Torcyportilla, Vadelincourtintien päässä, eksyivät Maurice ja Jean
toisistaan ja Jean juoksenteli edestakasin hälinässä etsien Mauricea.
Tämähän oli paha sattuma, sillä Maurice oli luvannut viedä hänet
sisarensa luo, jossa olisivat saaneet levätä siistissä vuoteessa! Vaan
portilla oli tavaton mylläkkä, kaikki rykmentit sekaantuivat,
järjestystä ei ollut enemmän kuin järjestyksen ylläpitäjiäkään, miehet
saivat tehdä mitä halutti. Parasta oli levätä ensin pari tuntia ja
järjestää sitten joukot ja eri komppaniat.
Jean oli tullut Torcyn rautatiesillan luo yläpuolella laajoja
niittymaita, jotka komentaja oli laskenut veden alle. Hän meni vielä
toisestakin portista sekä sillan yli ja vaikka aurinko jo kohosi ylemmä
taivaalle tuntui hänestä pieni, ikäänkuin kokoon puristettu kaupunki,
kapeine, kosteine katuineen ja korkeine vallineen pimeältä. Hän ei
voinut sillä hetkellä muistaa Mauricen langon nimeä, sen vain tiesi,
että sisaren nimi oli Henriette. Vaan siitä ei ollut suurta apua. Kuka
tietäisi ohjata häntä! Minne kääntyisi? Hän käveli eteenpäin tietämättä
minne aikoi ja minne meni, tuntien, että jos pysähtyy, hän nääntyy
siihen paikkaansa, sillä korvansa soivat ja suhisivat ja hän ei
jaksanut enää eroittaa ja tarkastaa eri kasvoja ihmisvirrassa, joka
tunki ohitsensa tai veti häntä mukanaan. Rémillyssä oli saatu ruokaa ja
sitä enemmän vaivasi nyt väsymys, hän oli joka askeleella tupertua
tielle. Ja yhtä uupuneina olivat kaikki sotamiehet, jotka horjuskellen
ja pienissä laumoissa kuljeksivat kapeita, kosteankylmiä katuja minne
sattui! Joka hetki näki jonkun miehen vaipuvan porttikäytäviin eli
portaille ja siihen jäävän.
Kun Jean kohotti päätään, näki hän keskellä pientä puistoa jotenkin
suuren rakennuksen ja syrjemmällä muistopatsaan ja samassa hän huomasi
tutun näköisen afrikkalaisen jääkärin, joka seisoi allapäin,
surullisesti katsellen hevostansa. Se vapisi väsymyksestä ja järsi
kaula pitkällä ruutikärryjen laitaa, jotka olivat vedetyt
katukäytävälle puiston reunassa. Kahteen päivään ei oltu jaettu
hevosenruokaa, ja suuret hampaat järsivät järsimistään halukkaasti
puuta, vaan ratsastajan ruskettuneella poskella vieri kuumia
kyyneleitä. Eikös se ollut Prosper, jonka hän oli tavannut Mauricen
kanssa Vouziersissä? Jean meni ensin ohitse, vaan kääntyi vähän matkan
päästä takasin, hän muisti että ehkä Prosper voipi antaa tietoja
Mauricen sisaresta. Vaan silloin ei jääkäriä enää löytynytkään, hän oli
hävinnyt tungokseen.
Jean ei tietänyt enää mitä tehdä, hän käveli arviolta toiselle puolen
pientä puistoa, muistopatsaan luo. Hän ihastui kun näki Turennen
patsaan juurella luutnantti Rochasin ja muutamia komppanian miehiä.
Ellei löytänyt ystävätään, niin olihan hänellä nyt kuitenkin toivoa
päästä rykmenttinsä luo ja telttaan nukkumaan. Kapteeni Beaudoin oli
vieläkin poissa ja luutnantti koetti saada väkeään kokoon ja kyseli
divisioonan leiripaikkaa. Vaan hänen joukkonsa ei ottanut
lisääntyäkseen, se päinvastoin pieneni ja pieneni. Eräs sotamies hävisi
kapakkaan, jossa näkyi reuhtovan käsillään kuin hullu ja sen jälkeen
eivät toverit häntä enää nähneet. Kolme muuta tarttuivat pienen puodin
ovelle, jossa muutamat zouaavit olivat omalla luvallaan puhkaisseet
viinalekkerin pohjan. Seinävierillä makasi jo monta, toiset kokivat
vielä hoiperrella eteenpäin, vaan ei kestänyt kauvan, ennenkun uupumus
teki tehtävänsä. Chouteau ja Loubet sattuivat yhteen kadun kulmassa,
katsoivat toisiinsa ja katsoivat ahnaasti lihavan matamin jälkeen,
jolla oli suuri leipä kainalossa, ja heille ilmestyi asiaa samaan
taloon, jossa eukko asui, ja pujahtivat huomaamatta ovesta pimeään
käytävään. Ja jälellä ei ollut enää kuin Pache ja Lapoulle ja
kymmenkunta muita miehiä.
Luutnantti Rochas seisoi Turennen pronssisen muistopatsaan juurella,
jännittäen viimeset voimansa pitääkseen silmiään auki. Jeanin
nähdessään mutisi luutnantti:
-- Aha, korpraaliko se on! No, missä miehet?
Jean kohotti olkapäitään ja puisteli päätänsä, -- ei hän tietänyt. Vaan
Pache osotti Lapoullea ja vastasi itku kurkussa:
-- Tässähän meitä on kaksi, mutta muut ovat poissa!... Ja Jumala
lohduttakoon meitä kaikkia, tämä on liian surkeata!
Se toinen raukka, tunnettu mainiosta ruokahalustaan, katseli pettyneen
näköisenä Jeanin tyhjiä käsiä. Hän oli ehken luulotellut, että
korpraali oli ollut ruokaa hankkimassa.
-- Vieköön heidät paholainen! Eikö meille vielä tänäänkään anneta
ruokaa?
Gaude seisoi rauta-aidan varassa ja odotti käskyä puhaltaakseen miehet
kokoon, vaan tietämättään painuivatkin silmät kiinni, jalat luistivat
ja hän kaatui selälleen vaipuen syvään uneen. Väsymys valtasi kaikki,
pian kuului aidan ympäriltä raskasta korinata. Kersantti Sapin oli
ainoa, jonka silmät vielä olivat selällään ja hänen pienillä kalpeilla
kasvoillaan oli surullinen, synkkä ilme, ikäänkuin olisi nähnyt pelkkää
onnettomuutta kaukana taivaan rannalla.
Sillä välin oli luutnantti Rochas istautunut maahan; hänen täytyi
hänenkin saada levätä hiukan. Ja istumaan päästyään hän aikoi antaa
Jeanille käskyn.
-- Korpraali teidän täytyy... teidän täytyy...
Hän hapuili sanoja, sopotti paksulla unisella kielellä jotain ja
kallistui vähitellen kylelleen, unen valtaamana.
Jean pelkäsi itselleen käyvän samoin ja lähti pois; hän oli saanut
päähänsä että tahtoi maata oikealla vuoteella. Toisella puolella katua
oli suuri ravintola, "Kultainen risti" ja hän oli nähnyt ikkunassa
vilahduksen kenraali Bourgain-Desfeuillesistä, paitahihasillaan, maata
menossa. Mitä varten sotamiehen tarvitsi kiusata itseään kun suuretkin
ottivat asian niin levollisesti? Ja yht'äkkiä hän muisti, että langon
isäntä oli tehtailija Delaherche, niin juuri hänen nimensä oli. Ja hän
kääntyi oitis erään ohikulkijan puoleen.
-- Tiedättekö missä verkatehtailija Delaherche asuu?
-- Tiedän! Maquakatu, aivan Voikadun kulmassa, suuri, kaunis talo,
veistoksia portin päällä.
Jean lähti astumaan, vaan muutaman askeleen kulottua juoksi mies hänen
jälkeensä.
-- Kuulkaahan, oletteko te 106:sta? Jos etsitte rykmenttiänne, niin se
on marssinut linnan kautta, tuolta. Minä näin äsken överstinne, tunnen
hyvästi ennestään, kun hän oli Meziersissä.
Vaan Jean kääntyi kärsimättömänä pois. Ei, ei! Nyt kun tiesi varmaan
löytävänsä Mauricen, niin nyt ei hän lähtenytkään heidän jälkeensä,
makaamaan maaperällä. Omatuntonsa soimasi häntä kuitenkin hiukan
muistaessaan översti Vineuilin, vanhan jäykän ukon, joka aina oli niin
kestävä eikä koskaan säästänyt itseään, makasi, vaikka jo oli vanha
mies, niinkuin sotamies teltassa. Muutaman minuutin kuluttua hän
kääntyi Suurellekadulle, keskelle vimmattua vilinätä ja kysyi eräältä
pieneltä pojalta Maquakatua.
Suuren verkatehtaan oli nykyisen omistajan eno edellisellä vuosisadalla
rakennuttanut ja Delaherchet olivat sitä nyt jo hallinneet 150 vuotta.
Sedanissa löytyy useita tehtaita Ludvig viidennentoista ensimäiseltä
hallitusvuodelta, joiden pääsivut ovat komeat kuin kuninkaalliset
linnat. Maquakadun varrella sijaitseva tehdas oli kolmekerroksinen
rakennus ikkunat korkeat ja leveät, kauniilla ornamenteillä somistetut
rakennukset ympäröivät laajaa pihaa, jossa kasvoi vanhoja
jättiläispuita, tuuheita jalavia, joiden siimeksessä kolme sukupolvea
oli liikkunut, sillä ne olivat istutetut samaan aikaan kun tehtaan
peruskivi laskettiin.
Juliuksen, nykyisen omistajan, isä oli sen perinyt eräältä
lapsettomalta serkultaan, joten nuorempi sukuhaara oli päässyt asumaan
vanhaan komeaan taloon. Tämän isä oli kartuttanut jo ennestäänkin
suurta omaisuutta, asettanut tehtaan kelpo kuntoon, vaan hän ei ollut
aivan moitteeton aviomiehenä ja vaimonsa oli ollut hyvin onneton. Kun
vaimo tuli leskeksi, koetti hän kaikin tavoin pidättää poikaa kotona,
oli vartioinut häntä ja kohdellut isoksi asti niinkuin lasta; sitten
hänet oli naitettu hiljaisen ja jumalisen tytön kanssa ja äiti toivoi,
että nyt oli poika suojattu niiltä viettelyksiltä, joihin isä oli
langennut. Vaan miniä kuoli kohta ja poika rakastui puolivälissä
kolmattakymmentä nuoreen leskeen Charlevillestä, kauniiseen rouva
Maginotiin, josta puheltiin yhtä ja toista ja nai hänet äidin kiellosta
huolimatta. Sedan on jäykkä vanhanaikuinen kaupunki ja se on aina
suuttumuksella katsellut Charlevillen vilkasta elämätä ja huvittelun
intoa. Koko avioliitosta ei olisi ehken kumminkaan tullut mitään ellei
Gilberte Maginot olisi ollut sukua översti Vineuilille, josta piakkoin
tulee kenraali ja verkatehtailija tahtoi kernaasti joutua niin hienoon
perheesen. Saman päivän aamuna, kun joukot saapuivat Sedaniin, oli
Delaherche ollut ajelemassa Weissin kanssa ja silloin oli ukko Fouchard
nähnyt heidät.
Tehtailija oli pitkä, lihava mies, jolla oli suuri nenä ja paksut
huulet, hyvin puhelias ja alavainen, ja oli kuten ranskalaiset porvarit
ylipäätään utelias kaikesta, mikä koski sotajoukkoa. Mouzonin
apteekkari oli kertonut keisarin asuvan Baybelissa ja hän oli heti
rientänyt sinne, oli nähnyt majesteetin, olipa ollut vähällä päästä
puheisiinkin hänen armonsa kanssa, -- pitkä juttu, jota lakkaamatta
kertoi ajeluretkeltä palattuaan. Palausmatka oli ollut pelottava,
Beaumont oli kauhun valtaama, tie kihisi pakolaisia. Parikymmentä
kertaa olivat kärryt vierähtämäisillään ojaan ja vasta myöhään illalla
he ennättivät kotiin. Ja tämä huvimatka, tämä sotajoukko, jonka tähden
hän oli ajanut kaksi peninkulmaa, nähdäkseen sen marssivan hyvässä
järjestyksessä ja jonka olikin nähnyt paon sekasorrossa, koko tuo
aavistamaton surullinen todellisuus oli kääntänyt mullin mallin
tehtailijan käsitykset ja hän kertoi lakkaamatta kotiinpäin ajaessa:
-- Minä luulin heidän marssivan Verduniin ja halusin nähdä, miten
meidän pojat menevät sotaan. Ja mitä minä näinkään! Surkeata kaikki
tyyni, ja mikä vieläkin surkeampaa niin minä aavistan saatavan Sedaniin
enemmän sotamiehiä kuin tahtoisimmekaan.
Seuraavana aamuna, kun seitsemäs osasto marssi kaupunkiin, oli hän jo
viiden ajoissa pukeutunut ja rientänyt kadulle. Ensimmäinen sotilas,
jonka hän kohtasi Turennen puistossa, oli kapteeni Beaudoin, johon hän
oli tutustunut Charlevillessä, vaimonsa, silloisen rouva Maginotin
luona. Pahansuovat ihmiset kuiskailivat että kaunis leski ei voinut
kieltää kapteenilta mitään, vaan että tämä oli hienotunteisuudesta
vetäytynyt syrjään kun rikas verkatehtailija alkoi lähennellä rouvaa;
hän ei tahtonut estää ystävätärtään tekemästä niin edullista
naimakauppaa.
-- Mitä ihmettä! Tekö se olette? huudahti Delaherche, mutta missä
tilassa!
Kapteeni, hieno, siisti kapteeni, oli todellakin tänään pelottavan
näköinen, puku likainen, tomun vallassa kasvot mustana ja kädet vielä
mustempana. Hän oli saapunut Sedaniin Turkolais-rykmentin muassa eikä
tietänyt kuolemakseen, miten oli eksynyt pois 106:sta. Kuten kaikki
muut, oli hänkin nälkään nääntymäisillään, vaan sen hän kuitenkin olisi
jaksanut kestää. Hänet saattoi tasapainosta se likaisuus, jota oli
tuomittu kärsimään: Reimsistä lähdettyä ei ollut mies nähnytkään
puhdasta paitaa.
-- Ajatelkaas, sanoi kapteeni, ne pöllöt ovat hävittäneet minun
tavarani Vouziersissä; minua harmittaa se niin, että tahtoisin vääntää
nurin niiden niskat!... Ei nenäliinaa, ei sukkapariakaan... Tulee ihan
hulluksi lopulta.
Delaherche pyysi häntä innokkaasti kotiinsa, vaan Beaudoin ei tahtonut
millään muotoa. Ei, ei toki, hänhän ei ollut ihmisellisen näköinenkään,
vaan kuin joku linnunpelätin. Delaherche vakuuttamalla vakuutti, että
sekä vaimonsa että äitinsä nukkuivat vielä eivätkä suinkaan olisi
tilaisuudessa häntä säikkymään. Ja sitäpaitse! Löytyyhän talossa sekä
vettä että saippuata ja puhtaita alusvaatteita, sanalla sanoen kaikkea
mitä tarvitsee.
Kello löi seitsemän, kun kapteeni Beaudoin pestynä ja harjattuna,
tehtailijan paita sotilaspuvun alla, ilmestyi korkeaan harmaalla
laudoituksella varustettuun ruokasaliin. Vanha rouva oli 78
ikävuodestaan huolimatta jo saapuvilla. Hänen hiuksensa olivat aivan
valkeat, nenä oli käynyt vanhuuttaan teräväksi ja huulet unhoittaneet
hymyilytaidon, pitkät, kapeat kasvot olivat vakavat, melkein ankarat.
Hän nousi ylös, kohteli vierasta arvokkaalla ystävällisyydellä ja pyysi
pöytään, jolla oli kahvitarjotin.
-- Kapteeni ehken tarvitsisi vahvempaa ruokaa ja lasin viiniä
vaivaloisen matkan jälkeen?
Mutta hän tyytyi siihen mitä oli.
-- Tuhat kiitosta rouva hyvä, luulenpa, että on parasta tyytyä kahviin,
maitoon ja voileipään.
Silloin lensi ovi auki ja Gilberte astui kädet ojolla iloisena saliin.
Miehensä oli kaiketi ilmoittanut, kuka heillä oli, sillä rouva veteli
tavallisesti unia kello kymmeneen. Hän oli pitkä, terveen ja reippaan
näköinen, vartalo hoikka, notkea, kauniit mustat hiukset ja säteilevät
tummat silmät punoittavissa kasvoissa. Kenties hiukan kevytmielisen
näköinen, vaan muuten iloinen ja tyytyväinen, ilkeyttä ei löytynyt
hituistakaan vaalean ruskean helakan punaisilla ompeluilla koristetun
aamupuvun alla, joka oli tullut suoraa päätä Pariisista.
-- Hyvää huomenta kapteeni, huudahti hän puristaen Beaudoinin kättä, te
vasta hyvä olitte, kun tulitte kerran tänne meidänkin maansopukkaan!
Vaan samassa hän jo nauroi tuhmuuttaan.
-- Mitä puhelenkaan tässä! Ettehän te omasta tahdostamme ole Sedaniin
tullut!... Mutta vaikka nykyiset olot eivät juuri hauskoja ole, on
minusta kumminkin hyvin hauskaa tavata teitä!
Kauniit silmät lausuivat aivan samaa, ehkä vielä enemmänkin, ja vanha
rouva, joka kyllä oli kuullut pahoja huhuja kapteenista ja miniästään,
katseli heitä tutkivasti. Kapteeni oli koko ajan varovaisen kohtelias,
puhui kiitollisuudella vieraanvaraisuudesta, jota oli ennen vanhaan
rouvan kodissa nauttinut, vaan ei sen enempää. Murkinoidessa tuli
Delaherche tietysti maininneeksi eilisen ajeluretkensä eikä voinut
vastustaa halua kertoa kohtauksestaan keisarin kanssa.
-- Tiedättehän, että minä näin keisarin Baybelissa?
Ja nyt ei mikään pysähdyttänyt hänen sanatulvaansa. Baybelin kartano
oli iso nelikulmainen rakennus, ristikkoportti pihan edessä, ja se
sijaitsi korkealla mäellä, josta on näköala Mouzoniin päin, vasemmalla
puolen Carignanin tietä. Sitten hän puhui kahdennestatoista osastosta,
jonka leirin kautta hän oli kulkenut, -- komeita poikia, jotka
välkkyivät päivänpaisteessa ja täyttivät hänen sydämmensä ilolla ja
ylpeällä isänmaanrakkaudella.
-- Siellä minä siis olin, kapteeni, kun keisari samassa astuu talon
portista, johon oli pysähtynyt aamiaiselle ja levähtämään hiukan.
Hänellä oli kenraalinpuku ja päällystakki, vaikka aurinko paistoi
lämpimästi. Palvelija kantoi jälessä puutarhatuolia... Ja hän oli hyvin
huonon näkönen, astui vaivalla ja selkä kumarassa, kasvot keltaset, hän
näytti hyvin sairaalta... Ja se ei hämmästyttänytkään minua, sillä
Mouzonin apteekkari, joka neuvoi meitä Baybeliin ajamaan, kertoi erään
ajutantin noutaneen lääkkeitä ... niin lääkkeitä... Tiedättehän, mikä
häntä vaivaa?
Naisten läsnäolo esti laveammin kertomasta keisarin taudista,
verenvuodosta, joka oli häntä vaivannut Chênestä asti ja pakoittanut
viipymään taloloissa tien varrella.
-- Niin, ja sitten asettaa palvelija tuolin ohrapellon pientarelle,
pienen metsikön laitaan, ja keisari istuu sille ... istuu aivan
liikkumattomana kuin vanha mies, joka lämmitteleikse päivänpaisteessa.
Synkkä silmänsä katselee laajaa maisemaa, Maaslaaksoa ja metsän
peittämiä harjuja sen takana, Dieuletin kukkulata vasemmalla ja
Sommauthen vihantaa kumpua oikealla... Useita ajutanttia ja
taapiupseeria seisoi ympärillä ja eräs rakuunaöversti, joka jo sitä
ennenkin kyseli minulta seutuja, viittaa, ett'en saisi vielä poistua,
kun ... yht'äkkiä...
Delaherche nousi ylös, hän oli kertomuksensa jännittävimmässä kohdassa
ja tahtoi liikkeillä enentää sanojensa vaikutusta.
-- Yht'äkkiä pamahtaa laukaus ja Dieuletin metsästä singahtaa pommi
suuressa kaaressa ja putoaa aivan lähelle... Se teki minuun, kunniani
kautta, saman vaikutuksen kuin ilotulitus keskellä päivää! Keisarin
ympärillä syntyi hälinää, huudettiin ja hätäiltiin. Rakuunaöversti
juoksee minun luokseni kysymään, missä paikoin tappelu on. Minä vastaan
heti, että tappelu on Beaumontissa, on varmasti. Hän palajaa keisarin
luo, jonka polvelle ajutantti levittää kartan. Keisari ei uskonut, että
se oli Beaumontin luona. No, eihän ollutkaan ihme, ett'ei hän luottanut
sanaani, varsinkin kun pommit näyttivät lähenevän, Mouzonin tieltä
päin... Ja sitten, yhtä selvästi kuin näen teidät, näin keisarin
kääntävän kelmeät kasvonsa minuun päin ja tunsin surumielisen,
epäilevän katseensa. Ja sitten hän taas painoi päänsä kartan yli ja
istui liikkumattomana.
Delaherche oli aina ollut innokas bonapartelainen, vaan viime aikoina
hän oli huomannut keisarikunnan tehneen useita erehdyksiä; kumminkin
hän vielä puolusti hallitsijasukua ja surkutteli Napoleon kolmatta,
jota kaikki pettivät. Hänen mielestään oli sotajoukon kärsimistä
tappioista yksinomaittain syytettävä vastustuspuoluetta eduskunnassa,
sillä sehän oli kieltäytynyt äänestämästä tarvittavia lisäjoukkoja ja
varoja.
-- Palasiko keisari taloon? kysyi Beaudoin.
-- Sitä en tiedä, minä näin hänet vain siinä istumassa... Oli jo
päivällisaika, taistelu näytti lähenevän ja minun täytyi ajatella
paluumatkaa... Sen vain huomasin, että eräs kenraali, jolle näytin
Carignania takanamme lakeudella, hämmästyi tavattomasti, että Belgian
raja oli niin lähellä... Keisari parka, hän on todellakin surkuteltava,
sellaisia miehiä ympärillä!
Gilberte oli iloinen ja vapaa kuten ennen leskenä ollessaan ja palveli
entistä koti-ystäväänsä, antoi milloin voita, milloin pannuleipiä.
Hän tahtoi, että kapteeni nukkuisi pois väsymyksensä heidän
vieraskamarissaan, vaan siihen ei Beaudoin suostunut, hän oli varsin
kiitollinen, jos sai heittäytyä pariksi tunniksi sohvalle Delaherchen
pukuhuoneessa; hänen täytyi mitä pikemmiten yhtyä rykmenttiinsä. Ja kun
nuori rouva tarjosi hänelle sokerirasian, yhtyivät heidän sormensa.
Vanha rouva tarkasti koko ajan miniätään ja ymmärsi että huhut olivat
puhuneet totta.
Palvelustyttö tuli saliin.
-- Täällä ulkona on sotamies, joka pyytää herra Weissin osotetta.
Delaherche ei ollut ylpeä ensinkään, vaan jutteli kernaasti alhaison
kanssa, halusipa päästä heidän suosioonsakin.
-- Weissinkö osotetta? Sehän merkillistä! Käske miehen tulla sisälle.
Jean astui saliin; hän oli niin väsynyt, ett'ei tahtonut pysyä
pystyssä. Vaan huomattuaan kapteenin aamiaispöydässä, hämmästyi hän
niin, että oikasi ehdottomasti selkäänsä ja veti takasin kätensä, jolla
oli nojautumaisillaan tuolin selkään. Hän vastasi säntillisesti
tehtailijan kysymyksiin, selitti olevansa Mauricen ystävä ja syyn,
miksi häntä nyt etsi.
-- Tämä korpraali on minun komppaniastani! huomautti Beaudoin
lopettaakseen pitkät puheet. Hän kysyi, missä rykmentti oli, ja kun
Jean ilmoitti överstin ratsastaneen 106:n tähteiden etunenässä
kaupungin kautta pohjospuolelle, unhotti Gilberte taasen asiain tilan
ja huudahti kaunottaren ajattelemattomuudella:
-- Ai, eno, minkätähden hän ei tullut meille aamiaiselle! Se olisi
ollut niin hauskaa! Lähetetään noutamaan!
Mutta vanha rouva teki kieltävän liikkeen. Hänen suonissaan liikkui
vanha porvariveri, hän tiesi, mitä upseeri oli velkapää tekemään sodan
ahtaina aikoina.
-- Anna översti Vineuilin olla rauhassa, hän tekee velvollisuutensa.
Läsnäolijat kävivät hämilleen. Delaherche vei kapteenin pukusuojaansa,
tahtoi itse näyttää mukavan lepopaikan, ja Gilberte lähti yhtä
huoletonna ulos, niinkuin lintu, joka iloisena päristelee siipiään kun
on heitetty vettä niskaan. Palvelustyttö saattoi Jeanin lukemattomien
käytävien, rakennusten ja rappujen kautta toiselle puolen pihaa.
Weissit asuivat Voyardkadun puolella, vaan talo, joka myös oli
Delaherchen oma, oli yhdistetty tehdasrakennuksiin Maquakadun varrella.
Voyardkatu oli Sedanin kapeista kaduista kapein, pimeä ja märkä kuja,
kulkien pitkin vallin laitaa. Korkeiden talojen katot melkein ottivat
yhteen ja kadulle vievät ovet olivat mataloita kuin kellarinovet,
varsinkin siinä päässä katua, jossa latinakoulu sijaitsi. Weiss asui
kolmannessa kerrassa ja hänestä oli varsin mukavaa saada vapaa asunto
ja lämpö ja päästä sen enempää pukeutumatta konttorille ja sieltä
kotiin jälleen. Hän oli onnellinen mies saatuaan Henrietten vaimokseen,
sillä hän oli kauvan rakastanut Mauricen sisarta, melkein lapsesta
saakka, kun Henriette seitsenvuotiaana tyttösenä asui isänsä luona
Chênessä ja oli hänen ainoa ilonsa äidin kuoleman jälkeen.
Siihen aikaan oli Weiss tavallinen sokeritehtaan työmies. Vaan hän oli
tavattoman ahkera ja kohosi vähitellen konttoriapulaiseksi. Ei hän
kenties kumminkaan olisi voinut toteuttaa unelmaansa, ellei Henrietten
isä kuollut ja Maurice käyttäytynyt kevytmielisesti Pariisissa.
Henriette oli saanut pienestä asti näytellä tuhkimon osaa. Hän oli aina
palvellut isäänsä ja veljeään ja hänen etunsa syrjäytettiin aina, että
veli pääsisi kouluun ja saisi lukea. Isän kuoltua täytyi hänen myydä
talo ja kaikki irtaimisto Mauricen veloista, eivätkä ne tulleet
sittenkään maksetuiksi. Silloin tarjosi Weiss hänelle kaikki säästönsä,
sydämmensä rakkauden ja tukevat käsivartensa turvaksi; Henriette
suostui, liikutettuna hänen hyvyydestään ja kunnioitti syvästi
miestään, vaikk'eivät tyynen luonteensa tunteet olleetkaan samalla
asteella kuin Weissin lämmin rakkaus. Onni hymyili heille, Delaherche
mietti ottaa Weissin yhdyskumppanikseen liikkeessä, tulevaisuus oli
siis taattu ja heiltä ei puuttunut mitään muuta kuin -- lapsia.
-- Varokaa nyt! sanoi palvelustyttö Jeanille, portaat ovat jyrkät.
Ja Jean olikin kompastua pimeässä, vaan silloin avautui eräs ovi,
käytävään virtasi kirkasta valoa ja hän kuuli lempeän äänen sanovan:
-- Nyt hän tulee!
-- Rouva Weiss! huusi palvelustyttö, täällä on eräs sotamies, joka
kysyy teitä!
Huoneesta kuului iloista puhetta ja lepponen ääni vastasi:
-- Hyvä, hyvä! Kyllä minä tiedän, kuka se on!
Ja kun Jean jäi hämillään kynnykselle seisomaan, lisäsi ääni:
-- Tulkaa vain sisään, korpraali... Maurice ja me muut olemme jo
odottaneet yli kahden tunnin emmekä voineet ymmärtää, missä te niin
viivyitte!
Jean astui lähemmä ja näki Henrietten, jonka heti tunsi veljensä
näöstä. He olivat niin yhden-näköiset kuin ainoastaan kaksoset
saattavat olla. Henriette oli vain pienempi, vieläkin hoikempi ja
sirompi, suu hiukan suuri ja somat pikkuruiset kasvot komean tukan
alla, joka oli vaaleata kuin joutunut kaura. Silmät olivat aivan
erilaiset kuin veljellä: harmaat, suuret, levolliset silmät, joissa
isoisän uljas sankarisielu kuvastui. Hän oli harvapuheinen ja
hiljainen, käyskenteli kevyesti ja hymyellen askareissaan, niin
suloisena koko olennoltaan, että hänen läheisyytensä vaikutti kuin
hyväily läsnä oleviin.
-- Tulkaa tätä tietä, tulkaa nyt! Ihan kohta on kaikki valmiina.
Jean oli niin liikutettu hänen ystävällisyydestään, ett'ei saanut
kiitossanaakaan lausutuksi. Sitäpaitse pyöri huone hänen silmissään,
luomet vaipuivat puoleksi umpeen, lattia tuntui keinuvan, hän kulki
kuin unessa. Ja eikös avulias nuori nainen hänen silmäinsä edessä, joka
katseli häntä teeskentelemättömällä ystävyydellä, eikö hän ollutkin
harhakuva? Ja nyt! Hän luuli tuntevansa pehmosen pienen käden tarttuvan
käteensä ja puristavan sitä sisarellisen hellästi.
Sitten he taisivat mennä ruokasaliin. Jean käsitti hämärästi, että
pöydällä oli leipää ja lihaa, vaan hänellä ei ollut voimia nostaa
kättään niitä ottamaan. Eräällä tuolilla istui mies; se oli Mauricen
lanko, jonka hän oli nähnyt Mülhausenissa. Vaan hän ei käsittänyt
laisinkaan, mitä mies surullisella äänellä pakinoi. Maurice nukkui
sikeästi, kasvot liikkumattomana, telttasängyssä huoneen nurkassa. Ja
Henriette valmisti toista vuodetta sohvalle, kohenteli näppärästi ja
tottuneesti alusta ja tyynyjä ja levitti puhtaat, lumivalkoset lakanat
niiden yli.
Jean ei nähnyt enää mitään muuta kuin valkoset houkuttelevat lakanat!
Hän ei ollut kuuteen viikkoon riisunut vaatteita yltään eikä maannut
oikealla vuoteella. Hän odotti kärsimättömällä kaiholla, että saisi
heittäytyä pehmosille patjoille, vajota valkoseen puhtauteen. Ja niin
pian kun toiset poistuivat huoneesta, pudotti hän vaatteet päältään,
kiskasi kengät jaloistaan ja vaipui sänkyyn helpotuksen huokauksella.
Aamuvalo kirkasti kodikasta suojaa ja kun hän kerran vielä,
puolinukuksisa, raotti silmiään näki hän jälleen Henrietten, melkein
yliluonnollisen suloisen ja siron Henrietten varpaillaan hiipivän
sisälle ja asettavan pöydälle juomavettä sekä lasin. Hän näytti
pysähtyvän silmänräpäykseksi ja katselevan heitä harmailla kirkkailla
silmillään hymyellen ystävällisesti. Sitten hän hävisi. Ja Jean nukkui
puhtaissa, tuoksuavissa lakanoissa!
Tuntia -- vuosia kului! Jean ja Maurice makasivat mistään tietämättä,
mitään tuntematta. Kymmenen vuotta vai kymmenen minuuttiako, -- tunnit
ja hetket olivat kadottaneet merkityksensä; väsynyt ruumis vaati osansa
vaivuttaen heidät kuolemantapaiseen lepoon. Yht'äkkiä kavahtivat
molemmat istumaan. Mitä nyt? Mitä oli tapahtunut? Kuinka kauvan he
lienevätkään nukkuneet? Sama valju valo virtasi vieläkin korkeasta
ikkunasta. Jäsenet tuntuivat kipeiltä ja he olivat väsyneemmät kuin
levolle mennessä. Onneksi eivät toki liene nukkuneet, jos kenties
tunnin verran. Ja heitä ei hämmästyttänyt ensinkään, että Weiss istui
samalla tuolilla pöydän luona, alakuloisen ja synkän näkösenä odottaen
heidän heräämistään.
-- Ohoo! änkytti Jean käheästi, ehken on jo aika nousta ylös; täytynee
joutua rykmentin luo ennen päivällistä.
Hän hyppäsi ylös, vaan huudahti samassa tuskasta. Jalat olivat kovin
kipeät.
-- Ennen päivällistä! matki Weiss, kello on seitsemän, -- te olette
nukkuneet yhtä mittaa kaksitoista tuntia.
-- Seitsemän!
He säikähtivät kovasti ja Jean oli ykskaks vaatteissa ja valmis
lähtemään, vaan Maurice ei kyennytkään jaloiltaan vuoteesta nousemaan.
Mistä he nyt löytävät toverinsa? Rykmentti on jo ehkä lähtenyt
tiehensä! Ja molemmat miehet pitivät varsin pahana, ett'ei heitä oltu
herätetty ennen.
Weiss teki toivottoman liikkeen.
-- Ja mitä varten olisi pitänyt herättää? Te ette ole kadottaneet
mitään siinä maatessanne.
Hän oli kierrellyt kaupunkia koko päivän ja oli juuri palannut kotiin.
Sotajoukko oli taaskin tuhlannut kallista aikaa mitään tekemättä,
mitään toimittamatta. Ja päälliköillä ei ollut muuta puolustusta kuin
joukkojen uupumus, että ne välttämättömästi kaipasivat lepoa. Vaan hän
ei voinut sittenkään käsittää, mitä varten kokonainen päivä oli
tuhlattu, olisivathan he voineet jatkaa peräytymistä pari tuntia
levättyään.
-- Minä, jatkoi Weiss, en tietysti ole perehtynyt noihin asioihin, vaan
minulla on sellainen tunne, että sotajoukolla on huono asema täällä
Sedanissa... Kahdestoista osasto on Bazeillesissa, jossa aamulla oli
vähänen kahakkakin, ensimäinen pitkin Givonnea ja Moncellea Garennen
metsässä, jotavastoin seitsemäs on leiriytynyt Floingin harjulle ja
jäännökset viidennestä, joka kuten tiedätte on melkein hajallaan,
ryhmissä linnanmuurien ympärillä... Ja se on juuri tämä asento, joka
minua peloittaa; minusta on aivan hullusti tehty odottaa täällä noin
järjestyksessä preussiläisten hyökkäystä. Minä olisin marssinut, ja
kiireimmiten, Meziersiin. Tunnen nämä seudut ja se on ainoa avoin tie
tahi meidät työnnetään Belgian rajan yli... Pankaa mieleenne, mitä
sanon! Tulkaa, niin näette...
Hän veti Jeanin ikkunaan.
-- Katsokaahan tuonne, tuon mäen nystyrän ylitse!
Vallien ja läheisten talojen yli näki kaupungin eteläosan sekä Maasin
laakson. Virta kierteli avaroiden niittyjen halki, Rémilly oli
vasemmalla, suoraan edessäpäin Pont-Maugis ja Vadelincourt, oikealla
Frenois. Etempänä kohosivat mäkien viheriät pyöreät kummut, ensin Liry,
sitten Marfée ja Croix-Piau metsineen. Laaja maisema hohti kirkkaana
kuin kristalli ilta-auringon suloisessa valossa.
-- Ettekö näe, siellä aivan kaukana, mäen harjanteella, pitkiä mustia
juovia, jotka liikkuvat kuin muurahaisjonot?
Jean tiirotti suojaten kädellä silmiään ja Maurice kurkotti kaulaansa
polvillaan sängyssä.
-- On, on siellä! huusivat molemmat samalla kertaa. Tuolla on jono, ja
tuolla toinen, ja tuolla vielä! Paljon on!
-- Niin on, vastasi Weiss, ja ne ovat preussiläisiä... Aamusta alkaen
minä olen niitä nähnyt, ja niitä on yhä ja yhä... Jos meikäläiset niitä
odottavat, ei heidän tarvitse kauvankaan odottaa! Ja kaupungin asukkaat
ovat heidät nähneet yhtä hyvin kuin minäkin, koko Sedan on nähnyt,
mutta kenraalit -- ei. Puhelin hetki sitten eräänkin kanssa, joka sanoi
marsalkan varmasti tietävän, ett'ei vihollisen armeija mitenkään nouse
enempään kuin 70,000 mieheen. Jumala suokoon, että niin olisi... Vaan
katsokaas tuonne, maa on mustanaan, niitä vilisee, mustia muurahaisia
tulee ja tulee!
Maurice heittäytyi takasin vuoteelleen ääneen nyyhkyttäen. Henriette
oli juuri astunut huoneesen ja riensi levottomana veljensä luo.
-- Mikä nyt on?
Vaan Maurice työnsi hänet pois.
-- Ei. ei! Mene pois, anna minun olla! Minä olen aina kiusannut
sinua ja saattanut sinulle pelkkää harmia ja surua. Kun ajattelen, että
sinä tuskin sait hametta päällesi ja minä kävin lyseota!... Ne rahat
olivat hukkaan heitetyt... Ja sitten minä olin saattaa häpeätä koko
perheelle ... voi, missähän olisinkaan nyt, ellet sinä riistänyt ja
raatanut minua pelastaaksesi.
Henriette hymyili tyynesti.
-- Kuule, hyvä Maurice! Huonolla tuulellahan sinä oletkin herännyt tänä
aamuna... Mikä nyt pisti päähäsi, kun rupesit kaivelemaan noita
vanhoja, unhotettuja juttuja?.. Mitä niistä! Nyt sinä olet mies ja
täytät velvollisuutesi isänmaata kohtaan. Ja tiedätkö, minä olen oikein
ylpeä kun minulla on veli vapaaehtoisissa.
-- Ylpeä! Minustako ylpeä? huusi Maurice, pilkkaatko sinä minua? Kun on
kuukauden päivät juoksenneltu paikasta paikkaan kuin pelkurit raukat...
-- Mutta sille me emme mitään voi, huomautti Jean. Tottahan täytyy
käskyä totella!
Hänen sanansa kiihoittivat vielä enemmän Mauricea.
-- Niin, juuri niin! Ja nyt minä olen siihen kyllästynyt!... Eikö
kannata itkeä verikyyneleitä, kun siten ajetaan kuin lammaslaumaa
kerittäväksi ja tapettavaksi ja päälliköt ovat kunnottomia raukkoja?...
Vaan nyt siitä tulee loppu, nyt nousi tie pystyyn. Näethän sinä, että
preussiläisiä tulee joka puolelta, ja ne musertavat meidät, koko
sotajoukko on hukassa!... Ei, ei! minä en lähde täältä, ampukoot vaikka
kuin karkulaisen... Mene sinä Jean! Vaan minä en tule, en voi, minä
jään tänne!
Uusi kyyneltulva virtasi pään aluselle ja hartiat nytkähtelivät
tuskaisesti. Tämä oli hänen tavallisia mielenpurkauksiaan, jolloin hän
halveksi sekä itseään että koko maailmaa; Henriette ne kyllä tunsi
ennestään eikä menettänyt tyyntä malttiaan.
-- Sehän olisi hyvin pahasti tehty, jos sinä, Maurice parka, pettäisit
lippusi vaaran hetkellä.
Maurice kimmahti istualleen.
-- No hyvä! Anna pyssy tänne, minä ammun itseni! Ja se onkin kaikista
parasta...
Hän huitoi käsillään ja osotti lankoaan, joka istui ääneti,
surumielisesti häntä katsellen.
-- Hän on ainoa, jolla on järkeä päässä, niin, ainoa, joka tiesi, miten
meille käy. Muistatko sinä, Jean, sen illan Mülhausenissa, no, ja
muistatko mitä hän silloin sanoi?
-- Muistanhan sen! vastasi korpraali. Herra Weiss sanoi, että meitä
annetaan selkään.
Ja hän juohti uudelleen mieleensä tuskallisen illan Mülhausenissa,
jolloin Fröschwillerin onnettomuus jo häilyi heidän ylitsensä ja jolloin
Weiss lausui mielipiteensä. Hän sanoi, että Saksa oli hyvästi
varustettu, sillä oli taitavia sotapäälliköitä, se hehkui innostunutta
isänmaanrakkautta, jotavastoin Ranska oli hätääntynyt, peljästynyt,
turmeltunut, ei sillä ollut johtajia, ei sotamiehiä, ei aseita! -- Ja
kamala ennustus oli toteutunut.
Weiss kohotti vapisevat kätensä. Hyväntahtoiset koirankasvonsa
ilmaisivat syvintä surua.
-- Jumala paratkoon! Minä en suinkaan ole ylpeä niistä ennustuksistani!
En ole viisas enkä oppinut, vaan sen voi jokainen päättää, joka
hiukankaan seuraa asioita... Ja jos me saammekin selkäämme, niin
lohduttaahan se toki hiukan, että tietää muutaman preussiläisenkin
tupertuvan. Minun vakuutukseni on, että tulemme kärsimään suuren
tappion, vaan kaatuu niitä miehiä vihollisenkin puolella, ja kuta
enemmän sitä parempi; kumpa peittäisivät koko maan pinnan!
Hän oli noussut ylös, osoitti virtaa ja laaksoa ja suurissa
likinäkösissä silmissä hohti raju, sammumaton viha lähestyvää
vihollista kohtaan.
-- Taivaan nimessä! minä en viivyttelisi hetkeäkään, jos olisin oma
herrani, vaan lähtisin heti taistelemaan. Kenties se on siksi, että
näen heidät täällä syntymäseudullani, näen heidän täällä herrastelevan,
näen heidän ajatuksissani murtautuvan taloihimme ja elävän niissä
isäntinä... Voi, minä tahtoisin mukaan, tahtoisin lyödä heitä
kappaleiksi!... Vaan minä en kelvannut palvelukseen, minua ei huolittu,
kun olen niin likinäkönen...
Ja hetken kuluttua hän lisäsi:
-- Vaan, kukapa tietää, miten lopulta käy!
Toivo heräsi hänessä uudelleen; siitä on tarkkanäköisimmänkin niin
vaikea luopua. Ja Maurice kuunteli hartaasti hänen sanojaan, tarttui
kiinni pienimpäänkin viittaukseen onnellisesta tuloksesta. Niin, olihan
eilen kerrottu, että Bazaine oli Verdunissä. Eihän onni toki liene
tyyten kääntänyt selkäänsä maalle, joka aina ennen voittaen poistui
taistelukentältä? Henriette oli huomaamatta poistunut huoneesta ja kun
hän palasi, oli veljensä täydessä asussa, valmiina lähtemään.
Hän oli valmistanut ruokaa ja tahtoi välttämättömästi molempia vieraita
syömään ja heidän täytyi istua pöydän ääreen, vaan palat tuntuivat
kasvavan suussa, ei maistanut ruoka pitkän unen jälkeen. Jean oli
kumminkin niin varovainen, että halkasi leivän kahtia ja pisti
puoliskot heidän reppuihinsa. Päivä alkoi pimitä ja heidän täytyi
lähteä. Henriette seisoi ikkunassa seuraten silmillään mustia
muurahaisia Marféen mäenharjalla, preussiläislaumoja, jotka vähitellen
hävisivät iltahämärään, ja hänen rinnastaan kohosi valittava huokaus.
-- Kauhea, hirvittävä sota!
Maurice otti vuorostaan asian leikilliseltä kannalta.
-- Mitä sinä nyt haastelet, pikku sisko? Sinähän juuri tahdoit, että
pitää tapeltaman, ja nyt sinä kumminkin panettelet sotaa!
Henriette kääntyi veljeen päin ja vastasi reippaasti:
-- Niin, totta se on, minä vihaan sotaa, inhoan sotaa kenties siksi,
että olen nainen. Tällainen teurastus on kauheata ja se on suuri
vääryys. Miks'eivät ihmiset voi sopia asioitaan kaikessa rauhassa?
Jean nyökäytti hyväksyvästi päätään. Hänestäkin oli varsin helppo ja
luonnollinen asia sopia kaikki riidat ja erimielisyydet esittämällä
molemmin puolin syyt ja oikeutetut vaatimukset. Maurice sitävastoin
piti sotaa aivan välttämättömänä, se vasta on elämää elämässä, se on
kumoamaton luonnonlaki. Ja eikös rauhan ja oikeuden aate olekin heikon
ihmisen keksintö, jotavastoin lahjomaton luonto on alituista taistelua
ja hävitystä?
-- Elää sovinnossa! Ehken vuosisatojen kuluttua! Jos kaikki eri
kansallisuudet muodostaisivat yhden ainoan kansan, niin voisi kenties
ajatella mahdolliseksi sellaisen kultaisen ajan, vaan eiköhän sotien
loputtua ihmiskuntakin kävisi loppuaan kohti?... Minä olin suunniltani
äsken, tapella täytyy, koska sitä kerran luonto vaatii.
Hän naurahti ja toisti Weissin sanat:
-- Ja kukapa tietää, miten vielä voi käydä!
Hermostuneessa mielikuvituksessaan leimahti toivo taas eleille, hänen
täytyi sulkea silmänsä epäilyksille, hän tarvitsi toivon rohkaisevaa
kipinätä.
-- Vaan -- yhdestä toiseen -- missäs Günther serkku nyt mahtaa olla?
-- Günther, vastasi Henriette, hänhän on Preussin kaartissa... Eikös
kaartikin ole täällä?
Weiss puisteli päätään, ja toiset tekivät samoin. Mistäpä he tiesivät,
kun eivät kenraalitkaan olleet selvillä niistä asioista, ne olivat
toistaiseksi arvoituksia.
-- Lähtekää nyt, minä tulen saattamaan, selitti Weiss. Satuin kuulemaan
päivällä, missä teidän rykmenttinne leiripaikka on.
Ja hän ilmoitti vaimolleen viipyvänsä poissa koko yön, sillä hän aikoi
käydä Bazeillesissa, uutta kesähuvilaansa katsomassa. Se oli
Delaherchen värjäyslaitoksen vieressä ja heillä oli aikomus asua siellä
talveen saakka. Kellarissa löytyi muutamia säkkiä perunoita sekä
viiniastia ja hän oli vähän levoton niiden suhteen; joku maantierosvo
sattuu murtautumaan autioon huvilaan, vaan kun hän viettää siellä
yönsä, säilyvät tavarat varmaan.
Henriette tarkasti levottomasti miehensä kasvoja.
-- Elä sinä pelkää, lisäsi mies naurahtaen, minä vakuutan, ett'ei
minulla ole mitään sivuajatuksia, menen vain vartioimaan ett'eivät vie
minun tavaroitani. Ja lupaan heti tulla kotiin, jos preussiläiset
hätyyttävät Bazeillesia eli muuta vaaraa ilmaantuu.
-- No mene, vaan jos et palaa huomenna, tulen minä sinua noutamaan.
Hän syleili hellästi Mauricea ja puristi Jeanin kättä.
-- Minä uskon veljeni teidän suojaanne... Hän kertoi minulle, miten
hyvä te olette aina ollut, ja minä pidän teistä paljon.
Jean ei osannut vastata mitään, vaan puristi lämpimästi pientä kättä ja
vaaleahiuksinen nuori rouva teki häneen jälleen saman vaikutuksen kuin
ensi näkemälläkin, hän oli voimakas ja hyvä ja hänen läsnäolonsa oli
suloisen rauhoittavaa kuin äidin hyväily.
Kaupunki oli yhtä synkkä ja surumielinen kuin aamullakin. Iltahämy
laskeutui kapeille kaduille, jotka vilisivät sotamiehiä. Useimmat
puodit olivat suljetut. Talot näyttivät autioilta ja asumattomilta,
vaikka katu oli niin täynnä väkeä, ett'ei tahtonut päästä eteenpäin.
Tuuppiloimalla pääsivät langokset sekä Jean vihdoin raatihuoneen luo ja
tapasivat siellä tehtailija Delaherchen, joka hauskuudekseen kuljeksi
väkijoukossa. Hän tunsi heti Mauricen, tervehti ystävällisesti ja
kertoi juuri saattaneensa kapteeni Beaudoinin Floingin luo, 106:s
rykmentti oli siellä; ja hän ihastui kuullessaan Weissin aikovan
Bazeillesiin, sillä häntäkin halutti käydä värjäyslaitostaan
katsomassa.
-- Sittenhän meillä on sama matka. Vaan mennäänpäs täältä, ruununvoudin
talon ohi, niin saamme ehkä nähdä keisarin.
Siitä lähtien kun hän oli Baybelissa päästä puheisiin keisarin kanssa,
ei Napoleon III mennyt hänen mielestään, ja nyt hän sai Jeanin ja
Mauricenkin mukaan vedetyksi. Ruununvoudin talon ympärillä oli paljon
väkeä ja he keskustelivat innokkaasti matalalla äänellä, vaan
vaikenivat aina kun joku sisään tahi ulos rientävä upseeri kulki
ohitse. Hämärän varjot peittivät jo puiden latvat ja virran kohina
kuului selvästi oikealta talojen takaa. Jotkut tiesivät, että keisari
oli hyvin vastahakoisesti lähtenyt Carignanista ja ett'ei hän tahtonut
kuulla puhuttavankaan Mezièresiin lähdöstä. Hän tahtoi olla siellä,
missä vaara uhkasi, ja arveli läsnäolonsa innostuttavan joukkoja.
Muutamat sanoivat keisarin jo aikoja paenneen etemmäksi, vaan että eräs
upseeri, joka oli tavattomasti keisarin näkönen, oli jäänyt Sedaniin
petkuttamaan ihmisiä. Toiset vakuuttivat valalla, että olivat nähneet
ajavan ruununvoudin puutarhaan vaunuja, jotka olivat täynnä uusia
kahdenkymmenen frangin kultarahoja. Voi, niitä oli satoja miljoonia
kappaleita ja ne olivat kaikki keisarin omia! Ja ne eivät
todellisuudessa olleetkaan muuta kuin tavallinen kuormasto, joka oli
koko ajan seurannut mukana, hovivaunut, kahdet kalessivaunut, 12
tavararattaat, jotka olivat kaikkialla herättäneet niin suurta
huomiota. Sedanilaiset kuiskailivat, että vaunujono oli koko ajan
häirinnyt sotajoukon liikkeitä ja että se nyt oli ajettu ruununvoudin
syreenipensaiden taakse piiloon ihmisten silmiltä.
Delaherchen vieressä, joka varpaillaan kurkisteli ikkunaan, oli vanha
köyhä muija, kurttunen ja vuosien koukistama, joka mutisi itsekseen:
-- Keisari ... tahtoisinhan minä kernaasti ennen kuolemaani niin suuren
herran nähdä ... tahtoisinhan toki nähdä, minkälainen hän on...
Delaherche tarttui äkkiä Mauricen käsivarteen ja kuiskasi:
-- Nyt hän näkyy! Tuolla, tuolla, vasemmanpuoleisessa ikkunassa... Hän
se on, tunnen selvästi, seisoinhan eilen aivan vieressä... Hän nostaa
ikkunaverhoa, niin, kalpeat kasvot melkein kiinni ruudussa...
Eukko kuunteli kaula kurkallaan, hämmästyneenä. Ikkunassa näkyi
tosiaankin keltasen kalvakka muoto. Piirteet olivat väsyneet, veltot,
silmät ikäänkuin kyynelten kuivaamat, viiksetkin yksin näyttivät
haalistuneilta. Eukko käänsi nopeasti selkänsä ikkunaan päin ja sanoi
ylenkatseellisesti:
-- Keisari, tuoko!... No, eipä ole kovin komea!
Eräs zouavi tunkeutui paikalle ja näki keisarin ikkunassa. Hän.
heilutti kivääriään ja sanoi jälessä tulevalle toverille:
-- Odotahan... minä lähetän luodin keskelle naamaa!
Delaherche soimasi häntä ankarasti. Ja kun jälleen katsahti ikkunaan,
olikin keisari jo poistunut. Virran kohina kuului selvemmin,
selittämätön surumielisyys oli levinnyt ympäristöön illan pimennon
mukana. Pariisista kaikuva käskykö oli ajanut keisarin tänne, ajanut
hänet loistavine seurueineen paon ja tappion ja häpeän teitä tähän
viimeiseen lymypaikkaan, josta oli mahdoton pelastua. Käskyn sanako,
pelottava eteenpäin, eteenpäin komentoko ahdisti hänet tänne, jossa
niin moni urhoollinen sotilas uhrasi henkensä hänen tähtensä. Raskas
oli se edesvastuun taakka, joka painoi sairasta miestä, umpimielistä,
tunteellista uneksijaa, joka ääneti ja valittamatta odotti kohtalon
viimeistä iskua!
Weiss ja Delaherche saattoivat sotilaat Floingin mäelle.
-- Hyvästi! sanoi Maurice lankoaan syleillen.
-- Ei ei -- kyllähän me vielä tapaamme toisemme ja piankin ehkä! huusi
tehtailija iloisesti.
Jean löysi heti rykmenttinsä, jonka teltat olivat riveissä
mäenrinteellä kirkkomaan takana. Sinne eroitti vielä kaupungin talojen
katot ja taaempata Balanin ja Bazeillesin, jonka niityt ulottuivat
Rémillyn harjuun, sekä vasemmalla Garennen metsien tumman peiton ja
Maasin vaalean, luikertelevan juovan, Maurice unohtui katselemaan
laajaa maisemaa, joka vähitellen painui öiseen pimeyteen.
-- No, nyt tulee korpraali, huusi Chouteau, olitteko ruokaa hakemassa?
Miehet riensivät hänen ympärilleen. He olivat kuljeksineet koko päivän
joukoissa eli yksitellen ja järjestyksestä ei ollut puhettakaan.
Upseerit olivat aivan neuvottomia, hyvä ett'eivät sanoneet suurta
kiitosta kun he viimeinkin saapuivat paikoilleen.
Juuri äskettäin oli kapteeni Beaudoin tullut. Kello kaksi oli Rochas
saapunut keräämiensä miesten kanssa, ehken kaksi kolmatta osaa
komppaniasta. Nyt se jo alkoi olla täysilukuinen. Toiset olivat
humalassa ja toiset eivät olleet saaneet suuhunsa mitään, ruokaa ei
näytty nytkään jaettavan -- no, siihen oli jo totuttu! Loubet oli kyllä
ollut keittopuuhissa, oli siepannut naapurin pellosta muutamia
kaalinkupuja, vaan se keitto oli jokseenkin mautonta, ei ollut voita
eli muuta rasvaa eikä suolan raettakaan panna sekaan; suolet vonkuivat
tyhjyyttään.
-- Korpraali, sanokaa nyt, te olette aina niin kekseliäs, jatkoi
Chouteau imarrellen. Vaikka en minä puolestani mitään kaipaa, Loubet ja
minä, hai, meillä on naistuttavia ja meillä on ollut hyvä aamu!
Kaikki katsoivat odottaen Jeaniin, kaikkihan häneen luottivat. Lapoulle
ja Pache olivat varsinkin kurjan näkösiä, he eivät olleet saaneet suun
täyttä ruokaa koko päivänä ja olivat aina tottuneet luottamaan Jeaniin.
Eikä heidän luottamuksensa joutunut nytkään häpeään. Korpraalin sydäntä
kirveli sääli ja katumus, että oli jättänyt komantonsa, hän avasi
reppunsa ja jakoi miehille leivänpuolikkaan.
-- Hyvää on, hyvää on, jupisi Lapoulle ahmien osaansa ja Chouteau teki
lukemattomia ristinmerkkiä sekä luki suu täynnä isämeidät ja
kiitosrukoukset.
Gaude puhalsi räikyvän merkin, mutta leirin perältä ei kuulunut
vastausta, se vaipui kohta hiljaisuuteen. Kersantti Sapin katsahti,
oliko hänen mieslukunsa täysi, ja mutisi väsyneesti hymähtäen:
-- Kaikki ovat, mutta huomenna ehken puuttuu muutamia joukosta.
Jean katsoi pitkään hänen hienopiirteisiä kalvakkaita kasvojaan ja
silloin hän lisäsi tyynesti:
-- Niin niin, huomen illalla ei minuakaan ole enää!
Kello kävi kymmenettä. Yö tuntui muuttuvan kylmäksi, sillä virrasta
nousi sankka sumu ja peitti tähdet. Ja Maurice, joka makasi aivan
lähellä Jeania, tuumasi, että on parasta mennä telttaan suojaan. Mutta
vaikka heitä väsytti ja jäsenet olivat kipeät, ei uni kuitenkaan
tullut, ja he katselivat kateudella luutnanttia, joka maata koristi
viittaansa kääriytyneenä paljaalla maalla.
Eräästä teltasta kiilui valkeata. Översti sekä muutamat upseerit
valvoivat. Översti Vineuil oli ollut koko iltapäivän hyvin levoton, ei
kuulunut käskyjä, rykmentin asento ei miellyttänyt häntä, vaikka olikin
jo ominpäin siirtynyt hiukan taaemma. Kenraali Bourgain-Desfeuilles
makasi sairaana, kuten sanottiin, "Kultaristissä" Sedanissa ja översti
päätti lähettää upseerin hänen puheilleen, sanomaan että uusi asento
oli hänen mielestään vaarallinen, seitsemäs osasto oli liiaksi
hajallaan ja sen puolustettavana aivan liian pitkä linja, virran
mutkasta Garennen metsään.
Taistelu alkaa luultavasti heti päivän noustua, joten joukoilla on
hätäisesti seitsemän, kahdeksan tuntia lepoaikaa.
Kun valopilkku överstin teltassa sammui, hämmästyi Maurice nähdessään
kapteeni Beaudoinin hiipivän heidän ohitsensa kaupunkiin päin. Yö
pimeni pimenemistään, virrasta nouseva sumu levisi kuin kostea huntu
leirin yli ja kätki kaikki.
-- Jean, nukutko sinä?
Jean nukkui ja Maurice oli yksin. Hän ei välittänyt lähteä toisten luo
telttaan, he korsasivat kaikki kilpaa luutnantin kanssa. Kun suuret
sotapäälliköt nukkuvat ratkaisevan taistelun edellä, on heidän
ruumiinsa luultavasti niin väsynyt, ettei levottomuuskaan voi pitää
heitä valveilla. Koko leiristä ei kuulunut muuta ääntä kuin sotamiesten
säännöllinen hengitys. Se kohosi hiljaa ja yksitoikkoisesti peittävään
sumumereen. Maurice tiesi viidennen osaston olevan aivan muurien alla,
ensimmäinen oli hajallaan Garennen metsän ja la Moncellen kylän välillä
ja kahdestoista puolusti Bazeillesia, joka oli toisella puolen Sedania.
Ja ensimmäisestä viimeiseen telttaan nukkuivat joka mies, puolen
peninkulman alalla kohoilivat hiljaiset hengenvedot kylmään yöilmaan.
Vaan Maurice oli kuulevinaan muutakin ääntä, se kuului kaukaa, hyvin
kaukaa, niin hiljaa, hiljempaa kuin Jeanin huokaus, hiljempaa tuulen
suhinata: ratsuväen töminää, ruutivaunujen tärinätä ja jalkamiesten,
tuhansien miesten, tahdikasta astuntaa. Se kuului sieltä kaukaa,
harjujen rinteiltä, missä mustat muurahaiset marssivat eteenpäin
pysähtymättä, levähtämättä, yönkään esteitä pelkäämättä.
Ja laaksossa sammuivat tulet yht'äkkiä; silloin tällöin kuului
ikäänkuin huutoa; pimeydestä nousi kammottavia kuvituksia hänen
mieleensä täyttäen viimesen odotuksen yön pelolla ja ahdistuksella.
Hän hapuili vavisten Jeanin kättä ja saatuaan sen omaansa viimein
nukahti. Ja sitten ei enää valvonut sieluakaan ranskalaisten leirissä,
ei kuulunut muuta ääntä kuin Sedanin kirkonkellosta, joka yksitellen
kajahutteli puoliyön lyöntejä.
(_Ensi osan loppu_).