Rémillyssä oli kauhea mylläkkä, sotamiehiä, hevosia, ajopeliä joka
paikka täynnä, viettävä katu, joka kulkee Maasin rantaan, oli melkein
kukkurillaan. Kirkon kohdalla, puolivälissä mäkeä, oli monta tykkiä
ajanut yhteen ja hevoset eivät saaneet niitä paikalta hievahtamaan,
vaikka satelemalla satoi ruoskaniskuja ja kirouksia. Etempänä oli
Emmanevirran rannalla, joka kohisten syöksee kivistä uomaansa, jono
ruutivaunuja sulkemassa kulkijoilta tien. Ja sotamiehiä keräytyi
keräytymistään "Maltan ristin" edustalle ja tappelemalla pyrkivät
täyteen ahdettuun kapakkasuojaan ryypylle.
Ja samallainen vilinä ja ahdinko vallitsi kylän eteläiselläkin
laidalla, mihin insinöörit olivat rakennuttaneet lauttasillan virran
poikki. Kylän ja virran välillä oli pieni lehto ja oikealla näkyi
lauttamiehen valkonen tupa pensaikosta. Molemmille rannoille oli
laitettu suuria nuotioita, joiden liekit silloin tällöin leimahtivat
korkealle ilmaan ja levittivät punertavan hohteen rantamille sekä
virran läikkyvälle pinnalle. Silloin eroitti lukemattomat mieslaumat,
jotka seisoivat odottamassa. Kaidalle jalkamiesten sillalle ei mahtunut
kuin pari henkeä kerrallaan ja lauttasillan yli, joka oli niukasti
puolen viidettä kyynärän levyinen, kulki ratsuväki, tykistö ja
kuormavaunut niin hitaasti kuin ajatella saattaa. Sanoivat vielä olevan
ylipääsemättä yhden prikaatin ensimmäistä osastoa, ruutikuormaston ja
jo ennen mainitut neljä kyrassierirykmenttiä Bonnemainin divisioonasta.
Ja heidän takanaan seisoi koko seitsemäs osasto, enemmän kuin 30,000
miestä, jotka luulivat vihollisen olevan kintereillään ja koettivat
tunkea kuumeentapaisella kiireellä eteenpäin, päästäkseen turvaan
vastaiselle rannalle.
Kamalalta näytti! Mitä siitä olikaan lopuksi tuleva? Koko pitkän päivän
he olivat marssineet saamatta kuivaa eli kosteata suuhunsa, marssineet
kuin hurjat, koettaen päästä ehjin nahoin Haraucourtin solasta; ja tätä
vartenko he olivat riehuneet? Päästäänkö tästä ollenkaan eteenpäin vai
tässäkö seistään ylipääsemättömän muurin takana? Saa vain nähdä, niin
ei tästä hevillä lähdetä ja saksalaiset, jotka ehkä yöksi taukoavat
takaa-ajostaan, ovat taas päivän koittaessa liikkeellä!
Kumminkin komennettiin miehet asettamaan kiväärit ryhmiin ja joukot
hajaantuivat metsättömille rinteille Mouzonin tien varsilla.
Reservitykistö sijoitettiin mäen harjalle, tykkien suut solaan päin,
valmiina laukasemaan, jos siellä ilmestyy jotain uhkaavaa. Ja
tuskallinen odotus alkoi jälleen.
106:s rykmentti oli sijoittunut sänkipellolle yläpuolella tietä ja
sieltä näki koko laajan tasangon virran varrella. Miehet luopuivat
vastahakoisesti aseistaan, kääntyivät usein taakseen katsomaan,
odottivat joka hetki päällekarkausta. Joka silmä oli synkkä, ei
kuulunut mistään hauskaa juttelua, äänetöntä vihaa kuvastui niidenkin
kasvoilla, jotka eivät napisseet ja kiroilleet.
Kello oli jo melkein yhdeksän, odotusta oli kestänyt kaksi tuntia, ja
vaikka olivat peräti uupuneita ei monikaan saanut unta, he venyivät
pitkällään maassa, vaan kimmahtivat pystyyn ja säpsähtivät
pienimmästäkin risauksesta. Eivät taistelleet enää nälkää vastaan,
virran yli päästyä heidän _täytyi_ saada ruokaa, ja jos ei ollut
muuta, niin olihan ainakin heiniä. Vaan tungos sillan luona pysyi
samalla asteella, upseerit, jotka kenraali Douay oli sinne asettanut,
toivat aina puolen tunnin päästä sanoman, että kestää vielä monta
tuntia, ennenkun heidän vuoronsa tulee. Vihdoin päätti kenraali itse
lähteä sillalle omin silmin tarkastamaan asiain tilaa ja sotamiehet
näkivät hänen tunkeutuvan joukon läpi, kehoitellen miehiä pysymään
levollisina ja jouduttaen ylimenoa.
Maurice istui Jeanin kanssa ojan reunalla ja jatkoi pohjoseen viitaten:
-- Niin. tuolla se on Sedan ja tuolla Bazeilles... Sitten on Douzy ja
sitten Carignan... Carignanissa meidän joukot luultavasti yhtyvät; jos
olisi päivä, näkisit, että siellä kyllä tilaa on.
Hän osoitti laajaa laaksoa, jonka ylitse yön varjot laskeutuivat.
Eroitti vielä selvästi virran juoksun mustien niittyjen välissä, joille
puuryhmät muodostivat vielä tummempia kohtia. Poppelijonon haaveelliset
rajapiirteet kuvastuivat selvästi taivasta vastaan. Ja hyvin kaukana,
Sedanin takana, joka kimalteli pieniä valopilkkuja täynnä, oli tiheä
musta metsä, Ardennit näyttivät levittäneen siellä satavuotiset
tammensa maan peitoksi.
Jeanin katse siirtyi taas sillalle.
-- Katsoppas tuonne! Nyt menee kaikki helvettiin... Siitä sillasta me
emme elävinä pääse yli, e-i!
Nuotiot kahdenpuolen virtaa leimahtelivat ylös ja alas ja niiden
valossa näki kamalan selvästi kaikki mitä sillalla tapahtui. Koko
päivän oli ratsuväkeä ja tykistöä kulkenut yli ja niiden painosta
aikovat palkit höltyä ja olivat jo vajonneet keskeltä pari tuumaa
vedenpinnan alle. Nyt ratsastivat kyrassieerit yli, kaksi miestä
rinnan, loppumattoman pitkässä jonossa. He ilmestyivät pimeydestä
toisella rannalla hävitäkseen taas pimeyteen toisella, siltaa ei enää
eroittanut, he näyttivät liikkuvan veden päällä, tummalla nuotioiden
valossa välkähtelevällä pinnalla. Jäykkinä istuen satulassa, ohjakset
kireällä, valkosen vaipan helmat hevosen lautasella ja kirkkaat kypärit
loistaen häilyvässä valossa he olivat aavesankarien kaltaisia, jotka
liehuvin hiuksia ratsastavat öiselle sotaretkelle.
Jeanilta pääsi valitus:
-- Voi jumala, miten minulla on nälkä!
Heidän ympäriltään alkoi kuulua nukkuvain raskasta huokumista. Väsymys
vei voiton ahdistuksesta, silmät painuivat umpeen, he ojentautuivat
selälleen, unhottivat hetkeksi vaivat ja vaarat; odottavat joukot
vaipuivat lepoon.
-- Voi jumala, minulla on niin nälkä, että syön kohta multaa!
Jean se niin vaikeroi. Hän oli muuten kyllin sitkeä, vaan nyt ei enää
jaksanut, sillä hän ei ollut syönyt suun täyttä kuuteenneljättä
tuntiin. Maurice laski, että kestää vielä pari kolme tuntia ennenkun
heidän vuoronsa tulee, ja teki päätöksensä.
-- Kuten tiedät on minulla eno täällä, eno Fouchard, olenhan kertonut
hänestä... Tuolla mäellä, ei sinne ole jos noin 7 sataa askelta, on
ukon talo. Minä en aikonut käydä siellä, vaan koska sinulla on niin
nälkä... Täytyneehän ukko nahjuksen antaa...
Hän lähti astumaan ja Jean seurasi tahdottomasti. Ukko Fouchardin talo
oli aivan Haraucourtin solan suulla lähellä reservitykistön mäkeä. Se
oli matala rakennus monien ulkohuoneiden, ladon, navetan ja tallin
keskellä ja toisella puolen maantietä oli teurastuslaitos, jossa ukko
omakätisesti tappoi elukat, ja itse myös ajeli lihoja kaupitsemassa.
Maurice hämmästyi, talossa oli ihka pimeää eikä näkynyt ristinsielua
kartanolla.
-- Kas tuota vanhaa saituria; hän on pönkittänyt ovensa eikä taida
hevillä avata!
Hän hämmästyi vieläkin enemmän, tiellä oli puolikymmentä sotamiestä,
nälkiintyneitä raukkoja, jotka epäilemättä olivat ruoan etsinnässä.
Ensin olivat koputtaneet, sitten ärjyneet avaamaan, ja kuu ei sisältä
kuulunut liikahdustakaan alkaneet paukuttaa ovea pyssynperillä. Kaiketi
se ovi viimein antaa perään, saakeli, revitään maahan koko myösä, koska
ei siellä ihmisiä asu!
Silloin avattiin vintinluukku ja miehet näkivät laihan pitkän ukon
sinisessä takissa ja avopäin, toisessa kädessä kyntteli, toisessa
pyssy. Paksu valkonen tukka ympäröi leveitä kulmikkaita kasvoja, nenä
oli suuri ja silmät suuret, harmaansiniset, leuka paksu,
hajamielisyyttä osottava.
-- Mitä varkaita ja ryöväriä te olette, jotka tulette ja hävitätte
rauhallisten maalaisten asumukset? Mitä asiata teillä tänne on? huusi
ukko ankaralla äänellä.
Sotamiehet katselivat häntä hämmästyneinä.
-- Me olemme kuolla nälkään, tahdomme ruokaa! Ja sinulla on...
-- Minulla ei ole, ei hituistakaan! Luuletteko te, että pienessä
talossa riittää ruokaa 100,000 miehelle?... Aamulla tästä vaelsi ohi
suuria joukkoja, niin niin, kenraali Ducrotin miehet, he söivät
suuhunsa kaikki, joka kipenen ... tässä talossa ei pidä löytymän yhtä
leivänkannikkaa!
Miehet astuivat lähemmä, yksi toisensa perään.
-- No, avaahan nyt kumminkin, niin levätään vähän aikaa ... ja ehkenpä
siellä löytyisi yhtä ja toista!
He ryntäsivät ovea vastaan, ukko asetti kynttelin ikkunalaudalle ja
veti pyssynsä vireille.
-- Niin totta kuin tämä kyntteli on tässä minä ammun jokaisen, joka
uskaltaa koskea minun oveeni.
Sotamiehet alkoivat tulistua, haukkuivat ja kiroilivat, yksi jo huusi,
että he kyllä osaavat kurittaa sellaista petoa, joka ennen heittää
leipänsä kaivoon kuin antaa sotamiehen syödä. Ja he ojensivat pyssynsä
luukkua kohti, tähtäsivät, vaan ukko seisoi paikallaan kynttelin
valossa ja ärjyi:
-- Ei leivänkannikkaa löydy tässä talossa, kuuletteko roistot; joka
suupalan ne toiset jo ovat ahmineet!
Maurice säikähti kovasti kun näki miesten aikeet ja juoksi Jeanin
kanssa hätään.
-- Toverit, toverit...
Hän löi sotamiesten pyssyt alas ja huusi rukoillen ukolle:
-- Olkaa nyt vähän ihmisellisempi toki... Ettekö te tunne, minähän se
olen?
-- Mikä minä?
-- Maurice Levasseur, vaimonne sisaren poika.
Ukko otti kynttelin käteensä. Epäilemättä hän tunsi pojan, vaan ei
antanut perään, ei veden tippaakaan häneltä!
-- Sisaren poika eli ei, mistä minä tiedän, pimeähän nyt on!...
Pötkikää vain tiehenne joka sorkka eli minä ammun.
Ja sotamiesten uhkaillessa, että kyllä he pian savuuttavat sen vanhan
ketun pesästään, toisti ukko Fouchard pelkäämättä:
-- Pötkikää, pötkikää vain tiehenne, eli minä ammun teidät!
-- Minutkinko, isä? huusi tieltä voimakas ääni.
Toiset vetäytyivät nopeasti syrjään, kun kynttelin valo lankesi
aliupseerin nauhoille. Se oli Honoré, jonka patteria sijaitsi parin
sadan askeleen päässä ja joka ei enää jaksanut vastustaa haluaan
kolkuttaa kotiovelle. Hän oli pyhästi vannonut, ett'ei elämän päivänä
astuisi isän kynnyksen yli ja hän ei ollut neljään vuoteen saanut eikä
lähettänyt kirjettä isälleen. Sotamiehet puhelivat hiljaa ja
neuvottelivat: parasta taisi olla lähteä pois, mitäpä täällä oli enää
toimittamista, koska talon poika, jolla oli nauhoja hihallaan, oli
saapunut paikalle. Ja he hävisivät kuin tuhka tuuleen.
Havaittuaan vaaran olevan ohitse, sanoi Fouchard levollisesti,
ikäänkuin olisi eilen viimeksi tavannut poikaansa:
-- Vai niin, sinäkö! No, odotahan hiukan, niin minä tulen.
Ukko viipyi kauvan. He kuulivat hänen lukkoavan ovia, vääntävän avaimia
kuin olisi kätkenyt kaikki kätkettävät. Viimein hän tuli avaamaan,
mutta raolleen vain ja piteli tanakasti ovesta.
-- Tule sinä, Honoré, vaan ei kukaan muu!
Ei ukko sentään kehdannut sulkea oveaan sukulaiseltakaan, vaikka
kernaasti olisikin.
-- No, tule sinäkin, Maurice, vaan joudu!
Mutta Jean jätettiin säälimättä ulkopuolelle, vaikka Maurice rukoili
hänen puolestaan. Ei ei, hän ei tahtonut mitään tietää heidän
kumppaneistaan. Mitä varten hänen olisi pitänyt päästää tupansa täyteen
varkaita ja rosvoja, särkemään astioitaan ja huonekalujaan! Hänellä oli
vielä pyssy kourassa ja kun Honoré lopulta sai potkaistuksi oven
selälleen ja vedetyksi Jeanin eteiseen, pauhasi ukko aika lailla. Pyssy
yhä kädessä hän saattoi miehet tupaan, laski kynttelin pöydälle ja
istui penkille sanaakaan sanomatta.
-- Isä! Me olemme puolikuolleita nälästä. Teidän täytyy antaa leipää ja
juustoa, isä!
Vanhus ei ollut kuulevinaan pojan puhetta, kävi vähä väliä ikkunassa
katsomassa, vieläkö siellä nyt on sotamiehiä taloa piirittämässä.
-- Eno, Jean on minun ystäväni! Hän antoi minulle viimeisen suupalansa
ja me olemme kärsineet kaikki yhdessä.
Ukko palasi ikkunan luota ja istui penkille. Ei vastannut sitä eikä
tätä, ei katsonutkaan heihin päin. Hän mietti vähän aikaa ja otti
sitten äänettömästä päästä kynttelin pöydältä, jätti heidät pimeään ja
sulki oven jälkeensä, ett'eivät näkisi, mihin hän meni. Kellarin ovi
narahti. Mutta odottaville kävi aika pitkäksi, ennenkun ukko viimein
palasi, sulki oven huolellisesti ja asetti pöydälle suuren leivän sekä
juuston, -- sanaakaan virkkamatta. Vanha kettu muisti entiset torat,
eikä tahtonut sanoa ensi sanaa; hän ei ollut vihainen enää, vaan
ajatteli, että yhdestä sopimattomasta sanasta ne riidat saattavat
alkaa. Miehet hyökkäsivät kuin nälkäiset sudet ruokien kimppuun, yhtä
äänettöminä hekin, ja pureksivat kaikista voimistaan; tuvan
hiljaisuudessa ei kuulunut mitään muuta ääntä.
Honoré nousi pöydästä ja otti kaapin päältä suuren vesituopin.
-- Isä, hennottehan nyt antaa lasin viiniä mieheen.
Nyt oli ukko levollinen.
-- Viiniä! Minulla ei totta totisesti ole pisaraakaan... Ne toiset, ne
tämän aamuiset, veivät kaikki, söivät kaikki, mitä löytyi. Ei
tippaakaan...
Hän valhetteli ja sen arvasi joka mies hätäisesti vilkkuvista silmistä.
Pari päivää sitten oli ukko lähettänyt kaikki elukat, lypsylehmänsä ja
mitä teuraskarjaa löytyi, kauvas sydänmaalle piiloon. Sitten oli
kätketty ruokavarat, yksin jauhot ja suolatkin; turhaan olisi saanut
hakea kaikki kaapit ja aitat. Ensimmäinen sotajoukko ei ollut saanut
enemmän kuin toinenkaan, ei rahalla eikä rukouksilla. Mistäpä sen
tiesi, eiköhän ollut parempi säästää tavaroitaan, tuonnempana niillä
vielä voi saada hyvät hyödyt.
Maurice oli syönyt tarpeekseen ja aloitti keskustelun.
-- Onko eno nähnyt Henrietteä nykysin?
Vanhus käveli edestakasin vilkaisten aina syrjäsilmällä Jeaniin, jonka
suuhun katosi suunnattoman suuria leipäpalasia.
-- Henrietteä! Näinhän minä hänet viime kuussa Sedanissa... Vaan
miehensä, Weissin, näin tänä aamuna. Hän oli isäntänsä, tehtailija
Delaherchen kanssa, ajoivat Mouzoniin katsomaan sotajoukon marssia --
huvikseen tietysti.
Pilkallinen ilme levisi vanhuksen umpimielisille kasvoille.
-- Luulen heidän nähneen enemmän kuin halusivatkaan, ja hupi taisi
kuivaa hyvin vähään; sillä kolmesta saakka olivat tiet täynnä pakenevia
sotamiehiä!
Samalla yksitoikkoisella ja välinpitämättömällä äänellä kertoi ukko
viidennen osaston tappiosta, että sen päälle oli hyökätty juuri
päivällispuuhissa ollessa, Beaumontissa näet, ja että baijerilaiset
olivat ajaneet ranskalaiset hujan hajan Mouzonin luo. Ne sotamiehet,
jotka pakenivat, niinkuin paholainen olisi ollut kintuilla, Rémillyn
kautta, huusivat, että de Failly oli kavaltanut heidät, myynyt, suoraan
sanoen, Bismarckille.
Maurice muisti viime päivien hurjat marssit, marsalkan käskyn, joka
kiirehti peräytymistä, vaati vaikka mistä hinnasta Maasin yli menoa,
kiirehti, kiirehti; ja ensin oli aikaa tuhlata vaikka miten. Nyt oli
liian myöhäistä! Silloin kun Mac-Mahon vimmastui löytäessään
seitsemännen osaston Ochesissa kun sen olisi pitänyt olla Besacessa,
hän tietysti luuli, että viides osasto oli käskyä noudattaen
leiriytynyt Mouzonin luona kun se olikin hajoitettu ja lyöty
Beaumontissa. Vaan mitäpä saattoikaan pyytää kehnosti johdetuilta,
odotuksen, paon ja pelon heikontamilta, nälinkuoliailta joukoilta?
Fouchard asettui Jeanin tuolin taakse -- hän ei käsittänyt moista
ruokahalua -- ja kysyi, leikillisesti muka:
-- Noo, joko alkaa tuntua?
Jean kohotti päätään ja vastasi tyynesti:
-- Jopa alkaa, kiitosta vain!
Honoré kuunteli levottomuudella pienintäkin liikettä toisista
huoneista. Hän oli vihdoin, monen taistelun jälkeen, päättänyt käydä
kotonaan ja se oli tapahtunut Silvinen tähden. Takin alla oli Silvinen
kirje, se Reimsissä saatu, se, jossa hän puhuu rakastavansa ainoastaan
häntä, ett'ei ole rakastanutkaan ketään muuta -- ja Honoré ajatteli
koko ajan Silvineä, ihmetteli, ett'ei häntä näkynyt, ja koetti salata
isältään levottomuuttaan. Viimein hän ei enää jaksanut hillitä
tunteitaan, vaan kysyi vapisevalla äänellä:
-- Eikö Silvine enää olekaan teillä?
Fouchard vilkasi poikaansa ja vastasi:
-- On, on!
Sitten hän ei taas puhunut mitään, syleksi ja kakisteli; tykkimiehen
täytyi kysyä:
-- Onko hän jo makuulla?
-- Ei, -- ei!
Lopulta ukko alentui selittämään, että hän oli ajanut Silvinen kanssa
aamupuolella päivää Raucourtin torille. Sillä kyllähän nyt saattaa
kauppoja tehdä, sen tietää, kun mokomat mieslaumat ovat liikkeellä! Ja
hän olikin, niinkuin tavallisesti tiistaiaamuna, vienyt lampaan lihat
ja häränpuolikkaan Raucourtiin ja oli parhaiksi ennättänyt kaupata
lihat kun seitsemäs osasto oli tullut ja kääntänyt nurin narin kaikki
tyyni. Ihmiset juoksivat kuin hullut, survivat ja tyrkkivät vimmatusti.
Hän pelkäsi niiden vielä varastavan konit ja kärryt ja oli ajanut
kotiin. Ja Silvine jäi sinne, oli näet poikennut johonkuhun puotiin
ostoksille.
-- Oo, tyttö on pian kotona! lopetti ukko levollisesti. -- Meni
tietysti tohtori Dalichampin, kumminsa luo... Silvine on reipas tyttö,
vaikka näyttää niin lauhkealta ... ei hän hopussa hätäänny...
Tekikö hän pilkkaa vai tahtoiko selittää, minkätähden hän oli pitänyt
Silvinen palveluksessaan, sen jälkeen kun oli eroittanut heidät, ja
vaikka hän tahtoi pitää lapsen luonaan. -- Poika nukkuu tuolla
kamarissa ja varmaan on Silvinekin kohta kotona, on varmaan.
Ukko katsahti jälleen poikaansa, pilkallinen hymy kapeilla huulilla.
Honorén kasvot värähtelivät ja hän heitti isäänsä läpitunkevan
silmäyksen ja -- vanhus alkoi taasen kävellä pöydän ja ikkunan väliä.
Honoré leikkasi leivästä palan ja pureskeli sitä äänetönnä. Kyynäspäät
pöydällä tarkasti Maurice vanhaa tupaa, suurta kaappia, seinäkelloa, ja
muisteli entisaikoja, kun hän ja sisar Henriette saivat viettää jonkun
lupapäivän Rémillyssä. Minuutit kuluivat, -- kello löi yksitoista.
-- Ei, mutisi Maurice, toiset ehkä jättävät meidät!
Hän avasi ikkunan ja nojautui laudalle; eteensä levisi tumma, hiljainen
yö. Vaan vähitellen tottuivat silmät pimeään, hän eroitti sillan ja
tulet molemmilla rannoilla. Kyrassieerit vaelsivat vieläkin, kuin
aaveritarit, valkosissa kauhtanoissaan sillan ylitse. Loppumattomalta
näytti veden pinnalla verkalleen liikkuva jono. Oikealla rannalla,
missä sotajoukko vielä sikeästi nukkui, vallitsi haudan hiljaisuus.
-- Ohhoo, sanoi Maurice epätoivoisella äänellä, meidän menomme jää
huomisaamuun.
Ikkuna jäi auki, ukko Fouchard sieppasi pyssynsä ja hypähti notkeasti
kuin nuori mies tielle. He kuulivat hänen kävelevän edestakasin kuin
vartiolla, -- sitten taukosivat askeleet, saattoi eroittaa kaukaista
humua sillalta. Vanhus oli istunut ojan reunalle: siinä oli sopiva
vartioida, ett'ei kukaan epäiltävä henkilö päässyt puikahtamaan taloon.
Honoré tuli joka silmänräpäys levottomammaksi, katsoi vähä väliä kelloa,
kuunteli. Raucourtista ei ollut paljon yli kolmen neljänneksen
Rémillyyn. Sen matkan astui Silvine tunnissa, astui helpostikin.
Miks'ei häntä kuulunut, johan siitä oli useampiakin tuntia kun vanhus
ajoi tiehensä ja jätti hänet keskelle armeijaosastoa. Joku onnettomuus
oli varmaankin tapahtunut! Honoré näki hänet maassa makaavana,
ruhjottuna, hevosten polkemana, raskaat kuormat olivat vierineet hänen
ylitsensä!
Kaikki kolme kimposivat yht'aikaa pystyyn. Tieltä kuului askeleita, ja
vanhus viritti pyssynsä hanan.
-- Kuka se on? huusi ukko tuimasti. Silvinekö?
Ei kuulunut mitään vastausta. Ukko uhkasi ampua ja uudisti
kysymyksensä. Silloin sanoi hengästynyt, läähättävä ääni:
-- Minä, minä se olen.
Ja heti taas:
-- Entä poika?
-- Poika makaa, on nukkunut aikoja.
-- Jumalan kiitos!
Nyt vasta hän jouti oikein henkeään vetämään, oikein syvän huokauksen,
jossa kaikki tuska ja väsymys pääsi ilmoille.
-- Mene ikkunasta, sanoi ukko, siellä on vieraita,
Silvine hyppäsi ikkunasta tupaan, vaan jäi kuin kivettyneenä seisomaan
miesten eteen ja seisoi siinä kynttelin hulmuavassa valossa tummana,
paksu musta tukka otsalle valuneena, suuret kauniit silmät -- joissa
yksistään olisi ollut kyllin ihanuutta -- soikeissa lempeissä
kasvoissa, ihmetellen vieraita katsoen.
Silloin hän tunsi Honorén, ja kaikki veri syöksi sydämmestä kasvoihin
-- eikä hän kuitenkaan erittäin hämmästynyt että Honoré oli siinä,
sillä häntähän hän oli ajatellut koko matkan Raucourtista tullessaan.
Honorén jalat vapisivat ja tuntui kuin rinnan päällä olisi ollut
rasittava paino, joka vei hengen. Hän ponnisti voimansa, sanoi
levollisesti:
-- Hyvää iltaa, Silvine!
-- Hyvää iltaa, Honoré!
Silvine oli purskahtaa itkuun, käänsi sitä estääkseen päänsä pois ja
hymyili Mauricelle, joka myös oli tuttu. Hän ujosteli Jeania hiukan.
Hengitti kiivaasti, avasi kaulahuiviaan hiukan.
Honoré jatkoi, sinuttelematta, kuten ennen maailmassa:
-- Me olimme hyvin levottomia teidän tähtenne, Silvine, on jo niin
paljon preussiläisiä liikkeellä näillä tienoin.
Silvine kävi valkoseksi kuin lakana ja heitti pikaisen, hätäisen
katseen kamariin päin, jossa lapsi nukkui, ja kohotti kätensä,
ikäänkuin olisi tahtonut karkoittaa luotaan jotain kauheata.
-- Preussiläiset! Oo, minä olen nähnyt heidät!
Hän vaipui tuolille istumaan, jalat eivät kannattaneet enää, ja kertoi,
että hän oli heti seitsemännen osaston kaupunkiin marssittua hakenut
suojaa kumminsa, tohtori Dalichampin, luona ja toivoi eno Fouchardin
noutavan hänet sieltä. Kadulla oli sellainen ahdinko, ett'ei koirakaan
olisi päässyt eteenpäin. Ja kello neljään hän oli kärsivällisesti
odottanut ja nykkinyt liinan-nukkaa rouvasväen kanssa, sillä tohtori
oli laittanut sairaalan raatihuoneen suureen saliin, arveli ehken
tuotavan haavoitettuja Metzistä eli Verdunistä. Sinne tuli ihmisiä,
jotka tiesivät sairaalata piankin tarvittavan ja aivan oikein, kello
kaksitoista jyrisivät jo tykit Beaumontin puolella. Mutta se oli
kaukana, eikä kukaan osannut vielä oikein peljätäkään, kun pommi
yht'äkkiä ryskien ja räiskien musersi erään naapuritalon katon, Se
tapahtui juuri silloin kun viimeiset ranskalaiset sotamiehet marssivat
pois Raucourtista. Vieläkin räjähti kaksi pommia, vihollinen patteria
ammuskeli seitsemännen osaston jälkijoukkoa.
Haavoitettuja tuli Beaumontista, raatihuoneen sali oli pian täynnä.
Pelkäsivät, että sinnekin vielä putoaa joku pommi ja turmelee koko
sairaalan. Miesparat, jotka odottivat tohtoria haavojaan sitomaan,
olivat menehtyä kauhusta, moni kömpi vaivaisilla jäsenillään kellariin,
siellä oli hiukan turvallisempaa,
-- Ja silloin, jatkoi Silvine, en tiedä mitä lienee tapahtunut, mutta
yht'äkkiä taukosi melu. Minä seisoin kadunpuoleisessa ikkunassa, josta
näkee maalle päin; ei näkynyt enää yhtään sotamiestä, ei ainoatakaan
punahousua, kun samassa kuulen raskaita askelia, joku huutaa, en
ymmärtänyt mitä lienee ollut, kymmeniä pyssynperiä kolahtaa yht'aikaa
kivisiltaan ... ja alhaalla kadulla seisoo koko lauma rumia, likasia,
mustia miehiä, joilla on suuret leveät päät ja kypärit, niinkuin
meidän palokuntalaisilla. Sanoivat, että ne olivat baijerilaisia
sotamiehiä ... ja tiellä, pelloilla, metsissä voi! joka paikassa kiehui
sadottain ja tuhansittain samanlaisia miehiä, suljetuissa,
loppumattomissa riveissä. Mustia, suurissa joukoissa, yhä enemmän ja
enemmän niitä tuli, juurikuin heinäsirkkalaumoja, jotka peittävät koko
maanpinnan.
Häntä puistatti ja hän teki jälleen saman jotain kauheata karkoittavan
liikkeen.
-- Ja sitten, te ette voi aavistaa, mitä sitten tapahtui. Nuo miehet
lienevät marssineet kolme päivää ja tapelleet vast'ikään kuin hurjat
Beaumontissa. He olivat sekasin nälästä ja vimmasta, silmät seisoivat
päässä ... he eivät tietäneet mitä tekivät... Ja upseerit eivät
koettaneetkaan estää kun he syöksivät taloihin, myymälöihin, särkivät
ovet ja ikkunat, murtivat auki kaapit, arkut, kaikki, jossa luulivat
ruokaa löytyvän, nielivät kaikki kuin eteen sattui! Ruokakauppiaan,
Simonnetin, puodissa, näin yhdenkin laskevan tynnyristä siirappia
kypäriinsä ja sitä juovan; toiset haukkasivat raakaa sianlihaa, toiset
söivät jauhoja. Kun he tulivat, sanottiin, että ruoka on lopussa,
neljäkymmentä kahdeksan tuntia olivat omat joukot kulkeneet kaupungin
läpi, vaan he löysivät kuitenkin aina jotain piilotettua, ja särkivät
sentähden kaikki paikat, luulivat, että me emme tahdo antaa heille
ruokaa.
Vähemmässä kuin tunnissa olivat kaikki ruudut sirpaleina leipurilla,
teurastajalla, joka puodissa, vieläpä yksityistenkin asunnoissa;
kaapit, kellarit typö tyhjät... Tohtorilla -- semmoista en ole vielä
milloinkaan nähnyt -- söi eräs paksu mies saipuata! Vaan surkeinta oli
kumminkin kellarissa! Siellä he huusivat ja ärjyivät kuin paholaiset,
särkivät pullot, väänsivät tapit auki ja jättivät vuotamaan, pitkin,
pitkin permantoa läikkyivät viinit, elivät kuten ainakin kun ihmiset
heittäytyvät petojen kaltaisiksi. Tohtori ei saanut eräänkään mustan
miehen käsistä pois ooppiumipulloa, hän nosti sen huulilleen ja
kulautti tyhjäksi. Ehkenpä makaa mies jo kuolleena, kun lähdin, oli
hänellä kauheat tuskat!
Hän peitti kasvonsa käsillään ja voihki surkeasti.
-- Ei, ei! Se oli hirmuista! Minä en jaksa ajatella sitä enää!
Ukko Fouchard, joka ei malttanut jättää vahtipaikkaansa, oli tullut
ikkunan luo kuuntelemaan ja kertomus peljästytti häntä hirmuisesti, Hän
oli aina kuullut sanottavan, että preussiläiset maksavat reilusti
kaikki, ja rosvoja ja varkaitako ne siis ovatkin?
Maurice ja Jean kuuntelivat tarkasti kuvausta vihollisista, jotka tämä
tyttö oli nähnyt ja joita he eivät olleet kohdanneet, vaikka olivat
kierrelleet maita ja mantereita enemmän kuin kuukauden ajan. Honoré
istui ajatuksiin vaipuneena, tuskallinen piirre suun ympärillä, hän
ajatteli ainoastaan Silvineä ja sitä kauheata onnettomuutta, joka oli
heidät eroittanut.
Vaan silloin avautui kamarin ovi ja pikku poika ilmestyi heidän
eteensä. Hän oli kuullut äitinsä äänen ja juoksi paitasillaan häntä
suutelemaan ja tervehtimään. Poika oli tavattoman iso ikäisekseen, iho
punertavaa, kiharainen tukka vaaleata, kellertävää ja silmät olivat
suuret, siniset.
Silvine säpsähti lapsen nähdessään, ikäänkuin hämmästyen niitä
muistoja, joita se herätti. Eikö hän ollut tuntea ihailtua, rakastettua
lastaan, koska säikähti sitä kuin haamua? Hän purskahti itkuun.
-- Lapsiraukka!
Ja hän puristi poikaa rintaansa ja suuteli kyyneleiden vuotaessa pitkin
poskiaan. Honoré, melkein harmaana kasvoiltaan, tuijotti lapseen
hämmästyneenä, se oli liiaksikin Goliathin näköinen: sama leveä, vaalea
hiuksinen pää, samat silmät, tällä kauniilla, terveellä lapsella oli
kaikki germaanilaisen rodun tuntomerkit. Sehän oli preussiläisen poika!
Niin preussiläisen, jolla nimellä häntä kaikki Rémillyssä kutsuivat. Ja
tuossa hän riippui ranskalaisen äitinsä kaulassa, joka vielä vapisi,
jonka sydän vuoti verta näkemistään, vihollisen tuottamista kauhuista!
-- Lapsiraukka, pikku poikaparkani! Ole nyt kiltti ja lähde pois
nukkumaan... Mennään nukkumaan, rakas pikku poikani!
Hän kantoi lapsen kamariinsa ja palatessaan hän taas oli tyynen,
kärsivällisen ja järkevän näköinen.
Honoré kysyi vapisevalla äänellä:
-- Ja preussiläiset...?
-- Niin, preussiläiset... He rikkoivat kaikki, söivät ja joivat kaikki.
Ottivat liinavaatteitakin, lakanoita ja pyyhinliinoja, uutimia, jotka
repivät kaistaleiksi ja käärivät kipeiden jalkojensa ympärille.
Eräänkin jalat olivat tykkänään nahattomat, niin oli ukkorähjä saanut
astua. Kadulla istui, tohtorin oven kohdalla, joukko miehiä riisumassa
jalkineita jaloistaan; yhdellä oli kaunis, pitsihelma paita, josta
kiskoi kappaleita ja sitoi kantapäänsä ympärille; he varastanut senkin
kauniilta rouva Lefèvreltä, tehtailijan vaimolta...
Ja ryöväystä kesti koko illan, yöhön asti. Rakennuksissa ei ollut enää
ovia, avonaisina ammottivat suojat, rikkonaisia huonekaluja hujan hajan
lattialla; voi, se oli näky, joka pani lempeimmänkin raivosta
itkemään... Minä luulin tulevani hulluksi, minä en voinut olla siellä
kauvemmin; kyllä he houkuttelivat ja sanoivat kaikkien teiden olevan
vihollisia täynnä ja ett'en pääse elävänä kotiin, vaan siitä ei ollut
apua, minä lähdin juoksemaan suoraan peltojen poikki oikealle, heti kun
pääsin Raucourtin portista.
Beaumontista tuli vaunuja ja kärryjä täynnä sekä ranskalaisia että
preussiläisiä haavoitettuja. Kahdet ajoivat aivan ohitseni pimeässä;
voi, voi sitä huutoa ja valitusta kuin niistä kuului! Minä riensin
eteenpäin niin nopeasti kuin pääsin, suoraan metsään, en tiedä enää
miltä paikoin, vaan kyllä taisin tehdä pitkän mutkan Villersiin päin...
Kolme kertaa täytyi piiloutua, kun luulin kuulevani sotamiesten melua.
Mutta minua vastaan ei tullut muita kuin eräs vaimo, joka pakeni
Beaumontista päin, ja hän kertoi asioita, jotka saivat hiukset
nousemaan pystyyn... Ja nyt minä olen täällä vihdoin ... ja niin
onneton, niin onneton!
Kyyneleet tukahuttivat jälleen hänen äänensä. Vaan hän tahtoi kertoa
kaikista näkemistään ja kuulemistaan kauhuista, siitäkin, mitä
Beaumontin vaimo oli nähnyt.
Tämä vaimo asui kylän pääkadun varrella ja oli iltamassa nähnyt
vihollisen tykistön rientävän ohi. Kummallakin puolen tietä seisoi rivi
sotamiehiä käsissä soihdut, joista levisi punanen tulipalon kaltainen
valo. Ja leimuavaa kujaa pitkin vieri hevosia, tykkiä, ruutivaunuja,
täyttä neliä, minkä kaviosta pääsivät. Se oli voitonriemun kiihkeätä
menoa, he tahtoivat saavuttaa ranskalaiset joukot, lyödä, musertaa
heidät tykältään! Ja he ajoivat kuin riivatut eteenpäin, esteet
heitettiin syrjään, mikään ei voinut heidän vauhtiaan pysähdyttää. Jos
hevonen kaatui eteen, vihlaistiin valjaat poikki ja raskaat leveät
pyörät vierähtivät eläimen ylitse, josta ei hetken perästä ollut muuta
jälellä kuin verisiä riekaleita. Sotamiehetkin, jotka sattuivat tielle,
kaadettiin kumoon ja silvottiin silmänräpäyksessä tuhansiksi
kappaleiksi. Hurjassa menossa eivät ajajat muistaneet eikä joutaneet
pysähtyä syömäänkään, vaikka olivat nälkäisiä kuin pedot, tarttuivat
leipään, joka heille viskattiin ja ahmivat lihapaloja, joita
soihdunkantajat heille ojensivat pistimen kärjellä. Ja samassa he taas
kannustivat hevosiaan niin, että ne kimmahtivat pystyyn ja hyökkäsivät
kuin kuoleman edestä pimenevään yöhön; ja raskaat patteriat vierivät
jälessä kolisten ja jyristen kuin mahtava ukkonen miesten hurjasti
huutaessa.
Vaikka Maurice kuunteli tarkasti Silvinen kertomusta, eivät silmänsä
tahtoneet pysyä auki; nyt kun nälkä oli sammutettu, tuntui unen tarve
kahta voimakkaammin. Hänen päänsä vaipui pöydälle ja hetken kuluttua
hän jo nukkui.
Jean taisteli vielä vähän aikaa, vaan ei kestänyt kauvan, niin hänkin
teki samoin. Ukko Fouchard käveli jälleen tiellä, ja Honoré oli yksin
Silvinen kanssa, joka istui äänetönnä penkillä ikkunaan luona.
Aliupseeri nousi ylös ja katseli yön pimeyteen, josta kuului niin
kummallisia ääniä. Kyrassierit olivat jo päässeet ylitse, nyt vieri
tykistö, hitaasti, rämisten ja natisten, sillalla. Hevoset keikkuivat
pystyssä, eivät tahtoneet lähteä keinuvalle lautalle, monta kertaa
vierähti etulaitos syrjään ja täytyi jättää veteen. Ja katsellessaan
tätä hidasta, vaivaloista vaellusta yhdeltä virran partaalta toiselle,
jota oli kestänyt illasta eikä luultavasti päättynyt vielä aamuunkaan,
hän ajatteli toista tykistöä, sitä, jonka raju virta oli vierinyt
Beaumontin ylitse, kaataen kaikki esteet, musertaen ihmiset ja eläimet
päästäkseen nopeammin eteenpäin.
Honoré läheni Silvineä ja kysyi hiljaa:
-- Te olette onneton?
-- Olen, voi! niin onneton!
Hän aavisti, että Honoré aikoi puhua siitä kauheasta, joka oli
tapahtunut, ja painoi alas päänsä.
-- Silvine, miten se saattoi tapahtua?... Minä tahdon tietää...
Vaan hän ei saanut sanaa suustansa.
-- Sano minulle, Silvine, tapahtuiko se sinun suostumuksellasi ... eli
käyttikö hän väkivaltaa?
Silloin hän änkytti tuskin kuuluvasti:
-- Jumala, minä en tiedä itsekään, minä en tiedä, sen vakuutan
sinulle... Mutta valehdella minä en tahdo, ja milläpä voisin puolustaa
itseäni... Sinä olit lähtenyt ja olin melkein hulluna surusta; voi
kuitenkin, minä en tiedä, en ollenkaan tiedä, miten se tapahtui...
Hän nyyhkytti surkeasti voimatta enempää puhua ja Honoré seisoi
kalpeana, vavisten vieressä ja odotti. Häntä miellytti se, ettei tyttö
koettanut valehdella ja puolustaa itseään, vaan hän kyseli kuitenkin
vielä, tahtoi selitystä yhdestä ja toisesta, joka oli hänen mielestään
kummallista.
-- Ja isä on pitänyt sinut koko ajan luonaan?
Silvine istui yhä silmät maahan luotuina, vakava, ihmeellisen nöyrä
ilme kasvoillaan.
-- Minä teen mitä ukko vaatii ja ruokani ei maksa paljoa. Ja kun lapsi
on täällä, on hän voinut vähentää palkkaa, tietäähän hän, että minun
täytyy olla...
-- Minkätähden?
Nyt hän nosti silmänsä ylös, hämmästyneenä.
-- Minnekäs minä menisin? Täällähän meillä toki on ruokaa ja saadaan
pienosen kanssa olla rauhassa.
He katselivat toisiaan silmästä silmään, ääneti ja vakavasti. Ulkoa,
yön pimeydestä, kuului tykkien kumea jyrinä, valittava huuto vihiäsi
äänettömyyttä ja tunki selvästi heidän korviinsa lauttasillalta,
täyttäen heidän sydämmensä sanomattomalla säälillä.
-- Silvine, sanoi Honoré hitaasti, sinä kirjoitit minulle ja se tuotti
minulle suuren ilon... En olisi, en koskaan, astunut jalallani tähän
taloon ilman sitä kirjettä. Se on sanonut minulle jotain, jota en enää
uskonut todeksi...
Silvine säikähti, kun kuuli kirjettä mainittavan. Honoré oli ehkä
vihanen, että hän rohkeni sitä lähettää. Mutta hänen puhuessaan kohosi
veri vähitellen jälleen kasvoihinsa.
-- Minä tiedän, että sinä et tahdo valehdella minulle, sentähden
uskonkin kaikki, mitä minulle kirjoitit ... uskonpa nyt joka ainoan
sanan. Sinä arvasit oikein sanoessasi, että tiedät minun kuolevan
murheella sinua jälleen näkemättä; viime hengen vedossanikin minä
olisin surrut sinun uskottomuuttasi, että unhotit minut, et rakastanut
minua enää. Vaan koska sinä välitätkin vielä minusta, koska oletkin
aina ollut minun...
Hän oli niin liikutettu, ettei tahtonut löytää sanoja.
-- Kuule, Silvine, jos minä pääsen elävänä preussiläisten käsistä, niin
minä en jätä sinua; me menemme naimisiin heti kun pääsen palveluksesta
vapaaksi.
Silvine hypähti seisomaan, katsoi vähän aikaa huumautuneena Honoréta ja
heittäytyi ilohuudolla hänen syliinsä. Hän ei voinut puhua, hän ei
tietänyt mitä sanoa.
Honoré istui penkille ja veti hänet polvilleen.
-- Minä olen ajatellut tätä kauvan ja sitä varten minä tulinkin
kotiin... Jos ei isä suostu, niin me menemme pois, Silvine. Maailma on
niin avara, kyllä mekin voimme löytää jonkun kolon, jossa asumme,
yhdessä me kaksi, Silvine... Ei, poika on kolmantena, emmehän voi
häntäkään jättää. Ehkä saamme toisia lisää ja sitten en minä pian enää
huomaakkaan, että siinä on vieraskin joukossa!
Se oli täydellinen anteeksianto. Silvine ei tahtonut uskoa, että
semmonen onni oli mahdollinen, että hän sitä enää saavuttaisi, vaan
mutisi viimein liikutettuna:
-- Ei, ei, se ei ole mahdollista, se on liian paljo! Ehkä vielä kadut
tätä... Honoré, sinä olet niin hyvä ja minä rakastan sinua koko
sielustani!
Honoré suuteli hänen huuliaan ja hänellä ei ollut voimaa kieltäytyä
onnestaan, joka tuli niin odottamatta, kun hän jo oli luopunut kaikesta
toivosta. Hän kietoi sydämmellisen hellästi kätensä Honorén kaulaan ja
suuteli häntä ikäänkuin tukehtumaisillaan ilosta, että omisti sen, jota
oli rakastanut siitä hetkestä kun oppi rakkautta käsittämään ja josta
ei mikään maallinen voima enää voisi eroittaa.
Samassa kuului ulkoa ääniä, käskyjä, puhallusmerkkiä kajahteli, kaikki
miehet heräsivät. Varjoja kohosi maasta, liittyivät yhteen, riensivät
suuren epäselvän virran tavoin maantielle. Tulet rantaäyräällä
leimahtivat viimesen kerran, suuria levottomia laumoja häämöitti
kaukana, mutta mahdotonta oli eroittaa mitä alhaalla laaksossa
tapahtui. Ukko Fouchard lähestyi ikkunaa ja huusi että sotajoukko
lähtee. Jean ja Maurice heräsivät lyhyestä unestaan, vaan olivat niin
hämmennyksissä, että tuskin ymmärsivät, mitä ukko tarkoitti. Honoré
puristi kiireesti Silvinen käsiä.
-- Se on päätetty ... sinä odotat minua!
Silvine ei osannut sanoa sanaakaan, vaan kaikki rakkautensa kuvastui
viimesessä pitkässä katseessa, jolla hän seurasi Honoréta, kun tämä
rivakkaasti heittäytyi ikkunasta tielle ja riensi paikalleen
patteriiassa.
-- Hyvästi, isä!
-- Hyvästi, poikani!
Ja siinä kaikki, isä ja poika erosivat yhtä kylmästi kuin yhtyivätkin,
ilman lämmintä kädenlyöntiä. He saattoivat elää ilman toisiaan!
Kun Maurice ja Jean olivat jättäneet talon, lähtivät he juoksemaan
jyrkkää mäen rinnettä alas tielle. He eivät löytäneet heti 106:tta
rykmenttiä, kaikki olivat jo lähteneet liikkeelle, ja he saivat juosta
kauvan aikaa sinne tänne ennenkun vihdoin sulasta sattumuksesta
kohtasivat oman komppaniiansa, jota luutnantti Rochas johti;
jotavastoin kapteeni Beaudoin ja muu osa rykmenttiä oli poissa. Ja
silloin huomasi Maurice suureksi ihmeekseen, että koko tämä lauma,
sotamiehiä, hevosia ja ajopeliä, ei ollutkaan aikeissa mennä Maasin
ylitse, vaan marssivat pohjoseen Rémillystä, suoraan Sedaniin päin.
Mitä, mitä tämä tietää? Oliko tapahtunut jotain? He eivät siis
menekkään virran yli, vaan vetäytyvät takasin pohjosta kohti.
Aivan lähellä ratsasti afrikkalaisiin jääkäreihin kuuluva upseeri, --
mitä varten lie siinä ratsastanut, -- ja hän sanoi aivan ääneen:
-- Taivaan nimessä, eikö olisi ollut parempi pötkiä 28:na, jolloin
olimme Chênessä.
Toiset koettivat selittää liikettä; oli tullut uusia tietoja. Kahden
aikaan yöllä oli eräs marsalkan ajutanteista tullut ratsastaen ja
tuonut kenraali Douaylle käskyn viipymättä vetäytyä Sedaniin, -- joka
silmänräpäys on kallis.
Kenraali sattui olemaan juuri sillalla, alakuloisena katsellen hidasta
kulkua, vasta oli hänen kolmas divisioonansa päässyt yli. Kohta alkoi
jo päivä sarastaa, vihollinen saattoi joka silmänräpäys karata hänen
joukkonsa kimppuun: käski siis kiirehtiä marssia Sedaniin niin paljon
kuin mahdollista. Hän komensi miehiä purkamaan siltaa ja marssi itse
vasenta rantaa ensimmäisen divisioonan ja reservitykistön mukana,
jotavastoin kolmas seurasi virran oikeanpuolista rantaa ja se, joka
hajotettiin Beaumontissa, jatkoi pakoretkeään, -- minne lienee
jatkanut. Seitsemäs osasto, joka ei vielä ollut tulessa käynytkään, oli
silvottu ja revitty, kiiruhtaen eteenpäin pimeässä, yhdet siellä,
toiset täällä, miten mikin parhaiten pääsi.
Kello ei ollut kolmea, oli vielä pimeä yö. Maurice, joka hyvin tunsi
paikat, ei tietänyt ensinkään, minne he kulkivat, ei voinut päästä
asian perille sekavassa laumassa, joka nelisti tiellä ja tien vierellä.
Monta Beaumontista pakenevaa rykmenttiä sotkeutui seitsemänteen
osastoon tartuttaen pelkoa ja kauhua miehistöön. Koko laakso oli täynnä
pakenevien ja eteenpäin rientävien joukkojen huutoa ja melua ja
töminätä. Ensimmäinen osasto tullen Carignanista ja Douzysta,
kahdestoista sekä viidennen tähteet Mouzonista, kaikki kurjassa
tilassa, reväistyt mukaan vastustamattomaan liikkeesen, joka 28:ta
päivästä lähtien oli ajanut koko sotajoukkoa pohjoseen päin ja nyt
tunki asemaan, josta ei löytynyt mitään pelastusta, jossa tappio ja
kuolema ja hävitys sitä odotti!
Päivä alkoi juuri sarastaa kun komppaniia marssi Pont-Maugiesin läpi;
Maurice tunsi jo paikat, vasemmalla kädellä olivat Liryn ylängöt ja
oikealla Maas, jonka juoksua maantie seurasi. Harmaa aamuvalo heitti
surumielisen kajastuksen Bazeillesin ja Balanin yli, jotka näkyivät
sumumerestä suurten niittyjen takana. Ja kaukana näköpiirin rajalla
kuumotti Sedan ikäänkuin suruharsoon käärittynä metsien tummalla
taustalla. Ja kun joukot Vadelincourtin ohi päästyä viimeinkin
saapuivat Torcyportille keskusteltiin, rukoiltiin, kerjättiin, täytyipä
upseerien näyttää kynsiäänkin, sanalla sanoen piirittää linnoitusta,
ennenkun päällikkö taipui päästämään heidät kaupunkiin.
Kello oli silloin viisi. Seitsemäs osasto saapui Sedaniin vilusta,
nälästä ja väsymyksestä nääntymäisillään.