IV.

Tiistaina 23 päivänä elokuuta, kello kuusi aamulla, lähti joukko

liikkeelle. Niinkuin ääretön ihmisvirta, joka on hetkeksi pysähtynyt ja

levinnyt järveksi ja jälleen vetäytyy uomaansa, kulki 100,000 miestä

eteenpäin ja vaikka jo edellisenä päivänä oli kuultu huhuja marssin

suunnasta oli hämmästys kuitenkin yleinen kun käännyttiin selin

Pariisiin ja lähdettiin itää kohti, ei kukaan tietänyt minne.

Kello viiden aikaan ei seitsemännelle osastolle vielä oltu jaettu

patroonia. Kaksi päivää olivat tykkimiehet heiluneet hiessä päin

rautatieasemalla hevosten ja tavaroiden keskellä, joita lakkaamatta

saapui Metzistä. Ja vasta yhdennellätoista hetkellä keksittiin

patroonavaunu junien vilinässä ja siihen määrätty komppania, johon

Jeankin kuului, sai vihdoin kannetuksi 240,000 kiireessä tilatuille

rattaille. Hädin tuskin ennätti Jean jakaa määrätyt 100 patroonaa

miehilleen kun Gaude puhalsi lähtömerkin.

106 rykmentti ei tulisikaan kulkemaan Reimsin kautta, sen oli määrä

kiertää kaupungin laitaa viertotielle. Mutta nyt oli taaskin jäänyt

määräämättä joukoille eri lähtöajat, kaikki neljä osastoa tunkivat

yhdellä haavaa maantielle ja siitä syntyi tietysti kauhea mylläkkä.

Joka silmänräpäys eroittivat ratsumiehet ja tykistö jalkamiesten rivit.

Kokonaisten prikaatien täytyi seista tuntimääriä ase jalalla ja odottaa

tiepuolessa kunnes toiset kulkivat ohi. Ja sen lisäksi puhkesi vielä

kova rajuilma, tunnin ajan tuli vettä virtanaan, joten miehet astuivat

ruumista myöten ja heidän kannettavansa ja takkinsa kävivät raskaiksi

kuin lyijy. 106:des pääsi kuitenkin heti sateen tauottua lähtemään

liikkeelle, mutta zouavit, jotka vielä jäivät seisomaan läheiselle

pellolle, rupesivat ajan kuluksi heittelemään toisiaan märillä

multapaakeilla ja nauroivat kohti kulkkua kun ne läiskähtelivät heidän

kosteisiin vaatteihinsa.

Hetken perästä vierähti aurinko paksujen pilvien takaa näkyviin, oikein

säteilevä, lämmin elokuuaamun aurinko. Ja iloisuus palasi jälleen

miesten mieliin, he höyrysivät kuin pesuvaatteet, joita kuivataan

päivänpaisteessa, ja nauroivat murapilkuille ja paakeille, jotka

kuivivat ykskaks ja kaunistivat heidän punasia housunlahkeitaan.

Jokaisessa tienristeyksessä täytyi pysähtyä. Reimsin ulommaisessa

laidassa tehtiin viimeinen seisahdus pienen kapakan kohdalla, jossa

miehet kävivät hankkimassa itselleen ryyppyjä, ja siinä pisti Mauricen

päähän tarjota kumppaneilleen ja juoda heidän kanssaan lasi yhteiseksi

onneksi.

-- Korpraali, saanko luvan...

Hetken aprikoituaan otti Jeankin naukun. Siinä olivat Loubet ja

Chouteau, joka oli ollut sen jälkeen kun korpraali näytti nyrkkiään

hyvinkin nöyrä ja mateleva, siinä olivat Lapoulle ja Pache, kelpo

poikia kun ei kenkään heitä yllyttänyt pahaan.

-- Terveydeksenne, korpraali! sanoi Chouteau imelästi.

-- Ja teidän samoin, miehet! vastasi Jean, ja koettakaa nyt katsoa että

teillä on kotiin palatessa pää ja jalat tallella!

Miehet nauroivat.

Mutta nyt oli lähdettävä, kapteeni Beaudoin lähestyi närkästyneen

näkösenä, vaan luutnantti Rochas oli katselevinaan muuanne -- hän

tahtoi antaa anteeksi miesten janon. Ja sitten lähdettiin astumaan

viertotietä, joka pitkänä valkosena juovana kulki laajan tasangon

poikki ja jonka molemmin puolin kasvoi rivi puita. Lakeudella näkyi

heinäsuovia ja haasioita ja pyöriviä tuulimyllyjä. Pohjosempana

osottivat sähkölennätinpylväät toisia teitä, joilla liikkui tummia

sotajoukkoryhmiä, muutamat marssivat suoraan peltojen yli ja yksi

ratsuväkiprikaatti ravasi vasemmalla kirkkaassa päiväpaisteessa. Autio

näköpiiri sai eloa ja vilkkautta näistä ihmisvirroista, jotka vyöryivät

joka tietä pitkin kuin lukematon joukko muurahaisia jättiläiskeon

ympärillä.

Yhdeksän vaiheilla kääntyi 106:s Châlonin tieltä vasemmalle Suippeen

vievälle, joka myös oli leveä ja aivan mutkaton. Väestö marssi kahdessa

rivissä molempaa reunaa ja upseerit keskellä tietä. Maurice teki sen

huomion, että he olivat järjestään alakuloisen näköisiä, jotavastoin

miehistö oli hyvällä tuulella ja meluavan iloisena siitä, että

vihdoinkin olivat päässeet liikkeelle.

He olivat lähellä jonon etupäätä ja hän saattoi nähdä översti Vineuilin

korkean jäykän vartalon keinuvan hevosen liikkeiden mukaan ja hän

näytti huomattavan surulliselta.

Jälempänä tuli soittokunta ja kenttäravintola. Ja divisioonan perässä

ambulanssi ja ääretön kuormasto: rehu- ja muonavaunuja, tavarakärryjä,

yli puolen peninkulman pitkä jono, jonka saattoi nähdä koko

pituudessaan kun tie joskus teki mutkan. Kuormaston jälkeen tulivat

vihdoin elukat, lauma suuria härkiä paksun tomupilven sisässä,

soppaliha, jota ajettiin eteenpäin piiskalla, ikäänkuin olisi joku

sotaisa paimentolaiskansa ollut liikkeellä.

Lapoulle kohenteli vähä väliä taakkaansa, hän kun oli väkevin, niin

täytyi kantaa keittoastioita y.m. Ja nyt oli hänet vielä päälliseksi

pantu kantamaan lapiotakin selityksellä että sen kantaminen on

kunniatoimi. Ja hän ei valittanut, nauroi vaan muiden muassa Loubetin

laukulle. Loubetilla oli mainio laukku, se sisälsi paitsi määrätyitä

ruokavaroja liinavaatteita, jalkineita, ompelutarpeita, harjoja,

suklaata, veitsen, lusikan ja pienen maljan, ja sitäpaitsi siellä vielä

oli patroonat, peite, teltta ja telttakapulat ja ne eivät painaneet

juuri mitään, ei mitään, niin hyvästi hän taisi -- oman puheensa mukaan

-- järjestää tavarat laukkuun.

-- Perhanan rumia seutuja! huokasi Chouteau silloin tällöin katsellen

ympärilleen ja heittäen halveksuvia silmäyksiä synkän autioille

tasangoille, joilla on nimenä "syöpäläis Champagne".

Joka puolelle levisi laajoja aloja liituperäistä maata. Ei näkynyt

ainoatakaan taloa, ei ainoatakaan ihmistä, harmaata yksitoikkoisuutta

keskeyttivät ainoastaan suuret korppiparvet. Kaukana, vasemmalla, näkyi

tumma kuusimetsä kuin kruunu aaltomaisten harjujen yläpuolella, jotka

peittivät taivaanrannan; oikealla osotti puujono vesien juoksua. Ja

kaukana, kukkuloiden takaa, kohosi paksu savupatsas, joka näytti

ilkeältä ja pahaenteiseltä kuin murhapolton haiku.

-- Mitähän savua tuo mahtaa olla? kyseltiin joka puolelta.

Ja selitys kulki miehestä mieheen kolonnan toisesta päästä toiseen. Se

oli Châlonin leirin savua, se oli jo palanut kaksi päivää, keisarin

käskystä, sanottiin, -- etteivät sinne kootut rikkaudet joutuisi

preussiläisten käsiin. Jälkijoukon ratsumiehet olivat saaneet

tehtäväkseen sytyttää tuleen suuri parakki keltanen makasiini nimeltä,

joka oli täynnä telttoja, tankoja, mattoja, ja uusi makasiini, sekin

suunnattoman suuri rakennus, jossa oli löytynyt ruoka-astioita,

jalkineita, peitteitä suuret kasat, ainakin 100,000 miehelle.

Rehupielekset leimusivat kuin äärettömän suuret soihdut. Ja

katsellessaan tulipatsaita, jotka kohosivat kaukaisten kukkuloiden

takaa, ja mustia savupilviä, jotka levisivät kuin suruharso taivaalle,

kävivät sotamiehet sanattomiksi ja marssivat äänetönnä laajalla

surullisella tasangolla. Auringon alla ei kuulunut muuta kuin heidän

säännöllinen astuntansa, kaikki päät kääntyivät ehdottomasti alati

kasvaviin savupilviin päin, jotka seurasivat sotajoukkoa kuin aaveet

vielä puolen peninkulman matkan.

Iloisuus palasi vasta ensimmäisessä levähdyspaikassa, jossa miehistö

sai istahtaa repuilleen ja syödä pari korppua. Isoja neliskulmaisia

korppuja käytettiin lihaliemen kanssa, mutta pienemmät, pyöreät, olivat

miehistä oikein herkkua ja niillä oli ainoastaan se vika, että

rupesivat kovin janottamaan. Pache lauloi pyynnöstä virren, johon

toiset sitten kuorossa yhtyivät. Jean hymyili suopeasti ja Mauricekin

tuli vähän keveämmälle mielelle kun näki toiset niin huolettomina ja

ajatteli että koko päivän oli väestössä vallinnut erinomainen

järjestys. Ja yhtä onnellisesti suoritettiin loppupuoli marssia,

ainoastaan viimeinen peninkulma tuntui pitkänlaiselta. He olivat

jättäneet oikealle pienen kyläkunnan, Prosnen, ja kääntyneet pois

valtatieltä. Oli kuljettava viljelemätöntä hietakangasta, jonne oli

sinne tänne istutettu havupuita, ja koko divisioona kahlasi nilkkaa

myöten hiekassa näreikkömetsää ja sitä seurasi äärettömän pitkä

kuormasto. Erämaa laajeni ja synkistyi, ei näkynyt muuta kuin laiha

lammaslauma, jota vartioi musta paimenkoira.

Vihdoinkin pysähtyi 106:s Dontrienin luona. Se on pieni kylä

Suippevirran varrella, jota sillä kohti reunustavat kauniit metsiköt.

Vanha kirkko on keskellä hautausmaata, jossa kasvaa tavattoman suuri

siimekäs kastanjapuu. Ja virran vasemmanpuoliselle viettävälle rannalle

pystytti rykmentti telttansa. Upseerit sanoivat että kaikki neljä

osastoa tulevat sinä iltana sytyttelemään tuliaan pitkin joen vartta,

Auberivestä Heutrégivilleen, puolen kolmatta peninkulman matkalle,

jossa on kolme kylää: Dontrien, Bethiniville ja Pont-Faverger.

Gaude antoi heti muonanjakomerkin ja Jean lähti juoksemaan. Hän oli

aina valpas ja koetti pitää huolta miehistään. Lapoulle sai lähteä

mukaan ja puolen tunnin kuluttua he palasivat kantaen suurta

häränlihapalaa ja polttopuita. Rykmentin teurastaja oli jo ennättänyt

lopettaa ja nylkeä ja palotella kolme härkää. Nyt lähetettiin Lapoulle

leipää hakemaan. Sitä oli leivottu päivällisistä saakka kaikissa

Dontrienin paistinuuneissa.

Ensimmäisenä marssipäivänä oli yllin kyllin joka laatua, paitsi viinaa

ja tupakkaa, jota ei sitäpaitsi koskaan pitänytkään jakaa sotamiehille.

Kun Jean palasi pystyttivät Chouteau ja Pache juuri telttaa. Hän

katseli heitä vähän aikaa, hänhän oli kokenut kuin vanha sotilas

ainakin, ja hänen mielestään ei heidän työnsä ollut viiden pennin

veroista.

-- Tänä yönä tuo ehkä kestää kun on niin kaunis ilma, vaan jos

vähänkään rupeaisi tuulemaan, niin me luistaisimme ykskaks virtaan.

Ehkä minä neuvon, miten tuo on tehtävä.

Hän aikoi lähettää Mauricen noutamaan vettä heidän suurella kannullaan,

vaan tämä istui maassa ja tarkasteli paljasta jalkaansa.

-- No, mikä siihen on tullut?

-- Kenkä on hangannut nahan toisesta kantapäästä, Minä ostin nämä

Reimsistä, kun entiset olivat rikki ja nämä kävivät niin hyvästi

jalkaan, vaan minun olisikin pitänyt ostaa toisellaiset.

Jean heittäytyi polvilleen ja otti käsiinsä Mauricen jalan,

varovaisesti ja hellästi niinkuin olisi kosketellut lapsen jalkaa ja

sanoi päätään puistellen:

-- Tiedättekös, tämä näyttää ilkeältä... Kun sotamiehen jalat tulevat

kipeäksi, ei hänestä ole enää mihinkään. Meidän kapteeni siellä

Italiassa sanoi aina että pitää seista tanakasti jaloillaan jos aikoo

voittoja voittaa.

Ja hän määräsi Pachen vettä tuomaan. Sillä välin oli Loubet laittanut

valkean kuopuraan, jonka oli kaivanut maahan, ja asettanut suuren

keittopadan tulelle. Kaikki miehet keräytyivät kuten tavallisesti

ympärille katsomaan, miten liha pyöri kiehuvassa vedessä. He

heittäytyivät pitkälleen nurmikkoon ja seurasivat huvitettuina Loubetin

liikkeitä, joka heilui suuri kapusta kädessä. He olivat kuin lapsia eli

villejä; heillä oli tärkeimpänä ajatuksena syöminen ja makaaminen,

vaikka olivat matkalla tuntemattomuutta kohti, tietämättä, elivätkö

enää huomenna.

Maurice kaivoi laukustaan Reimsissä ostetun sanomalehden ja Chouteau

kysyi heti:

-- Onko siinä mitään uutta preussiläisistä? Lukekaa se meille!

He olivat hyviä ystäviä ja varsin tyynimielisiä Jeanin kasvavan vallan

alla. Maurice suostui kohteliaasti ja Pache, heidän ompelijattarensa,

korjasi sillä aikaa hänen takkiaan ja Loubet puhdisti hänen kivääriään.

Ensin hän luki Bazainen suuresta voitosta, preussiläinen armeijaosasto

oli tykkönään hajoitettu Jaumontin kivilouhoksen luona, ja tämä

keksitty juttu oli höystetty jännittävillä yksityisseikoilla: miehiä ja

hevosia musertui kallioiden väliin, kauhea teurastus, ruumiit niin

silvottuina, ettei tahtonut saattaa haudata. Sitten seurasi kyynärän

pituisia kuvauksia vihollisen sotajoukon kehnoudesta ja surkeasta

tilasta: sotamiehet nälkiintyneitä ja puolialastomia, niitä kuoli kuin

kärpäsiä pitkin tien varsia inhottaviin tauteihin. Toisessa

kirjoituksessa kerrottiin, että Preussin kuninkaalla oli vatsatauti ja

että Bismarck oli taittanut jalkansa hypätessään erään ravintolan

ikkunasta ulos, ettei joutuisi zouavien käsiin. Mainiota! Lapoulle

nauroi suu korvia myöten, mutta Loubet ja ne toiset arvelivat

hetkeäkään epäilemättä kertomuksen todenperäisyyttä, että he ehkä pian

saavat nitistellä preussiläisiä hengiltä kuin varpusia viljapellolta

sateen jälkeen. Ja Bismarckin kuperkeikka! Sen hassumpaa ei ole

maailmassa kuultu! Niin, zouavit ja turkokset ovat yksiä peevelin

poikia, -- sitä he ovat aina sanoneet! Heistä kulki jos jonkinlaisia

juttuja, saksalaiset pelkäsivät ja vapisivat vaikka he olivat

sanovinaan, että sivistyneelle kansalle on häpeäksi pitää sellaisia

villipetoja itseään puolustamassa. Vaikka heitä oli kaatunut paljon

Fröschwillerissä, niin olivatpa sittenkin vielä voittamattomat!

Kello löi kuusi Dontrienin pienessä kirkontornissa ja samassa huusi

Loubet:

-- No, aterialle kaikki miehet!

Juhlallisesti istui Jeanin osasto piiriin ruokien ympärille.

Viimeisellä hetkellä oli Loubet käynyt hankkimassa likeisestä talosta

maustinkasvia, porkkanoita ja ruoholyökkiä, ja kylläpä tuoksusi nyt

keitto ja lipui alas sulavasti. Lusikat heiluivat kuppiloissa ja

Jeanin, joka jakoi kullekin osansa, oli jaettava liha tarkasti, ettei

toinen saanut enemmän kuin toinenkaan, sillä muuten olisi tänään

varmaan syntynyt melua. He söivät keiton viimeseen tippaan ja olivat

täysiä kuin pavut.

-- No, nyt se on tehty, sanoi Chouteau lopetettuaan ja kellahti

selälleen, tämä on suloisempaa kuin potku -- en sano mille kohti!

Ja Maurice oli tyytyväinen niinkuin kaikki muutkin eikä enää

muistanutkaan kipua jalassaan. Häntä ei vaivannut enää toverien

raakuus, jokapäiväisen yhdyselämän samallaiset tarpeet olivat

synnyttäneet yhtäläisyyttä ja veljellisyyttä heidän välilleen. Yönsä

hän lepäsi rauhallisesti toisten kanssa teltassa, missä he kyyröttivät

vieretysten, tyytyväisinä lämpimästä kylmän yön aikana. Sitäpaitse oli

Loubet haetuttanut Lapoullella pari sylillistä heiniä, luvattomasta

paikasta tosin, läheisestä ladosta, mutta hyvä niissä kuitenkin oli

maata, pehmeä kuin höyhenissä.

Hymyilevä Suippe lipui hiljaa pajupehkojen välitse ja pitkin sen rantaa

loisti kirkkaana elokuunyönä leiritulia kuin jono kiiluvia tähtiä.

Auringon noustessa keitettiin seuraavana aamuna, kahvipavut jauhettiin

pyssynperällä keittokupissa, kaadettiin kiehuvaa vettä päälle ja

selvitettiin kylmällä. Päivän tähti nousi kuninkaallisen loistavana

purppuraisesta pilvimerestä, mutta ei edes Mauricekaan huomannut enää

luonnon ihanuuksia! ainoastaan Jean, järkevä talonpoika, katseli

levottomana punaista taivaanrantaa, joka ennusti sadetta. Ja lähtiessä

hän torui aika lailla Loubetia ja Pachea, jotka olivat kumpikin saaneet

kolme pitkää vasta leivottua leipää ja sitoneet ne reppujensa päälle.

Vaan teltat olivat jo käärityt kokoon ja remmit kiinnitetyt ja he eivät

ruvenneet enää purkamaan.

Juuri kun kello heläytteli kuutta kirkontornista lähtivät joukot taas

uudistetuilla voimilla alottamaan päivän marssia, 106:s poikkesi

melkein heti eräälle syrjäpolulle päästäkseen Reimsistä Vouzieriin

vievälle valtamaantielle, astui tunnin ajan suoraan sänkipeltojen yli.

Pohjosessa päin näkyi puiden välistä Bethiniville, jossa keisarin

sanottiin viettäneen yönsä. Ja kun he pääsivät Vouzierin tielle oli

samallaista alavaa maata edessä kuin eilenkin, Champagnen autiot seudut

levisivät niin kauvas kuin silmä kantoi joka taholle. Vasemmalla juoksi

Arne, surkea pieni puro ja oikealla näkyi muutama matala harjanne

venyttävän yksitoikkoisia rajaviivojaan loppumattomiin. Tie kulki

useiden maakylien ohi, joissa ovet ja ikkunat olivat sisästäpäin

pönkitetyt, ja kymmenen aikaan levättiin Saint-Etiennessä ja siellä

löysivät sotamiehet suureksi ilokseen vielä tupakkaakin.

Seitsemäs osasto oli jaettu useaan kolonnaan; 106:s rykmentti marssi

yksin, sen jälessä oli ainoastaan yksi jääkäripataljoona ja

reservitykistö, ja Maurice kääntyi useita kertoja katsomaan suurta

kuormastoa, joka eilen oli heitä seurannut, mutta nyt oli härkälauma

poissa. Kanuunat siellä vain vierivät tasaisella tiellä kuin tummat

pitkäsääriset heinäsirkat.

Mutta Saint-Etiennen toisella puolella muuttui tie kurjan kurjaksi.

Nousten ja laskien aaltomaisesti matalien mäkien yli kiemurteli se

hedelmätöntä tasankoa, jossa siellä ja täällä ijankaikkisten

havupuu-istutusten synkän tumma väri erosi valkosen harmaasta maasta.

Hän ei ollut koskaan nähnyt niin kurjaa tietä, huonosti kivitetty,

eilinen rankkasade oli sen pehmittänyt tykältään, ja jalat vajosivat

saviliejuun, joka tarttui kenkiin kuin pihka. Ja jälleen alkoi sataa,

suuria herneenkokoisia pisaroita. Tykistö ei tahtonut päästä minnekään,

pyörät upposivat melkein akselia myöten syviin jälkiin.

Chouteau oli aivan hengästynyt. Hän kantoi komennon riisivarastoa ja

kun luuli, ettei kukaan huomannut, viskasi hän pussin tien viereen.

Mutta Loubet olikin nähnyt.

-- Häpeä nyt! Mitä sinä luulet meidän syövän kun viskaat ruuan tielle,

kuuletko?

-- Roskaa! vastasi Chouteau, onhan niillä joka laatua. Antakoot meille

jotain muuta, elköötkä panko tuollaisia kuormia kantamaan.

Ja nämä sanat tekivät sellaisen vaikutuksen Loubetiin, joka kantoi

läskiä, että hän pudotti sen tielle.

Mauricen kantapäätä oli jälleen ruvennut polttamaan. Hän tuskin kärsi

astua kipeälle jalalleen ja liikkasi niin pahasti, että Jeanin kävi

sääliksi.

-- No, yhäkö sitä vielä pakottaa, sitä kantapäätä?

Ja kun kohta jälkeen levättiin muutama minuutti antoi hän hyvän neuvon:

-- Riisukaa kengät ja sukat pois ja kulkekaa avojaloin, niin kostea

savi lieventää kipua.

Maurice seurasi neuvoa ja siten hänen oli todellakin paljon helpompi

astua, ja hän tunsi syvää kiitollisuutta korpraalia kohtaan. Onneksi

heille oli sattunut sellainen mies, joka ymmärsi asiansa, tiesi aina

mitä oli tehtävä ja oli aina neuvokas. Hän ei tosin ollut muuta kuin

pelkkä talonpoika, vaan kuitenkin kerrassa kelpo mies.

Oli jo myöhä kun he saapuivat Contreuveen, johon oli päätetty pysähtyä

yöksi. Seudut olivat muuttuneet toisellaisiksi, nyt oltiin Ardenneissa.

Suurilta, alastomilta harjuilta, joille seitsemäs osasto sijoittui

leiriin, oli laaja näköala Aisnelaaksoon päin.

Kuuden aikaan ei Gaude vielä ollut kutsunut ruokavarojen jakoon ja Jean

lähti katsomaan soveliasta paikkaa teltalle, hän arveli tuulen

kiihtyvän yöllä. Miehiä neuvottiin valitsemaan hiukan viettävä paikka,

pystyttämään paalut kallelleen ja kaivamaan teltan ympäri pieni vako,

jota myöten sadevesi pääsisi juoksemaan. Mauricen ei tarvinnut ottaa

osaa näihin ylimääräisiin töihin, koska hänen jalkansa oli niin kipeä,

ja hän katseli kummastuksella, miten kätevä ja nerokas heidän

kömpelön näköinen talonpoikais-korpraalinsa oli. _Hän_ oli

menehtymäisillään väsymyksestä, mutta muuten hyvällä mielellä ja sydän

toivoa täynnä, Reimsistä saakka he olivat tulleet hyvää kyytiä,

yhdeksän peninkulmaa kahdessa marssissa. Jos he jatkoivat sillä tapaa,

ei ollut epäilemistäkään etteivät he pian saisi lyödyksi toista

saksalaista armeijaa ja yhtyisivät Bazaineen ennenkun kolmas, joka oli

Vitry-le-Français'n luona ja jota kruununprinssi johti, ennätti tunkea

Verduniin.

-- Mutta, -- mitä tämä tietää? Ei suinkaan meillä ole aikomus kuolla

nälkään? kysyi Chouteau, joka yhtäkkiä havaitsi kellon jo käyvän

seitsemättä eikä kukaan puhunut ruuasta sanaakaan.

Jean oli jo laitattanut Loubetilla tulet ja asettanut vesikattilan

kiehumaan ja kun ei heillä ollut puita oli hänestä parasta heittäytyä

tietämättömäksi kun miehet kiskoivat lautoja lähellä olevasta

puutarhanaidasta. Vaan kun hän alkoi puhua sianlihakeitosta täytyi

heidän tunnustaa, että niin hyvin läski kuin ryynitkin olivat jääneet

maantieliejuun Saint-Etiennen tiellä. Chouteau valhetteli kuin mies ja

vannoi, että kääry oli irtautunut hänen laukkunsa päältä ja pudonnut

tielle niin ettei hänellä ollut aavistustakaan koko asiasta ennenkuin

täällä perillä vasta huomasi, että se oli poissa.

-- Te siat, tiuskasi Jean vimmastuneena, menette ja heitätte jumalan

viljan tielle ettekä ajattele, että niin monta henkeä olisi niistä

saanut täyteen tyhjän vatsansa!

Yhtä hullusti oli leiville käynyt. Ne olivat olleet reppujen päällä,

kastuneet sateessa ja menneet sellaiseksi mäskiksi, että oli mahdoton

suuhun pistää.

-- No, nyt ovat asiat hyvästi, jatkoi Jean, meillä oli kaikki, mitä

tarvittiin ja nyt ei meillä ole kuivaa leipäpalaakaan pureksia...

Sanokaa, ettekö te ole aika porsaita!

Nyt puhallettiin kersanttia käskyä ottamaan ja vähän ajan perästä tuli

surumielinen, hienopiirteinen Sapin ja ilmoitti, että oli mahdotonta

nyt jakaa ruokavaroja, jonka tähden väkien täytyi tyytyä niihin ruokiin

kuin itsekukin kantoivat. Kuormasto oli jäänyt huonon tien tähden

jälelle. Ja härkälauma oli mennyt ihan väärälle suunnalle, kuljettajat

olivat saaneet vastakkaisia käskyjä. Myöhemmin kerrottiin viidennen ja

kahdennentoista osaston kulkeneen samana päivänä Retheliin päin, jossa

pääkortteeri tulisi olemaan, ja sentähden olivat kaikki ruokavarat ja

ihmiset virranneet sinne, kaikki halusivat nähdä keisarin, -- ja

sentähden oli joka paikassa, mihin seitsemäs osasto tuli typötyhjää: ei

teuraseläintä, ei leipää, ei ihmisiä. Ja muun hyvän päälliseksi oli

muonamestarin tavarat viety erehdyksestä Chêne-Papuleux'hön. Koko sodan

ajan olivat nuo alituiset erhetykset ja väärinkäsitykset tuottaneet

monta harmia muonaston hoitajille, joita miehistön kiukku ja syytökset

aina kohtasivat ja jotka useimmiten eivät olleet muuta virhettä tehneet

kuin sen, että tottelivat käskyä ja kiiruhtivat määräajalla määrättyyn

paikkaan, jonne ei sotajoukkoa kuulunutkaan.

-- Syyttäkää itseänne, sen laiskurit! huusi Jean vihoissaan. --

Te ette totta totisesti ansaitse, että minä lähden etsimään kulkkuunne

jotain syömistä! Vaan minä teenkin sen vain siksi, että pidän

velvollisuutenani katsoa, ettette kuole nälkään!

Ja hän lähti etsimäretkelle, niinkuin jokaisen kelpo korpraalin tulee

tehdä, ja otti Pachen mukaansa, sillä hän piti paljon tuosta

hiljaisesta hyväluontoisesta miehestä.

Mutta sillä välin huomasi Loubet parin sadan askeleen päässä yksinäisen

talon ja hänen ovelaan päähänsä pisti, että eiköhän siellä löydy jotain

ottamista. Hän viittasi Chouteaun ja Lapoullen mukaansa ja pyysi

Mauricen välistä vilkasemaan, ettei valkea sammu padan alta.

Maurice istui peitollaan kipeä jalka paljaana. Hän istui katsellen

leiriä, jossa oli syntynyt liikettä ja melua kuultua, ettei tänään

jaetakaan mitään muonavaroja. Ja hän tuli ajatelleeksi, että onni ja

onnettomuus oli täällä heidänkin keskuudessaan jaettu hyvin eri

tavalla, -- toisilla oli yltä kyllin joka laatua ja toisilla ei ollut

kuivaa leipääkään, aina sen mukaan, mimmoinen korpraali heillä oli. Hän

näki sotamiehiä, joilla ei vielä ollut teltta pystyssä eikä

valkeatakaan, toiset makasivat pitkällään heinikossa ja olivat surkean

näköisiä, jota vastoin toiset istuivat aterioimassa -- mitähän sitten

lienevät syöneet, vaan hyvältä se näytti maistuvan. Sitten hän katseli

mielihyvällä reservitykistön oivaa järjestystä. Se oli asetettu vähän

ylemmä mäen rinteelle ja laskevan auringon viimeiset säteet hyväilivät

kanuunaputkia, joita miehet jo parhaallaan puhdistivat tomusta ja

liasta.

Samaan pieneen taloon, jonka Loubet oli kylän laidalla huomannut, oli

heidän kenraalinsa Bourgain-Desfeuilles majoittunut jokseenkin

mukavasti. Hän oli saanut pehmosen vuoteen ja istui juuri ruualla,

munakakku ja paistettu kana edessä, ja oli mainiolla tuulella. Översti

Vineuil oli sattunut tulemaan hänen luokseen virka-asioissa ja kenraali

pyysi häntä pöytätoverikseen. Heitä palveli pitkä ja jäntevä,

vaaleaverinen mies, joka oli otettu kolme päivää takaperin rengiksi

taloon. Sanoi olevansa elsassilainen ja paenneensa kotoaan Fröschwillerin

tappelun jälkeen. Kenraali jutteli yhtä mittaa välittämättä miehestä,

joka tuli ja meni, lausui ajatuksensa sotajoukon marssista, tiedusteli

teitä ja kyliä ja välimatkoja, eikä ensinkään ottanut huomioon, että

poika ei ollut niiltä tienoin kotosin. Kenraalin tietämättömyys kiusasi

överstiä. Hän oli suorittanut lomapalveluksensa Mezièressä, antoi

tyydyttäviä vastauksia, joihin kenraali Bourgain-Desfeuilles huudahti:

-- Se on sikamaista kaikki tyyni! Miten me voimme käydä sotaa alalla,

jota emme tunne vähääkään!

Översti teki toivottoman liikkeen. Hän tiesi, että sodan alussa oli

jaettu kaikille ranskalaisille upseereille tarkkoja karttoja

Saksanmaasta, mutta vallan harvalla taisi olla karttaa omasta maasta.

Hän oli joutua epätoivoon siitä, mitä oli viimeisenä kuukautena nähnyt.

Hänellä ei ollut muuta tarjottavaa kuin urhoutensa, hän oli päällikkönä

heikonpuoleinen eikä suinkaan mikään nero, jota miehet enemmän

rakastivat kuin pelkäsivät.

-- Ei nyt totta totisesti enää saa ruokarauhaa! huusi kenraali

kiivaasti. Mitä ihmettä siellä ulkona melutaan? Mene sinä,

elsassilainen, katsomaan, mitä se nyt on.

Mutta silloin tuli talon omistaja sisään kovasti suuttuneena, hosui

käsillään ja hihkui, että ne ovat ryöstäneet hänet puhtaaksi, jääkärit

ja zouaavit ovat vieneet kaikki, ryöväsivät ja varastivat kuin korpit.

Hän oli ollut ensin niin tuhma, että möi heille munia, perunoita ja

kaniinia, hän kun oli ainoa koko kylässä, jolla oli jotain. Eikä hän

liioin nylkenyt, pisti rahat taskuun ja antoi annettavansa, mutta niitä

tuli yhä uusia, veivät väkisin, tunkivat hänen päälleen, riistivät

itselleen mitä saivat, juoksivat tiehensä -- ja jättivät maksamatta.

Kun talonpojat sodan aikana kätkivät omaisuutensa ja tavaransa eivätkä

usein antaneet sotamiehille juomavettäkään, tekivät he sen pelosta,

ettei heiltä vietäisi kaikkia ja ajettaisi pellolle omista huoneistaan.

-- No no, jättäkää meidät nyt rauhaan, vastasi kenraali lyhyesti. Jos

me olisimme niin ankaroita, täytyisi niitä veitikoita ampua tusina

päivässä. Ja sehän on mahdotonta!

Hän lukitsi oven, ettei tarvitsisi puuttua asiaan, överstin

selittäessä, että miehille ei voitu jakaa ruokavaroja ja he siis olivat

nälistyneitä.

Mutta Loubet oli löytänyt talon perunapellon ja ryhtynyt Lapoullen

kanssa aika vauhdilla kaivamaan molemmin käsin perunoita ja tukkineet

taskunsa täyteen. Chouteau seisoi varpaillaan kurkottaen korkean

lauta-aidan yli, siellä käyskenteli pienessä tarhassa hanhiparvi, puoli

tusinaa komeita lihavia hanhia. Hän viittasi toisille ja vähän

neuvoteltua houkuteltiin Lapoulle kiipeämään aidan yli. Taistelu oli

ankara. Hanhi oli vähällä viedä häneltä nenän ja repi ja raapi

vahvoilla jaloillaan hänen vatsaansa ja reisiä. Hänen täytyi musertaa

sen pää nyrkillään ja lähti sitten juoksemaan koko hanhiparvi jälessä,

ja ne rääkyivät ja tökkivät hänen housunlahkeitaan. --

Kun nämä kolme palasivat leiriin lintu ja perunat säkissä, tapasivat he

Jeanin ja Pachen, joilla myöskin oli ollut hyvä onni, olivat saaneet

ostaa eräältä vanhalta vaimolta neljä vastaleivottua leipää ja juuston.

-- Vesi jo kiehuu ja nyt keitetään kahvia! sanoi korpraali. Tässä on

juustoa ja leipää, oikeinpa meillä on juhla tänään!

Silloin hän huomasi hanhen jaloissaan eikä voinut olla nauramatta. Hän

koetteli sitä tuntijan tarkkuudella ja puhkesi ihmettelyyn:

-- No, mutta tämäpä vasta... Enpä ole nähnyt pitkään aikaan noin

kaunista hanhea, kyllä se ainakin kaksikymmentä naulaa painaa.

-- Tämä lintu tuli meitä vastaan tuolla talon luona, ja sillä näytti

olevan hyvä halu lähteä meidän matkaan! selitti Loubet virnastellen.

Jean ei välittänyt sen enempää. Totta kaiketi miesten täytyi saada

ruokaa. Ja, Herrajumala, kuka olisi hennonut kiiltää poikaparoilta tuon

herkkupalan, eivät olleetkaan pitkään aikaan taitaneet saada

hanhipaistia.

Loubet hankki enemmän puita ja laittoi hyvän valkean, Pache ja Lapoulle

kynivät linnun kiireimmän kautta. Chouteau juoksi lainaamassa

tykkimiehiltä pätkän purjelankaa, ripusti hanhen kahden pajunetin

väliin, jotka asetettiin valkean eteen ja Maurice sai tehtäväkseen

käännellä paistia, että siitä tulisi oikein kypsää. Ja alle pantiin

ruokakuppi, johon rasva pian alkoi tippua. Se oli jotain! Paistinhaju

houkutteli koko rykmentin liikkeelle ja he seisoivat ihaillen piirissä

hanhen ympärillä. Sinä päivänä ei käynyt valittaminen! Hanhipaistia ja

perunoita, juustoa ja leipää ja kahvia. Jean oli emäntänä ja miehet

söivät minkä jaksoivat. Ja tykkimiehillekin vietiin pala nuoran

vuorosta.

Mutta upseerit saivat sinä iltana kilistää suolivyötään,

kenttäravintola oli ajanut samaa tietä kuin kuormasto. Kun tapahtui

ettei muonavaroja voitu jakaa, keksi väestö aina jonkun keinon,

auttoivat toisiaan ja jakoivat mitä heillä oli, vaan upseerien täytyi,

silloin kun kenttäravintola ei ollut kunnossa, nähdä nälkää.

Sentähden hymyili Chouteau itsekseen, kun kuuli kapteeni Beaudoinin

meluavan huonosta järjestyksestä ja järsi levollisesti hanhenluuta

suupielet rasvassa. Hän iski silmää toisille kapteenin ohi astuessa ja

sanoi pilkallisesti:

-- Vilkaiskaapa tuota jäykkäsäärtä! Kyllä mahtaa paistinhaju kutkuttaa

nenää! Mitähän tuo antaisi hanhen hännästä?

Kovin olikin kapteeni nälkäisen näkönen ja se nauratti miehiä, sillä he

eivät pitäneet kapteeni Beaudoinista. Liian nuori ja liian äkänen ja

kopea! Näytti siltä kuin hän olisi aikonut nuhdella miehiä tuosta

sopimattomasta iloisuudesta, vaan hän malttoi mielensä, pelkäsi

sotamiesten huomaavan, miten nälkä hänellä oli, ja astui ohitse

ylpeästi, selkä suorana.

Luutnantti Rochas, joka ei ollut saanut enemmän ruokaa kuin

kapteenikaan, sattui myös tulemaan lähelle onnellisia paistinsyöjiä.

Hän rakasti väkeään, ensiksikin siksi, että hän niin hyvin käsitti

heidän vastenmielisyytensä kapteeni Beaudoinia, tuota itserakasta

lurjusta, upseerikoulusta lähtenyttä keikaria kohtaan, ja toiseksi

sentähden, että oli itsekin kulkenut reppu selässä.

Jean iski silmää kumppaneilleen ja meni luutnantin jälessä teltan taa.

-- Suvaitsetteko, herra luutnantti! Jos te ette pane pahaksi niin me

kernaasti...

Ja hän tarjosi luutnantille astian, jossa oli hyvä pala hanhipaistia,

kuusi perunata ja leipää.

Kyllä maistui uni tänäkin yönä. Jeanin miehet nukkuivat heti kylelle

käännyttyään. Ja heidän täytyi kehua korpraaliaan, joka oli neuvonut

heitä teltan pystyttämisessä, sillä kahden aikaan yöllä nousi rajuilma,

tuuli ja satoi ankarasti. Monta telttaa kaatui ja miehet juoksentelivat

läpimärkinä etsimässä jotain suojapaikkaa, vaan heidän telttansa pysyi

pystyssä ja vesi juoksi pois pientä ojaa myöten, jonka Jean oli

kaivatuttanut sen ympärille.

Päivän valjetessa heräsi Maurice ja koska heidän oli määrä lähteä vasta

kahdeksan aikana, päätti hän nousta mäelle, missä reservitykistö oli,

tervehtimään Honoré serkkuaan. Jalkakaan ei ollut enää niin kipeä, hän

saattoi jo varata siihen. Täällä oli hänellä taas ihmettelemisen

aihetta. Tykistö seisoi loistavassa järjestyksessä, kuusi patteriaa

suorassa linjassa, sitten ruuti- ja rehukärryt, ahjot, ja vähän

kauvempana hirnuivat hevoset nousevaan aurinkoon päin. Hän löysi

helposti Honorén teltan, sillä teltat olivat asetetut riveihin joka

kanuunan viereen, joten heti näki miten monta patteriaa siinä oli.

Kun Maurice tuli, olivat tykkimiehet parhaallaan kahvia juomassa ja

kahden miehen, eturatsastaja Adolfin ja konstaapeli Ludvigin, välillä

oli syntynyt riitaa. He olivat jo kolme vuotta palvelleet yhdessä ja

tulleet jotenkin hyvin toimeen, ruoka-aikoina vain tahtoi sopu loppua.

Ludvig oli hyväpäisempi ja sivistyneempi kuin Adolf ja otti kuitenkin

totellakseen tätä, tapa kun oli semmonen, että se, joka ratsasti,

komensi sitä, joka astui jalan. Ludvig teki kaikki liikatyöt, pystytti

teltan, piti huolta ruuasta, mutta Adolf ei tehnyt muuta kuin hoiti

molemmat hevosensa ja oli isäntänä talossa. Onnettomuudeksi oli

laihalla mustaverisellä Ludvigilla kova ruokahalu ja suuttui

silmittömäksi, kun hänen pitkä, vaaleatukkainen ja suuriviiksinen

toverinsa aina ensimmäiseksi iski ruokiin kiinni. Kiivaasti väittelivät

nytkin; Ludvig oli valmistanut kahvin ja Adolf kaatoi sisäänsä,

niinkuin ei olisi aikonut jättää toverilleen tippaakaan. Toisten täytyi

mennä väliin ja eroittaa riitatoverit.

Honoré meni aina heti herättyään tykkinsä luo ja kuivasi sen

huolellisesti kasteesta, niinkuin se olisi ollut jalorotuinen eläin,

joka saattoi vilustua. Hän seisoi nytkin ja katseli ihastunein silmin

sen aamuvalossa kiiltäviä kupeita kun näki Mauricen tulevan mäkeä ylös.

-- Kas, sinäkö! Minä tiesin, että sinun rykmenttisi on täällä lähellä

ja aijoin tulla sinne, sain eilen kirjeen Rémillystä... Tule, niin

mennään juomaan lasi valkoista viiniä!

Saadakseen olla kahdenkesken serkkunsa kanssa, vei Honoré hänet samaan

pieneen taloon, josta sotamiehet olivat eilen ruokia ryöstäneet.

Isäntä, joka oli hyvin ahnas rahalle, oli avannut pienen viinikellarin

ja seisoi laudalla oven edessä laskien tynnyristä valkoista viiniä,

jota möi kahdellakymmenellä centimillä lasin, -- ja häntä auttoi uusi

renkinsä, pitkä valkoverinen elsassilainen.

Honoré oli juuri kilistämässä Mauricen kanssa kun sattui katsahtamaan

renkiin. Hän tuijotti häneen hetken tyrmistyneenä, ja päästi sitten

kauhean kirouksen.

-- Goliath!

Hän syöksi miehen luo aikoen kuristaa hänet, mutta isäntä, joka luuli

eilisten rosvojen häntä taas hätyyttävän, veti elsassilaisen muassaan

ovesta sisään ja pönkitti sen lujasti. Sotamiehet hyppäsivät

hämmästyneinä kysymään melun syytä ja Honoré paukutti kuin vimmattu

ovelle ja huusi:

-- Avaa, avaa sen paksupää piru! Se on vakooja, minä sanon, että se

mies on saksalainen vakooja.

Nyt uskoi Mauricekin, että serkku oli edellisellä kerralla nähnyt

oikein. Hän tunsi rengin samaksi mieheksi, joka oli Mülhausenin luona

päästetty irti kun ei löytynyt sitovia todistuksia, ja tämä mies oli

Goliath, isä Fouchardin entinen renki. Kun isäntä viimeinkin rohkeni

avata oven, etsittiin talon joka sopukka, vaan turhaan. Mies oli

luultavasti karannut eräästä ikkunasta, joka oli selko selällään, ja

vaikka häntä etsittiin joka taholta, ei näkynyt jälkeäkään

elsassilaisesta, jonka kuullen kenraali Bourgain-Desfeuilles niin

suoraan oli tunnustanut tietämättömyytensä.

Maurice vei puoleksi väkisin Honorén pois, sillä hän pelkäsi, että

serkku epätoivoissaan kertoo miehistölle surullisen historiansa.

-- Pirun piru ... minä olisin kuristanut sen roiston! Sisuni on

kiehunut eilisestä, kun sain sen kirjeen sieltä kotoa...

He olivat kävelleet talon taakse pientarelle, ja istuivat kivelle.

Honoré otti esille kirjeensä ja antoi Mauricelle.

Honoré Fouchardin ja Silvine Morangen rakkaudentarina oli tavallista

laatua. Silvine oli kaunis mustasilmäinen tyttö, joka oli aivan pienenä

kadottanut äitinsä, hairahtuneen naisen, joka työskenteli Rancoutrin

tehtaassa. Ja tohtori Dalichamp, joka oli hyväsydäminen mies ja aina

valmis auttamaan niitä onnettomia, joiden pariin hän virkatoimissaan

joutui, otti tytön huostaansa ja toimitti hänet palvelukseen ukko

Fouchardin taloon. Tosin oli ukko kauhean äreä ja toisinaan ilkeäkin,

mutta siellä pidettiin tyttöä silmällä ja hänellä oli kaikki mitä

tarvitsi, jos vain tahtoi tehdä työtä. Ja olihan ainakin suojattu

niiltä kiusauksilta, jotka ympäröivät tehdastyttöjä. Talon poika

rakastui tietysti lempeäsilmäiseen tyttöön ja tyttö häneen. Ja kun he

täyttivät, toinen kaksikymmentä ja toinen kuusitoista ja Honoré pääsi

vapaaksi arvannostossa, tahtoi hän naida tytön. Mutta ukko ei

suostunutkaan, hän vimmastui ja vannoi ja noitui, ettei se saa tapahtua

niin kauvan kun hänen päänsä on pystyssä, -- sekä piti tytön vieläkin

palveluksessaan siinä salaisessa toivossa, että poika viettelee hänet

ja jättää naimispuuhat sikseen. Kaksi vuotta odottivat nuoret rakastaen

toisiaan niinkuin ennenkin, mutta sitten ei poika enää jaksanut, hänen

ja isän välillä tapahtui kiivas väittely, -- ja poika lähti pois

kotoaan, tarjoutui vapaaehtoiseksi ja lähetettiin Afrikkaan. Ukko piti

yhä Silvinen luonaan, hän oli kaikinpuolin tyytyväinen häneen, ei vain

tahtonut miniäkseen mokomaa kerjäläistä.

Ja silloin se kauhea tapahtui. Silvine oli luvannut odottaa Honoréta,

oli vannonut uskollisesti odottavansa, ja antautui kuitenkin melkein

heti Honorén lähdettyä Goliath Steinbergille, preussiläiselle, kuten

häntä nimitettiin. Tämä hymyilevä, suuritekoinen, vaaleatukkainen

ja punertavaihoinen mies oli palvellut ukko Fouchardia noin

neljännesvuoden ja ollut Honorén toveri ja uskottu ystävä. Oliko se

vanhan kavalan isännän juonia, oliko hän houkutellut preussiläisen

viettelemään ystävänsä kihlatun, oliko Silvine suostunut heikkoudesta

vai oliko hänet otettu puolittain väkivallalla kun hän oli surusta

menehtymäisillään ja ikävöi armastansa? Hän ei käsittänyt itsekään,

miten se oli tapahtunut, hän kulki kuin unessa, pahassa, ilkeässä

unessa, ja tyytyi välttämättömyyteen, avioliittoon Goliathin kanssa.

Tämä oli aina yhtä ystävällinen ja hymyilevä, vaan arveli, että on

parasta lykätä vihkiäiset siksi kun lapsi on syntynyt. Ja vähää ennen

lapsen syntymistä katosi mies eikä nähty enää Rémillyssä. Ihmiset

tiesivät hänen ruvenneen rengiksi erääsen taloon Beaumontin puolessa.

Siitä oli jo kolme vuotta ja nyt puhuttiin yleisesti, että pulska

naurusuu Goliath oli yksi niistä preussiläisistä nuuskijoista, jotka

olivat viime vuosina liikkuneet itäisissä maakunnissa.

Kun Honoré sai tietää, mitä kotona oli tapahtunut, sairastui hän ja

makasi kolme kuukautta sairaalassa. Siellä luultiin, että hän ei

sietänyt Afrikan polttavaa aurinkoa ja ehdoteltiin että hän palaisi

kotimaahan, vaan hän kieltäytyi jyrkästi, hän ei tahtonut kotiin, hän

ei sietänyt ajatustakaan, että näkisi Silvinen toisen miehen lapsi

käsivarrella.

Honorén kädet vapisivat serkun kirjettä lukiessa, sehän oli Silvineltä,

ensimmäinen, ainoa kirje Silvineltä itseltään. Mikä saattoi nyt,

vuosien kuluttua, tuon nöyrän, hiljaisen naisen purkamaan sydäntänsä?

Honoré ajatteli ja muisteli hänen suuria, mustia, lempeitä silmiään,

joissa joskus ilmaantui omituinen lujamielisyys, vaikka tyttöparka oli

elämän ikänsä orjuutta kokenut. Hän kirjoitti yksinkertaisesti, että

tiesi Honorén olevan sodassa ja hän ei voinut antaa hänen kuolla siinä

luulossa, että hänet oli unhotettu. Ei, hän rakasti häntä vieläkin,

niinkuin oli joka päivä rakastanut, hän ei ollut koskaan ajatellut

ketään muuta koko maailmassa ja tahtoi rakastaa kuolemaansa saakka. Ja

tätä hän vakuutti neljällä sivulla, -- samat sanat, samat käänteet

uudistuivat moneen kertaan, -- hän ei yrittänytkään puolustautumaan, ei

koettanut mitenkään selittää tapahtunutta hairahdustaan. Ja lasta hän

ei maininnut sanallakaan! kirje oli vain hyvästijättö, ääretöntä

rakkautta uhkuva hyvästi.

Mauricen silmät vettyivät, ennen muinoin oli serkku usein kertonut

hänelle huoliaan. Hän katsahti ylös ja kohtasi Honorén kyyneleiset

silmät ja sulki hänet syliinsä.

-- Poika parka!

Mutta tykkimies sai pian hillityksi liikutuksensa. Hän kätki

huolellisesti kirjeen ja sanoi tavallisella, reippaalla tavallaan.

-- Niin, kyllä saattaa jo vähemmästäkin turmeltua ihmisen elämä!... Se

roisto, se roisto, jos minä olisin saanut hänet käsiini ... vaan,

ehkäpä me vielä tavataan!

Nyt kuului merkki-puhalluksia ja serkukset erosivat ja lähtivät

nopeasti astumaan, kukin omalle teltalleen. Sinä aamuna ei kumminkaan

päästy heti lähtemään, vaan sotajoukot seisoivat rivissä kello

yhdeksään asti. Johtajat epäröivät taas, eilinen reippaus ja

päättäväisyys oli tyyten poissa. Ja miehet kuulivat kummallisia huhuja:

kolme osastoa marssi pohjoista kohti, ensimmäinen Junivilleen, 5:s ja

12:es Retheliin. Mitä se merkitsi? Ehken oli se toimeenpantu

muonavarojen ottamista varten... Nyt ei siis enää marssittukaan

Verduniin? Mitä varten oli tuhlattu kokonainen päivä? Ja mikä pahinta,

nyt ei vihollinen enää voinut olla kaukana, sillä upseerit olivat

kehoittaneet miehiä rientämään, muuten voisivat jälkimmäiset joutua

vihollisen ratsuväen vakoilijapatrullin kynsiin.

Silloin oli 25 päivä elokuuta ja Maurice tuli jälkeenpäin ajatelleeksi,

että sinä päivänähän Goliathkin katosi. Varmaan hän oli rientänyt

saksalaisten luo antamaan tietoja Châlonin joukon marssista, sillä

juuri seuraavana päivänä kruununprinssi jätti Revignyn ja liikunto

alkoi.

Preussiläinen sotajoukko kiersi ranskalaiset erinomaisen nopeilla

rientomarsseillaan -- 6 peninkulmaa päivässä -- täydellisessä

järjestyksessä, Champagnen ja Ardennien läpi. Sillä aikaa kun

ranskalaiset epäröivinä ja horjuvina tallustelivat melkein paikallaan,

tunkivat preussiläiset heidät rajamaiden metsiä kohti.

Vihdoinkin lähdettiin ja sinä päivänä pyörähti armeija vasemman siiven

ympäri; seitsemäs osasto kulki parin peninkulman matkan Contreuvestä

Vouziersiin, viides ja kahdestoista jäivät paikalleen Rethelin luo ja

ensimmäinen pysähtyi Attignyyn.

Contreuvestä lähdettyä oli alaston tasanko jälleen edessä, Vouziersin

tienoilla kuljettiin harmaiden hedelmättömien mäkien yli, ei näkynyt

puuta, ei ihmisasuntoa, kaikkialla sama surumielinen yksitoikkoisuus.

Ja miehet olivat ikäänkuin väsähtäneitä, vaikka marssi oli niin lyhyt

tuntui se sanomattoman pitkältä.

Kello kaksitoista levähdettiin Aisnen vasemmanpuolisella rannalla,

autiolla seudulla, jonka korkeammilta paikoilta näki laakson ja hyvän

matkan Monthoisin tietä, joka kulkee pitkin joen vartta ja jota myöten

vihollisen luultiin tulevan.

Mutta suureksi ihmeekseen näkikin Maurice samaa Monthoisin tietä

myöten Margueritten divisioonan lähestyvän. Siinä olikin koko

reserviratsuväestö, jonka piti tukea 7:ttä osastoa! Sanottiin olevan

matkalla Chêne-Papuleux'hön. Mutta minkä ihmeen vuoksi paljastettiin

ainoa uhattu kohta? Miksi lähetettiin nämä 2,000 ratsumiestä

keskustaan, jossa ei niitä tarvittu? Miksi eivät saaneet kulkea

jalkaväen edellä vakoillen seutuja? Ja nyt he vielä sattuivat keskelle

7:nen osaston liikettä, sotkivat rivit, ja siinä syntyi kauhea

epäjärjestys, miehet, hevoset ja kanuunat sekasin. Kaksi pitkää tuntia

saivat afrikkalaiset jääkärit odottaa Vouziersin luona.

Sattumalta tapasi Maurice Prosperin, joka oli juottamassa hevostaan

pienen lammikon rannalla; ja he juttelivat hetken aikaa. Jääkäri oli

ihan hämmennyksissä, hän ei tietänyt mitään eikä käsittänyt, mitä

Reimsistä lähdettyä oli tapahtunut; niin, olipa tosiaan nähnyt kaksi

ulaania ja ne pirut olivat tulleet ja hävinneet yhtä nopeasti, eikä

yksikään sielu voinut ymmärtää mihin ne joutuivat. Joka paikassa

kerrottiin ihmeitä noista ratsumiehistä, neljä ulaania oli nelistänyt

ladatut revolverit kädessä erään kylän läpi, puolentoista peninkulman

päässä heidän osastostaan. Siellä, täällä, kaikkialla niitä nähtiin,

ratsastivat kolonnain edessä kuin mehiläisparvi eli liikkuva verho,

jonka takana jalkaväki levollisesti astuskeli, niinkuin ei olisi ollut

sodasta tietoakaan. Ja Maurice kävi jälleen alakuloiseksi, hän katseli

surullisesti tielle, jossa husaarit ja jääkärit tunkivat yhdessä

mylläkässä, vähääkään hyötyä tuottamatta.

-- No, hyvästi siis, Prosper, sanoi hän puristaen jääkärin kättä. Ehken

teitä vielä tarvitaankin siellä ylhäällä.

Prosper kohotti olkapäitään, hän oli kyllästynyt koko komentoon, ja

silitteli väsyneesti Zephirin kaulaa.

-- Vielä mitä! Hevoset täällä kyllä saavat olla liikkeessä, mutta

miehillä ei ole mitään tekemistä. Harmillista!

Kun Maurice sinä iltana riisui sukan jalastaan katsoakseen kantapäätä,

jota taas oli kauheasti kirvellyt, lähti nahka irti ja veri purskahti

esille. Jean kuuli hänen voihkahtamisensa ja tuli levottoman näkösenä

katsomaan.

-- Mitä tämä on? Ei, antakaa nyt minun hoitaa tuota jalkaa, muuten voi

tapahtua, että jäätte meistä jonnekin makaamaan, ja se olisi surkeata!

Hän istahti maahan ja pesi haavan kylmällä vedellä sekä sitoi

liinarievuilla, joita kaivoi laukustaan. Hän piteli hiljaa ja hellästi,

melkein äidillisesti kipeää jalkaa, paksut sormet osasivat olla

tarvittaessa näppärät ja sujuvat.

Maurice tuli kummallisesti liikutetuksi, hänen silmänsä täyttyivät

kyynelistä, ja hän katsoi, sydämmestään kaihoten veljellistä rakkautta,

lempeästi talonpoikaan, jota oli ensin vihannut ja halveksinut.

-- Sinä olet kelpo mies, Jean... Kiitos nyt, vanhus!

Ja onnellinen hymy vakavilla kasvoillaan sinutteli Jeankin toveriaan.

-- Ei mitään kiittämistä, pikku ystävä!... Minulla on täällä tupakkaa,

tahdotko sikarin?