V.

Herätessään seuraavana aamuna tunsi Maurice kipua olkapäässään ja

jäsenet olivat tuiki hellät. Hän ei ollut vielä tottunut makaamaan

paljaalla maalla ja kun ei saanut riisua sukkia ja kenkiä pois enää

senjälkeen kuu kersantti oli käynyt tarkastus-retkellään teltoissa, oli

jalkakin taas pahempi, puhumattakaan sääristä, jotka olivat aivan

jäykistyneet. Hän oli varomattomuudessaan ojentanut jalkansa ulos

teltan reunan alaitse kun ei enää jaksanut maata koukkusissaan.

Jean sanoi heti:

-- Kuules, hyvä ystävä, jos lähdemme marssimaan tänään on parasta

näyttää tuota jalkaa tohtorille ja toimittaa, että pääset jonkun

kuorman päälle.

Vaan kukapa siitä selvän sai, yksi tiesi sitä, toinen tätä. Kerran jo

luultiin, että oli aikomus lähteä, koko armeija teki liikkeen

Vouziersiin päin, ei jätetty kuin yksi prikaatti toisesta divisioonasta

vartioimaan Monthoisin tietä. Mutta yhtäkkiä pysähdyttiinkin joen

oikeanpuoliselle rannalle; kiväärit asetettiin tavanmukaisiin ryhmiin

niitylle, joka on molemmin puolin Grand-Prén tietä. Silloin saivat

husaarit lähtökäskyn ja heidän marssinsa antoi aihetta monenlaisiin

arveluihin.

-- Jos me jäämme tähän makaamaan, niin minä en menekään tohtorin luo,

sanoi Maurice, jota sairasvaunut kammottivat.

Ja kohta saatiinkin tietää, että kenraali Douaylla oli aikomus täällä

odottaa varmoja tietoja vihollisen liikkeistä. Sillä hänen

levottomuutensa kasvoi tunti tunnilta sen jälkeen kun oli eilen nähnyt

Margueritten divisioonan kulkevan ohitse; hän tiesi olevansa suojatonna,

tiesi, ett'ei ainoakaan sielu vartioinut Argonnen solia ja että hänen

niskaansa voitiin hyökätä mikä silmänräpäys tahansa. Ja hän oli

lähettänyt neljännen husaarirykmentin tiedustelemaan, tuomaan vaikka

millä hinnalla tietoja vihollisen asemasta.

Vouziersin pormestarin toimesta oli miehistölle voitu jakaa leipää,

lihaa ja hevosen ruokia ja kahden aikaan he saivat panna keittopadat

tulelle. Vaan silloin heitä jälleen säikähdytti uusi marssiin lähtö,

Bordasin prikaatti teki käänteen ja meni samaa tietä kuin neljäs

husaari-rykmentti. No, mitä se taas oli? Joko heidät jälleen ajetaan

pois ruokakipenen äärestä juuri kun padat ovat kiehumaisillaan? Mutta

upseerit selittivät, että Bordasin prikaatilla oli käsky miehittää

Buzancy, joka oli neljänneksen verran ylempänä. Toiset koettivat

uskotella, että husaarit olivat tavanneet lukuisan vihollisen

sotajoukon ja että prikaatti oli lähetetty heille avuksi.

Maurice sai nyt levätä pari tuntia. Hän heittäytyi mäen rinteelle

nojosiinsa ja katseli puoleksi horroksissa vihannoivaa Aisnelaaksoa,

reheviä niittyjä ja puuryhmiä, joiden välissä joki hiljalleen virtasi.

Etempänä, sillan luona, nousi haiku korkeista tehtaantorvista ja

laakson suun sulki pieni kylä, joka oli pengermäisesti rakennettu mäen

rinteelle; kattojen yli kohotti kirkko kupulakensa ja neljä torniaan.

Ja kun hän väsyneenä katseli tuota kaunista pientä kylää vihannoivassa

ympäristössä, heräsi hänessä monta suloista muistoa; hän oli olevinaan

lapsi vielä ja teki uudelleen pienet retkensä Vouzieriin, kuten muinoin

asuessaan syntymäkylässään Chêne-Papuleux'ssä. Tuntiin hän ei muistanut

huoliaan, vaan lepäsi unelmiin vaipuneena.

Keitto oli jo aikoja keitetty ja syöty ja sotajoukko odotti yhä. Vasta

kahden tienoissa syntyi liikettä, joka vähitellen levisi koko leiriin.

Jaettiin käskyjä, kaikki joukot asetettiin ylängöille Chestresin ja

Falaisin kylien välille. Insinöörit alottivat juoksuhautoja ja

rintavarustuksia, reservitykistö sijoittui korkealle mäelle. Ja huhu

tiesi kertoa kenraali Bordasin lähettäneen sanantuojan ilmoittamaan,

että hän oli kohdannut Grand-Prén luona suuren preussiläisen armeijan

ja täytynyt vetäytyä takasin Buzancyyn, ja peljättävissä oli että hänen

palausretkensä Vouziersiin tulee katkaistuksi. Ylipäällikkö antoikin

käskyn seitsemännelle osastolle asettautua taisteluasentoon, hän luuli

päällekarkauksen olevan hyvinkin lähellä ja tahtoi olla valmiina

torjumaan ensimmäisen hyökkäyksen, kunnes ehtisi saada apua ja

ajutantti lähetettiin viemään tietoa marsalkalle ja pyytämään

lisäväkeä. Kuormasto ja muonavaunut, jotka olivat saapuneet yöllä,

laitettiin arviolta Chagnyyn päin, kenraali pelkäsi pitkän jonon

estävän sotajoukon liikkeitä kahakan syntyessä.

-- Taitaa tulla taistelusta tosi tällä kertaa, herra luutnantti?

uskalsi Maurice kysyä Rochasilta.

--- Se on varma, vastasi luutnantti, ja saatte nähdä, että tässä

syntyykin aika kahakka!

Väki riemuitsi; sitä mukaa kun he asettuivat Chestresin ja Falaisin

välille kasvoi innostus joukossa; jo saavat vihdoinkin nähdä

preussiläisiä, joista oli niin paljon kerrottu lehdissä, saavat nähdä,

miten kurjia ja nälistyneitä ja resuisia ne ovat. Kaikki odottivat

kärsimättömästi sitä hetkeä, sillä helppohan semmosia raukkoja on

hengiltä nitistää. Huokean voiton toivo rohkaisi sotamiehiä.

-- No, jo onkin aika, että tässä tosi tulee, tuumaili Jean. Kyllä on jo

tarpeeksi leikitty piilosilla sen jälkeen kun sivuutimme heidät

rajalla, sen jälkeen kun olivat voittonsa voittaneet... Mutta, tietääkö

kukaan, ovatko nämä niitä, jotka löivät Mac-Mahonin?

Maurice ei tietänyt sanoa, mutta sanomalehdistä päättäen tuntui hänestä

mahdottomalta, että kolmas sotajoukko, jota kruununprinssi johti ja

joka kaksi päivää sitten oli ollut Vitry-le-Françaisin luona, nyt jo

olisi ehtinyt tänne Vouziersiin. Oli tosin puhuttu neljännestä

sotajoukosta, jota Sachsin prinssi johti ja jonka tulisi toimia Maasin

luona, mutta mahtoikohan tämä olla se? Nopeasti olisivat siirtyneet

Grand-Préhen! Vaan nyt kuuli Maurice jotain niin hämmästyttävää, että

hän tuli aivan pyörälle päästä: kenraali Bourgain-Desfeuilles

kysyi eräältä Falaisen talonpojalta, juokseeko Maas Buzancyn ohi

ja onko siellä kestäviä siltoja. Tietämättömyyden levollisuudella

selitti kenraali, että odotettiin 100,000 miehen hyökkäystä

Grand-Préstä päin ja että toinen 60,000 miehinen armeija oli

tulossa Saint-Menehouldista.

-- Entä jalka? kysyi Jean.

-- Ei sitä nyt kivistä! vastasi Maurice naurahtaen. Kun saadaan

tapella, unohtuvat sellaiset.

Ja totta olikin. Hän oli niin kiihoittunut, että tuskin tunsi maassa

liikkuvansa. Eikä ihme, -- kun ei ollut vielä koko sotaretken aikana

käyttänyt ainoatakaan patroonaa! Hän oli ollut rajalla, oli viettänyt

sen kauhean yön Mülhausenin luona, vaan näkemättä yhtä preussiläistä,

laukasematta yhtä laukausta; sitten he olivat peräytyneet aina

Belfortiin, aina Reimsiin saakka ja nyt marssineet viisi päivää

vihollista vastaan -- mutta ruudinhajua ei oltu vieläkään saatu

haistaa. Kuusi viikkoa takaperin hän oli innostuksesta hehkuvana

lähtenyt sotaan, oli uneksinut heti paikalla pääsevänsä taistelemaan ja

voittamaan, mutta miten oli käynyt! jalkaparat kuluivat nahattomiksi

juoksennellessa syrjässä, kaukana vihollisesta ja taistelukentästä.

Sentähdenpä hän olikin kärsimättömin kaikista kärsimättömistä, jotka

seisoivat tähystellen pitkin Grand-Prén loppumattomiin jatkuvaa suoraa

tietä. Alhaalla levisi laakso, Aisne välkkyi kuin hopeanauha molemmin

puolin viheriä raita-, salava- ja poppelipuita, -- mutta hänen

katseensa kääntyi ehdottomasti tielle.

Neljän aikaan syntyi hälinää. Neljäs husaarirykmentti palasi tehtyään

pitkän mutkan. Suusta suuhun kulki huhu kahakasta ulaanien kanssa,

kaikki vahvisti miehissä uskoa, että ratkaiseva hetki lähestyi. Kaksi

tuntia myöhemmin tuli nuori sanansaattaja kertoen vapisten ja täristen,

että kenraali Bordas ei uskaltanut lähteä Grand-Préstä, sillä hän oli

vakuutettu Vouziersin tien olevan tukossa, joka ei tietysti ollut

asianlaita, koska lähetti oli ehjin nahoin päässyt perille. Mutta se

saattoi pian tapahtua, ja kenraali Douay ratsasti divisioonansa

etunenässä toiselle prikaatilleen avuksi; ja kauvan aikaa saattoi silmä

seurata eteneviä joukkoja ennenkun ne hävisivät illan hämärään.

Översti Vineuil teki kiertoretken nähdäkseen, olivatko joukot

tarpeellisessa kunnossa yöksi. Hän kummeksi, että kapteeni Beaudoin ei

ollut paikallaan, ja kun tämä juuri samalla hetkellä tuli ja selitti,

että hän oli ollut aamiaisella paronitar Ladicourin luona, antoi

översti hänelle kunnon ripityksen.

-- Pojat, sanoi översti käyskennellessään miesten joukossa, tänä yönä

tapahtuu luultavasti päällehyökkäys, eli aivan varmaan huomenna päivän

koitteessa... Olkaa varuillanne ja muistakaa, että 106:s rykmentti ei

ole koskaan vielä kääntänyt viholliselle selkäänsä.

Miehet hurrasivat, kaikki toivoivat yksimielisesti, että saisivat

vihdoinkin "iskeä kiinni", kaikki olivat kyllästyneet sinne tänne

juoksemiseen ja epävarmuuteen. Nyt saivat miehet tyytyä kahviin ja

korppuihin, sillä aamupäivällä oli ollut keittoruokaa. Makuulle ei

saanut kukaan ruveta. Tuhannen kyynärän päähän asetettiin etuvartioita

ja vahtisoturijono ulottui Aisnen rantaan asti. Upseerit valvoivat

leiritulilla. Ja erään matalan muurin ohi kiiti silloin tällöin häilyvä

varjo ja välähti leiritulen epävarmassa valossa sapelin kahva eli

kullattu pukunauha: esikuntaupseerit ja ylipäällikkö riensivät tielle

tuijottamaan pimeään yöhön ja kuuntelemaan, sillä he olivat kovasti

huolissaan kolmannen divisioonan kohtalosta.

Yhden aikana asetettiin Maurice vartiosoturiksi etäiselle ja

vaaralliselle paikalle, erään hedelmäpuutarhan laitaan joen ja tien

välillä. Yö oli sysimusta. Ja jäätyään yksin nukkuvan maiseman

hiljaisuuteen alkoi pelko häntä ahdistaa, outo pelko, jommoista ei

ollut vielä koskaan tuntenut, joka tunki luihin ja ytimiin ja tärisytti

koko ruumista kuin viha ja häpeä. Hän kääntyi katsomaan vahtitulia,

mutta ne olivat puiden suojassa, hänen takanaan levisi pimeän yön

synkkyys, -- vasta hyvin kaukana, Vouziersissä, pilkotti pieni valkea,

asukkaat olivat kuulleet läheisestä taistelusta eivätkä uskaltaneet

mennä levolle. Maurice oli menettää järkensä kun huomasi, ettei hän

nostettuaan pyssynsä olalle, voinut eroittaa jyväsintä, niin oli pimeä!

Ja nyt alkoi kauhea odotusaika: hän jännitti aistinsa kuullakseen

pienimmänkin risahduksen niin että korvat lopulta valehtelivat. Kun

lehti rasahti, kastepisara tipahti puusta, eli joku pikku eläin juoksi

nurmikossa, kaikui se hänen korvissaan kuin ukkosen jyrinä. Mitä, eikö

nyt kuulunut kaukaa oikealta kavioiden kopinaa ja tykistön jyrisevä

ääni? Ja vasemmalla kuiskailtiin pimeässä, mitä se oli? -- varovaista

supinaa, etuvartija, joka tulee hiipien yön varjossa ja hyökkää hänen

niskaansa? Kolmasti hän nosti pyssyn olalle ja aikoi lauvaista, mutta

hän pelkäsi erehtyvänsä, joutuvansa naurun alaiseksi, se pidätti hänen

kättään, vaan lisäsi samalla kurjuuttaan. Hän oli laskeutunut

polvilleen ja nojasi olkapäällään puuhun, hän luuli seisoneensa

vartioimassa tuntikausia ja alkoi jo uskoa, että hänet oli unhotettu ja

jätetty yksinään... Vaan yhtäkkiä hävisi kaikki pelko, hän eroitti

tieltä, jonka tiesi olevan kolmensadan kyynärän päässä, tahdinmukaisia

askeleita ja hän oli varma, että siellä lähestyivät odotetut joukot,

kenraali Douay ja Bordasin prikaatti. Ja samassa tulikin vapautus,

vahtivuoro, määrätty tunti oli kulunut loppuun.

Aivan oikein! Kolmas divisioona palasi leiriin rauhoittaen

huolestuneita päälliköitä. Mutta varailla oli kumminkin oltava, sillä

kaikki tiedot varmensivat uskoa, että yhteentörmäys on tapahtuva

piakkoin. Heillä oli muassaan muutamia vankeja, synkkiä ulaaneja, jotka

istuivat mykkinä ja jäykkinä punasiin nuttuihinsa kääriytyneinä,

eivätkä puhuneet halaistua sanaa.

Ja päivä tuli, sateinen harmaa aamu koitti odottavan leirin yli. Miehet

seisoivat yhä täysissä tamineissa, vaan he näyttivät väsyneiltä,

ijankaikkinen odotus alkoi veltostuttaa mieliä. Neljätoista tuntia oli

valvottu yhtä mittaa. -- Kello seitsemän tuli luutnantti Rochas

ilmoittamaan, että Mac-Mahon saapuu kohta joukkoineen. Kenraali Douay

oli saanut vastaukseksi eiliseen ilmoitukseensa tapahtuvasta

yhteentörmäyksestä kirjeen Mac-Mahonilta, jossa häntä kehoitetaan

pitämään puoliaan, kunnes ennätetään lähettää apua: eteenpäin liike oli

pysäytetty, ensimmäinen osasto marssi Terroniin, viides Buzancyyn, vaan

kahdestoista jää toiseen linjaan Chêne-Papuleux'ssä. Ja vielä kerran

alkoi odotus, nyt ei enää puhuttu yhteentörmäyksestä vihollisen kanssa,

nyt valmisteltiin suurta ratkaisevaa taistelua; koko sotajoukko

vetäytyi Maasin luota etelään päin, Aisnelaakson puoleen; ja tänäänkin

saivat miehet tyytyä kahviin ja korppuihin, ei uskallettu antaa ruveta

keittämään, sillä varmasti ennen päivällistä saadaan "iskeä kiinni", --

niin sanoivat kaikki, vaikka ei kukaan tietänyt miksi. Mac-Mahonin luo

lähetettiin ajutantti kiirehtimään lähtöä, sillä uusia varmoja tietoja

tuli yhä, että molemmat saksalaiset armeijat lähestyivät, ja kolme

tuntia myöhemmin ratsasti toinen upseeri täyttä karkua Chêneen,

pääkortteriin, noutamaan käskyjä. Levottomuuteen antoi aihetta erään

seudun pitäjänvoudin ilmoitus kenraali Douaylle, että Grand-Préssä oli

nähty satoja tuhansia miehiä ja että toinen yhtä suuri lauma lähestyi

Buzancya.

Kello lähestyi kahtatoista, eikä vieläkään näkynyt preussiläisiä. Yksi,

kaksi, ei mitään. Väsymys ja epäilykset saivat taas jalansijaa.

Miehistö pilkkasi kenraaleja. Ehken olivat sattuneet näkemään oman

varjonsa, parasta on, että vastaisuudessa käyttävät kiikaria. Kyllä

ovat kauniita poikia, nostavat saakulinmoisen melun tyhjän tähden ja

tekevät niitä valmistuksiaan! Joku pilkkakirves huusi:

-- Tämä on siis samanlaista kuin Mülhausenin luona!

Mauricea värisytti kuullessaan nuo sanat. Hän muisti hurjan paon,

mielettömän kauhun, joka ajoi seitsemättä osastoa eteenpäin kuin lehteä

tuulessa, vaikka ei kukaan ollut nähnyt viiden peninkulman alalla

saksalaisen jälkeäkään. Koska vihollinen ei ollut vielä hätyyttänyt,

kaksikymmentä neljä tuntia Grand-Prén kahakan jälkeen, lienee neljäs

husaarirykmentti kohdannut jonkun vakoilijapatrullin. Sotajoukko oli

ehkä vielä kaukana, parin päivän marssin päässä, arveltiin. Miehet

kauhistuivat ajatellessaan kallista aikaa, joka taas oli hukkaan

kulutettu. Kolmen päivän osaksi ei oltu kuljettu kuin yksi peninkulma,

Contreuvestä Vouziersiin. 25 päivänä olivat toiset osastot marssineet

pohjoseen päin muonavaroja ottamaan; nyt, 26:na, he palasivat ollakseen

vihollista vastassa, vaan sitä ei kuulunutkaan. Argonnen solien luona

oli Bordas luulotellut olevansa suuressakin vaarassa, koko divisioona

oli rientänyt avuksi, ja sitten oli ilman aikojaan peloteltu

seitsemättä osastoa ja koko sotajoukkoa. Ja Maurice ajatteli, miten

kallis joka ainoa hetki oli kun muka oli aikomus panna toimeen

sellainen tuuma, että yhtyä Bazaineen, tuuma, jonka toteuttamiseen

tarvittiin nerokas päällikkö ja erinomaiset joukot, jotka kiitivät

rientomarssissa suoraan eteenpäin kaikista esteistä huolimatta.

-- Ei, tämä vie suoraan helvettiin! huudahti hän epätoivossaan

Jeanille, kun asia hänelle äkkiä selvisi. Ja hän jatkoi matalalla

äänellä, sillä korpraali ei näyttänyt käsittävän, mitä hän tarkoitti:

-- Eivät ne ole niinkään häijyjä, mutta tuhmia ne ovat. Ja heitä ei

onnesta milloinkaan. Eivät tiedä mitään, eivät näe nenäänsä etemmäksi.

Eikä heillä ole mitään määrättyä suunnitelmaa eikä kykyä mihinkään,

samanlaisia kaikki päälliköt... Ja sitten ei heillä ole onnea

milloinkaan, kaikki on vastassa ja kaikki menee päin helvettiin!

Sama toivottomuus, jota Maurice, sivistynyt mies, tunsi ja ymmärsi,

levisi miehistöön kuin raskas paino. Vaan heidän oli seistävä yhä,

liikahtamatta, seista ja odottaa. Epäilys, synkkä aavistus asiain

todellisesta tilasta, alkoi herätä paksuimmissakin päissä ja pitkissä

riveissä ei löytynyt kohta yhtä miestä, joka ei olisi ollut huolissaan

huonojen päälliköiden tähden ja surrut, mihin sellainen hitaus ja

toimettomuus heidät lopulta saattaa. Mitä he, taivaan nimessä,

odottivat, koska ei kuulunut ainoatakaan preussiläistä? He tahtoivat

joko tapella, ja heti, eli saada maata yönsä rauhassa ja syödä joskus!

Kyllä tätä jo osattiin! Viimesen ajutantin lähdettyä yltyi levottomuus

joka hetki, miehet keräytyivät ryhmiin, puhuivat kiivaasti ja

viittilöivät käsillään. Kiihtymys tarttui upseereihin, he eivät

osanneet vastata paljon mitään sotamiehille, jotka rohkenivat tuoda

esille kysymyksiään. Ja kun viiden ajoissa saatiin tietää, että oli

aikomus peräytyä, herätti se leirissä suurinta iloa, joka rinnasta

pääsi helpotuksen huokaus.

No, vihdoinkin siis järki pääsi voitolle! Keisari ja Mac-Mahon, jotka

olivat aina vastustaneet tätä marssia Montmédyyn ja olivat peloissaan

kun heidät jälleen oli kaarrettu ja joutuneet Sachsin ja Preussin

kruununprinssien sotajoukkojen eteen, luopuivat mahdottomasta tuumasta

yhtyä Bazaineen ja vetäytyivät takasin Pohjois-Ranskan linnoitusten

kautta Pariisin ympärille. Seitsemäs osasto tulisi marssimaan Chênen

kautta Chagnyyn, viides Poixiin, ensimmäinen ja kahdestoista

Vendresseen. Mutta koska heidän nyt kuitenkin lopulta täytyi peräytyä,

niin minkä ihmeen tähden heidät oli kuljetettu aina Aisnelaaksoon

saakka, miksi oli tuhlattu niin monta päivää, kärsitty niin monta

vaivaa, kun luonnollisinta ja johdonmukaisinta olisi ollut miehittää

Reimsistä Marnelaakson suuret linnoitukset. Ei siis löytynyt

kelvollista johtoa eikä sotataitoa eli edes tavallista tervettä järkeä!

Vaan nyt ei kukaan muistanut turhia kysellä, kaikki riemuitsivat

viimesestä järkevästä päätöksestä, että vihdoinkin ryhdyttiin ainoaan

keinoon, joka saattoi pelastaa sotajoukon siitä ampiaispesästä, mihin

se oli joutunut. Kenraaleista alimpaan sotamieheen olivat kaikki

vakuutetut, että Pariisin muurien alla puhaltaa sotajoukkoon entinen

voitonhenki, että ne vielä kerran osottautuvat voittamattomiksi, ja

että siellä annetaan preussiläisiä selkään. Mutta huomenaamuna olikin

lähdettävä jo päivänkoitteessa, muuten se voisi olla liian myöhäistä --

ja sentähden syntyi leirissä heti kihinää, merkkipuhallukset

kajahtelivat, käskyjä annettiin joka taholla, tavaravaunut ja kuormasto

lähetettiin heti tielle, ett'eivät olisi estämässä jälkijoukon

liikkeitä.

Maurice oli innoissaan. Vaan juuri kun hän aikoi selittää Jeanille

peräytymisen tärkeyttä, pääsi häneltä tuskanhuuto. Jalkaan koski

kauheasti, se oli raskas kuin kivi, sitä tuskin kärsi paikaltaan

hievauttaa.

-- No, mikäs nyt? Jalkako se taas? kysyi korpraali pahoillaan.

Ja hän keksi jälleen keinon.

-- Kuule, sanoithan sinä, että sinulla on tuttavia Chênessä? Pyydä nyt

lupaa välskäriltä ja aja heidän luokseen, niin saat maata tarpeeksesi

kunnon vuoteella ja lepuuttaa jalkaasi. Ja jos huomenna olet terve,

niin lähdet mukaan kun siitä kautta kuljetaan... Vai mitä?

Falaisessa tapasi Maurice erään isänsä tuttavan, joka aikoi juuri

lähteä viemään tytärtään Chêneen ja joka mielellään lupasi ottaa

Mauricen rattailleen.

Mutta tohtori Bouroche sattui olemaan erittäin huonolla päällä ja

hihkasi kuin jalopeura jalkaa katsottuaan:

-- Ajakaa vaikka hiiteen tuollaiset hienonahat ja hellähousut! Meillä

on niitä täällä leirissä ihan tarpeeksi. Vaikka olisitte jo aikoja

päiviä lähtenyt...!

Kun Jean oli auttanut Mauricen rattaille, kääntyi tämä ja puristi hänet

syliinsä niinkuin olisivat eronneet ikipäiviksi. Ja kukapa voi tietää,

mitä palausretkellä saattoi tapahtua! Maurice melkein hämmästyi

huomatessaan, kuinka syvästi hän jo oli kiintynyt korpraaliin. Hän

katsoi jälelleen ja katsoi vielä toisen kerran viitaten viimeisen

hyvästin, eikä huomannutkaan kun jo olivat leirin ulkopuolella. Siellä

laiteltiin parhaallaan suuria nuotioita, että saksalaiset luulisivat

heidän olevan alallaan, ja he saavat lähteä hiljaa huomaamatta päivän

koittaessa marssimaan.

Koko matkan voivotteli maalainen sodan kauheutta. Hän ei ollut

uskaltanut jäädä Falaiseen ja nyt katui, että oli lähtenyt talostaan,

sillä jos vihollinen pistää sen tuleen, joutuu hän kerrassa

kerjäläiseksi. Tyttö itki koko ajan. Ja Maurice antoi ukon puhua, hän

ei jaksanut vastata niin eikä näin ja vähän matkaa ajettua nukahti

poika kuin tuutuun. Hevonen oli sukkela jaloiltaan ja puolessatoista

tunnissa kuljettiin kahden peninkulman taival Vouziersista Chêneen.

Ilta alkoi juuri pimitä kun Maurice hämmästyneenä ja kylmästä väristen

laskeutui alas kärryistä ja huomasi olevansa pienellä torilla sillan

vieressä, vähäsen keltasen talon edustalla, saman talon, jossa hän oli

viettänyt ensimmäiset kaksikymmentä ikävuottansa. Ja hän astui vanhan

tavan mukaan ovelle, vaikka tiesi, että talo oli jo puolitoista vuotta

takaperin myyty eläinlääkärille. Eräs mies tuli kysymään, ketä hän

etsii, vaan hän vastasi osaavansa joka paikkaan kylässä ja kiitteli

tuhannesti miestä hänen avuliaisuudestaan.

Vaan kun hän taas seisoi keskellä pientä kolmikulmaista toria, petti

hänen muistinsa yhtäkkiä ja hän ei tietänyt, minne oikeastaan tahtoi.

Minne ihmeelle se oli? Samassa juolahti hänen mieleensä prokuraattori,

niin, sinnehän hänen pitikin, Desrochesien luo, jotka olivat olleet

heidän likimmäiset naapurinsa. Vanha rouva, prokuraattorin äiti, oli

ollut hänen äitinsä paras ystävä ja hemmotellut häntä aika lailla kun

hän oli pieni poikanulikka. Mutta nyt oli kaikki niin ihmeesti

muuttunutta, rauhallinen pieni kylä oli käännetty nurin narin, sotainen

mieslauma asusti sen ahtaissa sopukoissa; kadut vilisivät upseeria,

sanantuojia, joutilaita ja vetelehtijöitä jos jonkin lajisia. Tuolla

oli kanava, joka jakoi kahtia pikku kylän, ja kapea kivisilta; sen

toisella puolella sammaltunut tapuli ja Berondkatu vasemmalla, Sedanin

tie oikealla. Mutta tällä puolen tuntui kaikki ventovieraalta,

Vouzierskatu oli niin kummallinen kun sen näki liikkuvia täynnä, hänen

täytyi kääntyä katsomaan, oliko Desrochesin talo vielä paikoillaan ja

raatihuone siinä missä ennen. Ja tuoko oli pieni rauhallinen ravintola,

jonka pihamaalla hän lapsena oli niin usein lyönyt sirua? Se oli täynnä

väkeä ja hänestä näytti kuin kadulta olisi koetettu ajaa pois

uteliaita. Ja kaivon takana hän huomasi ihmeekseen monia kymmeniä

vaunuja ja kärryjä ja nelipyöräisiä ajopeliä, jotka näyttivät

kummallisen tuttavilta.

Maurice seisoi miettiväisenä ympärilleen katsellen, kun eräs

vanhemmanpuoleinen nainen, joka oli häntä hetken aikaa tarkastanut,

huudahti:

-- Mitä, voiko se olla mahdollista? Nuori Levasseur!

Nyt Mauricekin tunsi hänet, se oli rouva Combette, apteekkarin vaimo,

ja kun hän selitti aikovansa mennä Desrochesen luo yösijaa pyytämään,

tarttui rouva hänen käsivarteensa ja sanoi hätäisesti:

-- Ei ei, elkää millään muotoa! Meillä on tilaa... Kuulkaahan, mitä

minä kerron!

Ja suljettuaan huolellisesti apteekin oven, jatkoi rouva:

-- Ajatelkaas, hyvä ystävä, keisari asuu prokuraattorilla... Koko talo

on täynnä väkeä ja minä luulen, että he eivät ole laisinkaan mielissään

siitä kunniasta. Ajatelkaa, kun vanhan rouvarukankin on täytynyt antaa

huoneensa niille ja muuttaa vinnille. Eikä ole hauska kivuta sellaisia

jyrkkiä portaita, kun on yli kuudenkymmenen!... Katsokaas tuonne,

näettekö, nuo ovat kaikki keisarin, nuo kirstut, vai miksi niitä

sanotaan.

Tosiaankin, siinä olivat juuri samat vaunut ja ajopelit, joita hän oli

Reimsissä ihaillut.

-- Voi rakkahin lapsi, te ette saata aavistaa, mitä kaikkia siellä on.

Hopeavatia ja viinipulloja ja suuria vasuja herkkuja täynnä, ja

pellavaisia pöytäliinoja ja kaikkia kuin ihminen ajatella voi. Kaksi

tuntia purettiin kuormia, ja minä en ymmärrä, mihin ne kaikki mahtuvat,

sillä talo ei ole suuri... Katsokaapa, mimmonen haiku nytkin piipusta

nousee... Siellä paistetaan!

Maurice katseli pientä valkoista kaksikerroksista taloa torin ja

Vouziersinkadun kulmassa. Se oli hiljaisen ja rauhallisen näkönen ja

hän muisti, niinkuin olisi eilen viimeksi nähnyt, käytävän ja neljä

huonetta kummassakin kerroksessa. Yläkerran kulmahuone oli valaistu ja

apteekkarin rouva tiesi, että se juuri oli keisarin suoja. Vaan, kuten

rouva oli sanonut, keittiö se oli, joka suurimman huomion herätti. Sen

vertaista ei oltu tässä kaupungissa ennen nähty; Vouziersinkatu oli

täynnä utelijaita, jotka koettivat nähdä vilaukseltakaan keisarin

suuhun meneviä paistia ja liemiä. Ilman-vaihdon vuoksi oli kokki

avannut molemmat ikkunat. Kolme henkeä hääri lumivalkosissa takeissaan

suurten paistinvartaiden ympärillä ja hämmentelivät kullankiiltäviä

kastrullia. Ja vanhat ihmiset vakuuttivat, että he eivät olleet

elämänpäivänä, ei suurissa häissäkään "Hopealeijonassa", nähneet niin

paljon ruokaa yhdellä haavaa.

Nyt tuli apteekkari kotiin. Hän oli pieni, kuiva, liikkuva mies ja

kauhean kiukuissaan. Kaupungin valtuusmiehenä oli hänellä oikeus saada

tietää yhtä ja toista sotasalaisuuksista. Puoli neljän aikaan oli

Mac-Mahon sähköittänyt Bazainelle, että hän oli kruununprinssin

tulon tähden Châloniin pakoitettu vetäytymään linnoituksiin

Pohjois-Ranskassa. Sotaministerille lähetettiin toinen sähkösanoma,

jossa ilmoitettiin peräytymisestä ja missä suuressa vaarassa sotajoukko

oli ollut. Sama jos eivät olisi lähettäneetkään Bazainen sähkösanomaa,

sillä yhteys Metzin kanssa oli jo luultavasti monta päivää takaperin

katkaistu! Mutta toinen sanoma oli vaarallisempikin! Ja apteekkari

lisäsi hiljemmällä äänellä, että hän oli kuullut erään esikuntaupseerin

sanovan: "Jos tämä tulee tiedoksi Pariisissa, on parasta että taas

pistämme pillit pussiin!" Kaikki tiesivät, miten kiihkeästi keisarinna

vaati eteenpäin marssimista. Sitäpaitsi kasvoi kiihtymys joka hetki,

vihollisen armeijan marssista saapui ihmeellisiä tietoja. Preussin

kruununprinssi Châlonissa! Oliko se mahdollista? Mitä joukkoja

seitsemäs osasto sitten oli kohdannut Argonnen solissa?

-- Esikunta ei tiedä niin mitään, selitti Combette ja levitti

epätoivoisella liikkeellä kätensä. -- Kamalaa sekasotkua!... Noo, jos

armeija vetäytyy takaisin heti, voi kaikki vielä olla pelastettu!

Sitten hän muisti jalan.

-- No, tulkaa nyt tänne, niin sidon tuon, ja sitten syömme päivällistä,

ja te menette ylös proviisorin kamariin nukkumaan. Hän on tipahtanut

tiehensä.

Vaan Mauricella ei ollut rauhaa ennenkun sai nähdä ja kuulla, hän

halusi ennen kaikkia käydä tervehtimässä vanhaa ystäväänsä, rouva

Desrochesea. Ja hän hämmästyi suuresti kun pääsi sisälle ilman mitään,

ovella ei ollut vahtisotamiestä, se ei ollut edes lukittukaan.

Siellä oli kiirettä, upseeria, lakeijoja juoksenteli edestakasin;

näytti siltä kuin keittopuuhat olisivat panneet koko talon liikkeelle.

Mutta portaissa ei ollut mitään valaistusta, Maurice hapuili pimeässä

vanhalta muistilta. Toisessa kerrassa hän pysähtyi henkeään pidättäen

keisarin oven kohdalla, mutta sieltä ei kuulunut mitään, siellä

vallitsi haudan hiljaisuus. Ullakkokamariin osattuaan oli Maurice

säikähdyttää hengiltä vanhan rouvan, joka siellä yksinäisyydessä istui.

Kun hän viimeinkin tunsi entisen suosikkinsa, huudahti hän:

-- Voi rakas lapsi, millä surun hetkellä meidän pitää tavata

toisemme!... Minä olisin ilomielellä antanut keisarille taloni, mutta

sinä et voi käsittää, miten hävyttömiä hänen palvelijansa ovat! He

kääntävät nurin joka paikan, ja voi sitä elämää keittiössä! Kyllä he

vielä sytyttävät tuleen koko talon... Ja keisari, mies parka, hän on

kuin haudasta kaivettu, -- ja niin murheellinen aina! Miesparka!

Mauricen poislähtiessä saattoi vanha rouva hänet ulos ja suhahti

kumartuen porraskaiteen yli:

-- Katso, tästä voit nähdä hänet... Niin, jumala paratkoon, mikähän

meidän kaikkien eteen tulee!... Hyvästi, rakas lapsi!

Maurice jäi seisomaan kuin kivettyneenä pimeille portaille; pienestä

lasiruudusta keisarin ovessa hän näki näyn, joka painui ikipäiviksi

mieleen.

Koruttomassa, kolkon näköisessä suojassa istui keisari pienen

ruokapöydän ääressä, kynttelit kahdenpuolen lautasta. Huoneen perällä

seisoi kaksi ajutanttia liikkumattomina ja äänettöminä ja pöydän

vieressä odottava pöydänkattaja. Ja lasi oli tyhjä, leipään ei oltu

koskettu, keskellä lautasta kylmeni kananpaisti. Keisari istui

hievahtamatta, silmät pöytäliinaan luotuina, katse epävarma, kostea,

niinkuin se jo oli Reimsissä. Vaan nyt hän näytti vieläkin

väsyneemmältä ja kun oli viimein, ikäänkuin väkinäisesti, pistänyt pari

lihapalasta suuhunsa, työnsi hän lautasen pois. Hän oli syönyt. Salatut

kärsimykset olivat painaneet leimansa kalpeille kasvoille ja hänen

huulensa värähtelivät.

Kun Maurice astui alakerran eteisen läpi, avattiin juuri ruokasalin

ovea ja hän näki komean pöydän, jossa monenlaiset herkut höyrysivät ja

jota valaisi pari korkeaa haarukkajalkaa. Tallimestarit, kamariherrat,

ajutantit olivat täydessä toimessa pöydän ympärillä, tyhjentäen

keisarillisen viinikellarin pulloja ja pistellen kokkien keittämiä

herkkuja. Ja sieltä kuului äänekästä ja vilkasta puhetta ja astioiden

kilinää. Kaikki olivat tyytyväisiä nyt kun tiesivät pääsevänsä takasin

Pariisiin, marsalkan sähkösanoma oli mennyt, nyt oli asia varma.

Kahdeksan päivää korkeintaan, niin saivat vihdoin pitkästä ajasta maata

oikealla vuoteella!

Maurice tunsi yhtäkkiä kauheaa väsymystä: varmaa oli, sotajoukko

vetäytyi takasin, hän saattoi levollisesti paneutua maata ja nukkua

kunnes 106:s huomenna saapuu Chêneen. Hän astui torin poikki

apteekille, jossa söi, ikäänkuin unessa, päivällisensä. Sitten

taidettiin sitoa kipeä jalka ja hän joutui jollain tavalla proviisorin

sänkyyn. Ja sen jälkeen hän ei enää tietänyt mitään, pimeys ympäröi

häntä. Hän nukkui kuin kivi. Mutta maattuaan jonkun aikaa täydellisessä

unhotuksen tilassa heräsi hän tietämättä oliko maannut tuntia vai

vuosikymmeniä, ja kavahti istumaan sängyssä. Missä hän oli? Mikä rumina

ja jyrinä hänet herätti? Hän hypähti ikkunan luo katsomaan. Ja siellä

näkyi pienellä torilla, joka aina muulloin oli niin autio ja tyhjä

yönaikaan, koko tykistö, loppumaton jono hevosia ja miehiä, kanuunia ja

vaunuja riensi ohitse. Pienet rakennukset tärisivät, ikkunat

helähtelivät. Maurice tunsi ahdistavaa pelkoa. Mitähän kello lienee,

kun ne noin rientävät? Raatihuoneen kello löi neljä. Hän koetti olla

levollinen, ajatteli, että peräytyminen nyt alkaa, ensimmäiset osastot

ovat lähteneet Pariisia kohti. Mutta hän sattui kääntämään päätään ja

näki jotain, joka enensi levottomuuttaan: prokuraattorin talossa loisti

yhä tulet kulma-huoneen ikkunoista ja keisarin varjo kuvautui silloin

tällöin uutimelle.

Maurice sieppasi housunsa, hän aikoi mennä alas kadulle, vaan samassa

avasi Combette huoneen oven ja astui kyntteli kädessä sisään.

-- Näin teidät ikkunassa kun palasin raastuvalta ja tulin kertomaan ...

ajatelkaas, minä en ole saanut nukkua koko yönä, olemme istuneet työssä

kaksi tuntia, pormestari ja minä, kirjoittaneet uusia määräyksiä

sotamiesten ottoa varten... Niin, nyt on taas kaikki muutettu, taasen

muutettu. Oli kuin olikin oikeassa se upseeri, joka nauroi, ettei olisi

pitänyt sähköittää Pariisiin!

Hän puhui kauvan aikaa ja Maurice kuunteli levottomana katkonaisia

lauseita. Kello kaksitoista oli sotaministeriltä tullut vastin

ennenmainittuun sähkösanomaan, tarkkaan ei sisältöä tunnettu, vaan eräs

upseeri oli sanonut raatihuoneella, että keisarinna ja ministeristö

pelkäsivät vallankumousta, jos keisari tulee Pariisiin ja jättää

Bazainen oman onnensa nojaan. Vastaus, joka ei tuntenut preussiläisen

sotajoukon todellista asemaa ja nähtävästi luuli, että Châlonin armeija

oli sen edellä, vaati tavattoman kiivaasti eteenpäin marssia.

-- Keisari haetutti marsalkan luokseen, jatkoi apteekkari, he olivat

lukon takana melkein tunnin ajan. Minä en tietysti voi sanoa, mitä he

keskustelivat, mutta upseerit ovat tietävinään, että peräytymisestä ei

tule mitään, nyt käännytään taas Maasiin päin... Me olemme juuri ikään

antaneet käskyn, että kaikki leipomauunit ovat ensimmäisen osaston

käytettävinä. Se saapuu aikaseen huomen aamulla kahdennentoista

jälkeen, jonka tykistö, kuten ikkunasta näitte, parhaallaan on menossa

Besaceen... Nyt tulee tosi, nyt aijotaan tapella!

Hän vaikeni ja pysähtyi ikkunan eteen, ja hänenkin katseensa etsi

valaistua ikkunaa prokuraattorin talossa. Sitten mukisi hän hiljaa,

niinkuin itsekseen puhuen:

-- Herra tietänee, mitä siellä keskusteltiin!... Kummallista,

kummallista tämä vain on, kello kuusi käännytään pakoon niinkuin

suurenkin vaaran uhatessa ja puolenyön aikaan ollaan taas valmiit

hyökkäämään suin päin eteenpäin, -- vaikka asiat ovat juuri samalla

kannalla!

Maurice kuuli yhä tykistön jyrisevän epätasaisella kivisillalla; pienen

pimeyteen vaipuneen kylän kautta kulki loppumaton jono ihmisiä ja

eläimiä, ne kulkivat Maasiin päin, huomispäivän tuntemattomia kauhuja

kohti.

Ja pienillä halvoilla uutimilla näkyi tuon tuostakin keisarin varjo.

Hän oli sairas, ei saanut unta, käveli edestakasin tuskiaan

huojentaakseen, ja sotamiesten astunta, hevosten töminä ja raskaiden

kuormien synnyttämä yhtämittainen tärinä vaivasi häntä; hänhän tiesi

lähettävänsä kaikki nämä elävät olennot kuolemaan. Parissa tunnissa oli

hänet taas saatu mieltä muuttamaan, oli pakotettu saattamaan itsensä ja

muut onnettomuuteen. Mitähän heillä mahtoi olla toisilleen sanomista,

tällä keisarilla ja tällä marsalkalla, jotka molemmat selvään näkivät,

mikä miehistöä odotti? Iltasella he olivat yksimielisesti päättäneet,

että tappio oli varma, jos nykyisissä oloissa antautuivat taisteluun,

-- miten he siis voivat päivänkoitteessa muuttaa mielipidettä, vaikka

vaara joka hetki suureni? Kenraali Palikaon suunnitelma, lentomarssi

Montmédyyn, oli jo 23 päivänä uskallettu, mainiolla sotajoukolla ja

nerokkaalla johtajalla kenties vielä mahdollinen 25:nä, vaan 27:nä se

oli suoraa hulluutta. Jos nämä molemmat, keisari ja Mac-Mahon,

selvästi käsittivät asian tilan, niin miksi antoivat he luonnottomien

käskyjen ajaa itseään eteenpäin? Marsalkka ehkä alistui sotilaan

tottelevaisuudella ja itsensäunhotuksella. Ja keisari, jolla ei enää

ollut käskyvaltaa, pani kätensä ristiin ja odotti kohtaloaan. He saivat

käskyn uhrata itsensä, uhrata sotajoukko, ja he tottelivat. Tämä yö oli

rikosten yö, koko kansakunta surmattiin, sillä tästä hetkestä lähtien

kulki sotajoukko varmaa kuolemaa kohti, 100,000 miestä lähetettiin

kanuunan kitaan.

Murheen ja epätoivon ajatuksiaan ajatellen seurasi Maurice silmillään

varjoa, joka liikkui rouva Desrochesen sievillä uutimilla, levotonta

varjoa, joka kulki edestakasin kuumeentapaisella kiiruulla, jota

ahdisti Pariisista tullut kumoamaton käsky. Lieneekö keisarinna

ajatellut sinä yönä, että hän uhraa isän valmistaakseen pojalle tilaa

valtaistuimella? Eteenpäin, eteenpäin, taaksesi katsomatta, sateessa ja

loassa, kuolemaan ja kadotukseen. Tottele, tottele käskyä, se on

riutuvan keisarikunnan viimeinen valtti! Eteenpäin, kuole kuin sankari

viimeiseksi, kun sotilaasi jo lepäävät raatoina, pakota maailma

ihailemaan urhoollisuuttasi, jotta kansasi unhottaisi eikä kostaisi

pojallesi sinun rikostasi! Ja epäilemättä keisari tiesi, että hän

vaelsi kuolemaa kohti. Keittiössä eivät enää leimunneet liekit,

tallimestarit, ajutantit, kamariherrat vetivät vanhurskaan unta, koko

talo oli pimeä ja lukittu; yksinäinen varjo vain liikkui edestakasin,

edestakasin, -- uhri oli uhrattava, hän alistui kohtalonsa alle. Ja

kadulta tunki yhä uhkaava, korviasärkevä jyrinä, 12:nen osaston tykistö

vieri yössä ja pimeässä tuntemattomuutta kohti.

Yhtäkkiä muisti Maurice, että jos oli jälleen päätetty marssia

eteenpäin, ei seitsemäs osasto tulekaan kulkemaan Chênen kautta. Ja hän

ei ole rykmenttinsä luona, on jättänyt paikkansa rivissä! Jalka ei

tuntunut enää kipeältä, voiteet ja muutaman tunnin levollinen uni

olivat tehneet ihmeitä. Saatuaan apteekkarilta parin vankkoja, sopivia

kenkiä, tahtoi Maurice heti lähteä, toivoen kohtaavansa 106:nen tiellä

Chênen ja Vouziersin väliltä. Turhaan koki apteekkari houkutella häntä

jäämään ja lupasi lähteä itse kyyditsemään, mutta Maurice ei saanut

rauhaa, hänen täytyi päästä heti pimeän yön selkään etsimään

rykmenttiään. Combette valjastutti hevosensa ja Ferdinand, proviisori,

kelmeä, ilkeän-näköinen poika, joka juuri oli ilmestynyt kotiin, lähti

kyyditsemään. Oli pimeä kuin säkissä, vettä satoi taivaan täydeltä ja

vaunulyhtyjen niukka valo ei kyennyt tunkemaan märän tienkään yli. Joka

silmänräpäys kuului outoja ääniä, heidän täytyi vähä väliä pysähtyä

luullen, että sotajoukko sulki tien.

Ei ollut Jeankaan paljoa nukkunut sinä yönä. Kuultuaan Mauricelta, että

ainoa pelastuksen mahdollisuus oli nopea peräytyminen, koetti hän olla

tavallista huolellisempi ja pitää silmällä miehiä, että he eivät

päässeet kauvas poistumaan, odottaen lähtökäskyjä, joka saattoi tulla

milloin tahansa. Kahden ajoissa kuului pilkko pimeältä tieltä hevosten

töminää: ratsuväki tunki etujoukkona Ballayta ja Quatre-Champsia kohti

vartioidakseen Boult-aux-Boisin ja Croix-aux-Boisin teitä. Tuntia

myöhemmin lähti jalkaväki ja tykistö liikkeelle, jättäen varustukset

Falaisen ja Chestresin välillä, joita he olivat suojelleet kaksi päivää

näkymättömältä viholliselta. Taivas oli paksussa pilvessä ja rykmentit

poistuivat toinen toisensa jälkeen äänettöminä ja hiljaa kuin joukko

varjoja, jotka hävisivät pimeyteen. Vaan jokaisen sydän sykki ilosta,

ikäänkuin he olisivat päässeet vapaaksi jostain paulasta, ikäänkuin jo

olisivat olleet Pariisin muurien alla koston hetkeä odottamassa.

Jean tuijotti pimeyteen. Molemmin puolin tietä kasvoi puita ja se

näytti kulkevan laajojen niittyjen poikki; sitten muuttui maa

mäkiseksi. Joukot saapuivat pieneen kylään, Balayhin kaiketi, ja

silloin alkoi sataa vettä taivaan täydeltä, vaan miehet olivat jo niin

tottuneita sateesen, etteivät hiiskuneet mitään, ja marssivat edelleen

niskat kumarassa. Pian jäi Balay kauvas jälelle ja lähestyessä

Quatre-Champsia alkoi tuntua kovia tuulenpuuskia, jotka vähitellen

yltyivät ja kasvoivat kiihkeäksi rajuilmaksi ennenkun he ennättivät

Noirvalin harjulle. Toisella puolen Quatre-Champsia annettiin

seisahduskäsky, ja rykmentit pysähtyivät toinen toisensa jälkeen. Koko

seitsemäs osasto, 30,000 miestä, seisoi täysilukuisena ase jalalla kun

päivä koitti, pilvinen harmaa päivä, sadekuurojen maahan ravistessa.

Mitä nyt oli tekeillä? Mitä tämä seisahdus merkitsi? Miehet kävivät

levottomiksi, jotkut tiesivät, että marssin suunta taas muutetaan,

mutta varmasti ei tiedetty muuta kuin että tässä seistiin asejalalla

eikä saatu istua eikä lähteä rivistä. Tuuli pieksi rajusti, heidän

täytyi nojautua toisiinsa, ett'eivät kaatuisi. Vedentulva sokaisi

heitä, kasteli läpimäriksi ja juoksi jäisinä virtoina pitkin selkää.

Siinä seistiin kaksi tuntia, kaksi sanomattoman pitkää tuntia, ja

odotettiin, ei kukaan tietänyt mitä.

Päivän vähitellen valjetessa alkoi Jean tarkastella seutuja. Hän tiesi

että Chênen tie kulki luoteesen, toisella puolen Quatre-Champsia. Mutta

minkä tähden he olivat kääntyneet oikealle, minkätähden? Sen jälkeen

hän tarkasteli esikuntaa, joka oli sijoittunut isoon taloon harjun

rinteellä. Upseerit näyttivät rauhattomilta, juoksentelivat edestakasin

ja puhuivat kiihkeästi. Eikä kuulunut käskyjä, mitä kummia siellä taas

odotettiin? Ympärillä levisi joka puolelle sänkipeltoja, pohjoisessa ja

idässä näkyi metsäisiä mäkiä, kaukana etelässä sakeaa metsää ja

lännessä kuumotti Aisnelaakso ja Vouziersin valkoset talot. Harjun

rinteessä olevan talon alapuolella näkyi Quatre-Champsin kellotapuli

sadeverhon takaa, joka oli niin tiheä, että näytti tahtovan sulattaa

kylän matalat sammaltuneet kattorähjät.

Sinne päin katsellessaan huomasi Jean tiellä pienet nelipyöräiset

vaunut, jotka lähestyivät hyvää vauhtia räiskivien vesilätäköiden yli.

Se oli Maurice, hän oli tienkäänteessä nähnyt 7:nen osaston ja hyppäsi

heti taloon päästyä vaunuista ja riensi rykmenttinsä luo. He olivat

ajelleet kaksi tuntia sinne tänne, sillä talonpoikien neuvoihin ei

ollut paljoa luottamista.

Jean huusi hämmästyneenä:

-- Mitä sinä tänne ajat? Mehän tulemme Chêneen ja olisit siellä

yhtynyt!

Maurice teki kiukkuisen liikkeen.

-- Ohoh! Vai Chêneen!... Ei, sitä tietä te ette mene, nyt lähdetään

taas päinvastaiseen suuntaan, tuonne, kuolemaan joka sorkka!

-- Hyvä! sanoi toinen hetken perästä, -- hänen kasvonsa olivat aivan

kalpeat. -- Jos kuolla pitää, niin voimmehan ainakin kuolla kaikki

yhdessä.

Ja he syleilivät toisiaan kuten erotessakin. Sateen yhä raivotessa

astui sotamies riviinsä ja korpraali asettui paikalleen, läpimärkänä,

vaan äänettömänä, moitteettomana, sanallakaan ilmaisematta

tyytymättömyyttään.

Vähitellen levisi tieto marssisuunnan muutoksesta. Eräs ajutantti toi

seitsemännelle osastolle käskyn asettua leiriin Nouartin seuduille,

viides määrättiin Beauclairiin muodostamaan oikean siiven, ensimmäinen

vetäysi Chêneen kahdennentoista sijasta, joka marssi Besaceen ja tulisi

muodostamaan vasemman siiven. Suurin osa kuormastoa oli joutunut

harhateille, kaikki tykistön ahjot esimerkiksi olivat nyt tulossa

Terronista Vouziersin tietä, jossa ne varmaankin joutuvat vihollisten

käsiin. Epäjärjestys oli suurempi kuin koskaan ennen, pelko ja ahdistus

nousi ylimmilleen.

Miehistöön levisi synkkä epätoivo. Muutamat viskasivat reppunsa maahan,

veteen ja likaan, ja istuivat niiden päälle. He tahtoivat kuolla

siihen, sateen taivaasta tulviessa. Toiset ilkkuivat ja haukkuivat

päälliköitä: mainioita olivat, aamusella kuljettivat länteen, illalla

itään. Kun ei vihollista näkynyt, näkivät he vihollisen haamuja, ja kun

ne todella tulivat, niin häntä koipien välissä pakoon! Joukot

kadottivat kaiken ryhdin ja rohkeuden, niistä oli tulemaisillaan kurja

kuriton joukko, jota ajamalla ajettiin teurastettavaksi.

Vouziersistä päin kuului laukauksia, 7:nen osaston jälkijoukko oli

kohdannut saksalaisen armeijan etujoukon. Ja nyt kääntyivät kaikkien

katseet Aisnelaaksoon päin, josta nousi paksu musta haiku: ulaanit

olivat sytyttäneet Falaisen. Sotamiehet raivosivat. Mitä? Oliko

vihollinen nyt siellä! Kaksi päivää he olivat seisoneet ja odottaneet

ja antaneet preussiläisten rauhassa jatkaa kulkuaan. Ja sitten oli

puikittu pakoon! Kaikista typerimmätkin käsittivät harmilla ja

kiukulla, että tässä oli tehty parantamaton virhe, että tuo

ijankaikkinen vitkasteleminen oli saattanut heidät satimeen: neljännen

armeijan vakoilijapatrullit olivat säikytelleet Bordasin prikaattia ja

siten viivyttäneet koko Châlonin joukon liikettä, että kolmas,

kruununprinssin armeija, ennättäisi saapua. Ja niin olivat -- marsalkan

tietämättömyyden tähden vihollisen asemasta -- nuo kaksi saksalaista

sotajoukkoa saaneet levossa ja rauhassa yhtyä ja uhkasivat nyt

täydellisellä perikadolla viidettä ja seitsemättä osastoa.

Maurice katseli punasen hohtavaa taivaanrantaa ja mustia savupatsaita,

siellä paloi Falaise... Hän katsahti Chênen tielle. Kuormasto, jonka jo

luultiin hukkaan joutuneen, lähestyi hitaasti, kaikeksi onneksi! Heti

senjälkeen, ensimmäisen divisioonan jäädessä Quatre-Champsiin

odottamaan ja suojelemaan pitkän jonon kulkua, lähti toinen liikkeelle,

marssimaan metsän kautta Boult-aux-Boisiin ja kolmas asetettiin

vasemmalle Bellevillen luo vartioimaan, ett'ei liikettä katkaista. Ja

kun 106:s alati kiihtyvässä sateessa aloitti pelottavan marssinsa

Maasia kohti, näki Maurice kuin unessa keisarin varjon vaeltavan

edestakasin, edestakasin, rouva Desrochesen valkoisten uutimien takana!

Voi jumala, surkeata oli nähdä tämän epätoivon sotajoukon lähtevän

kurjuuteen ja kuolemaan, että hallitsijasuku pelastuisi! Eteenpäin,

eteenpäin, eteenpäin, taaksesi katsahtamatta, sateesen ja myrskyyn,

likaan ja liejuun, eteenpäin varmaan perikatoon!