III.

Suureksi hämmästyksekseen huomasi Maurice, että Reimsissä annettiin

pysähdyskäsky. He eivät siis tulekaan yhtymään muuhun sotajoukkoon

Châlonin luona? Ja hän hämmästyi vieläkin enemmän kun kaksi tuntia

myöhemmin asetettua aseet ryhmiin puoli peninkulmaa kaupungista,

Courcellen luo, suurelle tasangolle Aisnekanavan varrella, kuuli että

kaikki joukot, jotka olivat olleet Châlonissa, vetäytyivät takasin ja

sijoittuvat leiriin samalle paikalle kuin hekin. Ja aivan oikein!

Yltympäri, Saint-Thierryyn ja La Meuvilletteen saakka, tuolla puolen

Laonin tietä, rajoittivat näköpiiriä telttarivit ja leimusivat pimeän

tultua leirivalkeat. Nähtävästi oli päätetty asettua Pariisin ympärille

ja siellä odottaa preussiläisten tuloa. Ja hän oli hyvin tyytyväinen

mielessään. Se mahtoikin olla viisain sotasuunnitelma.

21:nen päivän iltapuolen Maurice kuljeksi leirissä kuullakseen jotain

uutta. Miehet saivat tehdä melkein mitä itse halusivat, kurinpito

näytti yhä hölliintyvän. Hän saattoi huoletta lähteä Reimsiin nostamaan

postista 100 frangia, jotka sisar oli lähettänyt. Palatessa hän

poikkesi kahvilaan ja kuuli siellä erään kersantin puhelevan pitkiä

juttuja huonosta hengestä kahdeksassa Seinedepartementin liikkuvan

kaartin pataljoonassa: ne oli lähetetty takasin Pariisiin, 6:des

pataljoona oli vähällä ollut tappaa upseerinsa. Jokapäiväinen ilmiö

oli, että sotamiehet pilkkasivat ja häväisivät kenraalia, Fröschwillerin

jälkeen eivät he enää tehneet kunniaa Mac-Mahonille. Kahvilavieraiden

kesken syntyi väittely, rauhalliset porvarit kiistelivät tulisesti

marsalkan joukon lukumäärästä. Joku puhui 300,000, sehän oli suoraa

hulluutta. Toinen järkevämpi luetteli kaikki neljä osastoa:

_kahdestoista_ oli hädin tuskin saatu täydennetyksi useiden

rykmenttien ja yhden meritykistö-divisioonan avulla; _ensimmäinen_

oli ollut melkein hajoitettu 14 päivästä asti ja jonka keskustaa

koetettiin niin hyvin kuin mahdollista saada täysilukuiseksi; sitten

_viides_, joka oli silvottu ennenkun ehti tulessa käydäkään ja

viimeksi _seitsemäs_, juuri saapunut osasto, -- sekin surkeassa

tilassa, ilman ensimmäistä divisioonaa, jonka löysivät täällä palasina

ja pätkinä. Kaikkiaan ehkä saattoi olla 100,000 miestä, siihen luettuna

reservi-ratsuväestö, divisioonat Bonnemain ja Margueritte. Mutta nyt

sekaantui kersantti heidän jupakkaansa ja puhui sellaisella

ylenkatseella sotajoukosta, sanoen sitä kurjan kurjemmasta miehistöstä

kokoonhaalituksi nautalaumaksi, jota heikkojärkiset johtajat

kuljettivat teurastettavaksi, -- että porvarit pelkäsivät siitä

seuraavan jotain ikävyyksiä ja hiipivät kaikessa hiljaisuudessa

tiehensä.

Kahvilasta lähdettyään koetti Maurice saada käsiinsä sanomalehtiä. Hän

pisti kaikki kun löysi taskuihinsa ja luki niitä leiriin mennessä,

astellessaan leveätä maantietä suurten puiden suojassa, jotka

reunustavat uhkeata viertotietä kaupungin laidassa.

Missä mahtoivat vihollisten joukot olla? Näytti siltä kuin ne olisivat

tyyten kadonneet. Epäilemättä oli kaksi Metzin läheisyydessä;

ensimmäinen, kenraali Steinmetzin johtama, vartioi linnoitusta ja

toinen koetti prinssi Fredrik Kaarlen komennolla tunkea eteenpäin

Mostelin itäistä rantaa eroittaakseen Bazainen Pariisista. Vaan entä

kolmas? Missä oli perintöprinssin voittoisa joukko, se joukko, joka oli

kunnostanut itsensä Weissenburgissa ja Fröschwillerissä ja joka ajoi

takaa ensimmäistä ja viidettä osastoa? Kovin olivat vastakkaisia

lehtien antamat tiedot; niistä ei voinut päästä asian perille.

Olikohan se vielä Nancyssa? Tahi kulkikohan se Châlonia kohti, koska

ranskalaiset olivat rientäneet tänne sellaisella kiireellä, sytyttäneet

makasiininsa, vaatetus- ja muonavarastonsa, jättäneet sellaiset

tavarapaikat liekkien uhriksi.

Vasta nyt sai Maurice, joka oli elänyt viime ajat ikäänkuin

ulkopuolella maailmaa, tietää, mitä Pariisissa oli tapahtunut. Tappion

sanoma oli iskenyt kuin ukkonen voitosta varmaan kansaan. Kaduilla oli

vallinnut rajaton kiihtymys, vapaamielinen ministeristö oli luopunut,

keisarilta otettu ylipäällikön arvonimi ja Bazaine nimitetty hänen

sijaansa. 16:ta päivästä saakka oli keisari ollut leirissä Châlonin

luona, kaikki lehdet puhuivat suuresta sotaneuvottelusta 17 päivänä,

jossa prinssi Napoleon ja kaikki kenraalit olivat olleet läsnä, mutta

kukaan ei tietänyt sen enempää, mitä siellä oli päätetty. Myöhemmistä

tapahtumista oltiin paremmin selvillä. Kenraali Trochu oli nimitetty

kaupunginpäälliköksi Pariisissa, Mac-Mahon komentavaksi kenraaliksi

Châlonin leiriin. Keisarilla ei siis ollut mitään sanomista, hän oli

vetäytynyt pois kaikesta toiminnasta. Tuntui siltä kuin kaikki olisi

horjunut, ei tiedetty oikein sitä eikä tätä, tehtiin päätöksiä ja

suunnitelmia ja hyljättiin jälleen heti paikalla. Ja vähä väliä

uudistui kysymys: missä ovat saksalaiset joukot? Ketkä olivat oikeassa,

nekö, jotka sanoivat Bazainen vetäytyvän pohjoseenpäin eli ne, jotka

arvelivat, että hän on jo suljettu Metziin. Lakkaamatta kuului huhuja

suurista tappeluista, urhoollisista otteluista 14:nen ja 20:nen päivän

välillä, mutta ilman muuta tulosta kuin kaukaista jatkuvaa

aseenkalsketta.

Maurice oli niin väsyksissä, etteivät tahtoneet jalat kannattaa, ja hän

istautui lepäämään penkille tien vieressä. Yltäympäri oli rauhallista,

kaikki näytti elävän tavallista arkielämäänsä: suurten puiden alla

leikittelivät pikku lapset hoitajineen ja porvarit olivat tavallisella

iltakävelyllään. Hän silmäili uudelleen lehtiään ja nyt sattui hänen

silmiinsä eräs artikkeli, jota hän ei ollut ennen huomannut, --

kirjoitus eräässä tasavaltaisen vastustuspuolueen äänenkannattajassa.

Ja yhtäkkiä hänelle selvisi kaikki. Lehden kertomuksen mukaan oli

sotaneuvottelussa 17 päivänä päätetty vetäytyä takasin pääkaupunkiin ja

kenraali Trochun nimittäminen kaupunginpäälliköksi oli tapahtunut

keisarin palaamisen vuoksi. Vaan lehti lisäsi, että keisarinna ja uusi

ministeristö vastustivat jyrkästi tätä päätöstä. Keisarinna oli sitä

mieltä, että keisarin takasin tulo matkaansaattaa vallankumouksen.

Kerrottiin hänen lausuneen, että keisari ei ole pääsevä elävänä

Tuilerian linnaan. Sentähden hän vaatikin jyrkästi eteenpäin

marssimista ja joukkojen yhtymistä Metzin luona olevaan osastoon ja

häntä kannatti sotaministeri kenraali Palikao. Hänellä oli valmiina

eräs suunnitelma, voittoisa rientomarssi, joka yhdistäisi keisarin ja

Bazainen armeijat.

Lehti putosi Mauricen kädestä, hän istui hajamielisesti katsellen

eteensä, nyt hän taisi ymmärtää kaikki: molemmat vastakkaiset

ehdotukset, miksi Mac-Mahon viivytteli vaarallisen kylkiliikkeen

toimeenpanemista, kiireelliset, yhä kärsimättömämmät käskyt Pariisista,

jotka vaativat marsalkkaa heittäytymään sotamiehineen niin ylen

tuhmanrohkeaan yritykseen. Ja tämän traagillisen taistelun keskellä

näki hänen sisällinen silmänsä surkuteltavan näyn: keisarin, joka oli

laskenut valtansa keisarinnan käsiin, jonka ylipäällikön arvo oli

joutunut Bazainelle, ja joka ei enää ollut kuin varjokuningas,

pikkuherra, tarpeeton kappale, jolla ei tehnyt mitään ja joka oli

kaikkialla tiellä; Pariisista hänet oli sysätty pois, sotajoukossa ei

hänellä ollut paikkaa sen jälkeen kun oli sitoutunut olla

kirjoittamatta määräysten alle.

Seuraavana aamuna, vietettyään myrskyisen yön teltan ulkopuolella

maaten paljaalla tantereella peitteiseen kääriytyneenä, kuuli Maurice,

että oli vihdoinkin päätetty vetäytyä Pariisiin. Edellisenä iltana oli

ollut uusi sotaneuvottelu, johon oli ottanut osaa entinen sijaiskeisari

Rouhet, keisarinnan lähettämänä, kiirehtien marssia Verdunia kohti.

Mutta marsalkka näytti saaneen hänet luopumaan tuumastaan osoittamalla

sen monia vaaroja ja tukaluuksia. Lieneekö tullut huonoja uutisia

Bazainelta? Mitään ei tiedetty varmuudella. Mutta juuri tuo tietojen

puute oli painava ja kaikki jotakuinkin järkevät upseerit puolsivat

Pariisin läheisyyteen asettumista, jotta voitaisiin hätätilassa sitä

puolustaa.

Ja vakuutettuna siitä, että huommenna jo ollaan liikkeellä pääkaupunkia

kohti, tahtoi Maurice ennen lähtöä täyttää lapsellisen halunsa saada

vielä kerran syödä katetun pöydän ääressä, oikein lautaselta, veitsellä

ja kahveilla, jota hän ei ollut pitkään aikaan saanut, ja päästä

kerrankin ainaisesta sotamiehen ravinnosta. Rahaa hänellä oli ja hän

hiipi ulos leiristä sydän levottomasti lyöden niinkuin olisi lähtenyt

jollekin poikamaiselle ilkityölle.

Kanavan toisella puolella oli Courcellen kylään mennessä paikka, jossa

saattoi syödä aamiaista. Eilen oli joku sanonut, että keisari asuu

rikkaan kauppiaan talossa Courcellessa ja hän oli uteliaisuudesta

kävellessään siellä ristiin rastiin huomannut pienen ravintolan, jonka

kuisti oli viiniköynnösten peittämä, joiden tummien lehtien välissä

riippui kypsiä, kuultavia rypäleitä. Tämän ihanan katoksen alla oli

viheliäiseksi maalatuita pöytiä ja avonaisesta ovesta näki keittiöön,

jossa tavattoman paksu emäntä puuhasi ja kiirehti tyttöjä ja

kokkipoikaa. Lehtimajan takana oli keilirata ja koko taloa ympäröi

sellainen oikein vanhanaikainen iloisuuden ja tyytyväisyyden leima.

Kaunis, muhkearintainen palvelustyttö tuli Mauricen luo ja kysyi

valkosia hampaitaan näyttäen:

-- Haluaako herra aamiaista?

-- Haluan kyllä!... Tuokaa minulle munia, kotletti, juustoa ... ja

pullonen valkoista viiniä!

Ja kun tyttö lähti, kutsui hän häntä jälleen takaisin.

-- Kuulkaas, asuuhan keisari jossain täällä, ehkä noissa taloissa

tuossa?

-- Niin juuri, tuossa, vastapäätä... Rakennusta te ette voi nähdä, sen

peittää tuo muuri, jonka yli korkeat puut kasvavat.

Maurice irroitti vyönsä ja istui kuistille erään pöydän ääreen, jolle

aurinko, tunkien viinilehvien välitse, loi kirkkaita lämyjä ja

koukeroita. Hän katseli koko ajan keltaista korkeata muuria, joka kätki

keisarin asunnon. Niin, kätkössä se todellakin oli, ei näkynyt

kattokaan edes kadun puolelle. Sisäänkäytävä oli toiselle kadulle päin,

pienelle autiolle kadulle, jossa ei näkynyt ainoatakaan puotia, ei edes

ikkunaakaan, ei muuta kuin valkosia eli keltasia puutarhamuuria.

Ympäröivien rakennusten keskelle muodosti pieni puisto "keisarin"

muurin takana viheriäisen saaren tuuheista latvoistaan. Ja nyt vasta

huomasi Maurice toisella puolen tietä, laajalla pihamaalla joukon

ajopeliä ja tavaravaunuja, niiden välissä hevosia ja miehiä, jotka

kiireellä juoksentelivat edestakasin.

-- Ovatko nuo kaikki keisaria varten, kysyi Maurice leikillisesti

tytöltä tämän asettaessa puhdasta liinaa pöydälle.

-- Ovat, jokikinen! vastasi tyttö ja hymyili taas, onnellisena, kun sai

näyttää valkosia hampaitaan.

Ja hän tunsi hyvänlaisesti olot siellä muurin takana, sillä tallirengit

olivat pistäytyneet usein ravintolassa jotain suuhunsa saamassa; hän

luetteli: ensiksikin siellä nyt oli päällystö, 25 upseeria, 60 miestä

sota-kaartista, vartijakunta, jonka muodosti osasto ratsuväkeä, ja

kuusi ratsastavaa poliisia; -- sitten tuli keisarin talous, johon

kuului 73 henkeä, kamariherroja, lakeijoja, kamaripalvelijoita, kokki

ja hänen käskyläisensä; neljä ratsua ja kahdet vaunut keisarille,

kymmenen hevosta tallimestariloille, kahdeksan ratsurengeille ja

sitäpaitse 40 postihevosta; ja vielä yhdet suuret juhlavaunut ja 12

kuormarattaat, joista kahdet kokkien käytettävänä, ja niitä vasta oli

ihmetelty, täpösen täynnä kiiltäviä kyökkikaluja ja keittoastioita,

kaikki mainiossa järjestyksessä.

-- Voi hyvä herra, te ette voi aavistaa, millaisia kastrulleja! Ne

kiilsivät kuin aurinko ... ja kaikenmoisia vatia ja ruukkuja ja

vehkeitä, joita ei meikäläinen tiedä mitä ne ovatkaan... Ja viinit!

bordeuxta, bourgognea, sampanjaa semmoiset määrät, että niistäkös olisi

kelvannut pitää komeat häät!

Iloisena valkosesta pöytäliinasta ja kullankeltasesta viinistä söi

Maurice kananmunia yhden toisensa perästä sellaisella ahneudella, että

se hämmästytti häntä itseäänkin.

Jos hän käänsi päätään, näkyi vasemmalla laaja tasanko telttiä

täynnänsä, viervierettäin kuin suuri kyläkunta, joka oli ykskaks

kohonnut maasta olkikattoisten talojen ympärille kanavan ja Reimsin

välillä. Ainoastaan siellä ja täällä oli muutamia harvoja puuryhmiä,

jotka muodostivat pieniä viheliäisiä pilkkuja telttien väliin. Kolme

myllyä ojensi laihat käsivartensa ilmaan. Mutta kaupungin epäselvästi

häämöittävien kattojen ja kastanjapuiden tummien latvojen yli kohosi

Reimsin tuomiokirkko sinistä taivasta vasten mahtavana kuin jättiläinen

mataloiden talojen keskeltä. Ja hänen mieleensä juolahti muistoja

kouluajoilta, aineita ja runoja, joita oli täytynyt opetella ja lausua,

kuningasten kruunaukset ja pyhät voitelemiset, Clowis, Jeanne d'Arc,

koko muinais Ranskan kunniakas historia.

Jälleen kääntyivät Mauricen ajatukset keisariin tuossa hiljasessa

kauppiaan talossa, jonka ovet olivat niin huolellisesti suljetut, ja

hänen katseensa siirtyi taas keltaista muuria tarkastamaan. Ja

hämmästyksekseen hän siinä luki törkeiden kuvien ja ruokottomuuksien

rinnalla hiilellä kirjoitettuna: "Eläköön Napoleon!" Sadevesi oli

puoleksi kuluttanut suuret kömpelöt kirjaimet, lieneepä aikoja siitä,

kun ne keltaselle muurille piirrettiin! Kovin kummalliselta ne siinä

näyttivät ja varmaankin tarkoitti tuo vanha sotaisen innostuksen ilmaus

setää, suurta Napoleonia, eikä tätä veljenpoikaa.

Mauricen ajatukset siirtyivät taas muinaisuuteen ja hän

muisteli lapsuutensa aikoja, jolloin isoisä oli kertonut hänelle

voittaja-keisarin suuresta sotajoukosta. Kätkyestä saakka oli häntä

kasvatettu näillä sotaisilla tarinoilla ja ne olivat liittyneet yhteen

jokaiseen muistoon kodista siellä kaukana Chêne-Papuleussa.

Äiti ei elänyt enää ja suuren häviön jälkeen, joka kohtasi heidän

perhettään keisarikunnan kukistuttua, oli isän täytynyt vastaanottaa

pieni vähäpalkkanen virka. Isoisä asui heillä mitättömällä eläkkeellään

ja hänen ainoa ilonsa ja lohdutuksensa oli kertoa lapsenlapsilleen

Napoleonin voitoista. Hän nosti valkotukkaset kaksoset syliinsä,

Mauricen vasemmalle polvelle ja Henrietten oikealle, -- ja sitten hän

saattoi istua tuntikausia kertoen homerolaisista taisteluista, joissa

hänkin oli ollut mukana.

Eli ajat sulivat yhteen, tapaukset olivat ikäänkuin irtautuneet

historiallisista kehyksistään, se oli kauhea yhteentörmäys kansakuntien

välillä. Englantilaiset, itävaltalaiset, preussiläiset ja venäläiset

riensivät ohitse, erikseen eli kaikki yhdessä, ja mahdotonta oli

tietää, miksi he oikeastaan sotivat. Mutta loppu oli aina sama:

yleinen, hirveä tappio, neron ja urhoollisuuden rajutuuli puhalsi ne

kaikki tiehensä kuin kourallisen akanoita.

Siinä oli Marengo, taistelujen esikuva, suuremmoiset, viisaasti

mietityt liikkeet, moitteeton peräytyminen pataljoonilla, jotka ääneti

ja järkähtämättä marssivat tuleen, tuo taistelu, jossa saatiin selkään

kolme tuntia ja annettiin selkään kuusi, jossa kahdeksansataa

krenatyöriä torjui itävaltalaisen ratsuväestön hyökkäyksen, jossa

Desaix löysi kuolemansa muutettuaan tappion unhottumattomaksi voitoksi.

Sitten oli Austerlitz, sen talvipäivä ja säteilevä aurinko! Austerlitz,

jolloin valloitettiin Pratzenin ylänkö, jolloin kokonainen venäläinen

armeijaosasto vajosi jäähän -- ihmiset, hevoset, kaikki ja puolijumala

Napoleon, joka nähtävästi oli aavistanut, että niin tulee käymään,

antoi kanuunansa lopettaa hävityksen työn. Ja Jena, Preussin

mahtavuuden hauta! Ensin tiraljööritulet keskellä lokakuun päivää, Neyn

maltittomuus, joka saattaa hänet pulaan, josta pelastuu Augeraux'n

avulla, raju hyökkäys, joka puhkasee vihollisen keskustan ja saattaa ne

kaikki pelon vimmaan, etummaisen ratsujoukon mieletön pako, suin päin,

minne sattui, jotavastoin meidän husaarit kaatoivat miestä kuin

kypsynyttä kauraa, täyttivät viehättävän laakson hevosten ja ihmisten

raadoilla. Sitten Eylaun kamala teurastus, verisin kaikista

tappeluista, -- kasottain raadeltuja ja silvottuja ruumiita, --

veripunanen Eylau lumipyryn vallitessa, hiljainen hautausmaa, joka

vapisi, kun Muratin 80 eskadroonaa hyökkäsi esille ja tunki kuin

salamoiva ukkonen venäläisen armeijan läpi jättäen jälkeensä niin

paljon kuolleita, että Napoleoninkin silmät vettyivät. Friedland, jossa

venäläiset jälleen menivät satimeen kuin hämmentynyt hiirilauma, -- tuo

kaikkivoivan, kaikkitietävän keisarin sotataidon mestariteos! Vasen

siipi seisoi kuin muuri, sillä välin kun Ney katu kadulta valloitti

kylän, hävitti sillat, jonka jälkeen se vasta heittäytyi vihollisen

oikean siiven yli, ajoi sen virtaa vasten ja muserti ahdingossa niin

perin pohjin, ettei kymmenen aikaan iltasella vielä oltu ehditty hakata

kaikkia maahan. Entä Wagram, missä itävaltalaiset yrittivät eroittaa

meidät Tonavasta ja alati vahvistivat vasenta siipeään, jotta olisivat

voittaneet Massénan, joka pahasti haavoitettuna komensi avonaisista

kalessivaunuista, mutta Napoleon seisoi levollisena kuin luminen

jättiläinen ja antoi heidän ponnistaa voimiaan kunnes äkkipäätä tähtäsi

sata kanuunaa heidän keskustaansa kohti hajoittaen ja työntäen sen

neljänneksen takaperin. Ja silloin täytyi vasemman siiven -- jäätyään

yksin ja ilman tukea -- väistyä Massénan osaston tieltä, joka ajoi kuin

valtava vuo loput vihollisen joukosta hujan hajan pakosalle. Ja vihdoin

Moskova, jossa Austerlitzin voitonaurinko viimeisen kerran loisti, --

kamala ottelu, jossa vilisevässä sekasorrossa, kiväärien lakkaamatta

paukkuessa, järkähtämättömällä rohkeudella hyökättiin kukkuloille ja

otettiin paljaalla miekalla vallitukset, -- jokainen jalansija

valloitettiin ja menetettiin moneen kertaan, jossa venäläinen kaarti

osoitti sellaista urhoollisuutta, että voitto olisi meiltä mennyt ilman

Muratin hurjaa hyökkäystä, kolmensadan kanuunan laukasemista samalla

kertaa ja Neyn verratonta rohkeutta!

Ja vaikka päivä olisi ollut kuinka verinen ja taistelu ankara, aina

liehuivat voittoon vihityt liput yhtä ylpeästi iltatuulessa, aina

kuului sama huuto: eläköön Napoleon! kun sytytettiin leiritulia

kalliisti ostetulle taistelutantereelle, -- Ranska oli kaikkialla

kotonaan, sen kukistamattomat kotkat liitelivät näkymättöminä koko

Euroopan ylitse ja kun ne laskeutuivat jonkun kuningaskunnan laiteelle,

mateli kansa maassa kesytettynä ja nöyränä!

Maurice oli syönyt kotlettinsa, hän oli vähemmin huumautunut

kuultavasta viinistä kuin ylpeistä muistoista, jotka olivat hänen

mielessään soineet, -- kun huomasi kaksi likaista ia repaleista

sotamiestä, jotka tiedustelivat ravintolatytöltä, mihin mikin rykmentti

oli sijoitettu pitkin kanavan vartta.

Hän viittasi miehille.

-- Hei toverit, tulkaapa tänne!... Tehän kuulutte seitsemänteen

osastoon?

-- Kuulutaan niinkin, ensimmäiseen divisioonaan ... hitto vieköön...

Minä olin esimerkiksi mukana Fröschwillerissä, jossa ei joutanut

palelemaan, sen takaan, ja hän tuossa, toverini, hän oli myös

Weissenburgissa -- eikä ollut leikintekoa sekään!

Ja he kertoivat kerrottavansa, kertoivat tappioista ja paosta ja

pelosta, molemmat olivat haavoitetut, olivat maanneet nälinkuoliaina

eräässä kuopassa ja olivat viimein lähteneet rentostamaan sotajoukon

jälkeen, olivat levänneet kylissä, kun kuume kovin vaivasi, ja olivat

nyt vihdoinkin päässeet perille.

Surukseen huomasi Maurice, miten ahnaasti heidän silmänsä seurasivat

hänen jokaista suupalaansa ja hän huusi tytölle:

-- Kuulkaapas, pikku neiti! Tuokaa vielä leipää ja juustoa ja pullo

viiniä... Eikö totta, pojat, me juomme yhdessä lasin ja haukkaamme

päälle! Minä tarjoan!

Iloisesti istuivat likaiset miesparat pöytään ja Mauricen sydäntä

kirveli katsellessaan kuinka huonoilta ja kurjilta he näyttivät

resuisissa punaisissa housuissaan ja napittomissa takeissaan, jotka

olivat niin täynnä erilaisia paikkoja, ettei heitä olisi voinut luulla

sotamiehiksi, vaan varkaiksi eli ryöväreiksi, jotka olivat ryöstäneet

jonkun kaatuneen soturin ja vetäneet päälleen hänen vaatteensa.

-- Niin, hitto vieköön, jatkoi pitempi heistä suu täynnä, siellä ei

ollut hauskaa, siellä ... kerro sinä Coutard!

Ja pienempi kertoi, viittilöiden kädellään, jossa piteli leipäpalasta:

-- Minä olin juuri pesemässä paitaani, sillä välin kun toiset

keittivät... Kuvitelkaa itsellenne likanen kolo, oikea ratti, tiheää

metsää ympärillä, niin ettei kissakaan olisi kuullut kun ne saatanan

preussiläiset tulivat... Ja yht'äkkiä, kello seitsemän, alkavat

kranaatit tippua meidän keittopatoihimme, me ryntäämme ottamaan pyssyt

ja kello yhteentoista asti me olimme siinä autuaassa uskossa että oli

annettu preussiläisille kelpo löylytys... Mutta tietäkääs, että meitä

ei ollut kuin 5,000 ja niitä juhtia tuli ja tuli yhä. Minä makasin

mäellä pensaan suojassa ja näin kun he tulivat, oikealta, vasemmalta,

joka paikasta! Oh, niitä tuli kuin muurahaisia, suuria mustia

muurahaisia, eivätkä ollenkaan herenneetkään tulemasta. No se on nyt se

sama, mutta me arvelimme, me sotamiehet, että upseerit olivat olleet

koko kolloja, kun antoivat houkutella itsensä sellaiseen ampiaispesään,

kauvas tovereista, jotka eivät voineet tulla avuksi... Noo, ja sitten

tapahtui, että kenraaliparka, hän, Douay, joka ei muuten ollut mikään

ilkiö eikä konnakaan, saa luodin lyijyä vatsaansa ja kääntää sorkkansa

taivasta kohti. Hän oli mennyttä kalua. Vaan se ei tehnyt mitään, me

kestimme vielä vähän aikaa, kunnes täytyi lähteä, niitä piruja oli

liian monta. Sitten tapeltiin jossain aituuksessa, me puolustamme

asemataloa sellaisessa mellakassa, ettei voinut kuulla eikä nähdä... Ja

sitten ... en minä tiedä enää. Ne lienevät ottaneet kylän, me olimme

vuorella -- Geissbergiksi taisivat sanoa -- ja jouduimme suureen

herraskartanoon eli linnaan, jossa tapettiin kauhea joukko niitä

roistoja! Ne lensivät ilmaan ja oikeimpa oli hupaista katsella kun he

putosivat nenälleen eivätkä muistaneetkaan enää nousta ylös... Mutta

vähämpä se auttoi! Niitä tuli yhä uusia ja aina uusia, kymmenen yhtä

vastaan, ja kanuunia sama määrä. Mitäpä siellä olisi urhoollisuus

auttanut, ei mitään auttanut, maahan meidän kuitenkin täytyi tupertua.

No niin, meidät hakattiin moskaksi ja täytyi, joka pääsi, puikahtaa

tiehensä. Mutta se minun täytyy sanoa, että vaikka meidän upseerit

olivat aika pässinpäitä, olivat ne kuitenkin peevelin poikia

tappelemaan, vai mitä, Picot?

Picot ryyppäsi lasinsa pohjaan ja pyyhkäsi suutaan käsiselällä.

-- Olivat kyllä! Ja ihan samanlaista oli Fröschwillerissä; täytyy olla

peto, että saattaa tapella sellaisissa oloissa. Niin sanoi meidän

kapteenikin, pieni mukava mies ... vaan minä arvelen, etteivät he

tietäneet miten asia oli. Kokonainen armeija hyökkää meidän niskaamme,

ja meitä oli tuskin 40,000. Me emme sinä päivänä ajatelleetkaan sotaa,

taistelu alkoi vähitellen, niin että päälliköt eivät näyttäneet

tietävän mitään... Niin no, minä en tietysti nähnyt koko hommaa. Mutta

sen minä vain tiedän, että aikasesta aamusta sitä kesti iltamyöhään, ja

kun me luulemme kaiken olevan lopussa, alkaakin vasta leikki! Ensin

Wörthin luona, kaunis pieni kaupunki, jossa oli omituinen kirkontorni,

juuri kuin mikähäs kakluuni. Minä en hitto vieköön vaan ymmärrä,

minkätähden meidät samana aamuna komennettiin sieltä pois, kun

kuitenkin sitten jälestäpäin täytyi tapella kuin riivatut päästäksemme

kaupunkiin, -- johon emme sittenkään päässeet. Voi, lapsukaiset, miten

siellä tapeltiin ja raastettiin, muserrettiin pääkalloja ja ratkottiin

ihmisten vatsoja. Se oli kauheata!... Sitten oteltiin toisen maakylän

ympärillä, Elsasshausenin, -- saakelin pitkä nimi! Meitä ammuskeltiin

kanuunilla eräältä kummulta, jonka myös olimme aamulla jättäneet. Ja

siellä minä näin omin silmin kyrassierien hyökkäyksen. Kyllä tulivat

ukkorukat silvotuiksi! Enkä minä ymmärrä, miten he saattoivatkaan

lähettää hevoset ja miehet sellaiseen paikkaan, jyrkälle rinteelle,

joka oli täynnä pensaita ja kiviä ja ristiin rastiin halkeamain

viileksimä. Ja kun siitä sitten olisi ollut jotain hyötyä!... No,

komealta se kaikessa tapauksessa näytti... Sen jälkeenhän me mietimme

hiukan levähtää. Koko kylä paloi ilmitulessa, baadenilaiset,

württembergiläiset, preussiläiset, koko rosvojoukko, yli 120,000 miestä

-- kuten jälestäpäin saimme tietää -- olivat piirittäneet meidät. Vai

levähtää! Nyt vasta alkoikin leikki Fröschwillerin luona! Sillä, se on

totinen tosi, jos ei Mac-Mahon olekkaan mikään ruudin keksijä, niin ei

hän ole mikään pelkurikaan. Istui vain suuren hevosensa selässä, vaikka

kranaatit suhisivat ympärillä. Joku toinen olisi jo lähtenyt

käpälämäkeen, sillä ei suinkaan kenenkään ihmisen ole pakko tapella

semmoista ylivoimaa vastaan, vai mitä? Mutta hän, hän ei vaan tahtonut

hellittää kun kerran oli alottanut! Se oli julmaa teurastamista...

Niin, jumala paratkoon, Fröschwillerissä he eivät enää olleet ihmisiä,

vaan metsänpetoja, jotka raatelivat toinen toistaan. Enemmän kuin kaksi

tuntia lainehti tanner verta ... mutta viimeinkin ... niin, lopuksi

täytyi meidän sittenkin laputtaa jalkoihimme. Ja sitten saimme kuulla,

että vasen siipi oli vääntänyt nurin narin baijerilaiset! Jospa

meitäkin, saakeli vieköön, olisi ollut 120,000 miestä ja vähänkin

kelvollisemmat upseerit!

Ja tomuissaan ja ryysyissään hyökkäsivät Coutard ja Picot leivän

kimppuun ja pureksivat sitä suun täydeltä kertoessaan kauheita

muistojaan tuossa somassa rauhallisessa lehtimajassa, jossa kypsät

viinirypäleet kuulsivat auringon valossa.

Nyt he olivat joutuneet kauheaan pakoon tappelujen jälkeen: hajanaisia

rykmenttiä, jotka nälkiintyneinä, väsyksissä ja ilman minkäänlaista

johdantoa vyöryivät peltojen yli, metsien kautta, pitkin maantietä,

sekava virta ihmisiä, hevosia, kanuunia, vaunuja koko armeija, jota

ajoi eteenpäin pelon vastustamaton puhuri. Koska he eivät olleet

voineet suorittaa järjestettyä peräytymistä eikä suojella Vogesien

solia, jossa 10,000 miestä olisi voinut estää 100,000 eteenpäin

pääsemästä, olisi heidän ainakin pitänyt hävittää tunnelit ja sillat.

Mutta kenraalit laukkasivat eteenpäin, mielettöminä pelosta, ja siellä

vallitsi voittajien ja voitettujen joukossa sellainen sekasorto, että

molemmat sotajoukot sekaantuivat kerran toisiinsa niinkuin olisivat

olleet sokkoja. Mac-Mahon ajoi Lunevilleen päin ja Preussin

perintöprinssi haeskeli häntä Vogesien seuduilta.

Seitsemäntenä päivänä kulki ensimäinen divisioona Savernen kautta

niinkuin tulvehtiva virta, jonka savisessa vedessä keinuu kaikenlaista

törkyä. Kahdeksantena yhdyttiin Saarburgissa viidenteen osastoon, joka

oli hajotettu ilman vastarintaa ja joka nyt oli pakosalla komentajineen

päivineen. Komentaja, surkea kenraali de Failly, oli aivan menettää

järkensä kun lykättiin koko tappio hänen hitautensa ja toimettomuutensa

syyksi. Yhdeksäs ja kymmenes päivä -- yhäti pakoa, huimaa karkua

suoraan eteenpäin katsomatta oikealle eli vasemmalle. Yhdentenätoista

riennettiin rankkasateessa Bayoniin päin, sillä oli kierrettävä Nancy,

perättömän huhun johdosta, että se muka oli vihollisen käsissä.

Kahdentenatoista levättiin Harouéessa, kolmantenatoista Vichereussa ja

neljäntenätoista tultiin Neufchâteauhon, jossa laumat sullottiin

rautatievaunuihin ja kuljetettiin kolmena päivänä peräkkäin Châloniin.

Neljäkolmatta tuntia viimeisen junan lähdettyä tulivat preussiläiset.

-- Ah, sinä kaikkivaltias, huokasi Picot, kyllä saivat pojat liikutella

jalkojaan!... Ja me makasimme sairaalassa!

Coutard kaatoi viimeisen viinipisaran lasiinsa.

-- Niin, ja sitten lähdimme mekin vaeltamaan ja olemme vielä sillä

tiellä... No, meillä ei ole juuri valittamisen syytä kun istumme täällä

jotakuinkin ehjin luin ja saamme juoda lasin niiden onneksi, jotka

pelastuivat siitä perhanan mylläkästä.

Nyt oli Maurice asian perillä. Typerän hyökkäyksen jälkeen

Weissenburgin luona tuli Fröschwillerin tappio kuin ukkosen isku, jonka

tuhoatuottavat salamat valaisivat kamalan totuuden. Me olimme huonosti

varustetut, meidän tykistömme ja miehistömme ja päällikkömme olivat

keskentekoisia, eivät olleet vielä valmiita astumaan vihollista

vastaan, tuota vihollista, josta oli niin halveksivaisesti puhuttu,

mutta joka nyt seisoi edessä järkähtämättömänä, lukemattomana,

erinomaiseen kuriin opetettuna sotajoukkona. Se oli tunkenut kuin kolme

mahtavaa kiilaa meidän Metzin ja Strassburgin välille hajoitetuihin

seitsemään osastoon ja pirstonut ne. Ja nyt me seisoimme yksin saamatta

mistään apua, ei Italialta eikä liioin Itävallaltakaan, keisarin tuuma

oli mennyt myttyyn liikkeiden hitauden ja komentajien kunnottomuuden

tähden. Onnikin näytti kääntäneen meille selkänsä, kokonainen sarja

vastoinkäymisiä, ikäviä sattumia tuli preussiläisille avuksi ja

helpoitti heidän salaista aijettaan jakaa meidän joukkomme kahtia, ajaa

toinen osa Metzin alle, eroittaa se Ranskasta ja marssia toisen joukon

hävitettyä Pariisia kohti. Nyt jo näytti päivän selvältä, että

ranskalaiset tulevat lyödyiksi, onhan johdonmukaista, että järjetön

urhoollisuus joutuu alakynteen kylmää miettimistä ja suurta ylivoimaa

vastaan. Mitäpä enää hyödytti siitä asiasta puhella, loppu on kuitenkin

kaikista huolimatta oleva sama niiden lakien mukaan, jotka johtavat

maailman kulkua.

Mauricen uneksiva katse sattui parhaaksi mustiin kirjaimiin keltasen

muurin syrjässä. Eläköön Napoleon! Sanomaton surumielisyys valtasi

hänet, hänen sydäntään ahdisti ja poltti. Se oli siis totta, että hänen

synnyinmaansa, jonka joukot olivat ennen marssineet riemukulussa

Euroopan läpi, oli kärsinyt korvaamattoman tappion kurjaa, halveksittua

kansaa vastaan taistellessaan! Puolessa vuosisadassa oli maailma

muuttunut, entisten voittajien täytyi nyt totuttautua tappioihinkin!

Hän muisti, mitä lankonsa Weiss oli sanonut Mülhausenin luona. Niin,

lanko oli oikeassa, hän oli nähnyt, mikä se oli, joka hitaasti ja

näkymättömästi oli murtanut meidän voimamme, hän oli tuntenut raittiin

tuulahduksen Saksanmaalta. Olikohan tämä yhden sotaisan ajanjakson alku

ja toisen loppu? Voi sitä onnetonta, joka jää paikalleen seisomaan

kansojen eteenpäin pyrkivässä riennossa: voitto on sen, joka kulkee

etummaisena, joka on viisain ja tervein ja voimakkain!

Silloin kuului keittiöstä huudahdus ja heleää naurua ja Maurice näki

luutnantti Rochasin koettavan suudella kaunista palvelustyttöä

vanhanaikaisella sotilasmaisella tavallaan. Kun ei se oikein

onnistunut, tuli hän kuistille istumaan ja tyttö kantoi

kahvitarjottimen jälessä. Hän sattui kuulemaan sotamiesten viimeiset

sanat ja huudahti iloisesti:

-- Voi, lapsukaiseni, tuo ei merkitse niin mitään! Se on aina semmoista

tanssin alussa, mutta kohta tässä tulee toinen ääni kelloon!... Eihän

ollut ihmekään, että siellä kävi hullusti, kun oli viisi yhtä vastaan.

Vaan pian tulevat asiat olemaan toisella kannalla, siitä voitte olla

varmat! Meitä on täällä kolmesataatuhatta miestä. Ja kaikki meidän

liikkeet, joita ei kukaan ymmärrä, tarkoittavat preussiläisten

houkuttelemista tänne päin, että Bazaine, joka pitää heitä silmällä,

pääsisi puskemaan takaapäin ... ja silloin me muserramme heidät,

läiskis! niinkuin tuon kärpäsen!

Hän oli lyönyt aimo läimäyksellä kärpäsen littoseksi käsiensä väliin ja

nauroi kohti kulkkuaan, -- niin varma hän oli tietämättömyydessään ja

uskossaan voittamattomaan urhoollisuuteen siitä, että tuo

yksinkertainen suunnitelma onnistuu. Ja hän neuvoi hyvin kohteliaasti

Coutardille ja Picotille, missä heidän rykmenttinsä ovat, sekä istahti

sitten tyytyväisen näköisenä ja sikari suussa kahvinsa ääreen.

-- Hyvästi toverit ja kiitosta itse! vastasi Maurice sotamiehille,

jotka häntä lähtiessään kostelivat ja kiittelivät.

Hänkin oli tilannut kupin kahvia ja katseli nyt luutnanttia, jonka hyvä

tuuli oli hiukan haihduttanut hänenkin alakuloisuuttaan, ja mietti,

mitä hänen kolmesataatuhatta miestään oikein merkitsivät, kun ei heitä

kuitenkaan _ollut_ enempää kuin satatuhatta. Ja epäilytti häntä

vähän se mainio suunnitelmakin, jonka mukaan preussiläiset

puserrettaisiin, kuin kärpänen äsken, Châlonin sotajoukon ja Bazainen

armeijan väliin. Mutta kaihosihan hän itsekin koko sydämmestään jotain,

joka voisi lohduttaa! Miksei hän siis uskoisi noita unelmia, miksei hän

toivoisi, kun niin loistava menneisyys lauloi hänelle alati muistojaan?

Vanha puutarha oli niin valoisa, aurinko loi lämpimiä säteitä

Ranskanmaan kuultaville rypäleille. Jälleen heräsi hänessä vähäksi

aikaa luottamus ja toivo sai vallan raskaasta surumielisyydestä, joka

oli vähitellen syöpynyt häneen.

Maurice oli seurannut hetken aikaa silmillään erästä upseeria,

afrikkalaista jääkäriä, joka ratsasti ordonnanssi perässä huimaa

vauhtia tietä pitkin ja katosi juuri suuren keltasen muurin taakse.

Parin minuutin kuluttua palasi ordonnanssi yksin taluttaen molempia

hevosia ja tuli ravintolan pihaan.

-- Prosper! huudahti Maurice hämmästyneenä, -- sinäkö se olet? Minä

luulin, että te vielä olitte Metzissä!

Häneen oli Maurice tutustunut enonsa luona Rémillyssä ja oli hyvin

iloinen kun tapasi hänet taas pitkästä ajasta. Prosper oli nimittäin

ollut kolme vuotta Afrikassa ja vasta sodan sytyttyä palannut Ranskaan;

ja hän näytti omituiselta ja hauskalta taivaansinisessä liivissään ja

leveissä punasissa housuissa, joita kannatti pitkä tupsupää vyö.

-- Eihän mitä! Maurice Levasseur ... tämäpä oli hauska sattuma!

Mutta hän ei joutanut pitkälti puhelemaan, kävi ensin viemässä

höyryävät hevoset talliin, silmäillen isällisellä hellyydellä omaansa.

Hän oli talonpojan poika ja oli jo lapsuudesta tottunut hevosiin ja

oppinut niitä rakastamaan ja sentähden kaiketi ruvennut ratsumieheksi.

-- Me olemme tulleet yhtä kyytiä Monthoista, yli viiden peninkulman

syöttämättä, selitti hän palattuaan, -- ja Zephir tarvitsi jo vähän

ruokaa!

Zephir oli hänen hevosensa. Itse hän ei tahtonut mitään syömistä,

ainoastaan kupin kahvia. Hän odotti upseeria, joka meni keisarin

puheille, ja se voi olla tehty viidessä minuutissa, vaikka voi se taas

kestää kaksi tuntiakin. Niin oli upseeri sanonut ja käski viedä hevoset

jonnekin suojaan. Ja kun Maurice rupesi utelemaan, teki hän

epämääräisen liikkeen ja sanoi:

-- En tiedä ... viestiä ... eli mitä lienee paperia jätettävänä!

Mutta Rochas'n silmä seurasi hartaudella jääkäriä, jonka puku herätti

hänessä rakkaita muistoja Afrikka-ajoilta,

-- Kuulkaapas, missä paikoin te siellä olitte, siellä kaukana?

-- Medeahissa, herra luutnantti.

-- Medeahissa!

Ja heti oli tuttavuus tehty, luutnantin arvosta huolimatta, ja he

alkoivat innokkaasti jutella. Prosper oli tottunut tuohon elämään

hevosen seljässä, alati satulassa, lähtien taisteluun ikäänkuin

olisivat vain lähteneet metsästysretkelle, -- arapialaisia pyytämään.

Kuudella miehellä oli aina yhteinen ruokakuppi, ja ne kuusi elivät

todellista perhe-elämää, yksi valmisti ruoan, toinen pesi astiat, joku

pystytti teltat ja toiset ruokkivat hevosia. Ja aina he saivat olla

valmiita hyppäämään hevosen selkään, niin ilta- kuin aamupäivälläkin

polttavaan helteesen. Ja iltasilla sytytettiin valkeita moskiitojen

tähden ja sitten he istuivat kaikki ympärille laulellen kotipuolen

lauluja. Usein täytyi yösydännä nousta ylös ja lähteä tähtien valossa

eroittamaan hevosia, jotka olivat repineet itsensä irti ja pureksivat

ja potkivat toisiaan. Entäs kahvi, joka oli hyvin tärkeä asia, se

makuisa kahvi! He jauhoivat pavut ruokakupissa ja siilasivat punasella

univormuvyöllä. Mutta olipa pimeitäkin päiviä, ja ne eivät olleet

kovinkaan rattosia, -- kun täytyi tapella kaukana autiossa erämaassa,

vihollisten keskellä. Usein sai kärsiä nälkää ja janoa ja vielä

useammin valvoa monta yötä peräkkäin nukkumatta silmän täyttä. Silloin

ei ollut kahvia eikä lystikkäitä lauluja! Mutta se elämä viehätti

kuitenkin, sen seikkailut, sen kahakat, joissa jokainen oli

tilaisuudessa osoittamaan rohkeuttaan, ratsastukset, jolloin he

kiidättivät tuulen nopeudella innosta hehkuvilla hevosillaan ja pienet

rosvoretket sitten! Ne olivat jotain, ja niistä kerrottiin niin

hauskoja kaskuja, että kenraalitkin nauroivat.

-- Niin, herra luutnantti, sanoi Prosper ja tuli äkkiä vakaseksi, --

siten elettiin Afrikassa, mutta täällä on toista. Täällä tapellaan

toisella tavalla!

Ja kun Maurice jälleen uteli häneltä, niin kertoi hän maalle noususta

Toulonissa, pitkästä vaivaloisesta matkasta Lunevilleen, jossa he

olivat saaneet tiedon tapahtumista Weissenburgissa ja Fröschwillerissä.

Hän ei muistanut paikkain nimiä, vaan sotki kaikki sekasin: Nancysta

Saint-Mihieliin ja Saint-Mihielistä Metziin. 14 päivänä oli varmaankin

ollut jossain ankara taistelu, taivaanranta oli ollut veripunanen, vaan

itse hän ei ollut nähnyt kuin pari ulaania. 16:na olivat kanuunat

jyrisseet kello kuudesta aamulla ja 18:na oli kuten hänelle oli

kerrottu, taistelu ollut tulisimmillaan. Sillä jääkärit eivät olleet

mukana. 16:na, kun he juuri Gravelotten luona odottivat, että heidät

vietäisiin tuleen, oli keisari tullut kalessissaan ja ottanut heidät

vartijajoukokseen. Sekös hauskaa -- totta totisesti -- ajaa kahdeksan

runsasta peninkulmaa täyttä karkua Verduniin asti ja koko ajan

hirveässä pelossa, että preussiläiset sulkisivat tien.

-- Ja Bazaine? kysyi Rochas.

-- Bazaine? Oh, ne sanovat hänen olevan hyvinkin mielissään kun pääsi

keisarista eroon.

Mutta luutnantti tahtoi tietää, koska Bazaine tulee.

Ja Prosper teki taas epämääräisen liikkeensä: kukapa sitä voi sanoa?

Jääkärit olivat 16 päivästä asti marssineet edestakasin rankkasateessa,

etujoukkona, ja vakoilleet, vaan he eivät olleet nähneet yhtään

vihollista. Nyt he kuuluivat Châlonin armeijaan. Hänen rykmenttinsä,

kaksi muuta jääkärirykmenttiä ja yksi husaarirykmentti muodostivat

yhden reserviratsujoukkodivisioonan ja sitä johti kenraali Margueritte,

josta hän puhui suurimmalla ihastuksella.

-- Niin, siinä vasta mies on! Mutta mitäpä se hyödyttää kun ei meidän

kumminkaan anneta muuta tehdä kuin tallustella tomussa ja pölyssä.

Hän vaikeni. Sitten jutteli Maurice vähän aikaa eno Fouchardista ja

Rémillystä; Prosper oli pahoillaan, ettei saanut tavata Honoréta, jonka

patteria oli ainakin puoli peninkulmaa etempänä toisella puolen Laonin

tietä. Mutta nyt kuului tallista hevosten hirnuminen ja hän nousi ylös

ja kiiruhti sinne katsomaan ettei Zephiriltä puuttuisi mitään.

Vähä väliä saapui kaiken arvoisia ja kaikkiin aselajiin kuuluvia

sotilaita, pian olivat kaikki pöydät täynnä ja auringon valaiseman

viinilehväkatoksen alla säteili kirjava joukko erivärisiä univormuja.

Tohtori Bouroche oli juuri istahtanut luutnantti Rochasin luo kun Jean

tuli käskyä tuomaan.

-- Herra luutnantti, kapteeni käskee sanomaan, että hän tahtoisi tavata

teitä kello kolme.

Rochas nyökäytti päätään, hän on totteleva käskyä, ja Jean lähti

tiehensä katsahdettuaan hymyillen Mauriceen, joka sytytteli sikariaan.

Sitten kohtauksen rautatievaunussa oli heidän välillään vallinnut

sanaton aselepo, he tarkastelivat toinen toistaan ja tulivat vähin erin

yhä suopeammaksi toisilleen.

Prosper palasi tallista, hän alkoi käydä maltittomaksi.

-- Voinhan syödäkin täällä samalla, koska kapteeni jäi tuonne

hökkeliin ... perhana... keisari saattaa viipyä poissa vaikka iltaan

asti.

-- Kuule, sanoi Maurice, jonka uteliaisuus taas heräsi, ehkä te toitte

hyviäkin tietoja Bazainelta?

-- Paljon mahdollista! Semmoista ne juttelivat sielläkin, Monthoissa.

Yhtäkkiä syntyi vilkasta liikettä. Ja Jean, joka seisoi ovella, kääntyi

sukkelasti ja sanoi:

-- Keisari!

Kaikki hyppäsivät pystyyn. Poppelien reunustamalla leveällä maantiellä

näkyi osasto sata-kaartia komeissa, vielä ehjissä puvuissaan, kirkkaat

haarniskat välkkyen auringon säteissä. Heidän jälessään tuli keisari

esikuntansa seuraamana ja sitten jälleen osasto sata-kaartia.

Lakit livahtivat pois päästä, kuului joku eläköönhuuto. Ja keisari

kohotti ohi ratsastaessaan päätään, hän oli hyvin kalpea, piirteet

veltot ja väsyneet, silmät kosteat ja katse harhaileva, arka. Näytti

siltä kuin hän olisi havahtunut unesta, hymyili hiukan nähdessään

valoisan pienen ravintolan ja vastasi tervehdykseen.

Silloin kuulivat Maurice ja Jean vanhan Bourochen, jonka silmä oli

tarkkaavasti seurannut keisaria, murahtavan takanaan:

-- Sen miehen on huonosti asiat.

Ja sitten hän päätti tarkastelunsa lyhyellä:

-- Lopussa!

Jean puisteli päätään, levollisesti ja taitavasti, niinkuin hänen

tapansa oli: onnetonta tosiaankin, kun sotajoukolle sattuu sellainen

komentaja! Ja kun Maurice lähti hetken perästä tyytyväisenä hyvästä

aamiaisesta astelemaan leirille päin, ajatteli hän koko ajan tuota

keisaria, jonka oli nähnyt kalpeana ja väsyneenä hiljalleen ratsastavan

ohitse. Siinä oli salaliittojen mies, uneksija, jolta puuttui

ratkaisevana hetkenä voimaa ja rohkeutta. Hänen sanottiin olevan hyvän,

jaloaatteisen ja pitävän lujasti kiinni hiljaisista päätöksistään;

urhoollinen hän myös oli, halveksi vaaroja turkkilais-uskossaan

ennakkosallimuksesta, jota ei voi välttää. Mutta kun oli suuri

käännekohta edessä, kun oli ryhdyttävä tuuman toteuttamiseen näytti

hänen tahtonsa lamautuvan, hänellä ei ollut päättäväisyyttä tarttua

onnen rattaasen ja pyöräyttää sitä silloin kun olisi ollut

tilaisuutta. Ja Mauricen mieleen juolahti, että keisarin kivulloisuus,

joka niin selvästi kuvastui hänen väsyneillä, kelmeillä kasvoillaan,

ehkä oli syynä hänen horjuvaisuuteensa, tuohon ainaiseen toimintakyvyn

puutteesen, jota hän oli osottanut sotaretken alusta asti. Niin se

mahtoi olla. Hiukka soraa yhdessä ihmisruumiissa voi vaikuttaa sen,

että keisarikunnat sortuvat.

Iltasella oli leirissä taas liikettä. Upseerit juoksivat käskyineen

edes takasin, huomen aamulla kello viisi piti sotajoukon lähteä

liikkeelle. Maurice hämmästyi kuullessaan, miten kaikki jälleen oli

muutettu; ei lähdettykään takasin Pariisiin, vaan Verduniin, jossa

yhdytään Bazainen joukkoon. Leirissä kerrottiin aamupuolella tulleen

sähkösanoman, että Bazainekin peräytyi, ja Maurice arveli Prosperin,

joka oli tullut Monthoista, juuri olleen sanoman tuojan. Keisarinna ja

ministerineuvosto olivat siis jälleen saaneet tahtonsa täytetyksi,

peljäten keisarin takasin tuloa Pariisiin ajoivat he sotajoukon

eteenpäin, että jos siten voisivat mahdollisesti pysyttää Bonapartet

valtaistuimella. Ja tämä kurja keisari, tämä mies parka, jolle ei enää

ollut tilaa valtakunnassaan, jota kuljetettiin kuormaston mukana kuin

mitäkin hyödytöntä kappaletta, joka aina oli vastuksena, hän oli

tuomittu vetämään mukanaan suuren keisaritaloutensa, häntä ympäröi,

ikäänkuin pilkalla, sata-kaarti ja talliväestö, kokit ja keittäjät,

hopeakattilat, samppanjaviinit, koko hoviloisto ja -- tappion ja paon

veritahra.

Yö oli jo puolessa eikä Maurice vieläkään saanut unta silmäänsä. Hänen

oli mahdotonta olla teltassa, kuumeentapainen unettomuus vaivasi häntä

ja jos hän hiukan nukahti, olivat kamalat unet heti esillä. Hän lähti

ulos hengittämään raitista ilmaa. Yö oli kylmä ja tuulinen. Taivasta

peittivät mustat pilvet, oli pilkkosen pimeä, sanomattoman synkkä

pimeys, jossa viimeiset sammuvat leiritulet tuikkivat kuin pienet

punaset tähdet. Ja tässä pimeässä, painavassa hiljaisuudessa tuntui

satojen tuhansien ihmisten levollinen hengitys.

Maurice seisoi yksin ja kuunteli. Kummallinen rauha valtasi hänet ja

sielunsa täyttyi veljellisellä rakkaudella kaikkia näitä nukkuvia

kohtaan, joista tuhannet pian saavat nukahtaa ikuiseen uneen.

Urhoollisia kelpo miehiä he olivat kaikki, vaikka tosin eivät

ymmärtäneet kurista ja järjestyksestä mitään. Miten paljon he olivat

saaneet kärsiä ja miten paljon heille täytyi antaa anteeksi

hetkellä, jolloin koko kansa kukistui. Sevastopolin ja Solferinon

sotilasvanhuksia ei löytynyt enää monta tässä nuoressa laumassa, joka

ei voinut kauvan kestää. Nämä neljä kiireessä koottua ja muodostettua

osastoa ilman lujaa keskenäistä yhteyttä, nehän olivat epätoivon

sotajoukko, lauma syntisparkoja, joka ajettiin korpeen lepyttämään

kohtalon vihaa. Sen täytyi nousta Golgatalleen ja maksaa sydänverellään

kaikki synnit ja yksin tappion kauheuskin oli antava sille epätoivoisen

suuruuden leiman.

Ja sillä hetkellä käsitti Maurice, mikä heitä odotti. Ei ollut enää

luottaminen loistaviin unelmiin entisten voittojen uudistamisesta. Tämä

marssi Verduniin oli marssi varmaan kuolemaan ja hän alistui kohtalon

alle, alistui levollisella, vakaalla mielellä, koska kuolema kerran oli

välttämätön!