-- Soo, perhana, huusi Chouteau herätessään seuraavana aamuna
läpimärkänä ja kylmästä kontistuneena, nyt pitäisi olla lämmintä
lihalientä ja kappale hyvää lihaa!
He eivät olleet saaneet edellisenä iltana kuin hiukan perunoita,
ruoanhoito kävi päivä päivältä epäsäännöllisemmäksi ja kurjemmaksi
alituisesti sinne tänne marssittaessa eikä saapunut enää koskaan
oikeassa ajassa perille. Kukaan ei tietänyt varmasti neuvoa, missä
harhailevat joukot milloinkin pysähtyivät, minne ne taas kääntyvät, --
ja muonanjako oli huonolla kannalla.
Loubet ojensi jäykkiä sääriään ja nauroi pilkallisesti.
-- Eli ehken hanhipaistia ja perunoita!
Joka mies oli ärtysellä päällä. Ei jaksa olla hyvällä tuulella kun
vatsa on tyhjä. Ja vettä satoi yhtä kyytiä, maa oli likomärkä eikä
ollut edes heiniäkään alla.
Kun Pache teki ristinmerkin aamurukouksensa luettuaan, huusi Chouteau
äkäsesti:
-- Rukoilisit sitä hyvää jumalaasi lähettämään meille muutamia
makkaroita ja puoli tuoppisen viinaa jokaiselle!
-- Voi, sinä kaikkivaltias, kunpa olisi edes kuivaa leipää! huokasi
Lapoulle, joka tunsi nälän vaivoja pahemmin kuin muut.
Luutnantti Rochas käski heidän tukkia suunsa. Hän ei ilennyt enää
kuulla aikamiesten naukuvan kuin pienet lapset ruokaa. Vetää
tiukemmalle vyötä -- sillähän siitä pääsee!
Kun asiat alkoivat käydä oikein hullusti ja kiväärinlaukauksia kuului
joka silmänräpäys ympärillä, oli luutnantti Rochas saanut takasin
entisen varmuutensa. Koska preussiläiset olivat saapuneet, niin mikäs
hätä enää oli! Annetaan selkään! Ja hän kohautti halveksivasti
olkapäitään kapteeni Beaudoinin takana -- hienon herran, -- jota oli
kohdannut lohduton suru, vaatevarasto oli joutunut teille
tietämättömille. Ruoatta, sen aina jaksoi kärsiä, vaan kun ei saanut
muuttaa paitaa!
Maurice oli aivan sairas. Jalassa ei ollut enää mitään vikaa,
apteekkarin voiteiden ja suuren kengän ansio, vaan vaatteensa olivat
olleet koko eilisen päivän märät ja hän oli kauheasti vilustunut. Koko
ruumis oli kipeä kuin ajos. Hän lähti noutamaan vettä ja katseli
purolle mennessään ympärillä olevaa tasankoa, jonka laidassa
Boult-aux-Bois sijaitsi. Pohjosessa ja lännessä oli suuria metsiä,
Bellevilleen saakka ulottui korkeanlaisia harjanneita, jotavastoin maa
Buzancyn puolessa, idässä siis, oli melkein yhtämittaista tasankoa,
jossa oli pieniä kyläkuntia siellä ja täällä. Missähän päin vihollista
aijotaan odottaa? Kun hän palasi vesikannuineen purolta, seisoi
muutaman talon ovella miehiä ja naisia. He kysyivät, jäävätkö
sotamiehet nyt niille seuduin puolustamaan talonpoikia, koska
saksalaiset kuuluvat olevan tulossa. Viides osasto oli jo kolmasti
marssinut ohitse ja eilen oli kuulunut kanuunan pauketta Barista päin.
Maurice vastasi, että seitsemäs osasto luultavasti myös tulee jatkamaan
matkaansa. Ja silloin syntyi itkua ja valitusta. Heidät jätetään siis
aivan turvattomiksi, sotamiehet eivät olekaan tulleet tappelemaan, vaan
juoksentelevat milloin yhdelle, milloin toiselle suunnalle ja pakenevat
kun kuulevat pyssynpaukkeen!
-- Jos joku tahtoo sokeria, niin pistäköön peukalonsa kuppiin. Ehken se
sulaa! sanoi Loubet kahvia juotaessa.
Vaan miehiä ei naurattanut. Ei ollut maukasta kahvi sokeritta, eikä
ollut korpun palaakaan. He olivat eilen, seistessään Quatre-Champsin
luona, nauttineet, mitä repuissa löytyi, ja saivat nyt olla ilman. Ei
löytynyt enää muuta kuin kymmenkunta perunaa, jotka jaettiin
rehellisesti.
Mauricella oli kamalan nälkä.
-- Jos olisin tietänyt tämän Chênessä, niin olisin ostanut leipää.
Jean kuunteli ääneti miesten pakinaa. Hän oli suuttunut aamulla
Chouteauhon, joka ei lähtenyt puita noutamaan, vaan väitti ettei hänen
vuoronsa ollut. Korpraalia suretti nähdä kurin ja järjestyksen
höllenevän päivä päivältä, upseerit tuskin rohkenivat nuhdella väkeä.
Ja Jean käsitti, että hänen täytyi antaa perään, jos tahtoi ylläpitää
sovintoa. Sentähden hän ei ollut huomaavinaan koko asiaa, asettui aivan
toverin kannalle miehiinsä, joille hänen kokemuksensa ja huolenpitonsa
oli joka hetki hyödyksi. Ja vaikka hänen miehensä eivät saaneet enemmän
ravintoa kuin toisetkaan, eivät he kumminkaan näyttäneet niin
nälkäisiltä ja heikoilta. Mutta Mauricen kärsimykset viilsivät hänen
sydäntään. Hän näki, että tämän, liiallisiin ruumiinponnistuksiin
tottumattoman nuorukaisen voimat alkoivat vähetä, tarkasti häntä
levottomuudella ja pelkäsi joka hetki, ett'ei hän kestäisi loppuun.
Kun Maurice valitti, ett'ei ollut ostanut Chênessä leipää, nousi Jean
ja meni reppunsa luo. Hän näytti etsivän sieltä jotain, tuli vähän ajan
perästä takasin ja pisti Mauricelle korpun.
-- Syö tuo, vaan elä huoli näyttää muille. Minulla ei ole antaa
kaikille.
-- Entä itse? Sinä jäät ilman? kysyi Maurice liikutettuna.
-- Eikö mitä ... minulla on vielä kaksi kappaletta.
Niin olikin; hän oli säästänyt kolme korppua taistelun hetkeä varten,
sillä hän tiesi kokemuksesta, että silloin saattaa tulla kovasti nälkä.
Kello kymmenen lähti seitsemäs osasto liikkeelle. Ensin oli marsalkka
aikonut antaa käskyn marssia Buzancyn kautta Stenayiin ja mennä siellä
Maasin yli. Mutta preussiläiset riensivät Châlonin joukon kintereillä,
eivätkö jo liene olleet Stenayssa, kenties Buzancyssakin. Sentähden
lykättiin seitsemättä osastoa pohjoseen päin, komennettiin lähtemään
Besaceen, puolen kolmatta peninkulmaa Boult-aux-Boista, ja menemään
seuraavana aamuna Mouzonin luona Maas-virran ylitse. Väestö nurisi, he
olivat nälkäisiä ja viluisia, heikkoja ja uupuneita edellisten päiväin
vaivoista ja jännityksestä; upseerit olivat synkän näkösiä, heitä ei
ensinkään miellyttänyt tämä lähtö, heitä kyllästytti ainainen
käsittämätön vitkasteleminen ja toimettomuus. Miksi eivät saaneet mennä
Buzancyyn avuksi viidennelle osastolle, jonka kanuunat siellä olivat
paukkuneet? Mutta viides osasto sai myös käskyn marssia takasin
Nouartiin päin, kahdestoista komennettiin Besacesta Mouzoniin ja
ensimmäinen Raucourtiin. Koko liike muistutti koirain ahdistamaa
karjalaumaa, joka juoksentelee sekasin pienellä alalla ja päättää
vihdoin monien viivytysten ja arveluiden jälkeen rynnätä suoraan
eteenpäin.
Kun 106:s ratsuväen ja tykistön jälkeen lähti Boult-aux-Boista ja
kolmen divisioonan mieslaumat peittivät tiet ja pellot, alkoi taivaalle
jälleen keräytyä suuria mustia pilviä, joka vielä enensi miesten
alakuloisuutta. Rykmentti kääntyi Buzancyyn vievälle valtatielle, jota
reunusti komeat poppelipuut. Germondin kylässä juoksivat naiset pihalle
ja ojensivat itkien rintalapsensa sotamiehiä kohti, ikäänkuin
suojelusta rukoillen. Koko kylästä ei voinut saada ainoatakaan perunata
eli leipäpalasta. Ja nyt sai 106:s, sen sijaan että olisi jatkanut
kulkuaan Buzancyyn, kääntyä vasemmalle, Autheen päin; ja kun miehet
mäen kukkulalta huomasivat Bellevillen, jonka ohi eilen olivat
marssineet, selvisi heille, että nyt oltiin taaskin palausretkellä.
-- Nielköön heidät helvetti kitaansa! Luulevatko ne meitä hulluiksi kun
juoksettavat kuin vasikoita! huusi Chouteau hampaitaan kiristellen.
Ja Loubet lisäsi:
-- Tuollaiset komentajat pitäisi vetää hirteen... Edestakasin,
edestakasin! Jumala paratkoon, tämmöisten miesten sorkat eivät ole
heille suuresta arvosta!
He olivat pakahtua harmista. Tasangolla marssittiin kahdessa
kolonnassa, upseerit keskessä, mutta nyt ei ollut niinkuin Reimsistä
Champagnen kautta marssiessa iloisia, laulelevia sotamiehiä, jotka
kantoivat kuin tyhjää raskaita reppujaan ja riemuitsivat mielessään
selkäsaunasta, jonka preussiläiset tulevat heiltä saamaan! nyt he
olivat mykkiä, otsat kurtussa, vetivät vastahakoisesti jalkojaan ja
noituivat kivääriään, joka hankasi olkapäätä, reppua, joka painoi
selässä. Heillä ei ollut enää luottamusta päälliköihin, olivat kokonaan
toivottomuuden vallassa ja astuskelivat eteenpäin ajettuna kuin
karjalauma. Onneton sotajoukko aloitti Golgata-retkensä.
Mutta Maurice oli huomannut jotain. Vasemmalla, aaltomaisesti
muodostuneen tasangon laidassa ilmestyi metsästä ratsumies, pian
jälkeen toinen ja vielä kolmaskin. He pysähtyivät, näyttäen siellä
loitolla hyvin pieniltä, juuri kuin tinasotamiehiltä. Hän luuli niitä
omiksi vartiomiehiksi, husaariksi, kun jotain välähti heidän
olkapäillään, messinkipoletit luuli hän.
-- Katso, katso tuonne! huusi hän nyäisten Jeania, joka seisoi hänen
rinnallaan. Ne ovat ulaania!
Jean tuijotti metsän laitaan.
-- Nuoko?
Ne olivat todellakin ulaania, ensimmäiset, jotka 106:s rykmentti näki.
Vaikka he jo olivat olleet liikkeessä seitsemättä viikkoa, eivät he
olleet vielä nähneet silmäinsä edessä ainoatakaan vihollista, vielä
vähemmin saaneet nostaa pyssyn olalle ja lipsauttaa liipasinta. Joka
ikinen pää kääntyi katsomaan ja hämmästys veti vertoja uteliaisuudelle.
Oikeinhan ne olivat ihmisten näkösiä nuo!
-- Yksi on erittäin hyvissä voimissa! huomautti Loubet.
Vaan nyt ilmaantui metsikön vasemmalle puolelle koko eskadroona ja tämä
peloittava näky saattoi kolonnan pysähtymään. Jaeltiin käskyjä. 106:nen
tuli asettua muutamien puiden suojaan puron rannalle. Tykistö jo
nelisti takasin ja järjestyi pienelle kummulle. Ja siinä taas seistiin
kaksi runsasta tuntia, tuhlattiin kallista aikaa niin mitään
toimittamatta. Vihollisen ratsujoukko seisoi liikkumattomana kaukana
näköpiirin rajalla. Sinne tänne arveltuaan päättivät upseerit, ett'ei
siitä taida tulla entistä kummempaa, ja marssivat eteenpäin.
-- Ei tullut vielä tälläkään kerralla totta! mutisi Jean alakuloisesti.
Mauricenkin sormen päitä kutkutti halu päästä viimeinkin
paukauttelemaan. Hän ajatteli itsekseen, että osasto oli tehnyt eilen
suuren erehdyksen kun ei se rientänyt 5:lle avuksi. Koska ei vihollinen
tehnyt päällehyökkäystä, täytyi syyn olla siinä, että hänellä ei ollut
vielä tykistöä käytettävänään, ja ratsujoukon esiintyminen tarkoitti
ainoastaan osaston marssin hidastuttamista. Heitä oli siis jälleen
vedetty nenästä. Ja tosiaankin nähtiin ulaanit koko ajan milloin vain
päästiin jonkun mäen kukkulalle, he seurasivat jälessä ja olivat
valppaita, katosivat talojen taa ilmestyäkseen jälleen metsänrinteessä.
Sotamiehistä tuntui pahalta, että heitä noin vartioitiin matkan takaa,
niinkuin olisivat olleet näkymättömässä lukinverkossa.
-- Tätä ei kestä mikään, tuumailivat sotamiehet. Jos kuitenkin saisi
lennättää pari lyijypalasta tuonne, niin eivätköhän sieltä häviäisi?
Mutta he marssivat ja marssivat yhä, vaikkakin hitaasti ja
vaivaloisesti. Ja he tunsivat, että vihollinen lähenee joka puolelta,
että heidän ylitsensä kokoontui kuin ukkosen ilma, jonka uhkaava paino
rasittaa jo kauvan edeltäpäin. Jälkijoukolle oli annettu ankaroita
käskyjä, nyt ei enää jäänyt jälkeen vitkastelijoita, sillä nythän
tiedettiin varmaan, että preussiläiset eivät voineet olla kaukana, ja
he kyllä keräävät jokaisen, jonka tieltään löytävät. Heidän tykistönsä
lähestyi salaman nopeudella, kulki enemmän kuin 5 peninkulmaa päivässä,
jotavastoin ranskalaiset väsyneinä ja ilman pontevuutta tallustelivat
samoja jälkiään.
Autheen tultua selkeni taivas ja Maurice, tarkastaen auringon asemaa,
teki sen huomion, että he jo puolentoista peninkulman päässä Chênestä
alkoivat kääntyä itäänpäin, sen sijaan että olisivat kulkeneet suoraan
kylää kohti. Kello oli kaksi; parin päivän yhtämittaa märissä
vaatteissa olon jälkeen rasitti kuumuus tavattomasti miehiä. Pitkissä
mutkissa kierteli tie autiota kangasta. Ei näkynyt taloa, ei elävää
sielua, ainoastaan joku pieni puuryhmä siellä täällä; ja tuo elottomuus
ja tyhjyys vaikutti samanlaista mielialaa sotamiehissä, jotka hitaasti
liikkuivat eteenpäin, hiestyneinä ja päät nuukallaan. -- Jo tuli
vihdoin Saint-Pierremont näkyviin -- pari kolme tyhjää taloa mäen
nypykällä. He eivät marssineet kylän kautta, vaan kääntyivät oitis
vasemmalle, astuen jälleen suoraan pohjoseen Besacea kohti. Nyt käsitti
Maurice marssisuunnitelman tarkoituksen, he koettivat ennättää
Mouzoniin ennen preussiläisiä. Vaan voiko se olla mahdollista näillä
läpiuupuneilla joukoilla. Pierremontin luona näyttäytyivät ulaanit taas
kaukana erään Buzancyyn vievän tien käänteessä, ja kun jälkijoukko
kulki maakylän ohitse, paljastui eräs tykistöpatteri ja muutamia luotia
vingahteli ilmassa, kuitenkaan vahinkoa tuottamatta. Mutta niihin ei
vastattu, marssia vain jatkettiin yhä hitaammin ja vaivaloisemmin.
Saint-Pierremontista on Besaceen runsaasti puolitoista peninkulmaa ja
Jean joutui aivan epätoivoon kun Maurice ilmoitti sen hänelle. Se oli
mahdottomuus, hän näki selvästi miesten väsyneistä katseista ja
hengityksestä, etteivät he jaksa niin pitkälti. Tie kulki yhä ylämäkeä
kahden harjun välissä, jotka vetäytyivät lähemmä ja lähemmä toisiaan.
Nyt täytyi levähtää. Vaan lyhyt pysähdys jäykistytti vaan enemmän
jäseniä ja lähtö oli varsin surkea. Rykmentit marssivat sanomattoman
vitkaan, silloin tällöin jäi joku kaatunut tielle. Maurice oli käynyt
kalman kalpeaksi ja kulki melkein tunnotonna silmäluomet ummessa. Jean
oli vastoin tavallisuutta puhelias, hän koetti pitää toisen mieltä
vireillä.
-- Vai asuu sinun sisaresi Sedanissa, ehken tulemme kulkemaan siitä
kautta.
-- Sedaniin! Ei ikään! Emme me tule ensinkään siihen suuntaan
kulkemaan, -- ne mahtavat olla hulluja...
-- Onko sinun sisaresi nuori?
-- Hänhän on päivän päälle yhtä vanha kuin minä, me olemme kaksoset.
-- Ja hän on sinun näkösesi?
-- On hyvin, hän on myös vaalea, kauniit, kiharat hiukset ... oi, niin
hienot ja pehmeät! Hyvin pienikasvuinen, kapeat kasvot, ja hiljainen
käytökseltään, niin hän on ... sisar Henriette!
-- Kai pidät hänestä paljon!
-- Tietysti, pidänhän toki...
He kävelivät hetken ääneti. Vaan sitten vilkasi Jean häneen ja näki,
että hän oli aivan kaatumaisillaan.
-- No no, mikäs nyt, poika parka?... Koeta vielä vähän matkaa... Minä
otan tuon pyssyn, että on helpompi. Jos totta totisesti tätä vielä
kauvan kestää, niin jää puolet miehistöstä maantieojaan!
Suoraan edessäpäin oli Oches, jonka muutamat talot näkyivät mäen takaa;
keskellä pisti keltanen kirkko huippunsa viheriöiden puiden välistä.
-- Tuohon saamme varmaan jäädä yöksi, arveli Jean.
Oikein arvasi. Kenraali Douay oli huomannut, että miehet olivat
nääntymäisillään ja tarvitsivat lepoa, vaan tämän päätöksen vaikutti
etenkin kuormaston saapuminen, tuon kovanonnen kuormajonon, joka taas
sattui juuri osaston tielle viivyttämään kulkua. Quatre-Champsista se
oli komennettu ajamaan suoraan Saint-Pierremontiin; ja täällä se vasta
yhtyi sotajoukkoon niin kurjassa tilassa, että hevoset eivät tahtoneet
jaksaa vetää. Kello jo lähestyi viittä. Kun ei kenraali enää uskaltanut
lähteä Stonnen solaan, oli hänen mielestään parasta pysähtyä jo ennen
marsalkan määräämää paikkaa. Yksi divisioona jäi suojelemaan kuormastoa
alhaalla niityllä, tykistö sijoitettiin mäkilöille takapuolla ja se
prikaatti, joka tuli huomenna olemaan etujoukkona, asetettiin
harjulle Saint-Pierremontin lähellä. Eräs toinen divisioona, johon
Bourgain-Desfeuillesin prikaattikin kuului, pysähtyi kirkon taakse
laajanlaiselle tasangolle, jota rajoitti komea tammimetsä.
Oli jo aivan pimeä, ennenkun 106:s oli järjestynyt metsän rintaan.
-- Hiiteen kaikki muu, huusi Chouteau, nyt minä makaan...
Ja se oli kaikkien ajatus. Useimmat eivät kyenneet telttaansakaan
pystyttämään, kaatuivat seisovilta jaloiltaan ja makasivat kuin pölkyt
taivasalla. Ja ne, jotka vielä sen verran jaksoivat, että saivat teltan
kuntoon, rupesivat syömättä levolle, sillä ruuan jakamisesta ei taas
ollut puhettakaan, kenttäravintola odotti seitsemättä osastoa Besacessa
eikä Ochesin luona. Tästä lähtien ei miehistölle enää koskaan jaettu
säännöllisesti elantotarpeita, sanottiin että he saavat tyytyä siihen,
mitä repuissa löytyy -- ja ne olivat tyhjät. Harvalla oli enää
tähteitäkään Vouziersin yltäkylläisyydestä. Kahvia kenties, vaan se
täytyi juoda sokeritta.
Kun Jean aikoi jakaa Mauricelle osastaan, toisen jälellä olevista
korpuista, oli tämä jo vaipunut sikeään uneen. Hän mietti hetken aikaa,
herättäisikö poikaparan niukalle illalliselle, vaan kätki sitten
korppunsa, ikäänkuin ne olisivat olleet kultaa, reppunsa pohjalle ja
tyytyi kuten muutkin kahvipisaraan. Hän käski miesten pystyttämään
teltan ja he olivat jo käyneet levolle kun Loubet toi saaliinsa,
muutamia porkkanoita, jotka oli löytänyt läheiseltä pellolta. Mutta
missäpä ne sai keitetyksi? Parasta oli järsiä raakana, vaan se yhä
kiihoitti nälkää. Pache tuli kipeäksi.
-- Ei, ei, anna hänen vain maata, sanoi Jean, kun Chouteau alkoi nykiä
Mauricea porkkanaosaansa saamaan.
-- Huomenna toki saa Angoulêmessa leipää, sanoi Lapoulle. Minulla on
siellä serkku. Kelpo kylä se on... Angoulême...
Miehet hämmästyivät.
-- Angoulême? Mitä se pöllö nyt höpisee? Luulee, että me tulemme
Angoulêmeen!
Mutta Lapoulle piti päänsä. Hän oli yhtä varma pääsevänsä kohta
serkkunsa luo Angoulêmeen kuin aamulla, että ulaanit kuuluivat Bazainen
armeijaan.
Pimeys laskeutui leirin yli; se vaipui kuin kuoleman hiljaisuuteen.
Vaikka yö oli niin kylmä, oli kielletty tulia tekemästä. Preussiläiset
eivät saattaneet olla kaukana, täytyi olla niin hiljaa kuin
mahdollista, ettei herätettäisi heidän huomiotaan. Upseerit olivat
ilmoittaneet lähdettävän liikkeelle jo neljän aikaan, ja kaikki
kiiruhtivat käyttämään hyväkseen lyhyttä lepoaikaa. Sinne tänne
asetetuista teltoista ja niiden ympäriltä kohosi pimeyteen tuhansien
ihmisten hengitys, kuului kuin itse maa olisi vetänyt henkeä
keuhkoihinsa.
Yhtäkkiä pamahti laukaus. Oli vielä aivan pimeä, tuskin lienee kello
ollut kolmeakaan. Joka ainoa mies hypähti pystyyn, he luulivat
vihollisen karkaavan niskaan. Ja sitten se olikin vain Loubet, jonka
päähän yöllä oli pistänyt lähteä metsään tarkastamaan, eikö sieltä
saisi kynsiinsä jotain jäniksen poikaa eli metsälintua. Olisipa aamulla
kelvannut tarjota toisille kunnon ateria ennen marssiin lähtöä! Vaan
etsiessään hyvää väijymäpaikkaa kuuli hän metsästä askelia, joku
hiiviskeli aivan lähellä, oksat rasahtelivat poikki. Hän otaksui sitä
tietysti viholliseksi ja laukasi.
Kun Maurice, Jean ja pari muuta miestä juoksivat ääntä kohti, huusi
käheä ääni:
-- Elä ammu, elä ammu, hullu!
Metsän reunassa vilahti pitkä laiha olento. Hän lähestyi ja he näkivät
miehellä olevan paksun, pörhösen parran, harmaan nutun, joka oli
vyötetty kiinni punasella vaatteella, ja pyssy olalla. Hän selitti,
että oli ranskalainen, sala-ampuja, kersantti, ja että tuli parin
miehensä seuraamana Dieuletin metsästä antamaan tärkeitä tietoja
kenraalille.
-- Hei pojat, Ducat, Cabasse! huusi mies metsään päin, -- hei, kyllä te
nyt jo uskallatte tulla!
Metsästä tuli esille kaksi miestä, Ducat ensin, pieni pyylevä ukko,
kaljupäinen ja kelmeä, ja sitten Cabasse, joka oli pitkä ja laiha,
mustanpuhuva kasvoiltaan ja omisti tavattoman suuren nenän.
Maurice tarkasti uteliaasti n.s. kersanttia ja kysäsi viimein
äkkipäätä:
-- Mutta ettekös te ole Vilhelm Sambuc Rémillystä?
Kun mies vähän hitailtuaan myönsi olevansa sama henkilö, astui Maurice
ehdottomasti hämmästyksestä askeleen etemmä, sillä tämä Sambuc oli
tunnettu veijari, huonomaineisen halonhakkaajaperheen ansiokas jäsen.
Isä oli ollut kauhea juomari ja tappelusankari, joka löydettiin eräänä
iltana kurkku poikki leikattuna metsässä, äiti ja sisaret kerjäsivät ja
varastivat, miten milloinkin sattui, ja viime vuosina ei heistä
tiedetty mitään, mutta luultavasti ne eivät olleet valinneet mitään
rehellistä elämänuraa. Vilhelm oli salametsästäjä ja tullivaras ja koko
sudenpesuudessa ei löytynyt kuin yksi ainoa rehellinen ihminen ja se
oli Prosper. Inhoten sitä elämää, jota kodissaan, metsämökissä,
vietettiin, hän oli ensin ruvennut rengiksi ja kuului nyt
afrikkalaisiin jääkäreihin ja oli hyvässä maineessa eskadroonassaan.
-- Minä tapasin veljenne Reimsissä ja Vouziersissä, sanoi Maurice, ja
hän voi hyvin.
Sambuc ei vastannut mitään. Asia ei näyttänyt häntä huvittavan.
-- Viekää minut kenraalin luo. Sanokaa, että Dieuletin metsäsisseillä
on tärkeitä sanomia.
Ja leirille astuessa ajatteli Maurice koko ajan näitä
partioretkeläisiä, joista oli niin suuria toivottu ja joista jo alkoi
kuulua valituksia joka suunnalta. He olivat muka vakoilevinaan ja
olivat luvanneet pitää silmällä, ettei ainoakaan vihollinen pääsisi
elävänä metsän kautta, mutta olivatkin sitä pahempi vain kauhistus
talonpojille, joiden maat he turmelivat, eivätkä suinkaan kyenneet
puolustamaan. Kaikellaiset roistot, jotka eivät muuta halunneet kuin
saada omin päin, kuritta ja järjestyksettä, heilua, yhtyivät näihin, ja
he elivät kuin metsävorot, makasivat taivasalla ja ottivat mitä eteen
sattui, keneltäkään lupaa kysymättä.
-- Hei Ducat, hei Cabasse, huusi Sambuc yhtä mittaa, no joutukaa nyt
vähän paremmin!
Hekin olivat aika veljeksiä. Pitkä laiha mies oli Toulonista, oli
palvellut eräässä ravintolassa Marseillessa, tullut sieltä muutamain
vähäpätöisten kauppahuoneiden asiamiehenä Sedaniin, jossa oli vähällä
joutua kiinni varkaudesta. Pieni ja paksu oli taas ollut asianajajana
Blainvillessä, vaan melkein ajamalla ajettu pois koko kaupungista
epäsiveellisen elämänsä tähden. Nyt hän oli kirjanpitäjänä muutamassa
tehtaassa Raucourtissa ja oli aivan nykysin ollut syytettynä
rumanlaisesta rikoksesta, vaan pääsi kuitenkin hädin tuskin vapaaksi.
Ducat viisasteli usein latinaisilla sanoilla ja lauseilla, jota vastoin
Cabasse ei osannut tavata omaa nimeäänkään; mutta hyvät toverit he
sentään olivat, pari oikeita rosvonaamoja.
Jean ja Maurice saattoivat sissit kapteeni Beaudoinin luo, joka vei
heidät överstin puheille. Tämä alkoi tutkia miehiä, vaan Sambuc tahtoi
välttämättömästi tavata kenraalia itseään. Bourgain-Desfeuilles oli
viettänyt yön pappilassa, oli juuri päässyt ylös ja oli hyvin ärtysellä
tuulella kun täytyi nousta keskellä yötä ja lähteä taas lukemattomia
vaivoja ja ikävyyksiä kokemaan, ja hän purki heti vihaansa överstille,
joka kuljetti sissit pappilaan.
-- Mistä ne tulevat?... Mitä niillä on tahtomista?...
Partioretkeläisiä! Oo, kyllä minä jo heidät tunnen, kuljeksijoita,
roistoja!-- Nälkäkös?
Mutta Sambuc ei ottanut itseensä.
-- Herra kenraali, me tulemme Dieuletin metsistä, minä ja minun
toverini...
-- Dieulet?... Missä se on?
-- Stenayn ja Mouzonin välillä, herra kenraali.
-- Stenay? Mouzon? En tunne! Sula mahdottomuushan minun on muistaa
kaikkia outoja nimiä, joita täällä suhisee korvien ympärillä.
Vähän häpeissään alkoi översti Vineuil selittää kenraalille, että
Stenay ja Mouzon olivat Maasin varrella, että saksalaiset olivat
ottaneet haltuunsa ensinmainitun ja että koetettiin päästä virran yli
jälkimmäisen siltoja myöten.
-- Asia on se, että me olemme tulleet ilmoittamaan kenraalille,
että metsä vilisee preussiläisiä... Kuu viides osasto marssi eilen
Bois-aux-Damesta kohtasi se vihollisen Nouartin luona...
-- Mitä? tapeltiinko eilen...
-- Niin, herra kenraali, viides osasto oli kahakassa, vaan täytyi
peräytyä, eikö liene nyt Beaumontin luona... Ja sillä välin kun
muutamat meidän komppaniamme miehistä veivät viidennelle osastolle
tiedon vihollisen asemasta, tuumasimme, että on ehkä hyvä, että
kenraalikin saa tietää, mitä siellä tapahtui ja että viidennellä
osastolla on epäilemättä huomen aamulla aikaseen 60,000 saksalaista
niskassaan, ja ehkä tarvitseisivat apua...
Bourgain-Desfeuilles kohotti olkapäitään.
-- 60,000 miestä? Miksei 100,000! Te näette unta, mies parka, pelko on
saattanut teidät näkemään ihmeitä! Täällä ei millään muotoa saata olla
sellainen mieslauma niin lähellä, ilman että meillä olisi siitä
aavistustakaan!
Ja hän piti päänsä, vaikka sekä Ducat että Cabasse vannoivat, että joka
ikinen sana oli totta.
-- Me näimme tykitkin, vakuutti Cabasse, ja ne roistot mahtavat olla
rutihulluja kun uskaltavat lähteä vetelöille metsäteille, joihin uppoaa
polvea myöten.
-- Heillä on johtajia, jotka tuntevat nämä seudut kuin viisi sormeaan,
selitti entinen asianajaja painolla.
Kenraali ei välittänyt kuulla enempää ja hänestä oli myös turhaa
näyttää sissiä ylipäällikölle, jonka kanssa miehet luulivatkin
puhelleensa. Jos rupeaisi kuuntelemaan kaikkia talonpoikia ja
maankulkijoita, jotka juoksevat ilmoituksineen, niin kyllä silloin
olisi tallella. Hän käski kuitenkin sissien seuraamaan osastoa, koska
näyttivät tuntevan seutuja.
-- He olivat sentään hyviä poikia kun tulivat kahden peninkulman matkan
meille tuota ilmoittamaan, sanoi Jean Mauricelle telttaa kokoon
kääriessään.
Maurice tunsi myös paikat ja oli levottomuudella kuullut että Dieuletin
metsä oli täynnä preussiläisiä, jotka kiiruhtivat Beaumontia ja
Sommauthea kohti. Hän istui lepäämään, oli väsynyt jo ennen marssiin
lähtöä ja aavisti, että tänä päivänä voimia kysytään.
Korpraali huomasi, että hän oli tavattoman kalpea, ja kysyi
isällisesti:
-- Eivät taida olla asiat nyt oikein? Jalkako se taas vaivaa?
Maurice puisteli päätään -- ei jalassa ollut mitään vikaa.
-- Nälkäkös?
Kun ei vastausta kuulunut, veti Jean laukustaan toisen korpuista.
-- Tuossa on sinun osasi... Minä juuri äsken söin toisen.
Päivä valkeni kun he lähtivät Ochesta ja marssivat Besacen kautta
Mouzoniin, jossa heidän käskyn mukaan olisi pitänyt viettää yö.
Kuormasto oli lähetetty ensin ja sitä suojelemaan ensimmäinen
divisioona. Toiset vaunut kulkivat hyvääkin vauhtia, vaan toiset
liikkuivat, varsinkin Stonnen solassa, tavattoman hitaasti. Siinä on
pitkä ylämäki, aina la Berliéren kylän toiselle puolelle, joka on
rakennettu pienten metsäisten harjujen väliin.
Kello kahdeksan ajoissa, kun kaksi jälkimmäistä divisioonaa lähti
marssimaan, saapui marsalkka Mac-Mahon. Hän oli vimmoissaan kun löysi
täällä joukot, joiden jo aikaseen aamulla olisi pitänyt lähteä
Besacesta ja jo tähän aikaan olla Mouzonissa. Kenraali Douay selitti
marsalkalle tämän sangen ikävän viivytyksen syyt, ja silloin
päätettiin, että ensimmäinen divisioona ja kuormasto saisivat jatkaa
marssia Mouzoniin, jota vastoin toiset kaksi viipymättä lähtekööt
Raucourtin ja d'Autrecourtin kautta Villersiin, mennäkseen siitä kohti
Maasin yli. Jälleen kääntyi kulku pohjosempaan päin. Marsalkka tahtoi
välttämättömästi saada virran sotajoukkonsa ja vihollisen välille;
maksoi mitä maksoi, mutta hän tahtoi olla sinä iltana oikeanpuolisella
rannalla. Jälkijoukko ei ollut vielä saanut lähteneeksi Ochesista, kun
eräs vihollinen patteri alkoi kaukaselta mäeltä Pierremontin puolella
ammuskella joukkoja. Ensimmäisiin laukauksiin vastattiin, typerää
kyllä, vaan sitten vetäytyivät viimeiset rykmentit tulesta ja
seurasivat toisia.
Kello yhteentoista saakka marssi 106:s verkalleen mäkistä Stonnen
solassa kiemurtelevaa tietä. Vasemmalla oli jyrkkä, alaston kallion
rinne, oikealla matalampia metsäisiä harjuja. Aurinko oli tullut
näkyviin ja ahtaassa solassa tuntui kuumuus ja hiljaisuus rasittavalta.
Tultua Berliérin ohi, missä suuri puuristi eräällä mäellä kohoaa synkän
näkösenä taivasta kohti, ei näkynyt yhtään taloa eikä ihmistä eli edes
eläintäkään. Ja miehet, jotka jo olivat eilen olleet uupumuksesta
nääntymäisillään ja tuskin nimeksikään saaneet ruokaa ja lepoa,
vetelivät väsyneesti jalkojaan ja kuohuivat katkeraa vihaa.
Juuri kun pysähdyskäsky annettiin, kajahti oikealta kanuunan
laukauksia. Ne kuuluivat niin selvästi, että taistelupaikka ei
saattanut olla kuin ehkä peninkulman päässä ja vaikuttivat miehiin kuin
sähköisku. Kaikki hypähtivät pystyyn, väsymystä ei muistettu;
miks'eivät saaneet rientää sinne? He tahtoivat tapella, nyt hetikohta,
tahtoivat kuolla ennen kuin täten laukata paikasta paikkaan.
Kenraali Bourgain-Desfeuilles ratsasti översti Vineuilin seurassa
seutua tarkastamaan. Miehistö näki heidän pysähtyvän mäen nystyrälle ja
kääntävän kiikarit tykin ääntä kohti. Nyt lähetettiin ajutantti sissiä
noutamaan; pari miestä, niiden joukossa Jean ja Maurice, saivat lähteä
mukaan.
Kun he saapuivat päälliköiden luo, huusi kenraali heti Sambucille:
-- Kauheata maata tää, mäkistä ja puita täynnä!... Kuulkaahan mies,
missä paikoin ne nyt tappelevat?
Sambuc sekä kaksi toveriaan olivat jälleen tärkeän näköisiä,
kuuntelivat ja tähystelivät hetken aikaa kaukaisuuteen. Niinkauvas kuin
silmä kantoi vuoroittelivat mäet ja syvennykset kuin aaltoilevan järven
pinnalla. Tumman viheriät metsät erosivat jyrkästi keltasesta
maaperästä, etäiset harjut olivat kiedotut punertavaan huuruun, ja koko
maisema loisti säteilevän päivän valossa. Ja yhtämittaa jymisivät
kanuunat kuin kaukainen ukkosenilma, ei näkynyt vähintäkään valkoista
savupilveä.
-- Täällä oikealla on Sommauthe ja vasemmalla Yoncq... Nyt taistellaan
Beaumontin luona, herra kenraali.
-- Varnicourtin eli Beaumontin luona, vakuutti Ducatkin.
Kenraali mutisi jotain partaansa.
-- Beaumont, Beaumont, mikä hiisi ne kaikki tietää... Ja miten pitkälti
täältä on Beaumontiin?
-- Runsas peninkulma, noin viisi neljännestä, kun mennään Chênen tietä.
Kanuunan laukaukset kuuluivat yhä, jymisten oikealta vasemmalle. Ja
Sambuc jatkoi:
-- Siellä tuntuu leikki yltyvän... Niin, sanoinhan jo aamulla
kenraalille; ne ovat tietysti samat patteriat, jotka näimme Dieuletin
metsässä. Nyt on varmaan viidennellä osastolla täysi työ kun kokonainen
armeija, se Buzancysta ja Beauclairesta tuleva, on niskassa.
Laukaukset kajahtelivat yhtämittaisena paukkeena, kaukainen melu tuntui
yltyvän ja yltyvän.
Maurice puri hampaansa yhteen, ett'ei huuto pääsisi.
Minkätähden he eivät marssi tuossa tuokiossa sinne turhaa
jaarittelematta? Joka laukaus tärisytti häntä, hänen sydämmensä paisui
halusta päästä sinne toimimaan, taistelemaan. Vieläkö heitä nytkin
aijottiin juoksuttaa, aina vaan, eikä annettu pyssyä paukutella?
Vouziersissä he olivat _kuulleet_ jälkijoukon ampuvan. Ochessa
olivat vihollisen tykit jyrisseet takanapäin. Ja nyt heitä taas
lähdettiin ajamaan eteenpäin, eivät saaneet rientää tovereitaan
auttamaan. Maurice katsoi Jeaniin, ja hänkin oli hyvin kalpea ja silmät
paloivat. Heidän sydämmensä oli haljeta kuullessaan kanuunan kutsuvan
äänen, joka kaikui yhä ankarammin.
Mutta he odottivat vieläkin. Pientä polkua myöten lähestyi eräs
kenraali esikuntineen. Se oli Douay, tuskastuneen ja rauhattoman
näkösenä. Hän kyseli partioretkeläisiltä asian laitaa eikä voinut enää
pidättää tuskanhuutoa. Vaikkapa olisikin jo aamulla kuullut heidän
kerrottavansa, ei hän kumminkaan olisi voinut tehdä mitään; hänellä ei
ollut valtaa, marsalkan määräys vaati rientämään Maasille, hän tahtoi
sinä iltana ylitse, tapahtukoon vaikka mitä. Ja mitenkäpä olisikaan nyt
yhtäkkiä saatu kerätyksi Raucourtiin marssivat joukot ja viedyksi
ajoissa Beaumontiin? Viideskin osasto vetäytyi luultavasti taistellen
Mouzoniin ja kanuunanpauke kuului selvästi siirtyvän itään päin.
Kenraali Douay nosti voimattomassa kiukussa ja epätoivossa kätensä ylös
metsäisten mäkien, peltojen ja laaksojen yli; sitten annettiin käsky
jatkaa marssia Raucourtiin.
Taivas sitä marssia! Kun kuljettiin Stonnen ahtaassa solassa ja metsän
takana jyrisi yhtämittaa kanuunain kutsuva ääni! 106:nen rykmentin
etunenässä ratsasti översti Vineuil, jäykkänä kuten tavallisesti, vaan
kalpeana kuin ruumis, ripistellen silmiään ikäänkuin pidättääkseen
kyyneleitä. Kapteeni Beaudoin pureksi viiksiään äänetönnä ja
mietteissään, jota vastoin luutnantti koki purkaa kiukkuaan
haukkumasanoihin ja kiroili väliin itseään, väliin muita. Ja väestössä
levisi kaikista raukkamaisimpiinkin synkkä raivo ja into hyökätä
käsiksi johonkin eli ulvoa ääneen; he olivat tulla mielipuoliksi, he
eivät jaksaneet enää aina ja joka paikassa väistää taistelua,
astua juntata maita ja mantereita ja antaa noiden kirottujen
preussiläis-roistojen hakata mäsäksi toverit.
Stonnen solasta päästyä aukesi taas eteen laajempi maisema; tie
kiemurteli kuin pitkä nauha peltojen ja pienten lehtojen ohi.
106:s muodosti jälkijoukon ja Ochesta lähtien he odottivat joka
silmänräpäys päällekarkausta, sillä vihollinen seurasi kolonnaa askel
askeleelta, odottaen sopivaa tilaisuutta hyökätäkseen takaapäin sen
kimppuun, ja ratsuväestö koetti päästä metsien taitse rykmentin
sivulle. Kerrankin ilmestyi tiheästä lehdosta useita eskadroonia
preussiläistä kaartia, vaan pysähtyivät nähtyään husaarit, jotka
lähenivät tiellä. Siten jatkettiin peräytymistä hyvässä järjestyksessä
ja he olivat jo lähellä Raucourtia kun muuan tapaus vei viimeisenkin
rohkeuden miehiltä.
Eräältä syrjätieltä syöksi suuri ihmislauma: haavotettuja upseeria,
aseettomia sotamiehiä, tavaravaunuja, nelistäviä hevosia, hurjassa
paossa rientäen kaikki minkä kykenivät eteenpäin. Ne olivat yhden
ensimmäisen divisioonan prikaatin tähteet, sen, joka suojeli kuormastoa
ja joka oli aamulla lähtenyt Besacen kautta Mouzoniin. He olivat
eksyneet väärälle tielle ja onnettomuudeksi oli prikaatti ja osa
kuormastoa kohdanneet viidennen osaston loput, jotka pakenivat hujan
hajan. Ja sitten tapahtui päällehyökkäys Varniforêtin luona,
monilukuinen vihollinen ahdisti sivulta, ei muuta kuin hurja pako
edessä. Verisinä, haavoitettuina, pelon vimmassa, he levittivät kauhua
ja epätoivoa ympärilleen. Heidän kertomuksensa riistivät viimesenkin
ryhdin kipenen tovereilta, ne olivat kuin jälkimaininkia kanuunan
ryskeestä, joka oli kello kahdestatoista saakka tärisyttänyt ilmaa.
Raucourtiin marssiessa vallitsi miehistössä suurin levottomuus ja
pelko. Upseerit olivat neuvottomia. Olisikohan käännyttävä oikealle
Autrecourtiin päin vai menisivätkö Maasin yli Villersin luona, niinkuin
ensin oli käsketty. Kenraali Douay pelkäsi sillan jo olevan vihollisen
vallassa ja piti siitä syystä viisaampana marssia oikealle,
Haraucourtin solan kautta Rémillyyn. Mouzonin jälkeen tuli Villers ja
Villersin jälkeen Rémilly. siis aina vain pohjosempaan, ulaanit
kintereillä! Ei ollut enää kuin noin kolme neljännestä jälellä, mutta
kello oli jo viisi ja joka mies menehtymäisillään. Päivän valjetessa he
jo olivat olleet jalkeilla, marssineet kahdessatoista tunnissa -- kaksi
peninkulmaa, tallustelleet paikalla; odotus ja jännitys oli vienyt
viimeiset voimat, joita ei syömättömillä, valvoneilla raukoilla liikoja
ollutkaan. Jalat eivät tahtoneet kannattaa enää!
Raucourt on pieni hyvinvoipa tehdaskaupunki; pääkatu suora ja leveä,
raatihuone uusi ja kirkko koko soma.
Vaan se yö, jonka keisari ja marsalkka Mac-Mahon olivat seurueineen ja
keisarillisine talouksineen siellä viettäneet, tyhjensi myymälät ja
lihapuodit; ensimmäinen osasto marssi sitten kaupungin läpi, vei loput,
ja nyt ei siellä enää löytynyt jumalan jyvää ei leipurilla, ei
ruokatavaran kauppiaalla, ei puutarhurilla. Ei ollut leipää eikä
sokeria eikä viiniä! Eilisen päivän olivat kaupungin naiset jakaneet
sotamiehille viiniä ja lihalientä, vaan nyt olivat padat tyhjät ja
tynnyrien tapit auki. Ei löytynyt enää mitään, kaikki oli loppunut kun
seitsemännen osaston ensimmäiset rykmentit marssivat kylään. Mitä? Joko
se taas alkaa, eikö tulekkaan loppua noista kurjista, tomusista
miesparvista, jotka marssivat katua ylös puolikuolleina nälästä ja
janosta, eikä ole mitään antaa. Jotkut pysähtyivät, koputtivat oviin ja
ojensivat kätensä ikkunoita kohti rukoillen leipäpalasta. Ja naiset
itkivät ja nyyhkyttivät kun täytyi vastata, että he eivät voineet,
heillä ei ollut mitään antaa.
Eräässä kadunkulmassa seisahtui Maurice, maailma musteni hänen
silmissään ja jalkansa horjahtelivat. Jean juoksi auttamaan.
-- Ei ei, anna minun olla, väsyttää... Parempi on kuolla tähän!
Hän vaipui katukivelle. Korpraali oli suuttuvinaan:
-- Mitä hittoa! Koeta vain päästä jaloillesi vai tahdotko jäädä tähän
preussiläisten pieksettäväksi? Ylös vain ja paikalla!
Mutta kun ei Maurice jaksanut vastata, vaan sulki silmänsä ja näytti
pyörtyvän, toisti Jean yhä, matalalla, säälivällä äänellä:
-- Mitä hittoa! Mitä hittoa!
Hän juoksi nopeasti kaivolle, toi vettä ruoka-astiallaan ja roiski
Mauricen kasvoille. Ja sitten hän veti peittelemättä viimeisen
korppunsa repusta, taitteli palasiksi ja pisti Mauricen suuhun. Hetken
perästä avasi tämä jo silmänsä ja söi halukkaasti loput muruset.
-- Mutta sinä, kysyi Maurice äkkiä muistaen Jeanin korppuluvun, sinä et
ole siis syönytkään mitään?
-- Minusta ei ole lukua, minä kyllä tällaiset kestän... Otan hyvän
kulauksen hanhenviinaa, niin kestänmähän taas jonkun matkaa!
Hän täytti astiansa kaivosta, tyhjensi yhdellä kulauksella ja maiskutti
kieltään.
Vaan ei ollut mies kovin reippaan näkönen itsekkään, kasvonsa olivat
verettömät ja kädet vapisivat.
-- No, ylös nyt! Että pysytään toisten matkassa, poika!
Ja Maurice nojasi häneen niinkuin olisi ollut lapsi ja hänestä ei ollut
vielä milloinkaan tuntunut naisen läheisyys niin suloiselta kuin
ystävän tukeva käsi sillä hetkellä. Häntä lohdutti ja kipujaan lievensi
kurjuuden ja kuoleman keskellä, kun tunsi Jeanin pitävän hänestä
huolta; ja ajatus, että tuo sydän, joka häntä niin hellästi rakasti,
oli vain yksinkertaisen, halvan talonpojan, enensi Jeanin ystävyyden
arvoa, vaikka häntä oli ensimmältä loukannutkin hänen arkailematon
suoruutensa. Tämähän oli samanlaista kuin ensimmäisten ihmisten
ystävyys, aikojen alussa, ennenkun sivistystä ja säätyerotusta oli
olemassa, tämä ystävyys kahden miehen välillä, jotka liittyvät yhteen
auttaakseen ja suojellakseen toisiaan yhteistä vihollista vastaan!
Maurice oli iloinen ja ylpeä voidessaan niin täydellisesti luottaa
Jeanin rohkeuteen ja voimaan, ja korpraali taas oli tyytyväinen,
syvemmin tutkimatta tunteitaan, kun sai suojella ystävänsä
hienontunutta heikkoutta, sivistystä ja ymmärrystä, jota hänessä ei
oltu ensinkään kehitetty. Kadotettuaan vaimonsa luuli Jean, että hänen
sydämmensä oli mennyt kuolleen muassa hautaan, ja hän oli päättänyt
pysyä erillään noista olennoista, joiden tähden mies saa niin
hirmuisesti kärsiä, vaikka ne eivät olisikaan ensinkään häijyjä. Ja nyt
hän antautui kokonaan ystävyyden valtaan; he eivät mitenkään hyväilleet
toisiaan, vaan käsittivät toisensa niin perin pohjin, vaikka olivatkin
aivan erilaisia luonteita; he ymmärsivät toistensa syvimmät tunteet ja
marssiessaan toisiinsa nojaten Rémillyn tietä he ikäänkuin sulautuivat
sääliin toistensa kärsimyksiä kohtaan.
Kun jälkijoukko oli lähtenyt Raucourtista, marssivat saksalaiset
kaupunkiin. Kaksi patteriiaa asetettiin heti kukkuloille vasemmalla ja
ne alottivat oitis ampumisen. Sillä hetkellä oli 106:s rykmentti juuri
Emmanen kohdalla ja siis vihollisen ampumalinjassa. Eräs kranaatti
pirstosi poppelin joen reunalla ja toinen tunkeutui räjähtämättä
maahan aivan kapteeni Beaudoinin sivulla. Mutta tie kapeni yhä aina
Haraucourtiin saakka ja he marssivat korkeiden mäkien välissä, jotka
kasvoivat tiheää metsää; jos sillä kohti olisi ollut kourallinen
preussiläisiä väijyksissä, niin he olisivat voineet tehdä ihmeitä.
Kanuunat jyrähtelivät takana ja alituisesti peljäten hyökkäystä
oikealta eli vasemmalta koettivat joukot rientää pois vaaralliselta
tieltä. Väsyneimmätkin saivat uutta intoa. Samat miehet, jotka
Raucourtissa tuskin jaksoivat jalkojaan liikutella, marssivat
pitkillä, reippailla askelilla. Näytti siltä kuin hevosetkin olisivat
aavistaneet, että vähinkin viivytys saattoi tuottaa kaikille turmion.
Alkupää liene jo ollut Rémillyssä, marssia jatkettiin vauhdilla ja
innolla, kun -- täytyi pysähtyä.
-- No perhana! kirosi Chouteau, tähänkö meidät nyt jätetäänkin?
106:s ei ollut vielä Haraucourtissa ja kranaattia sateli yhtä mittaa.
Yksi räjähti aivan lähellä, oikealla, vaan ei haavoittanut sentään
ketään.
Viisi minuuttia kului; he eivät hievahtaneetkaan paikaltaan. Varmaan
siellä edessäpäin oli jotain, joka tukkesi tien, muuri ehkä eli muu
ylipääsemätön este. Översti kohottautui seisomaan jalustimissa ja
kurkisti, mitä siellä takana oli tekeillä, pelkäsi miesten pelossaan
vielä vallattomuuksiin ryhtyvän.
-- Tietäähän sen koko maailma, että me olemme myödyt preussiläisille!
huusi Chouteau rajusti.
Riveistä alkoi kuulua uhkaavaa mukinata. Harmi ja kiukku kasvoivat
pelon lisääntyessä. Niin, niin se oli! Heidät oli laahattu tänne
viholliselle jätettäväksi. Nämä lyhytjärkiset olennot eivät voineet
mitenkään muuten selittää kaikkia vastoinkäymisiä ja turmiollisia
erehdyksiä ja päälliköiden vitkastelua. Myyty Saksan keisarille,
häpeällisesti petetty, kaikki tyyni!
-- Myyty, petetty! huusivat tuskaiset äänet.
-- Vaan minä luulen, että siellä on se pirun keisari tietä tukkimassa
kampsuineen ja kopsineen! arveli Loubet.
Hänen sanansa kiitivät heti kuin kulovalkea suusta suuhun. Jo
tiedettiin varmasti vakuuttaa, että keisarillinen talous siellä oli
kolonnain tiellä. Ja nyt alkoi sadella kauheita haukkumasanoja keisarin
hännänkantajajoukosta ja heidän laitoksistaan ja ruokottomuudestaan,
miten he aina tukkiituivat sotajoukon eteen kaivelemaan ja näyttelemään
herkkujaan ja viinipullojaan ja hopea-astioitaan nälinkuoliaille
sotamiehille. Ja millainen keisari! Kurja raukka, jolla ei ollut
enemmän valtaa kuin valtaistuintakaan, hylkiö, jota vedettiin
kuormaston mukana paikasta paikkaan ja joka vielä säilytti, verisen
kohtalon ivana, hovimenonsa, satakaartinsa, tallinsa, kokkinsa,
astiansa ja kellarinsa, kaiken komeuden ja loiston, joka seurasi
keisarikruunua ja manttelia, tuota koreata manttelia, joka nyt laahusti
maantienloassa ja tahraantui tappion häpeässä!
Melkein yhtaikaa tulla sävähti kaksi kranaattia. Sirpale repäsi lakin
luutnantti Rochasin päästä. Ja rivit tihenivät samassa, sotamiehet
työntäytyivät yhteen äkkinäisellä aaltoliikkeellä, jonka mainingit
tuntuivat etäälle. Jos sitä olisi kestänyt minuutinkaan vielä, niin
olisi voinut tapahtua jotain kauheata, sillä miehiä tuskin sai enää
hillityksi.
Översti kääntyi kalman kalpeana heihin.
-- Pojat, pojat, malttakaa nyt vähän aikaa. Minä lähetin katsomaan ...
heti paikalla lähdetään...
Vaan he eivät lähteneet, ja joka minuutti tuntui vuoden pituiselta.
Jean otti Mauricen käden käteensä ja puheli hiljaa, että hän koettaisi
olla levollinen, että jos toiset tunkevat päälle eli lähtevät
käpälämäkeen, mikä helposti saattaa tapahtua, niin he juoksevat yhdessä
vasemmalle ja kiipeävät metsäiselle rinteelle joen törmässä. Hän
haeskeli silmillään partioretkeläisiä, vaan heitä ei näkynytkään, joku
tiesi heidän hävinneen heti Raucourtista lähdettyä.
Ja samassa lähdettiinkin, joukot marssivat rivakkaasti, jo päästiin
solasta, tie kääntyi oikealle, ja preussiläiset tykinluodit eivät
jaksaneet heitä saavuttaa enää. Jälestäpäin saatiin tietää, että
viivytyksen syynä oli Bonnemainin divisioona, neljä rykmenttiä
kyrassieria, jotka olivat rikkoneet seitsemännen osaston kolonnan ja
seisauttaneet marssin.
Yö oli tulossa kun 106:s rykmentti kulki Angecourtin läpi. Oikealla
jatkui vielä metsäisiä ylänköjä, vaan sola laajeni vasemmalle kädelle;
etäällä siinti leveä laakso. Viho viimein saavuttiin Rémillyn harjulle,
ja sinne näkyi illan hämärässä kiiltävä hopeanauha, joka kiemurteli
laajojen niittyjen ja peltojen välitse. Se oli Maas, ikävöity Maas,
luvattu maa, jossa voitto näytti heitä odottavan.
Ja Maurice osoitti kädellään pieniä valopilkkuja etäällä puiden
välissä, rehevässä laaksossa, joka näytti lumoavan kauniilta illan
hämärähunnussa. Hänen sydämmensä paisui ilosta kun katseli tuttuja,
rakkaita kotiseutujaan ja hän näytti niitä Jeanille melkein
lapsellisella ylpeydellä: -- Jean, Jean ... tuolla on Sedan!