvaa ja ihmisten saada elämistä.
Maurice ei malttanut enää olla paikoillaan. Hän nousi ylös, antoi
katseensa liitää Saint-Mengesiin, jossa tykit paukkuivat ruskeanpunasen
pilven keskellä, katsahti Saint-Albertin tielle, näki sen mustanaan
viliseviä joukkoja, preussiläisiä, jotka nopeasti marssivat eteenpäin.
Mutta silloin tarttui Jean hänen sääreensä ja veti kiivaasti alas.
-- Hulluko sinä olet? Ammutat varsin itsesi!
Ja luutnanttikin murahti:
-- Pysykää pitkällänne, siellä! Mitä pässinpäitä te olette, jotka
tahdotte kuolla vaikka ei ole käskyäkään.
-- Seisottehan tekin, herra luutnantti!
-- Niin, se on eri asia. Minun täytyy tietää, mitä tapahtuu.
Kapteeni seisoi myös ja katseli ympärilleen. Vaan hän ei avannut
suutaan, ei välittänyt virkkaa sanaakaan miehilleen, astuskeli pellon
toisesta päästä toiseen.
He odottivat yhä, vaan ei kuulunut uutta käskyä. Maurice oli tukehtua
reppunsa alle, joka painoi raskaasti selkää siinä vatsalla maatessa, ja
heitä oli komennettu pitämään reput selässä niin kauvan kuin
mahdollista.
-- Kuule, pitääköhän meidän maata näin koko päivä? kysyi Maurice
viimein Jeanilta.
-- Ehken kyllä... Solferinossa makasimme samalla tavalla, nokka maassa,
eräässä porkkanapellossa viisi tuntia.
Ja sitten hän lisäsi lohduttavasti:
-- Mutta mitä sinä ruikutat? Ei tässä ole kovinkaan paha olla. Mitä
varten me ilman aikojaan tarjoutuisimme kuolemalle. Kyllä se vielä
meidänkin vuoro tulee. Ja jos kaikki jo alussa ammuttaisiin, niin mitäs
sitten loppuun jäisi!
-- Kas perhana, keskeytti Maurice, nyt savuaa jo Hattoyn mäkikin... Nyt
ne ovat sen anastaneet ja nyt on leikki kaukana!
Uteliaisuutensa heräsi sekä osaksi entinen ahdistava pelkokin ja hän
seurasi tarkkuudella tapahtumia vastapäätä olevalla pyöreällä
mäenkukkulalla, ainoalla kohopaikalla, jonka hän näki peltojen suoran
viivan yläpuolella. Hattoy oli siksi kaukana, ettei hän eroittanut
tykkiväkeä, vaan valkosen savun hän aina näki tupsahtavan pensaikosta,
jonka peitossa patteria oli. Maurice käsitti, että se oli tärkeä paikka
ja nyt se oli vihollisten käsissä, kenraali Douay oli heti aamulla
luopunut sen puolustamisesta. Hattoy kohosi kaikkien ympäröivien
kukkuloiden ylitse. Heti paikalla alkoivat patterit ampua seitsemännen
osaston toista divisioonaa ja harventi sitä kovasti. Ne tähtäsivät
tarkemmin ja ranskalainen patteria, jonka läheisyydessä kapteeni
Beaudoinin komppania oli, menetti perättäin kaksi konstaapelia.
Kranaatin sirpale haavoitti erästä komppanian väestä, vei vasemman
jalan kantapään, ja miesparka huusi kuin olisi äkkipäätä menettänyt
järkensä.
-- No, pidä nyt pienempää ääntä, mies, huusi Rochas, onko tuo nyt
kaunista että tuolla tavalla ulista kun on sattunut hiukan jalkaan!
Mies vaikeni kuin tuomittu, jäi istumaan kantapää kädessä eikä
liikahtanut enää.
Ja nyt alkoi hirvittävä tykistöottelu, kranaatit lentelivät molemmilta
puolilta maassa makaavien sotamiesten ylitse pitkin tasaista kenttää,
jossa ei liikahtanut ristin sielua paahtavassa helteessä. Eikä kuulunut
muuta kuin tykkien kammottava jyrinä, hävityksen myrskytuuli, joka
räiskeellään häiritsi kesäpäivän rauhaa. Tunti vierähti tunnin jälkeen
ja ampuminen ei hiljennyt, vaan preussiläiset patteriat olivat jo
osottautuneet paljon paremmiksi ranskalaisia. Melkein joka ainoa heidän
perkussioonikranaattinsa räjähti oikealla ajalla, jotavastoin
ranskalaiset haupitsikranaatit, jotka eivät lentäneet läheskään niin
kauvas, enimmäkseen räjähtelivät ilmassa ennen päämäärään saapumista.
Ja kaalipellossa ei miehillä ollut muuta tekemistä kuin kyyristyä
kokoon kuopuraan, johon heidät oli komennettu. Eivät voineet lauvaista
ainoata latinkia, sillä kehen se lähetettäisiin? Heidän näkösällään ei
ollut ainoata vihollista.
-- Milloinkahan _me_ tästä pääsemme? sanoi Maurice jälleen, hän
oli nääntyä kärsimättömyydestä. Minä antaisin viisi frangia joka
ainoasta preussiläisestä! Mikä tätä kestää, ammutaan mäsäksi pian eikä
saa antaa vastaan.
-- Odota -- vielä sinunkin vuorosi tulee, vastasi Jean levollisesti.
Vaan silloin kuului vasemmalta töminää ja joka pää kääntyi sinne päin.
Se oli kenraali Douay, joka ratsasti esikuntineen katsomaan, miten
joukot käyttäytyivät ankarassa tulessa. Hän näytti tyytyväiseltä, antoi
muutamia käskyjä, kun samassa kenraali Bourgain-Desfeuilleskin laukkasi
esille metsästä. Vaikka hän tosin oli paraatisotilas, ei hän näyttänyt
pelkäävän kuulatuiskua; eikä hän käsittänyt mitään koko sotakomennosta,
vaan käyttäytyi kuin olisi ollut Afrikassa beduiinien keskellä. Huusi
ja heilutti käsiään aivan kuin luutnantti Rochas.
-- Nyt he tulevat, nyt he tulevat, ei kestä kauvan ennenkun ollaan
silmä vasten silmää.
Hän huomasi kenraali Douayn ja huusi:
-- Onko totta, että marsalkka on haavoitettu?
-- On, sitä pahempi... Sain juuri pari sanaa Ducrotilta, ilmoitti, että
marsalkka on määrännyt hänen ylipäälliköksi.
-- Vai Ducrot?... No, mitä hän sanoo?
Kenraali kohautti olkapäätään. Hän oli eilisestä saakka tietänyt, miten
tulee käymään, oli turhaan inttänyt, että pitäisi ottaa huostaan
Saint-Mengesin ja Illyn mäet mahdollisen peräytymisen varalta.
-- Ducrot hyväksyy meidän suunnitelmamme, kaikki joukot kokoutuvat
Illyn kukkuloille.
Ja hän kohotti taas olkapäätään ja teki toivottoman liikkeen ikäänkuin
sanoakseen, että se oli nyt liian myöhäistä.
Kanuunanpauke esti selvään kuulemasta hänen ääntänsä, vaan Maurice
ymmärsi tarpeeksi asti. Mitä? Mac-Mahon haavoitettu, Ducrot
ylipäällikkönä, ja armeija vetäytyy takasin Sedanin pohjoispuolitse. Ja
näistä tärkeistä tapahtumista ei väestö tietänyt mitään. Kurjat
miesraukat, jotka olivat alttiit uhraamaan henkensä ja jäsenensä, eivät
aavistaneet, että uusi oikku, uusi vaara uhkasi heitä. Hän tunsi, että
sotajoukko oli turmion ja tappion tiellä, ilman varmaa suunnitelmaa,
ilman päällikköä. Vaan saksalaiset, he marssivat varmuudella suoraan
päämääräänsä kohti!
Kenraali Bourgain-Desfeuilles aikoi juuri ratsastaa tiehensä, kun
kenraali Douay, jolle tomunen ja hengästynyt husaari kiidätti uutta
ilmoitusta, huusi hänen jälkeensä niin korkealla äänellä, että se
kaikui jyrinänkin yli.
-- Kenraali, kenraali, -- Ducrot ei olekkaan ylikomentaja, vaan
Wimpffen!... Niin hän saapui eilen keskellä Beaumontin pakoa de Faillyn
sijaan, joka komensi viidettä osastoa... Ja hän kirjoittaa tässä, että
hänellä on sotaministeristöltä käsky astua ylikomentajaksi, jos
marsalkalle tapahtuu jotain! Ja nyt ei peräydytäkään, nyt käsketään
anastaa takasin ja puolustaa ensimmäisiä asentojamme.
Bourgain-Desfeuilles kuunteli silmät selällään.
-- No, perhana... Jos tietäisi ... no, minulle se on yhdentekevää!
Ja hän laukkasi tiehensä, hänelle oli todellakin yhdentekevää,
marssittiinko eteenpäin vai takasinko käännyttiin, hän oli toivonut
kohoavansa tässä sodassa jättiläisaskeleilla, vaan koska kaikki
näyttivät olevan tyytymättömiä, ei hänellä ollut kuin yksi toivo, että
sotaretki pian päättyisi.
Kapteeni Beaudoinin komppania alkoi taas pilkata upseeria ja
päällystöä. Maurice ei hiiskunut mitään, vaan hänen mielestään
Loubetilla ja Chouteaulla oli täysi syy ivata ja herjata. Hei vain,
milloin eteenpäin milloin taakse. Kaikki ne päälliköksi kelpaavat!
Parempi olisi ollut nukkua kotona sängyssään kuin olla täällä
tuollaisten komennettavana! Kolme ylipäällikköä kahdessa tunnissa! Ja
kaikki yhtä viisaita ja eripuraisia, eivät tietäneet mitään eivätkä
sopineet mistään. Ei, ei sitä mikään kestä! Ja lopuksi tuli aina
petosjuttu, kyllä kai Ducrotille ja Wimpffenille kelpaa kolme miljoonaa
yhtä hyvin kuin Mac-Mahonillekin.
Kenraali Douay istui hevosensa selässä esikuntansa keskellä ja katseli
preussiläisten asentoa; ajatuksensa eivät olleet iloisia. Kranaatit
sinkoilivat hänen ympärilleen ja hän katseli kauvan Hattoyn mäkeä,
josta niitä lakkaamatta sateli. Sitten hän kääntyi Illyyn päin,
viittasi erään upseerin luokseen viemään käskyä viidennen osaston
prikaatille, jonka oli edellisenä päivänä pyytänyt kenraali
Wimpffeniltä, se tulisi ylläpitämään yhteyttä kenraali Ducrotin
vasemman siiven kanssa. Ja miehet kuulivat hänen sanovan:
-- Jos preussiläiset ottavat Illyn haltuunsa, emme kestä tässä
tuntiakaan, vaan tulemme työnnetyiksi Sedaniin.
Hän ratsasti pois, hävisi esikuntineen metsätien mutkaan, ja ampuminen
kävi vielä kiivaammaksi. Varmaan oli vihollinen huomannut hänet, sillä
nyt alkoi tulla kranaattia ei ainoastaan vastapäätä olevasta patterista
vaan viistoon vasemmalta puolelta, Frenoisin patterioista, ja Igesin
niemeltä, josta ammuttiin ristiin Hattoyn mäeltä tulevien kranaattien
kanssa. Koko Algierin ylämaa oli luotien pyyhittävänä ja komppanian
asema alkoi käydä kauhistuttavaksi. Miehillä oli jo ollut täysi työ
vahtiessaan, mitä edessäpäin tapahtui, nyt heitä ahdistutti ampuminen
syrjiltäkin, eivät oikein tietäneet, mistä suurin vaara uhkasi. Aivan
perättäin kuoli kolme miestä, kaksi haavoitettuna voihki surkeasti.
Nyt tuli kersantti Sapininkin vuoro. Hän oli kääntänyt päätään, näki
kranaatin tulevan, ei voinut väistyä sen tieltä, sanoi ainoastaan:
-- Kas nyt!
Hienopiirteiset kasvot suurine kauniine silmineen ilmaisivat syvää
surumieltä, vaan ei pelkoa. Kranaatinsirpale repäsi vatsan auki.
-- Elkää jättäkö tähän; viekää, viekää ambulanssiin... Minä rukoilen
teitä, viekää pois täältä!
Rochas aikoi kieltää häntä vaikeroimasta. Hän riensi kersantin luo
sanomaan, että kun on saanut sellaisen haavan on turhaa vaivata enää
ketään, vaan nähdessään miesparan tuskan ei hän voinut sitä tehdä.
-- Odota vähän aikaa, Sapin raukka, niin ne tulevat noutamaan
paareilla.
Mutta onneton vaikeroi ja itki, epätoivossa kun onnensa unelma haihtui
samalla kun veri juoksi kuiviin.
-- Viekää pois, viekää pois...
Ja kapteeni Beaudoin, jonka kiihoittuneet hermot eivät kestäneet hänen
valitustaan, komensi kaksi miestä kantamaan haavoitetun vieressä
olevaan lehtoon, jossa ambulanssi oli. Chouteau ja Loubet juoksivat
heti Sapinin luo, tarttuivat, toinen jalkoihin toinen hartioihin, ja
kantoivat juoksujalassa pois. Vaan tiellä he näkivät hänen ojentavan
itseään niin oudosti, vetävän viimesen hengenvetonsa.
-- Kuule, hän on kuollut! sanoi Loubet, jätetään tähän.
Chouteau suuttui.
-- Tokko juokset, pöllö, ja parempaa kyytiä... Vai tähän, että huutavat
meidät takasin...
He juoksivat metsään, johon jättivät ruumiin puun juurelle, ja
katosivat, eikä heitä nähty ennenkun illalla.
Ampuminen kiihtyi, läheistä patteria lisättiin kahdella tykillä ja
korviasärkevässä yhä kasvavassa jyrinässä tunsi Maurice äkkiä
mieletöntä pelkoa. Häntä ei ollut värisyttänyt, ei vaivannut
tuskallinen painava tunne sydänalassa, niinkuin tavallisesti, eikä
häntä ensi alussa haluttanut suin päin paeta. Vaan nyt, nyt! Ja se oli
yksinkertaisesti mietinnän vaikutusta, jota usein tapaa hienontuneissa,
hermoheikoissa ihmisissä. Vaan Jean oli vieressä ja varuillaan, tarttui
lujasti kiinni ja painoi rinnalleen maahan, -- näki Mauricen silmistä,
mitä hänessä liikkui. Ja sitten hän alkoi häntä haukkua ja soimata,
tietäen että potku on monasti paras keino antamaan sotamiehelle
rohkeutta. Toiset vapisivat ja tärisivät. Pache oli vesissä silmin ja
vaikeroi kuin pieni lapsi, Lapoulle kiemurteli maassa kuin mato, hänen
vatsaansa puri kauheasti, ja hän irvisteli niin, että toisten täytyi
tuskissaankin nauraa ja pilkkailla häntä.
-- Häpeä nyt, kuiskasi Jean Mauricelle; oletko sinä tuollainen kehno
raukka? Tahdotko joutua koko sotaväen pilkaksi niinkuin tuo paksu
moukka tuossa?... Minä annan korvillesi, jos et vain käyttäydy
siivosti!
Senkaltaisilla kehoituksilla hän piti Mauricea lämpimänä kun huomasi
yht'äkkiä 6-700 kyynärän päässä, aivan vastapäätä, metsästä ilmestyvän
puoli tusinaa tummia sotilaspukuja. Ne olivat preussiläisiä, he
tunsivat heti huippulakista, että siinä nyt vihdoinkin preussiläiset
olivat, ensimmäiset pyssynkantomatkalla. Niitä tulikin useita komantoja
ja he näkivät kranaattien pommahtavan maahan heidän edessään ja
tupruuttavan lauetessaan tomupilven ilmaan. Siellä metsän laidassa he
näyttivät pieniltä tinasotamiehiltä, joita on järjestetty kauniisti
pöydälle. Vaan kun kranaatteja alkoi tuiskuamalla tuiskuta hävisivät he
jälleen puiden taa.
Heti kun Beaudoinin komppania huomasi vihollisen, pamahtivat heidän
pyssynsä. Maurice ampui ensimmäiseksi, toiset seurasivat esimerkkiä. He
eivät olleet saaneet käskyä, kapteeni aikoi kieltää, vaan pidätti
itsensä kun näki luutnantin viittaavan. Täytyihän heidän viimenkin
saada ampua pari laukausta, polttaa muutamakaan patroonista, joita
olivat toista kuukautta muassaan kanneksineet. Maurice oli kaikista
innokkain; pelkonsa haihtui, hän tyyten unohti sen kuullessaan pyssynsä
paukahtavan. Mutta pian oli metsän rinta jälleen autio, ei hievahtanut
lehtikään, ei näkynyt ainoatakaan preussiläistä; ja he ampuivat yhä,
ampuivat innossaan liikkumattomia puunrunkoja.
Kun Maurice kohotti päätään, huomasi hän hämmästyksekseen översti
Vineuilin parin askeleen päässä, liikkumattomana ratsullaan kuin
kivikuva, kasvot viholliseen päin käännettyinä, luotien ja kranaattien
putoillessa eteen ja taakse. Koko 106:s rykmentti mahtoi nyt olla
niillä seuduin, toiset komppaniat olivat sijoitetut ympärillä oleville
pelloille. Nyt hän näki lipunkin, jota aliluutnantti kantoi. Vaan se ei
ollutkaan enää aamullinen sumuun kiedottu riepu. Kirkkaassa, lämpimässä
päivänvalossa säteili kultainen kotka ja kolmevärinen liina välähteli,
vaikka siinä olikin joku reikä ja se oli mustunut voittoisien
taistelujen ruudinsavussa. Tykin paukkeessa liehui lippu sinistä
suvitaivasta vasten ylpeänä kuin voitonmerkki.
Ja miksikäs he eivät voittaisi, koska kerran viimein saivat taistella?
Maurice ja hänen toverinsa kiihoittuivat kiihoittumistaan
ammuskellessaan hiljaista metsää, jossa tuli sateena maahan lehtiä ja
pieniä taittuneita puun oksia.