Pieni pimeä huone Bazeillesissa tärähti äkkiä ja Weiss hypähti ylös
vuoteeltaan. Hän kuunteli, ne olivat kanuunanlaukauksia. Tulitikut
olivat vieressä pöydällä, hän sai sytytetyksi kynttelin ja katsoi
kelloaan. Se oli neljä, päivä alkoi juuri sarastaa. Hän pisti kiireesti
rillit nenälleen ja riensi ikkunaan, vaan paksu sumu esti näkemästä,
mitä pääkadulla, Douzyn tiellä, joka kulkee suoraan Bazeillesin kautta,
tapahtui. Toisen huoneen ikkunat olivat virralle ja niityille päin,
vaan sielläkin oli näköpiiriä rajoittamassa sakea valkonen savu. Weiss
huomasi sen olevan aamusumua. Huuroverhon takana, virran toisella
rannalla, jyrisivät tykit kiivaammin ja kiivaammin. Ja äkkiä laukasi
ranskalainen patteria vastauksensa niin lähellä ja kiukkuisesti, että
huvilan seinät tärisivät.
Weissin talo oli keskikaupungilla, oikealla kädellä kirkkotorille
mennessä. Pääsivu oli kadulle päin muutaman askeleen päässä siitä ja
kolmen ikkunan yläpuolella olivat ullakkohuoneen pienet ruudut. Vaan
takapuolella oli suurenlainen puutarha, joka vietti niityille päin ja
johon kaikki kukkulat Rémillystä Frenoisiin saakka näkyivät.
Weiss oli, niinkuin kaikki muutkin, jotka vast'ikään ovat päässeet
talonomistajiksi, harras toimissaan ja oli vasta kahden tienoilla
aamulla käynyt levolle, kätkettyään tavaransa kellariin ja peiteltyään
huonekalunsa siltä varalta, että tykinluodit ehkä osuisivat hänen
taloonsa ja irroittaisivat jonkun kattopalkin. Hän pönkitti ovet ja
tukki ikkunat patjoilla; hän ei sietänyt ajatella, että preussiläiset
turmeleisivat tämän hänen talonsa, jota oli niin kauvan katsellut ja
viimein suurella vaivalla saanut itselleen eikä vielä nauttinut siitä
minkäänlaista iloa.
Kadulla joku huusi häntä.
-- Weiss, Weiss, kuuletteko ampumista?
Se oli Delaherche, joka myös oli viettänyt yönsä Bazeillesissa,
värjäyslaitoksellaan, suuressa rakennuksessa Weissin huvilan vieressä.
Kaikki työmiehet olivat paenneet Belgian puolelle rajaa ja koko talossa
ei ollut muita jälellä kuin portinvartija, Françoise Quittard, pari
vuotta takaperin kuolleen muurarin leski. Hän oli menehtymäisillään
pelosta eikä olisi suinkaan hänkään jäänyt taloa vartioimaan, ellei
pieni poikansa olisi ollut huonona sairaana lavantaudissa.
-- Kuuletteko, jatkoi Delaherche, hyvä on alku... Luulen että on
parasta pötkiä Sedaniin.
Weiss oli antanut juhlallisen lupauksen vaimolleen lähteäkseen
Bazeillesista heti kun jotain uhkaavaa tapahtui ja hän aikoi pitääkin
lupauksensa. Vaan eihän vielä ollut mitään tapahtunut, tämä oli vain
tykistöottelu, pitkän matkan takaa, melkeenpä arviokaupalla
aamuhämärässä.
-- Ei vielä, vastasi Weiss, mikäpä kiire meillä vielä on!
Delaherchea ei ollut vaikea houkutella jäämään, uteliaisuutensa teki
hänet miltei rohkeaksi. Hänkin oli valvonut ja tarkastanut sotamiesten
valmistuksia. Kenraali Lebrun oli saanut tietää vihollisen aikovan
tehdä hyökkäyksen heti päivän valjettua ja hän oli rakennuttanut
varustuksia joka paikkaan, sillä Bazeilles ei saanut millään muotoa
joutua viholliselle. Katuja ja maantietä sulkivat vallit, joka talossa
oli pari sotilasta kahdennestatoista osastosta ja joka piha ja joka
puutarha oli muutettu linnoitukseksi. Kello kolme aamulla seisoivat jo
miehet paikallaan kiväärit latingissa ja määrätyt 90 patroonaa
laukussa. Sentähden ei kukaan hämmästynytkään kun saksalaisten tykit
alkoivat tulen ja ranskalaiset patteriat Balanin ja Bazeillesin välillä
vastasivat silmänräpäyksessä näyttääkseen, että valmiita olivat hekin,
sillä sumun tähden ei voinut suuria toimittaa, ei nähnyt tähdätä.
-- Tiedättekö, että värjäyslaitosta puolustetaan oikein komeasti, sanoi
Delaherche, siellä on koko joukko miehiä... Tulkaa mukaan, katsomaan!
Siellä olikin viidettäkymmentä merisotamiestä ja heitä komentamassa
pitkä, vaaleatukkanen luutnantti, jolla oli vakaat, pontevat kasvot. He
olivat jo ottaneet talon haltuunsa, kaivaneet ampumareikiä
ikkunapieliin kadunpuoleisessa salissa sekä muuriin pihamaan ympärillä.
Muurin luona tapasivat Weiss ja Delaherche luutnantin, joka tarkasti
niittyä virran puolella.
-- Kirottu sumu! mutisi luutnantti, eihän näkemättä voi ampua!
Ja kysyi hetken perästä:
-- Mikä päivä tänään on?
-- Torstai: vastasi Weiss.
-- Se on totta se, torstai! Nyt eletään tietämättä päivien lukua eli
nimeä, ikäänkuin aika olisi pysäyttänyt kulkunsa.
Tykinpauke jatkui lakkaamatta ja nyt pamahti niityn reunassa, tuskin
kolmensadan askeleen päässä yhteislaukaus. Ja kuin taikakäskystä
tunkivat nousevan auringon säteet samassa sumumereen, joka alkoi
pitkissä suikaleissa virrata tasankoa pitkin ja hajosi näkymättömiin.
Sininen taivas kohosi pilvetönnä ja puhtaana kuin kesäsydännä.
-- Kas! huusi Delaherche, nyt ne menee rautatiesillan yli, nähkääs,
tulevat linjaa pitkin... Mutta miksi, taivaan tähden, ei tuota siltaa
ole purettu?
Luutnantti ei voinut vihaltaan puhua. Ruudit oli kaivettu maahan,
sytykkeet kunnossa, vaan kun silta eilen saatiin neljän tunnin tappelun
jälkeen takasin, ei enää muistettukaan pistää tulta sytykkeisiin.
-- Niin meille aina käy!
Weiss seisoi ajatuksiinsa vaipuneena, hän tahtoi päästä selville.
Bazeillesissa oli ranskalaisilla erittäin hyvä asema. Kylä, joka oli
rakennettu kahdenpuolen Douzyn tietä, oli aivan lakeuden reunassa. Ja
teitä ei ollut muita kuin tämä ainoa, joka vasemmalla puolen kulki
linnan ohi ja oikealla johti rautatiesillalle ja jakautui kirkon luona.
Saksalaisten täytyi siis marssia laajojen peltojen ja niittyjen kautta
virran ja rautatien varrella. He olivat siksi varovaisia, ett'eivät
suinkaan aikoneet siltä suunnalta päähyökkäystä! Mutta sillalle
keräytyi yhä suurempia joukkoja, vaikka kuularuiskut kylän päässä
tekivät tuhojaan, ja hajaantuivat heti sillan yli päästyä muutamien
salavien suojaan ja muodostivat vähän etempänä jälleen kolonnat ja
marssivat eteenpäin. Ja sieltä juuri olivat kiväärilaukaukset
kuuluneet.
-- Ne ovat baijerilaisia nuo, sanoi Weiss; heillä on tuollaiset
tupsulakit.
Mutta hän luuli huomaavansa toisiakin kolonnia, jotka puoleksi
junavallin peitossa marssivat oikealle, koettivat päästä muutamien
etempänä kasvavien puiden suojaan ja aikoivat kiertää toiselle puolelle
ja hyökätä Bazeillesiin. Jos se onnistui, jos he pääsivät
Montivilliersin puiston turviin, oli kaupunki valloitettu. Hän käsitti
sen silmänräpäyksessä, vaan unhotti jälleen kun hyökkäykset etupuolelta
kävivät yhä tulisemmiksi.
Hän kääntyi Floingin harjuun päin, joka näkyi pohjoispuolella Sedania.
Sieltä aloitti eräs patteria ampumisen, savu nousta tuprusi selkeään
ilmaan, laukaukset pamahtelivat yksitellen ja erittäin selvästi. Kello
oli ehken silloin viiden paikoilla.
-- Noo, mutisi Weiss, leikki on kohta täydessä vauhdissa.
Luutnantti, joka katseli samalle suunnalle, nyökkäsi ja sanoi
päättävästi:
-- Mutta Bazeilles on tärkein kohta. Täällä taistelun päätös
ratkaistaan!
-- Luuletteko? huusi Weiss.
-- Siitä ei ole vähintäkään epäilystä. Se on nähtävästi marsalkankin
tuuma. Hän lähetti yöllä käskyn, että puolustaisimme viimeseen mieheen
kylää.
Weiss puisteli päätään ja sanoi viivytellen ja hiljaisella äänellä,
ikäänkuin itsekseen:
-- Ei ei, ei siitä ole hyötyä, ei se pahinta ole!... Minä pelkään
jotain muuta, tuskin uskallan sitä sanoakaan...
Hän levitti käsivartensa kuin ruuvipenkin pihdit ja sulki ne jälleen,
pohjoseen päin kääntyneenä, ikäänkuin pihdit olisi äkkiä väännetty
yhteen.
Eilisestä saakka oli hänellä ollut tämä pelko; hän tunsi paikat ja hän
oli seurannut tarkasti molempain joukkojen marssia. Nyt lepäsi laaja
tasanko aamuauringon hohteessa ja hänen katseensa liiti sen ylitse
kukkuloille virran vasemmalla rannalla, jossa hän oli koko päivän ja
koko yön nähnyt mustien muurahaisten vilisevän. Vasemmalla Rémillystä
ammuskeli eräs patteria, mutta se, jonka kranaatit nyt alkoivat
lennellä, oli asettunut Pont-Maugisin luo, lähelle virtaa. Hän otti
rillit nenältään ja pani lasit päällettäin eroittaakseen selvemmin
metsäsen mäenrinteen; ja hän ei nähnyt muuta kuin pienet valkoset
savutöyhdöt joka kerran kun kanuuna lauaistiin: missä yhtyivät ne
monilukuiset mieslaumat, joiden hän oli nähnyt kulkevan ohi? Marféen
harjulla Noyersin ja Frenoisin yläpuolella vilkkui kuusimetsän reunassa
univormuja ja hevosia, epäilemättä joku esikunta.
Ja kauempana lännessä teki virta mutkan ja sillä puolella ei löytynyt
kuin yksi kaita tie Mezièrsiin, joka kulki Saint-Albertin solan kautta
Ardennien ja virran välillä. Edellisenä päivänä hän oli sattunut
kohtaamaan erään kenraalin Givonnen laaksotiellä, (oli kuullut
jälestäpäin, että se oli kenraali Ducrot, joka komensi ensimmäistä
osastoa), ja oli hänelle huomauttanut tämän tien merkitystä; elleivät
joukot heti vetäydy takasin mainittua tietä myöten, vaan odottavat
kunnes vihollinen mentyään Maasin yli Doncheryn luona, sulkee heiltä
tämän ainoan tien, joutuvat ranskalaiset saarroksiin ja työnnetään
rajalle. Iltasella se jo oli liian myöhäistä, sanottiin ulaanien
ottaneen sillan haltuunsa, taaskin silta, joka oli jäänyt
räjäyttämättä, tällä erää syystä, ett'ei muistettu tuoda ruutia. Ja
Weiss ajatteli pelolla ja tuskalla, että mieslaumat, mustat
muurahaisjoukot kenties jo olivat Doncheryn aholla marssien
Saint-Albertin solaa kohti ja etujoukot luultavasti Saint-Mengesissä ja
Floingissä, jonne hän oli edellisenä päivänä saattanut Jeanin ja
Mauricen. Kirkkaassa päivänvalossa näkyi selvästi Floingin kirkontornin
hieno kiiltävä huippu.
Ja toinen ruuvipenkin pihdin oli idässä. Pohjosessa, Illyn ja Floingin
harjuilla, hän näki seitsemännen osaston, jolla oli tukena aivan
Sedanin vallien alle sijoitettu viides osasto, vaan hän ei voinut
tietää mitä idän puolella tapahtui, pitkässä Givonnen laaksossa, jossa
ensimmäisen osaston linjat ulottuivat Garennen metsästä Daignyn
kauppalaan. Siltäkin suunnalta kuului tykinpauketta: taistelu oli
varmaankin täydessä voimassa Chevalierin metsässä lähellä kauppalaa. Ja
talonpojat olivat ilmoittaneet preussiläisten saapuneen Franchevaliin;
idänpuoleinen liike Doncheryn yli tapahtui siis samaan aikaan kun
Franchevaliin tulo ja ruuvipenkin pihdit yhtyvät nähtävästi pohjosessa
Illyn ristinpuun juurella, ellei tätä kaksinkertaista liikettä
ehkäistä. Ei hän tuntenut sotataidon salaisuuksia, hän kuunteli terveen
järkensä ääntä ja hikoili tuskasta katsellessaan suurta kolmikulmaa
edessään, jonka yhden sivun Maasjoki muodosti ja toiset,
pohjoispuolisen seitsemäs osasto ja itäisen ensimmäinen, sekä
kahdestoista äärimmäisen eteläisen huipun. Kaikki olivat selin
toisiinsa ja odottivat, tietämättä miksi eli miten, vihollista, joka
lähestyi joka puolelta. Ja keskellä, kuin padan pohjassa aivan, oli
Sedan, tykkineen, jotka eivät mihinkään kelvanneet, ilman ampuma- ja
ruokavaroja.
-- Ettekö voi käsittää, sanoi Weiss levittäen toistamiseen kätensä ja
lyöden toistamiseen yhteen; että meille käy juuri tällä tavalla,
elleivät kenraalit ole varuillaan... Ne koettavat vain pysyttää teitä
Bazeillesissa ja eksyttää...
Hän ei löytänyt oikein sopivia sanoja ja luutnantti, joka ei
tuntenut paikkoja, ei ymmärtänyt hänen ajatustaan, vaan kohotti
välinpitämättömästi hartioitaan; rillinokka siviilimies alkoi häntä
kiusoittaa, oli kovin viisas olevinaan, viisaampi kuin itse marsalkka.
Häntä harmitti, että Weiss sanoi hyökkäyksen Bazeillesiin tarkoittavan
vihollisen todellisten aikeiden peittämistä, ja tiuskasi äkäsesti:
-- No mutta antakaa minun olla rauhassa!... Me ajamme pää edellä
virtaan ne teidän saksalaisenne, niin näkevät, miten me sellaisia
eksyttäjöitä kohtelemme!
Vihollisen tiraljöörit tuntuivat lähestyvän, luodit napsahtelivat
värjäyslaitoksen seinään, ja pihamuurin suojasta vastasivat sotamiehet,
joka silmänräpäys paukahtelivat heidän kiväärinsä.
-- Ajetaan virtaan, niin kyllä, mutisi Weiss, ja marssitaan sitte sen
yli takasin Carignaniin päin... Se olisi mainiota se!
Hän kääntyi Delaherchen puoleen, joka seisoi kaivon suojassa.
-- Parasta olisi kumminkin ollut väistyä eilen illalla Mezièrsiin...
Nyt täytyy taistella, täytyy, sillä peräytyminen on mahdotonta.
-- Lähdettekö nyt? kysyi Delaherche, jonka muoto alkoi käydä kalpeaksi,
muuten emme enää pääsekään takasin Sedaniin.
-- Kyllä, kyllä! Odottakaahan nyt yksi silmänräpäys!
Vaikka luodit vinkuivat ympärillä seisoi Weiss muurin vieressä, hän
tahtoi nähdä, miten siellä alkoi käydä.
Oikealla, Torcysta Balaniin, olivat niityt veden vallassa ja
suojelivat siltä puolen kaupunkia; liikkumaton kirkas pinta välkkyi
päiväpaisteessa. Mutta tien kohta oli kuivilla ja baijerilaiset olivat
varovaisesti tunkeutuneet lähemmä käyttäen joka puuta, joka pengertä
suojakseen. Nyt he olivat noin kahdeksansadan kyynärän päässä ja hän
ihmetteli, millä kärsivällisyydellä he odottivat sopivaa hetkeä
voittaakseen taas jonkun kymmenyksen syltä alaa paljastamatta itseään
kovin vihollisen luodeille. Paitsi sitä suojeli heitä mahtava tykistö.
Raittiissa aamuilmassa suhisivat kranaatit taukoamatta. Pont-Maugisin
patteria ei ollut ainoa, joka ammuskeli Bazeillesia, kaksi muuta
keskellä Liryn harjua jymäyttelivät kuuliaan kauppalaa kohti,
pyyhkäisten tasankoa etemmäkin aina Moncelleen, jossa kahdennentoista
osaston reservi oli, ja Daignyn metsäisille rinteille, joille yksi ensi
osaston divisioona oli sijoittunut. Vähin erin alkoi kuulua pauketta ja
lennellä luotia jokaikiseltä mäen törmältä vasemmalla rannalla.
Kanuunat näyttivät ikäänkuin kasvavan maasta, niiden muodostama vyö
virui ehtimiseen pitemmäksi: eräs patteria ampui Noyersista Balania,
toinen Vadelincourtista Sedania, ja Frennoissa, la Marféen alla, oli
komea patteria, jonka kranaatit sinkoilivat kauppalan yli ja putosivat
Floingin kukkuloille tuhoten seitsemättä osastoa. Tuo mäkijono, jota
Weiss oli niin suuresti rakastanut, pyöreät vihannat kummut, joita oli
aina ilolla katsellut, ne tuottivat hänelle nyt ahdistavan tuskan
tunteen, ne olivat muuttuneet pelottaviksi jättiläislinnoituksiksi,
jotka uhkasivat hajoittaa maan tasalle Sedanin mitättömät
suojelusmuurit.
Hän kuuli huminaa ilmasta, kääntyi katsomaan ja näki tykinluodin
sipasevan ylimmäisen harjan huvilansa katosta.
-- Kas niin, sekö nyt oli niiden roistojen tiellä!
Ei ehtinyt enempää kun kuuli jälleen omituisen äänen takanaan. Hän
kääntyi nopeasti: sotamies makasi maassa selällään, kuula oli sattunut
sydämmeen, jalat koukistuivat pari kertaa suonenvedontapaisesti, vaan
nuorekkaat kasvot olivat tyynet, liikkumattomat ja -- jäivät siksi. Se
oli ensimmäinen kuollut ja Weissiä puistatti kiväärin helähdys kun se
pudotessaan raapasi katukiviä.
-- Ei, nyt ei minussa ole miestä enää viipymään, sanoi tehtailija,
ellette nyt tule, Weiss, niin lähden yksin!
Luutnantti soi kernaasti heidän lähtevän.
-- Niin, kyllä on parasta, että herrat poistuvat täältä... Rynnäkkö voi
tapahtua tuossa tuokiossa...
Heitettyään viimeisen silmäyksen tasangolle sekä lähestyviin
baijerilaisiin, kääntyi Weiss Delaherchen mukaan. Vaan kadun toiselle
puolen tultua hän päätti vielä kerran käydä katsomassa, olivatko kaikki
huvilan ovet lukitut, ja he aikoivat juuri tehtailijan kanssa kääntyä
portista sisään kun jäivät ikäänkuin kivettyneinä seisomaan.
Kadun päässä, noin viisisataa askelta siitä paikasta, jossa seisoivat,
hyökkäsi Douzyn tieltä tuleva baijerilainen kolonna kirkkotorille.
Meriväki-rykmentti, joka oli asetettu sitä suojelemaan, näytti
hiljentävän ampumista ikäänkuin päästääkseen vihollisen lähemmä. Mutta
juuri silloin, kun baijerilaiset olivat kohdalla, he tekivät
äkkiarvaamattoman tempun, heittäytyivät toiset tiepuoliin ja toiset
pitkälleen maahan ja siten syntyneestä aukosta pyyhkivät kadun toiseen
päähän patteriaksi asetetut kuularuiskut baijerilaisten rivejä, jotka
kaatuivat kuin viitakkeen edessä. Sotamiehet hyppäsivät ylös ja
syöksivät painetit tanassa torille ja karkoittivat loput. Kahdesti
uudistettiin tämä temppu ja onnistui. Kadun kulmassa oli pienen talon
ikkunassa kolme naista; he nauroivat ja paukuttivat käsiään varsin
huvitettuina näytelmästä.
-- Hitto vieköön! huudahti Weiss, kun jätinkin avaimen kellarin
oveen... Vartokaa pari minuuttia, vartokaa...
Ensi hyökkäys oli torjuttu ja Delaherche, joka jo rauhoittui hiukan,
jäi katsomaan mitä sitten tapahtuu. Hän seisoi värjäystehtaansa
edustalla ja puheli portinvartijattaren kanssa, joka seisoi tuvan
ovella.
-- Hyvänen aika, Françoise, kyllä teidän pitäisi lähteä meidän
mukaamme. Onhan yksinäisen naisihmisen kauhea olla täällä keskellä
taistelua!
Françoise kohotti vapisevat kätensä.
-- Voi hyvä herra, kyllähän minä kernaasti lähtisin täältä, jos ei
pikku Kalle olisi niin huono... Herra on hyvä ja käy sisälle, niin
näette itse...
Delaherche ei astunut tupaan, vaan kurkisti ovelta ja puisteli päätään
nähdessään sairaan lapsen puhtaalla vuoteella, sillä oli kova kuume ja
se katseli, silmät taudin hehkusta loistavina, yhtä mittaa äitiään.
-- Niin on, Françoise, vaan voisimmehan ottaa hänet mukaan ... meillä
olisi kyllä tilaa siellä... Käärikää lämmin peite pojan ympärille ja
lähtekää pois täältä!
-- Ei, se on mahdottomuus! Lääkäri on kieltänyt häntä liikuttamasta, se
olisi hänen kuolemansa... Voi, jos isänsä eläisi vielä, vaan minulla ei
ole ketään muita kuin tämä poika, ja enhän tahtoisi häntä kadottaa...
Eivät suinkaan saksalaiset tee turvattomalle naiselle ja kuolevalle
lapsella mitään pahaa.
Weiss palasi samassa tyytyväisenä, että kaikki oli lukon takana.
-- No jos nyt pyrkivät tuonne, niin saavat särkeä lukot ja saranat...
Ja lähdetään nyt, taitaa olla kiire! Kuljetaan pitkin talojen
seinuksia, muuten voi käydä hullusti!
Vihollinen valmisti näet uutta hyökkäystä, kranaattia sinkoili
tiuhemmin, kaksi oli jo räjähtänyt parin sadan askeleen päässä ja
kolmas hautautui erään puutarhan pehmeään maahan särkymättä.
-- Kuulkaa Françoise, jatkoi Weiss, minä tulen katsomaan, miten poika
nyt voi ... no, eihän hän enää kovin huono olekaan, parin päivän
perästä on vaara ohi... Teillä ei ole mitään pelkäämistä, kun vain
muistatte pysyä tuvassa, elkää Herran nimessä lähtekö täältä
minnekkään!
Hän lähti astumaan Sedaniin päin ja Delaherche seurasi jälessä.
-- Hyvästi Françoise!
-- Hyvästi!
Vaan samassa kuului kauhea paukahdus. Kranaatti oli sivaissut
mennessään piipun Weissin huvilan katolta ja putosi katukäytävälle
räjähtäen sellaisella voimalla, että kaikki naapuritalojen ikkunat
särkyivät. Paksu savu ja tomupilvi esti ensin mitään näkemästä. Sitten
tuli talon pääsivu näkyviin, seinässä ammotti suuri kolo ja kynnyksellä
makasi Françoise selkä poikki ja pää mäsänä, yleensä veressä,
kuolleena.
Weiss tuli kuin mielettömäksi nähtyään mitä oli tapahtunut, juoksi
ruumiin luo ja änkytti löytämättä muita sanoja kuin kirouksia:
-- Eikös helvetissä, eikös helvetissä...
Niin, Françoise oli kun olikin kuollut. Weiss kumartui runnellun
ruumiin ylitse, koetteli käsiä, ja kun hän jälleen oikasi itsensä,
sattui katseensa poikaan, joka oli kohottautunut hiukan sängyssä ja
katsoi äitiinsä. Hän ei huutanut, ei sanonut mitään, vaan suuret,
kuumeesta hehkuvat silmät aukenivat vieläkin suuremmiksi: hän ei
nähtävästi käsittänyt, mikä muodoton verinen kasa heidän kynnyksellään
oli.
-- No so, helvetissä! Nyt tapetaan turvattomat naisetkin!
Hän puhisi vihasta ja pudisti nyrkkiään baijerilaisille, joiden
tupsulakkia jälleen näkyi kirkon luona. Ja kun hän katsahti huvilaansa
päin, jonka katto oli revitty ja toinen piippu tykkänään poissa, ei hän
enää jaksanut vastustaa taisteluintoaan.
-- Senkin roistot! Te surmaatte vaimoväkeä ja hävitätte kunniallisten
ihmisten asunnot! Odottakaahan! Ei, nyt minä en voi enempää, minä jään
tänne, minä tahdon kostaa sen heille!
Hän hyökkäsi keskelle katua ja tuli yhdellä hyppäyksellä takasin,
kaatuneen sotamiehen kivääri ja patroonalaukku kädessä. Kun hänen
tarvitsi nähdä oikein tarkkaan, käytti hän rillien asemesta silmälasia,
jotka hänellä aina oli taskussaan, vaikkei jokapäiväisessä elämässä
niitä esille ottanut, ne kun olivat Henrietten mielestä kovin rumat. Ne
joutuivat kiireimmän kautta nenälle ja paksu konttoristi lyhyessä
takissaan, hyvänsävyiset kasvot vihasta punoittavina, oli samalla
naurettavan ja ihmeteltävän uljaan näkönen tähdätessään ja ampuessaan
baijerilaisiin kadun päässä. Se oli hänellä veressä, tuumi Weiss, hänen
hyppysiään oli jo kauvan aikaa kutkuttanut halu päästä pyssynperään
kiinni ja antaa muutamallekaan roistolle lähtöpassit, aina siitä saakka
kun oli lapsena kuullut kerrottavan kasakkien temmellyksistä Elsassissa
vuonna 1814.
Ja hän latasi ja tähtäsi ja laukasi, ampui ampumasta päästyä keskelle
laumaa niin tiheään, että pyssyn piippu poltti sormia.
Hyökkäys oli tulinen. Niityn puolelta ei kuulunut enää kiväärin
pauketta. Vihollinen oli saanut haltuunsa pienen puron, jonka reunat
kasvoivat salava- ja poppelipuita, ja baijerilaiset näyttivät
valmistavan hyökkäystä kirkkotoria ympäröiviin taloihin. Heidän
tiraljöörinsä olivat vetäytyneet takasin, auringon säteet saivat taas
vapaasti valaa kultahohdettaan niityn viheriälle nurmelle, jossa siellä
täällä oli tummempi laikka, jonkun kaatuneen sotilaan ruumis.
Luutnantti poistui värjäyslaitoksen pihamaalta, jonne asetti
vahtisotamiehen; hän käsitti, että kadunpuoli tulisi vaatimaan kaiken
hänen huomionsa. Miehet asetettiin joutusasti katukäytävälle käskyllä
vetäytymään heti, jos vihollinen anastaa paikan, ensi kerrokseen,
pönkittää ovet ja puolustaa taloa viimeseen mieheen. He olivat
kyykyllään maassa, piiloutuen lyhtypatsaiden ja väistökivien taa, ja
laukasivat milloin parhaiten sopi. Leveätä auringon valaisemaa katua
pitkin lensi taukoamatta luotia ja keveät savupilvet ympäröivät taloja.
Nuori tyttö juoksi äkkiä aution kadun poikki ja hetken kuluttua lähti
vanha maalaisukko toiselta puolen kadun toiselle panemaan hevosensa
talliin, vaan ei ollut yhtä onnellinen, luoti osui keskelle miehen
otsaa ja hän lensi pitkälleen keskelle tietä. Eräs kranaatti muserti
kirkon katon, toinen sytytti läheisen talon ja se leimahti heti
kirkkaassa päiväpaisteessa ilmituleen rätisten ja paukkuen pelottavalla
tavalla. Françoise raukka, joka makasi ruhjottuna kuolevan lapsensa
vieressä, vanhan talonpojan ruumis, tulipalo ja kaikki kauheus, joka
heitä ympäröi, saattoi asukkaat suunniltaan; naiset itkivät ja
valittivat ääneen, vaan miehet, porvarit, käsityöläiset, hienoon
verkatakkiin ja puseroon puetut, alkoivat ampua ikkunoista vihollista.
-- Katsokaa, katsokaa niitä roistoja! huusi Weiss.
Tuolla ne nyt ovat toisella puolen kauppalaa! Sanoinhan sen, näin kun
hiipivät junavallin taitse!... Siellä he nyt ovat, ettekö kuule,
vasemmalla!
Montivilliersin puiston takaa kuului todellakin kiväärinpauketta. Jos
vihollisen onnistui saada puisto valtaansa, oli Bazeilles hukassa, vaan
ampumisen kuvaus juuri todisti, että kahdennestoista osasto oli
arvannut vihollisen aikeet ja kaikin voimin piti puoltansa.
-- Olkaa nyt vähän varovaisempi! tiuskasi luutnantti ja työnsi Weissin
muurin suojaan, muuten ne ampuvat teidät kahtia.
Paksu silmälasi-herra alkoi miellyttää luutnanttia, hän ihmetteli
Weissin urhoollisuutta vaikka täytyikin naurahtaa itsekseen hänen
kaikkea muuta paitsi sotaisella ulkomuodollaan. Ja kun kranaatti tuli
suhisten ilman läpi, sysäsi hän hänet veljellisesti syrjään. Kranaatti
putosi puolenkymmenen askeleen päähän, räjähti ja peitti heidät
mullalla ja tiilikiven kappaleilla. Weiss seisoi pystyssä ilman
vähintäkään naarmua, vaan nuori luutnantti makasi jalat murskana
pitkällään katukäytävällä.
-- Minähän siitä sainkin osani!
Hän komensi sotamiehen kantamaan itsensä rakennuksen luo, johon hänet
asetettiin seinän varaan istumaan, ainoastaan parin askeleen päähän
kuolleesta portinvartijattaresta, ja nuorekkaat kelmeät kasvonsa
säilyttivät tuskista huolimatta pontevan leimansa.
-- Ei se tee mitään, pojat, kuulkaahan vain, mitä nyt sanon: ampukaa,
vaan elkää hätäilkö, ei tässä ole mitään kiirettä! Minä kyllä sanon,
milloinka saatte hyökätä pistimellä.
Ja hän pitkitti komentamista, istui pää pystyssä tarkastaen vihollisen
liikkeitä. Toinen talo aivan vastapäätä leimahti tuleen. Pyssyt
paukkuivat, kranaatit suhisivat ohi täyttäen ilman savulla ja pölyllä,
joka puolella kaatui sotamiehiä, yksitellen ja joukottain, tummia
verisiä kasoja oli pitkin katua ja joka puolelta kuului korvia särkevä
pelottava mellakka, tuhansien miesten uhkaushuuto, jotka hyökkäsivät
pienen kuolemaan tuomitun joukon kimppuun.
Delaherche oli vähä väliä pyytänyt Weissiä lähtemään pois ja huusi
viimesen kerran:
-- Tuletteko vai ettekö tule?... Nyt minä menen, hyvästi!
Kello oli yli seitsemän, hän oli jo liiaksikin viipynyt. Hän lymyili
pitkin seinävieriä, juoksi ovien, porttien, nurkkien taa suojaan kun
kiväärin laukaus pamahti. Vielä milloinkaan hän ei ollut ollut niin
sukkelana jaloiltaan eikä luullut voivansa pujottautua kuin kissa
ahtaista koloista. Vaan Bazeillesista lähdettyä oli hänen rohkeutensa
loppua, oli nimittäin kuljettavana noin viidensadan kyynärän pituinen
matka leveätä avonaista tietä, jota Liryn patteria pyyhiskeli. Hän
vapisi kuin haavan lehti, vaikka hiki juoksi pitkin ruumista. Pää
hartioiden väliin painettuna hän hiipi muutaman minuutin ojassa, vaan
lähti sitten juoksemaan, juoksi minkä jaksoi suoraan eteenpäin,
katsomatta oikealle eli vasemmalle; hänen ympärillään suhisi ja kohisi
ja paukkui paukkumistaan, ikäänkuin salama olisi iskenyt maahan joka
silmänräpäys, ikäänkuin ankara ukkonen olisi purkanut vihansa hänen
ylitsensä. Silmiä poltti, tuntui kuin olisi juossut liekkimeressä. Eikö
siitä tulekkaan loppua?
Silloin hän äkkäsi vasemmalla pienen talon: hän syöksi sinne piiloon
hengittäen tuskallisesti ja vavisten vieläkin enemmän. Siellä oli
väkeä, ihmisiä ja hevosia; ensin hän ei voinut eroittaa mitään, vaan
hämmästyi sitten hämmästymistään...
Eikös se ollut keisari esikuntineen? Hän ei tietänyt varmaan, vaikka
oli monta kertaa vakuuttanut tuntevansa keisarin kuin oman veljensä,
sen jälkeen kuin oli Baybelissa päästä puheisiin hänen kanssaan. Hän
jäi hämmästyneenä tuijottamaan Napoleon kolmanteen, sillä hänhän se
todellakin oli, -- oli --, vaikka näytti nyt hevosen selässä istuen
paljoa isommalta ja ainakin kymmentä vuotta nuoremmalta, sillä hän oli
varmaankin maalauttanut kasvonsa ja partansa vahannut, että tekisi
paremman vaikutuksen sotajoukkoon. Jo viiden ajoissa oli hänelle tullut
tieto, että Bazeillesissa oli aljettu taistelu ja hän lähti
ratsastamaan sinne päin, hiljasena ja äänetönnä kuin haamu, posket
maalin punassa ja harmahtava parta kauniiksi mustattuna.
Tien varrella oli tiilitehdas, jossa sopi hakea turvaa. Sen toista
sivua pieksi lakkaamatta kuulasade ja kranaattia tipahteli joka
silmänräpäys maantielle. Esikunta pysähtyi tehtaan luo.
-- Teidän majesteettinne, mutisi joku joukosta, tämä alkaa olla
vaarallista.
Keisari kääntyi satulassa ja viittasi heidän vetäytymään kapeaan solaan
tiilitehtaan kupeella; siellä olivat ratsut sekä ratsastajat turvassa.
-- Teidän majesteettinne, tämä on suoraa hulluutta ... me rohkenemme
pyytää ... teidän majesteettianne...
Hän viittasi jälleen ikäänkuin huomauttaakseen, että niin suuri joukko
sotilaspukuja avonaisella tiellä varmaankin herättää vasemmalta
rannalta ampuvain patteriain huomiota. Ja hän lähti yksin ratsastamaan
keskelle kuula- ja kranaattituiskua, ei pitänyt kiirettä, istui ääneti
ja levollisena ratsullaan sama välinpitämätön masentunut leima
kasvoillaan; ajoi kohtaloaan vastaan. Varmaan ahdisti jälleen takaapäin
kova käsky: "eteenpäin, eteenpäin, urhona kaatumaan ruumiskasalle,
kunniaa niittämään, että poikani sallittaisiin nousta Ranskan
valtaistuimelle!"
Hän ratsasti hiljaista juoksua eteenpäin, pari sataa askelta vielä.
Sitten hän pysähtyi, odotti kuolemaa, jota oli lähtenyt hakemaan.
Luodit vinkuivat kuin tuuli päiväntasauksen aikana, kranaatti
murskautui aivan lähellä ja hänen päälleen räiski likaa ja savea. Vaan
hän odotti! Hevosen harja nousi pystyyn, joka jäsen vapisi, se väistyi
vaistomaisesti kuolemaa, joka kiiti joka silmänräpäys ohitse koskematta
ratsua eli ratsastajaa. Turhaan odotettuaan hetken aikaa käänsi keisari
levollisesti hevosensa ja ratsasti esikunnan luo, ikäänkuin olisi vain
tahtonut omin silmin katsella vihollisen patterian asentoa.
-- Se on sankarin rohkeutta, teidän majesteettinne ... vaan elkää
taivaan nimessä enää lähtekö...
Yhtä mykkänä hän viittasi jälleen esikuntaa ratsastamaan jälessä, ei
säälinyt heitä enemmän kuin itseäänkään, ja lähti ajamaan Rapaillen
ketojen ja peltojen poikki Moncellea kohti. Eräs kapteeni sai surmansa,
kaksi hevosta jäi sille tielle. Kahdestoista osasto, jonka rykmenttien
ohitse keisari ratsasti, katseli häntä sekä hänen esikuntaansa
tervehtimättä, sanaa sanomatta.
Delaherche katseli heidän kulkuaan ja ajatteli kauhulla, että hänkin
joutuu kuulatuiskuun, jos uskaltaa lähteä tiilitehtaan muurien
suojasta. Hän viivytteli niin kauvan kuin mahdollista ja unohtui
kuuntelemaan upseerien puhetta, joiden alta hevoset oli ammuttu.
-- Ei, kyllä se oli niin, hän meni kerrassa poikki, kuoli
silmänräpäyksessä.
-- Ei suinkaan, minä näin kun hänet kannettiin pois... Pieni haava
reidessä, ei sen kummempaa...
-- Mihin aikaan?
-- Kuuden paikoilla, ei siitä ole kuin ehken tunnin verran... Tuolla
ylhäällä, Moncellen luona, kapealla solatiellä...
-- Kaiketi hän lähti sitten Sedaniin?
-- Tietysti hänet vietiin Sedaniin.
Kenestä he puhuivat? Delaherche arvasi, että se mahtoi olla
Mac-Mahonista, joka oli haavoittunut eräässä etuvartijakahakassa.
Marsalkka oli siis haavoitettu! Ei heitä onnestanut, ei, niinkuin
meriväen luutnantti sanoi. Hän mietti onnettoman tapahtuman seurauksia
kun sanantuoja täyttä karkua nelisti ohitse huutaen toiselle
upseerille, jonka tunsi:
-- Kenraali Ducrot on määrätty ylipäälliköksi! Koko armeija kokoontuu
Illyn luona peräytyäkseen Mezièrsiin!
Samassa hän jo oli kaukana, ratsastaen Bazeillesiin kuulien ympärillä
vinkuessa ja Delaherche, pyörryksissä tärkeistä uutisista, jotka oli
niin päällekkäin kuullut, lähti juoksemaan niin paljon kuin jaksoi ja
saapui onnellisesti Balaniin sekä sieltä Sedaniin.
Bazeillesissa nelisti sanansaattaja paikasta toiseen, etsi käsiinsä
upseerit ja antoi heille käskyt. Ja tuomansa tiedot kiitivät myös
paikasta toiseen: marsalkka oli haavoitettu, kenraali Ducrot
ylipäällikkönä, sotajoukko vetäytyy Illyyn.
-- Mitä? Mitä ne sanovat? huusi Weiss, jonka kasvot jo olivat aivan
mustat ruudinsavusta. Nytkö vetäytyä takasin Mezièrsiin! Se on
mahdotonta, se tie on jo tukossa!
Hän oli epätoivossaan ja katui, että oli eilen tätä neuvonut juuri
kenraali Ducrotille, joka nyt oli ylipäällikkönä. Niin, eilen se olisi
ollut mahdollinen, eilen hän tarkoittikin, Saint-Albertin solan kautta!
Mutta nyt oli tie ummessa, koko tuo suuren suuri muurahaislauma oli
vaeltanut Doncheryn kedolle. Ja kun kerran täytyi valita toinen
kahdesta hurjuudesta, oli parempi työntää baijerilaiset Maasiin ja
marssia Carignaniin; se oli yritys, joka vaati epätoivon rohkeutta,
vaan joka kenties vielä oli mahdollinen toteuttaa.
Weiss, joka joka silmänräpäys kiivaasti sysäsi silmälasia ylemmä
nenälleen, selitti tätä luutnantille, joka vielä istui seinän varassa,
kellahtavana ja kuolemaisillaan veren vuodosta.
-- Minä vakuutan, että olen oikeassa... Antakaa väellenne käsky
pitämään puoliaan. Näettehän itsekin, että me olemme voitolla,
näettehän. Tartutaan vielä kiinni kaikista voimista ja he ovat
Maasissa!
Hän oli oikeassa, sillä baijerilaisten toinenkin hyökkäys oli torjuttu.
Kuularuiskut olivat puhdistaneet kirkkotorin, ruumiita oli läjittäin:
kaduilta ja kujilta ajettiin vihollinen pistimellä niityille, josta
vetäytyivät virralle päin, ja heidän pakonsa olisi varmaankin
muuttunut täydelliseksi tappioksi, jos olisi tullut uusia joukkoja
merisotamiesten avuksi, jotka jo olivat uupuneita ja kadottaneet monta
miestä. Sitäpaitse ei kiväärituli Montivilliersin puiston puolelta
tuntunut enää lähenevän, joka osoitti, että lisäväki oli silläkin
puolella raivannut metsän vihollisista.
-- Antakaa väellenne käsky tarttua pistimeen, herra luutnantti!
Sallikaa heidän käyttää pistintä, herra luutnantti!
Vahankarvasena, sortuvalla äänellä antoi luutnantti käskynsä:
-- Kuulkaa pojat, eteenpäin, pistimet tanassa!
Se oli hänen viimenen sanansa ja sen hän lausui pää pystyssä, tunnettu
ponteva ilmaus nuorekkailla kasvoillaan, tähystäen kuolevalla
katseellaan vihollisen liikkeitä.
Kärpäset surisivat Françoisen muserretun pään ympärillä ja istautuivat
rauhalliselle aterialle verisille kasvoille, vaan pikku Kallea vaivasi
kova jano ja hän huusi lakkaamatta tohisevalla, rukoilevalla äänellä:
-- Äiti, nouse ylös, herää nyt, äiti... Minulla on niin jano, kuule,
minua janottaa...
Mutta ylipäällikön käskyä oli toteltava. Upseerien täytyi komentaa
joukkonsa vetäytymään takasin, vaikka olivat vimmoissaan etteivät
saaneet käyttää hyväkseen saavutettua voittoa. Kenraali Ducrot pelkäsi
nähtävästi vihollisen kiertävän heidät ja tahtoi uhrata kaikki
päästäkseen ulos satimesta. Kirkkotori paljastettiin, joukot
peräytyivät, katu kadulta, talo talolta, ja pian jäi tie tyhjäksi ja
autioksi. Vaimoväki itki ja parkui, miehet puivat kiroillen nyrkkiään
sotamiehille, jotka jättivät heidät pulaan. Toiset salpautuivat tupansa
ja päättivät puolustautua niin kauvan kun kykenivät henkeä vetämään.
-- No hyvä! Vaan minä jään tänne, minä en rupeakkaan juoksemaan heidän
edessään, huusi Weiss rajusti. Niin suuresta arvosta ei minun nahkani
ole... Tulkoot, tulkoot vain rikkomaan huonekaluni ja juomaan viinini!
Hän unohti kaikki vimmassaan, taistelun sammumattomassa raivossa,
ajatellessaan, että saksalaiset tulevat isännöimään hänen taloonsa,
istuvat hänen tuolilleen, juovat hänen viiniään. Koko hänen olentonsa
kutistui tuohon yhteen käsitykseen, hän ei muistanut mitään muuta, ei
Henrietteä, ei asioitaan, ei entistä varovaista ja levollista
elämätään.
Hän juoksi talolleen, lukkosi oven kaksinkerroin ja pönkitti vielä,
kuljeksi ympäri huoneita kuin jalopeura häkissään, koetteli ovia ja
tukkesi, jos joku kolo oli jäänyt auki. Sitten hän laski patroonansa;
niitä oli vielä 40 kappaletta. Ja kun lähestyi ikkunaa katsoakseen,
ett'ei virran puolella ollut mitään uhkaavaa, jäi hän silmäilemään
vasemmanpuolisia harjuja. Valkoset savupilvet osottivat selvästi
vihollisten patterioiden asentoa. Ja Marféen harjulla Frenoisin
kammottavan patterin yläpuolella näkyi vielä metsän laidassa sama ryhmä
kiiltäviä sotilaspukuja, ehken oli enemmänkin nyt, ja ne loistivat
niin, että hän rilliensä avulla eroitti kullatut kypärit ja olkamerkit.
-- Kirotut roistot! jupisi Weiss nyrkki koholla.
Ylhäällä Marféen harjun nyppylällä seisoi kuningas Wilhelm esikuntansa
keskellä. Kello seitsemän hän jo oli tullut Vendressesta, jossa oli
viettänyt yönsä, ja katseli harjulta, jonka alla Maasin laakso levisi,
turvallisesti laajaa taistelutannerta jalkainsa juurella. Hän katseli
tuota näköpiirin toisesta reunasta toiseen ulottuvaa jättiläisnäyttämöä
kuin kuningas ainakin juhlaistuimeltaan.
Ardennien metsien tummat puujoukot verhosivat taivaanrantaa kuin vanha
gobelinpeite ja sen tummalla taustalla pistivät jyrkästi näkyviin
Sedanin linnoitukset, joita idässä ja etelässä rajoitti virta ja veden
vallassa olevat niityt. Bazeillesissa leimahtivat talot toinen toisensa
jälkeen ilmituleen, paksu tomu- ja savupilvi leijaili tappelupaikan
kohdalla. Ja idässä, Moncellesta Givonneen, oli ainoastaan muutamia
rykmenttiä kahdennettatoista ja ensimäistä osastoa, jotka matelivat
kuin pienet kärpäisparvet sänkipellolla eli hävisivät kapeaan laaksoon.
Toisella puolella näkyi vaaleita peltoja, joiden keskelle Chevalierin
metsä muodosti suuren mustan lämyn. Vaan pohjoiseen päin oli varsinkin
erinomainen näköala seitsemännen osaston ylitse, jonka hallussa
Floingin mäet Garennen metsästä virran vihannalle partaalle saakka
olivat. Etempänä olivat vielä Saint-Menges, Fleigneux, Illy, --
pikkuruisia kyläkuntia, jotka melkein hävisivät mäkien taa. Vasemmalla
teki Maas polvekkeen ja leveä virta, jonka pinta hohti kuin sulattu
hopea, juoksi verkalleen Igesin niemen ympäri sulkien Mezièrsiin vievän
tien Saint-Albertin solassa äärimmäisen partaansa ja läpitunkemattomien
metsien vähin. Tähän kolmikulmaan olivat siis ranskalaisten 100,000
miestä ja 500 tykkiä ahdetut!
Ja kun Preussin kuningas kääntyi länteen, näki hän edessään toisen
lakeuden, Doncheryn kedon, jonka aukeat harmaat, maat ulottuivat
Briancourtiin, Marancourtiin ja Vrignesaux-Boisiin, häikäisten silmää
kirkkaassa päiväpaisteessa. Ja kun hän kääntyi itään, oli sielläkin
yhteenpuristettujen ranskalaisten kolonnain takana aukeata maata, oli
vapaata alaa, jossa vilisi maakyliä. Siellä oli Douzy ja siellä
Carignan, sitten Rubécourt, Pourru-aux-Bois, Francheval, Villers-Cernay
ja rajalla la Chapelle. Niin pitkälti kuin silmä kantoi olivat paikat
hänen, hän saattoi komentaa 250,000 miestään, 800 kanuunaansa, mihin
halutti, hän saattoi yhdellä ainoalla silmäyksellä nähdä joukkonsa
kaikki liikkeet.
Yhdellä puolella marssi jo hänen XI:s osastonsa Saint-Mengesiä kohti,
V:s oli asettanut Vrignes-aux-Boisiin ja würtembergiläinen divisioona
odotti Doncheryssä; ja toisella puolella, vaikka puut ja mäet tekivät
vähän haittaa, hän eroitti heidän liikkeensä, näki XII:n tunkeutuvan
Chevalierin metsään ja tiesi kaartin jo olevan Villers-Cernayssa. Siinä
olivat ruuvipenkin pihdit, -- perintöprinssin joukko vasemmalla,
Sachsin prinssin oikealla, -- jotka avautuivat avautumistaan ja
venyivät pitemmiksi sillä välin kun baijerilainen osasto heittäytyi
Bazeillesia hätyyttämään.
Wilhelm kuninkaan jalkojen juuressa jyrisivät patteriat aina
Rémillystä Frennoisiin lakkaamatta, peittivät la Moncellen ja Daignyn
kranaateilla, jotka lensivät kaaressa Sedanin yli ja sinkoilivat
pohjosenpuolisille harjuille. Ja kello ei ollut vielä kahdeksaa. Hän
odotti taistelun päätöstä, katse kiinnitettynä äärettömään
shakkilautaan edessään, johtaen ylhäiseltä asemaltaan ihmispilviä,
noiden mustain pisteiden riehuntaa keskellä säteilevän luonnon
kuolematonta hymyilyä.