-- Kauheata!... Mitäpä me siinä tapauksessa voimme tehdä!
Poismennessään kuuli Jean rykmenttilääkärin, tohtori Bourochen, joka
seisoi lähellä toisia, pauhaavan:
-- Kuri menee aivan päin hiiteen! Ei mitään rangaistusta! Ennenkun
kahdeksan päivää on kulunut saavat kai päällysmiehet vasten turpaa
miehistöltä! Jos olisivat heti paikalla antaneet parille konnalle aimo
lähdön, niin malttasivat ehkä toiset mielensä ennenkun ryhtysivät
sellaiseen leikkiin.
Kaikki pääsivät rangaistuksetta. Jälkijoukon upseerit olivat olleet
niin viisaita, että antoivat miestensä koota pyssyt ja rensselit
tiepuolista. Ei puuttunut kuin joitakuita ja uppiniskaiset saivat
päivän valjetessa kaikessa hiljaisuudessa aseensa takasin.
Kello viideksi oli lähtö määrätty, mutta tuskin se oli vielä neljääkään
kun sotamiehet herätettiin. Kiire oli taas joutua lähtemään, takasin
Belfortiin, sillä ei tiedetty varmuudella olivatko preussiläiset
etempänä kuin puolitoista peninkulmaa ehken. Miehistö ei ollut paljoa
virkistynyt lyhyestä ja levottomasta unesta; saamatta lämmintä ruokaa,
joka olisi vähänkin voimistanut, täytyi heidän jälleen lähteä
marssimaan semmoisella kiireellä, että rivit tuskin pysyivät
järjestyksessä.
Tänään kävi vielä hullummin; mieliala oli synkkä ja surullinen.
Maisema muuttui toisellaiseksi, vuoriseksi ja vaivaloisemmaksi, milloin
he saivat kavuta jyrkkiä kallion rinteitä ylös, milloin taas alas
ahtaisiin laaksoihin kullankeltaisten kukkien ylitse. Mutta säteilevän
maiseman kautta, kirkkaassa päiväpaisteessa puhalsi pelon tuuli,
joka alati kasvoi. Pitäjänvoudeille oli tullut käsky, että he
kehoittaisivat maakansaa piiloittamaan kalleutensa ja mitä heillä oli
arvokasta, ja siitä nousi ahdistus ylimmilleen, Vihollinen oli siis
tullut? Ja oliko enää aikaa paeta? Kaikkien korvissa kaikui sodan
pauhina, joka lähestyi onnettomuutta uhkaavalla kohinalla, kuin virta,
joka tunkee reunojensa yli; joka kylässä yltyi kauhistus, joka talosta
kuului itkua ja valitusta.
Maurice marssi eteenpäin kuin unissakävijä, jalat verissä, ja
nääntymäisillään kiväärin ja rensselin painosta. Hänen ajatuksensa
olivat pysähtyneet, kaikki mitä hän näki, olivat hänestä kauheita
kummituksia; hän ei kuullut enää kumppaniensa askeleita ympärillään,
tunsi vain, että Jean kulki hänen rinnallaan yhtä väsyneenä ja yhtä
epätoivoisena uin hänkin.
Surkeata surkeampaa oli vaeltaa kylien läpi. Sydäntä vihloi kun katseli
sitä kurjuutta, joka niissä vallitsi. Niin pian kun he huomasivat
sotajoukot, jotka uupuneina laahusivat eteenpäin, koettivat he kaikin
voimin jouduttaa lähtöään. Neljätoista päivää takaperin oli kaikkialla
ollut niin rauhallista, hymyillen oli Elsass ajatellut sotaa, --
olivathan kaikki varmoja voitosta, varmoja, että Saksa tulisi olemaan
taistelutantereena. Ja nyt tunkikin vihollinen Ranskanmaahan, levisi
kaikkialle, heidän ylitsensä, heidän pelloilleen, tuli kuin rajuilma
kauhealla raesateella, joka voi hävittää parissa tunnissa koko seudun.
Talojen edessä laittoivat miehet sanomattomassa sekasorrossa kuormia,
syytivät irtaimistoaan sellaisella hädällä rattaille, että enin osa
särkyi ja ruhjoutui. Naiset heittelivät ikkunoista tyynyjä ja patjoja.
Kätkyt, johon lapsikin oli unohtua, köytettiin kuorman päälle pöytien
ja tuolinjalkojen väliin. Toisten kuormavaunujen taakse oli isoisä
köysillä sidottu kuin elävä vaatekaappi, jota lähdettiin kuljettamaan.
Ja sitten ne, joilla ei ollut ajopeliä eikä hevosia. He saivat tyytyä
käsikärryihin; muutamilla oli nyytti kainalossa. Toiset olivat vain
tulleet pelastaneeksi seinäkellon, jota painoivat rintaansa tuskassa ja
hämmingissä. Kaikkia ei voitu saada mukaan, seinienvierissä ja
pihamailla makasi huonekaluja ja suuria vaatemyttyjä. Muutamissa kohden
olivat ikkunat ja ovet suljetut ja lukitut, niin että talot näyttivät
kuin niistä olisi kuollut joka sielu, mutta useimmat sen unhottivat
kiireessään ja hädässään ja jättivät kaikki selki selälleen. Ja
kaikista surkeimmilta näyttivät nuo tyhjät suojat autioissa taloissa,
ne muistuttivat elävästi vihollisen valloittamaa kylää, josta pelko ja
kauhu on ajanut asukkaat tiehensä, josta yksin kissatkin ovat paenneet
lähestyvän maanvaivan edessä.
Joka maakylässä, jonka läpi he kulkivat, eneni yhä hämmennys ja
hämmästys, pakenevien ja muuttavien luku lisääntyi, kaikkialla oli
tungosta, kaikkialla kuului kirouksia ja sadatusta, parkua ja
voivotusta.
Kuta enemmän Maurice näki tätä elämää, sitä enemmän sai suru hänessä
vallan. Pitkin leveää maantietä, peltojen ja niittyjen poikki riensivät
pakenevat laumat ja kuta lähemmä Belfortia tultiin, sitä tiheämmäksi
kävi pitkä loppumaton jono. Ihmisraukat, he luulivat löytävänsä turvaa
linnan muurien sisällä! Mies löi hevoskaakkia, vaimo kulki kuorman
jälessä taluttaen lapsia. Koko perhe pyrki eteenpäin ähkyen raskaiden
taakkojen alla, pienokaiset eivät tahtoneet pysyä mukana, vaivaloista
oli kulku polttavalla maantiellä silmiä sokaisevissa tomupilvissä.
Moni oli riisunut sukat ja kengät, avojaloin oli helpompi astua. Ja
moni äiti riensi tietä pitkin nuttu auki, imettäen itkevää rintalastaan.
Joka silmänräpäys kääntyivät he silmät säikähtyneinä katsomaan
taakseen, viuhtoivat käsillään, ikäänkuin olisivat tahtoneet ajaa pois
sen, jota pelkäsivät. Ja kauhu ajoi heitä yhä eteenpäin ja epätoivon
myrskytuuli pieksi heidän vaaterepaleitaan ja repi palmikolta heidän
kiireessä suitut hiuksensa. Toiset taas, talonomistajat ja lampuodit,
pakenivat väkineen suoraan peltojen yli ajaen edellään karjalaumojansa,
lehmiä ja lampaita, härkiä ja hevosia, jotka he olivat kepillä ajaneet
ulos tallista ja navetoista, He kulkivat hiljaisten metsien läpi ja
harjuja pitkin, ja heidän mukanaan kulkivat paksut tomupilvet niinkuin
ennen vanhaan, jolloin kansakunnat väistyivät ahdistavien
barbaarilaumojen tieltä. He aikoivat elää paimentolaisina jossakin
kalliolaaksossa, niin kaukana valtatieltä, ettei yksikään vihollinen
uskaltaisi heidän luo.
Ja liikkuva tomupilvi katosi tummaan kuusikkoon, määkiminen ja
ammuminen herkesi kuulumasta, mutta vaunuja romisi yhä tien täydeltä ja
jalkamiesten luku karttui. Belfortin lähellä täytyi joukkojen usein
pysähtyä, kun tie oli niin täynnä väkeä.
Eräässä seisahduspaikassa näki Maurice kohtauksen, joka ikipäiviksi
painui hänen mieleensä kuin läimäys vasten kasvoja. Tien vieressä oli
yksinäinen rakennus, köyhä mökki, ja sen takana kaistale laihaa peltoa.
Omistaja ei ollut voinut erota kodistaan, hän oli kovin syvästi
juurtunut vähäväkiseen maahansa; hän istui matalassa tuvassaan,
masentuneena ja toivottomana, seuraten katseellaan sotamiesten kulkua.
Nuori vaimo seisoi vieressä, toinen lapsi käsivarrella ja toinen hänen
hameeseensa puristautuneena. He nyyhkyttivät ja vaikeroivat.
Mutta äkkiä temmaistiin tuvan ovi auki ja kynnykselle ilmestyi isoäiti,
pitkä ikäkulu vaimo, joka viuhtoi pitkillä laihoilla käsillään. Harmaa
tukka riippui suortuvissa päähineen alta ja liehui luisevien
teräväpiirteisten kasvojen ympärillä. Ja hänen kiukkunsa oli niin
rajaton, ettei hän tahtonut saada ääneen. Sotamiehet nauroivat ensin,
siinäpä vasta eukko oli! Mutta sitten alkoivat hänen sanansa kuulua;
hän änkytti:
-- Roistot, ryövärit, pelkurit koirat!
Yhä kimakammalla äänellä hän huusi heille vasten silmiä vihansa ja
ylenkatseensa.
Ja nauru vaikeni, heitä puistatti, he painoivat päänsä alas ja
katsoivat muuanne.
-- Pelkurimaiset koirat, -- ryövärit, -- roistot!
Äkkiä hän oikasi itsensä, kohotti suurenmoisella traagillisella
liikkeellä laihat kätensä ja huusi viitaten idästä länteen:
-- Katsokaa, katsokaa taaksenne! Tuolla virtaa Rein, eikä tuolla!
Kääntykää katsomaan taaksenne, te koirat, pelkurit koirat!
He marssivat yhä eteenpäin. Maurice katsahti Jeaniin ja tämän silmät
täyttyivät vähitellen kyyneleistä. Se koski häneen ja hänen kurjuutensa
lisääntyi ajatellessa, että nämä talonpojatkin kärsivät ylenkatseesta,
jota eivät olleet ansainneet ja jota heidän kumminkin täytyi sietää.
Hänen pakottavassa päärukassaan eivät ajatukset enää pysyneet koossa,
kaikki meni sekasin; jälestäpäin hän ei koskaan voinut juohtaa
mieleensä, miten oli kestänyt loppumatkan ja mitä sillä oli tapahtunut.
Koko päivän oli seitsemäs osasto ollut tiellä, kuuden peninkulman
matkalla Dannemariesta Belfortiin; -- oli jo myöhäinen, yö oli tulossa,
kun joukot vihdoinkin saivat kuntoon leiritulensa linnoituksen muurin
juurella, juuri samalla paikalla, jonka olivat neljä päivää sitten
jättäneet.
Pimeydestä ja väsymyksestä huolimatta tahtoivat sotamiehet saada tulta
ja jotain keitetyksi. Sillä siitä pitäin kun olivat samalta paikalta
lähteneet, eivät he olleet maistaneet lämmintä ruokaa. Ja pian he
istuivat nuotioidensa ympärillä nenät lähellä keittokattiloita, kun
ihmeellinen huhu levisi leirissä ja herätti suurinta kummastusta: kaksi
sähkösanomaa oli tullut päälletysten, -- preussiläiset eivät olleet
menneet Reinin yli Markarlsheimin luona, -- Huninguessa ei löytynyt
ainoatakaan vihollista. Koko juttu lauttasillasta ja sähkövalosta,
leiritulista y.m. olivat pelkkiä näkyjä, Schlestadtin voudin
keksinnöitä. Ja tuo niin suureksi huudettu schwartzwaldilainen
armeijaosasto, joka oli pannut koko Elsassin tärisemään, supistui
vähäiseksi würtembergiläiseksi joukoksi -- kaksi pataljoonaa ja yksi
eskadroona --, joka oli mainioilla liikkeillään, marsseillaan ja
kaikkialla läsnäolollaan säikähdyttänyt väestöä ja saanut siihen
uskoon, että heitä oli 30-40,000 miestä.
Ja samana aamuna he olivat ajatelleet räjähyttää ilmaan tunnelin
Dannemarien luona! Kyllä olivat herkkäuskoisia houkkoja! Mielettömin
pelko oli hävittänyt hedelmällistä maata kymmenen peninkulman alalla ja
karkoittanut asukkaat heidän kodeistaan. Ja sotamiehet raivostuivat ja
lausuivat katkeroita sanoja muistellessaan kaikkea sitä kurjuutta, jota
olivat marssillaan nähneet.
-- Ei, totta vieköön, melusi Loubet suu täynnä ja heilutti lusikkaansa,
-- mitähän tästä lopuksi tullee? Vihollisen perässäkö me nyt olemme
juosseet? Kuusi peninkulmaa sinne ja kuusi takasin eikä ainoatakaan
päätä, jonka otsaluun olisi saanut musertaa! Ja kaikki vain siksi, että
saisimme juoksennella jäniksinä paikasta toiseen.
Chouteau raapi kupin pohjaa niin että karina kävi, jyrisi vihasta ja
sadatteli päälliköitä nimiä mainitsematta.
-- Aika roistojoukkoa, aika elukoita! Semmoisia pässinpäitä! Kyllä
meillä onkin ollut onni saada koko poikia käsiimme! Koska he tällä
tavoin luimivat pakoon häntä koipien välissä _ennen_ kun ovat
nähneet vihollisen, niin jumala varjelkoon, miten silloin käy kun kelpo
sotajoukko seisoo vastassa!
He olivat viskanneet halkosylyyksen nuotioon, ilman aikojaan huvikseen,
ja Loubet, joka parhaallaan lämmitteli sääriään hyvin tyytyväisen
näköisenä, remahti suureen nauruun, kun Jean, joka alussa ei ollut
kuulevinaan heidän puhettaan, tarttui asiaan.
-- Noo, pitäkää nyt suunne pienemmällä! -- Jos joku sattuisi kuulemaan,
niin taitaisipa tuo puhe pian käydä nahallenne!
Jeaninkin pitkämielinen talonpoikaisjärki nousi jo kapinaan
päällysmiesten narrimaisuutta vastaan, mutta hänethän oli asetettu
vartioimaan, ettei mitään kurittomuuksia tapahtuisi, ja kun Chouteau
yhä jatkoi keskeytti hän tuimasti:
-- Soo, -- nyt riittää!... Tuolla tulee luutnantti, voittehan kääntyä
hänen puoleensa jos teillä on jotain sanottavaa.
Maurice istui erikseen, hän katseli maahan.
Oo, -- armias taivas! Nythän oli kaikki lopussa! Tuskin olivat alkaneet
kun kaikki tyyni jo sortui. Ensimmäisen vastoinkäymisen kohdatessa
puhkesi miehistössä kapina ja levottomuuksia; -- mikä on oleva
sellaisen sotajoukon kohtalo, jossa ei löydy kuria eikä yhteishenkeä,
-- sehän on kypsä tappioon ja häviöön. Täällä he makasivat jälleen
Belfortin muurien juurella, -- eivät olleet nähneet ainoatakaan
preussiläistä, -- ja olivat kuitenkin voitetut!
Seuraavien päivien yksitoikkoisuus oli täynnä tuskallista odotusta ja
pelkoa. Jotta miehistöllä olisi jotain tehtävää, antoi kenraali Douay
heidän parannella linnoitusta, joka oli hyvin huonossa kunnossa. He
kaivoivat ja kuokkivat maata kuin raivostuneet ihmiset. Mutta mitään
tietoja ei vaan kuulunut. Missä oli Mac-Mahon joukkoineen? Mitä
tapahtui Metzin luona?
Uskomattomia huhuja oli liikkeessä ja ne muutamat sanomalehdet, joita
Pariisista saatiin, pahensivat vain asiaa ristiriitaisilla
ilmoituksillaan. Kahdesti oli kenraali sähköittänyt ja pyytänyt
määräyksiä, -- mutta vastausta ei ollut vieläkään kuulunut. Viimeinkin,
12 päivänä elokuuta, tuli osasto lisätyksi; kolmas divisioona, joka
saapui Italiasta, yhtyi siihen, -- mutta sittenkään ei heitä ollut
vielä kuin kaksi divisioonaa, ensimmäinen oli taistellut Fröschwillerin
luona ja tullut hajoitetuksi eikä tiedetty vielä minne virta oli
saattanut sen viedä. Ja viikon siinä maattuaan, erillään muusta
sotajoukosta, saivat he viimein käskyn lähteä liikkeelle. Leirissä
syntyi iloa ja riemua, -- ennen vaikka mitä kuin tämmöistä epätietoista
odotusta. Ja lähtöä varustellessa kertoivat miehet toisilleen
arveluitaan. Kukaan ei tietänyt, mihin suuntaan nyt lähdetään, --
muutamat tuumivat, että ehkä on Strassburgin puolustaminen
kysymyksessä, jota vastoin toiset puhuivat pikaisesta hyökkäyksestä
Schwartswaldiin sulkemaan viholliselta palausretki.
Aikaseen seuraavana aamuna lähti 106:s ensimmäisinä liikkeelle ja
sullottuina eläinvaunuihin he saivat jatkaa matkaa. Varsinkin oli se
vaunu, johon Jean oli miehineen joutunut, täyteen ahdettu; he seisoivat
niin lähettäin, ettei mahtunut aivastelemaan, kuten Loubet sanoi.
Muonanjako oli taaskin tapahtunut suurimmassa epäjärjestyksessä,
ruokavarojen sijasta olivat miehet saaneet viinaa, -- ja olivat
luonnollisesti nyt juovuksissa, lauloivat ja loilottivat sopimattomia
lauluja.
Juna kiiti jyristen eteenpäin. Vaunuissa ei nähnyt muuta kuin
piipunsavua; -- ilma oli kamalan huono ja joka paikasta kuului
noitumista ja niin äänekästä rähinää että se tukahdutti veturin puhinan
ja pyöräin jyryn kiskoilla. Ja vasta Langresiin tultua äkkäsivät
miehet, että heitä kuljetettiin Pariisiin.
-- No so ... tuhannen tulimainen helvetti! noitui Chouteau itsekseen,
-- kaiketi meidät nyt asetetaan Charentonneauhon vahtimaan, ettei
Bismarck pääse keisarin sänkyyn Tuileriassa!
Toiset nauroivat niin että vääntelivät itseään. Kaikki eivät edes
tietäneet, mille naurettiin, vaan nauraa piti. He huusivat ja luikkivat
kuin hullut talonpojille, jotka seisoivat tien varrella ja katsoivat
tuskastuneina ohitse kiitävän junan jälkeen. Ja joka asemalla seisoi
suuria ihmisjoukkoja, jotka toivoivat saavansa jotain tietoja, mutta
veturi kiiti ähkyen ohi ja he eivät kuulleet muuta kuin laulua ja
ulinaa ja rähinätä savusta ja tomusta, kanuunan ruuan seasta, jota
kuljetettiin pikajunalla. Eräällä isommalla asemalla, jossa juna
viivähti, tuli kolme hyvästi puettua naista, kolme varakasta kauppiaan
rouvaa, asemasillalle ja he jakoivat lämmintä lihakeittoa sotamiehille,
jotka itkivät ja suutelivat heidän käsiään. Mutta vähän matkaa
kuljettua alkoivat he taas hoilottaa ja laulaa törkeitä laulujaan.
Chaumontin lähellä sivuutti juna toisen, joka vei tykistöä Metziin.
Tykkimiehet olivat vielä hullummin juovuksissa. Puiden nyrkkiään he
kumartuivat ulos vaunujen ikkunoista ja huusivat raivostuneina:
-- Teurastettavaksi, teurastettavaksi, teurastettavaksi!
Se oli kuin henkäys haudasta; miehiä värisytti kamala kuoleman kylmyys.
Keskellä tavatonta äänettömyyttä kuului Loubet sanovan:
-- Ne eivät ole kovin iloisia, nuo!
-- Mutta he ovat oikeassa, sanoi Chouteau, kyllä on jumaliste ilettävää
kun he kehtaavat lähettää tällaiset laumat kelpo poikia helvettiin
_heidän_ roskajuttujensa tähden.
Ja Chouteau jatkoi saarnaansa. Hän oli turmeleva aines, vetelä
pääkaupunki-käsityöläinen, maalarinsälli, joka ei ollut ymmärtänyt eli
jaksanut sulattaa niitä puheita, joita oli kuullut kokouksissa ja
yhdistyksissä, ja joka sotki kaikenmoisia tuhmuuksia korulauseihinsa
vapaudesta ja yhdenvertaisuudesta. Hän tiesi kaikki, opetti
kumppaniaan, varsinkin Lapoullea, josta hän arveli vielä tulevan
saakulinmoisen sankarin.
-- Näetkös, vanha poika, koko asiassa ei ole järkeä tippaakaan... Jos
Badinguet [Napoleon kolmannen haukkumanimi] ja Bismarck ryykäävät
toistensa tukkaan, niin selvittäkööt itse asiansa, voivat antaa
toisilleen pari läiskäystä vasten kuonoa, -- ei heidän tarvitse ajaa
satoja tuhansia kunnon poikia tappelemaan semmoisen asian tähden. Me
annamme hittoa heidän riidoilleen, eikä meitä ensinkään huvita tulla
hakatuksi mäsäksi ja moskaksi.
Koko vaunu nauroi, heillä oli ihmeen hupaista, ja Lapoulle, joka ei
tietänyt Badinguetistä eikä Bismarckista niin mitään, joka tuskin
pystyi sanomaan, tappeliko hän kuninkaan vai keisarin puolesta, sanoi
vakuutuksella:
-- Niin se on, on. Pari läiskäystä vasten kuonoa, -- niin me teemme ja
olemme yhtä hyviä ystäviä.
Mutta nyt kääntyi Chouteau Pacheen ja tarttui häneen:
-- Samallainen olet sinäkin ja sinun herra jumalasi. Hän on kieltänyt
tappelemasta, eikö ole?... Noo, tuhma-jussi, mitä sinä sitten täällä
istut?
-- Minäkö? vastasi Pache ällistyen, -- elä luule, että minä täällä olen
huvikseni ... mutta ... poliisit ... santarmit.
-- Santarmit, -- roskaa! -- Puhaltaa pois semmoiset miehet! Tiedättekö,
mitä meidän olisi tehtävä, meidän, jotka olemme kunniallista väkeä? Kun
ne nyt pysähdyttävät ja päästävät ulos, -- -- niin pitäisi meidän
lähteä tiehemme -- niin, -- aivan levollisesti lähteä tiehemme -- ja
jättää se Badinguet sika ja hänen läskipuotinsa eli toisin sanoen
pöllöt kenraalinsa selviytymään preussiläisroistoistaan miten parhaiten
voisivat!
Joka puolelta kuului hyvähuutoja; puhe teki vaikutuksen ja hän katsahti
ylpeästi ympärilleen ladellen yhä päätelmiään, joiden sekavassa
virrassa tasavalta ja ihmisoikeudet pyörivät rinnatusten ja niitä
seurasi rajuja hyökkäyksiä keisarikuntaa ja sen mädännäisyyttä vastaan
ja sitten päällysmiesten petoksesta, -- sillä tunnettuahan oli, että
joka ainoa kenraali oli saanut miljoonan, että möisivät Ranskanmaan
viholliselle. Hän oli vallankumouksen miehiä, toiset eivät tietäneet,
olivatko he tasavaltalaisia eli mitä heidän pitäisi tehdä kuuluakseen
mainittuun puolueeseen -- paitsi Loubet, joka aina veti sen kanssa yhtä
köyttä, joka hankki hänelle jotain suuhun pistettävää. Kaikki olivat
kuitenkin kuin yksi mies hänen puolellaan, morkkasivat keisaria ja
päälliköitä, koko senkin läskiseuruetta, jota he kyyditsevät vähän
matkaa, ellei pian tule toinen ääni kelloon.
Ja Chouteau puhalteli valkeaan ja vilkasi nurkkasilmällään Mauriceen,
joka naurahteli. Hän oli ylpeä siitä, että tämä lukenut herra kannatti
hänen mielipiteitään, -- hän tahtoi olla oikein mieliksi hänelle ja
tuumasi että olisi kenties paikallaan antaa Jeanille pieni sivuisku.
Korpraali istui väliäpitämättömänä, silmät puoleksi ummessa eikä
sanonut niin eikä näin heidän jutuillensa. Chouteausta olisi ollut
hupaista saada heidät törmäämään yhteen ja sanoi uhkaavalla äänellä:
-- Entäs sekin, kun muutamat täällä uhkaavat ammuttaa meidät.
Siansorkat -- kohtelevat toista niinkuin hän olisi rapakkoa heidän
jalkainsa alla eivätkä saa pässinpäihinsä mahtumaan, että me olemme
saaneet tarpeemme sekä pyssyistä että muusta komennosta... Ne me
heitämme -- hih -- peltomaille nähdäksemme kasvavatko ne siellä...
Kuulkaapas, miehet, minkähänlaisiksi niiden naamat venyisivät, jos me
ottasimme kerran -- hyvän tilaisuuden sattuessa -- ja paiskaisimme
vähäksi aikaa suulleen, koetteeksi vain... Mitäs sanotte?... Ainakin he
silloin näkisivät, että me olemme kyllästyneet heidän kirottuihin
sotapuuhiinsa. Alas Badinguet ja hänen hännänkantajansa. Alas lautasen
nuolijat ja petturit, jotka ajavat meitä surman suuhun!
Veri oli kohonnut Jeanin kasvoihin, -- hän tuskin näki, hän oli
tukehtua kiukkuunsa kuten aina silloin kun hänen intohimonsa
herätettiin. Vaikka hän istui niin ahtaalla, että hätäisesti sai sormea
liikutetuksi, pääsi hän kuitenkin kimmahtamaan pystyyn ja ojensi niin
tuimasti nyrkkinsä Chouteaun nenän alle, että tämä kalpeni.
-- Tukitko suusi, sen aasi! -- Nyt minä olen jo tarpeeksi asti
kuunnellut sinun porinatasi ja vahinko on ettei täällä ole yhtään
upseeria läsnä enkä minä nyt voi saada sinua arestiinkaan. Sillä se
olisi koko rykmentille hyvä työ, jos saisi pois semmoisen konnan kuin
sinä olet... Mutta kuule nyt mitä minä sanon ja pane korvasi taakse,
että jos täällä vain syntyy vähänkään rähinää niin sinä saat minun
kanssani tekemistä. Tässä ei enää puhukaan korpraali, vaan kunnon mies,
joka ei enää rupea sinua kuuntelemaan ja joka kyllä saa sinun suusi
tukituksi, ymmärrätkö? -- Tuollainen lurjus, joka ei tahdo taistella,
ja kylvää pahuutta toisiin! Uskalla sinä vielä tuoda esille niitä
pirullisia viisauksiasi, niin saat tuntea, mistä minä olen kotoisin.
Ja heti oli Jean rohkealla käytöksellään vetänyt melkein kaikki miehet
puolelleen. Chouteau änkytti ja koki päästä etemmäksi Jeanin
vaarallisista nyrkeistä.
-- Ja minä olen halukas puhaltamaan Badinguetin yhtä kauvas kuin
sinäkin, jos tietää tahdot... Politiikasta ja tasavallasta ja
keisarikunnasta ja muusta sellaisesta en _minä_ tiedä mitään,
minulla ei ole ollut aikaa niihin sekaantua, mutta ennen ja nyt ja aina
minä tahdon puoltaa järjestystä ja hyvää sopua... Noo, se on
luonnollista, ettei meitä iloita lähteä sotaan. Mutta ne roistot, jotka
tulevat tänne miehiä yllyttelemään, ne ovat ammuttavat niinkuin koirat,
sillä meillä on kyllin tekemistä, että voisimme jotakuinkin
kelvollisesti käyttäytyä. Kuulkaa, toverit, olettehan te yksimielisiä
minun kanssani siitä, että seisoman meidän pitää, ja kun kuulette
preussiläisten tulleen maahan, niin voitteko sitä kärsiä, ja
tahdottehan olla mukana ajamassa niitä suorinta tietä pois?
Nopeudella, joka on omituinen rahvaan mielenmuutoksille, kallistuivat
heti taas kaikki korpraalin puolelle ja hän vannoi vieläkin kerran
halkasevansa kallon jokaiselta, joka kehtaa puhua, ettei hän muka tahdo
tapella.
Eläköön korpraali, -- niin, -- nyt olivat kaikki halukkaita antamaan
Bismarckille kyytiä!
Ja mieltymyshuutojen vielä kaikuessa kääntyi Jean kohteliaasti
Mauriceen, ikäänkuin hän ei olisi kuulunutkaan muuhun joukkoon, ja
sanoi:
-- Te ette suinkaan voi olla yhtä mieltä näiden lurjusten kanssa, --
sillä emmehän me vielä ole hukassa ja minä luulen, ettei sekään päivä
ole kaukana kun me taivutamme preussiläisten niskan!
Mauricesta tuntui niinkuin olisi hänen sydämmeensä tunkenut lämmin
auringon säde. Ja hän tuli hämilleen ja nöyräksi. Miten? Olihan tuo
talonpoika rehellinen, kelpo mies. Ja hänen mieleensä juolahti miten
katkerasti hän oli vihannut Jeania sinä päivänä, jolloin hän
epätoivoissaan heitti kiväärinsä maahan; mutta hän muisti senkin, miten
syvän vaikutuksen se häneen teki kun näki suurten vesikarpaloiden
juoksevan korpraalin silmistä silloin kun se vanha isoäiti häpäsi ohi
kulkevia sotamiehiä ja näytti missä päin Reinvirta juoksee. Yhdessä
kärsityt tuskat ja vaivatko ne olivat sulattaneet kaiken hänen vihansa?
Hän, bonapartilaisen poika, olikin oikeastaan aina pitänyt tasavaltaa
mahdottomuutena; hän oli pohjaltaan taipuvainen pitämään keisarin
puolta, ja sodat olivat hänestä suorastaan kansojen elämänehto.
Ja äkkiä heräsi hänessä taas toivo, -- hänhän oli niin herkkämielinen
-- ja sama voiton varmuus, joka kerran, houkutteli hänet rupeamaan
vapaaehtoiseksi, se täytti taasen hänen rintansa.
-- Niin kyllä, korpraali, vastasi hän iloisesti ja luottamuksella,
kyllä me vielä taivutamme preussiläiset!
Juna kiiti, kiiti yhä vieden ihmislastiaan ja piipun savun täyttämistä,
ummehtuneista vaunuista kuului alati huutoa ja rähinää ja loilotusta.
Talonpojat, jotka seisoivat rautatien varrella ja asemilla, kuuntelivat
sitä sydän ahdistusta täynnä ja katsoivat pitkään poistuvien vaunujen
perään.
20 päivänä elokuuta tultiin Pariisiin, Pantinin asemalle; ja samana
iltana jatkettiin matkaa. Seuraavana päivänä olivat joukot Reimsissä ja
sieltä oli aikomus lähteä Châloniin.