Kahdeksan vaiheilla hajoitti aurinko raskaat pilvet ja elokuunpäivän
kirkas valo säteili Mülhausenin laajojen, hedelmällisten vainioiden
yli. Leirissä oli elämä vilkasta, ja kaikissa seudun kirkoissa
kajahtelivat sunnuntaikellot. Kamala onnettomuuden päivä loisti
ihanassa juhlavalaistuksessa.
Äkkiä kuului Gauden puhallus, joka kutsui muonan jakoon. Loubet
hämmästyi kovasti. Mitä nyt? Mitä se tietää? Saadaanko todellakin
kananpaistia niinkuin Lapoulle oli luvannut? Loubet oli syntynyt
Cassanneriekadun varrella lähellä Pariisin suurta sentraali-hallia,
hänen äidillään oli pieni kyökkikasvikauppa; -- itse hän oli lähtenyt
mukaan "parin killingin tähden," kuten sanoi. Hän olikin jo päivinään
koettanut yhtä ja toista ja oli oikea herkkusuu, joka aina koetti
nuuskia jotain syötävää. Senpätahden hän nytkin lähti urkkimaan, vaan
Chouteau jäi ilveilemään Pachen kanssa, jota hän kauheasti pilkkasi,
sillä hän oli keksinyt poikaparan polvillaan rukoilemassa muutaman
teltan takana. Chouteau oli jotain taiteilijan tapaista, --
koristemaalari Montmartresta, kaunis, pulskavartaloinen poika, joka
suosi kaikenmoisia vallankumouksellisia aatteita ja kirosi sitä, että
hänet oli kutsuttu palvelukseen ennen aikaa. Hän ei suinkaan säästänyt
Pachea.
-- Kas tuota tekopyhää veitikkaa. Rukoilisi ennemmin 100,000 frangia
vuotuista palkkaa Herralta! -- Mutta pieni, hiljanen Pache antoi hänen
pilkkailla minkä jaksoi, silmiään räpäyttämättä vain kuunteli, sillä
hän oli siihen tottunut. Hän oli nimittäin komppanian syntipukki, hän
ja Lapoulle, joka oli niin tietämätön, että oli kysynyt saako hän nähdä
kuninkaan ensimmäisenä päivänä kun oli palveluksessa. Ja vaikka kaikki
puhuivat Fröschwillerin tappiosta, nauroivat nämä neljä ja laskivat
leikkiä tavallisille toimilleen mennessä.
Mutta nyt kuului tyytyväistä mukinaa ja heidän kasvoillaan kuvastui
iloinen hämmästys. Jean palasi Mauricen kanssa, joka kantoi
puusylyystä. Viimeinkin he voivat saada valkeata ja hiukka lämmintä
ruokaa vatsaan! Tämä oli ainoastaan kahdentoista tunnin lykkäys, ei
ollut syytä valittaa!
-- Eläköön ylihoitaja! huusi Chouteau.
-- Ääneti siellä! vastasi Loubet, ja odottakaa kauniisti, niin minä
laitan teille sopan, joka maittaa!
Hän otti tavallisesti niskoilleen ruuan valmistuksen ja se oli toisille
mieliin, sillä hän oli mainio kokki. Mutta hän oli aina melkein tappaa
Lapoullen lähettämällä hänet kovin uskomattomille asioille.
-- Noo, -- tuo nyt tänne samppanja, -- ja etkö sinä jo joudu tryffeliä
hakemaan, kollo!
Häntä halutti narrata hiukan suurta tyhmeliiniäkin, Lapoullea, ja hän
mölisi:
-- Hei, halloo, Lapoulle, miten sen kana-jutun on?
-- Minkä kanan?
-- Tuon, pöllöpää, tuossahan se on aivan nenäsi alla... Lupasinhan
sinulle eilen kananpaistia, etkö muista? Äskenhän sen korpraali tänne
toi!
Ja hän osoitti suurta valkoista kiveä, joka oli heidän jaloissaan,
osoitti sellaisella vakuutuksella, että Lapoulle vihdoin otti sen
käteensä ja katseli sitä joka puolelta.
-- Noo, -- siinä näet, -- on sinulla toki silmät päässä! Pese se nyt
joutuin ja polttele perhanan moista kyytiä! Pese kynnet, huuhdo kaula,
-- naa, -- ei sinun tarvitse vettä säästää! Sen tyhjäntoimittaja!
Ja saadakseen heidät nauramaan, sillä hän oli iloinen tietäessään pian
saavansa ruokaa, paiskasi hän kiven sotamiesten pataan.
-- Se antaa ihmeen hienon maun! Noo, -- vai et sinä sitä tietänyt; --
mutta mitäpä sinä tiedät, hölmö! Sinä saat peräpuolen ja muistakkin
sanoa minulle, oliko se kypsä.
Komppania väänteli itseään naurusta katsellessaan Lapoullea, joka jo
lipoi kieltään. Peijakkaan Loubet, -- aina hän keksii jotain hauskaa!
Ja kun valkea alkoi oikein leimuta, -- kun padasta kuului sihisevää
ääntä, keräytyivät he kaikki ympärille katsomaan, miten liha hyppi ylös
ja alas, ja vetämään nenäänsä suloista hajua, joka sieltä nousi
nälkäisiä vastaan, -- sillä nälkäisiä he olivat, nälkiintyneitä peräti
eilisestä saakka. Ja kun he ajattelivat, että kohta tulee ruokaa,
unohtuivat kaikki huolet. Selkään oli tosin saatu, mutta syötämän
sentään piti! Ympäri leiriä leimusivat keittotulet ja padat porisivat,
sotamiehet olivat iloisia odottaessaan, ja kirkonkellot soivat
vieläkin.
Kello oli melkein yhdeksän kun leirissä syntyi tavaton levottomuus.
Upseerit kiitivät edes takasin ja nyt tuli luutnantti Rochas, joka oli
saanut käskyn kapteeni Beaudoinilta, komppanian luo.
-- Soo, -- alkakaa panna kokoon, nyt lähdetään.
-- Mutta ruoka, hra luutnantti!
-- Ruokaa toiste! Nyt marssimaan! Heti!
Gaude puhalsi lähtömerkin, ja väessä kuohui hämmästys ja salattu harmi.
Soo! Marssimaan ennenkun saivat suupalankaan ruokaa! Eikö ollut yhtä
hyvä odottaa sen verran, että ruoka olisi joutunut! Komppania tahtoi
kuitenkin saada hiukan lämmintä sisäänsä, he maistelivat keittoa, --
mutta se oli vain haaleata vettä, ja liha oli sitkeää kuin kengänpohja.
Chouteau kiehui, vaan ei uskaltanut vielä puhua. Jeanin täytyi
kiirehtiä väkeään. Mitä oli tulossa? Mitä tämä kiire merkitsi? Tuskin
annettiin enää rauhassa henkeä vetää? Ja kun joku Mauricen lähellä
sanoi, että nyt mennään vihollista vastaan, kohotti hän epäilevänä
olkapäitään. Vähemmässä kuin neljännestunnissa jouduttiin lähtökuntoon,
Teltit purettiin ja köytettiin rensselien päälle: miehet ottivat
aseensa ja paljaalle maalle ei jäänyt muuta kuin keittovalkeat, jotka
jo olivat sammumaisillaan.
Hyvin vakavat olivat ne syyt, joiden nojalla kenraali Douay oli
päättänyt peräytyä. Schlestadtin voudilta tulleet tiedot -- jotka nyt
olivat kolmen päivän vanhoja -- olivat täyttä totta. Uusi sähkösanoma
kertoi, että vihollinen uhkasi Markarlsheimiä, ja muualta ilmoitettiin,
että vihollinen armeijakunta oli mennyt Reinin yli Huningenin luona. Ja
alati saapui uusia tiedonantoja, luotettavia, lukuisia: oli nähty sekä
hevosväkeä että tykistöä; joukkoja liikkui joka paikassa yhteistä
kokouspistettä kohti. Jos viivytteli, niin saattoi pian tapahtua, että
tie Belfortiin tuli katkastuksi. Muista erotettuna, aivan lähellä
etujoukkoa, ei kenraali Fröschwillerin tappion ja Weissenburgin
päällehyökkäyksen jälkeen voinut olla peräytymättä, vallankin kun tämän
aamuiset tiedot olivat yhä huolestuttavampia.
Päällikkökunta oli jo poissa; he olivat ratsastaneet kovasti; he
pelkäsivät, että preussiläiset ennättäisivät ennen ja ottaisivat
haltuunsa Altkirchin. Kenraali Bourgain-Desfeuilles oli mennyt
Mülhausenin kautta, jossa söi hyvän aamiaisen, ja torui ja noitui yhtä
mittaa mokomaa "kilpajuoksua".
Mülhausen oli epätoivossa upseerien lähdöstä; kun tieto peräytymisestä
levisi, keräytyivät asukkaat kaduille vaikeroiden ja valittaen; he
olivat niin hartaasti rukoilleet suojelusta ja nyt heidät kuitenkin
jätettiin onnensa nojaan; suuret tavaravarastot asemahuoneella joutuvat
vihollisten käsiin; ennen iltaa oli ehken jo koko kylä preussiläisten
hallussa. Ja pitkin tietä, kaikissa kylissä, joiden ohi sotajoukko
kulki, seisoivat asukkaat kotinsa ovella hämmästyneen, tuskastuneen
näköisinä. Mitä?
Samat rykmentit, jotka eilen marssivat eteenpäin, vetäytyivät nyt
takaperin, pakenivat laukaustakaan ampumatta!
Komentajat olivat synkkiä ja alakuloisia, kannustivat hevosiaan eivätkä
vastanneet kun heiltä jotain kysyttiin, ikäänkuin onnettomuus olisi
heitä ajanut takaa.
Se oli siis kuitenkin totta, että sotajoukko oli hajoitettu, koska
ranskalaiset tulvahtivat joka haaralta kuin virta, joka paisuu
äyräittensä yli. Ja peljästynyt väestö oli ihan pyörällä päästä,
luulivat jo kuulevansa preussiläisten joukkojen kohisten tulevan;
huonekalut ja makuuvaatteet kannettiin ulos ja köytettiin rattaille,
talot jäivät autioiksi, kokonaiset perheet pakenivat, pitkin tietä
riensi ihmisjoukkoja pelon valtaamina.
Kului kaksi tuntia; liikkumatonna odotti 106:s rykmentti loppumattoman
tulvan takana, joka sulki heiltä tien.
Väki, joka seisoi polttavassa auringonpaahteessa täydessä varustuksessa
ja kivääri jalalla, alkoi napista.
-- Näyttää siltä, että me teemme takaperua, sanoi Loubet ivallisesti.
-- Pilkatakseenkohan ne paistattavat meitä omassa rasvassamme? Meidän,
jotka tulimme ensimmäiseksi, täytyy täällä seista viimeisinä.
He saattoivat nähdä yli koko laajan hedelmällisen tasangon, jossa
humalistot ja keltaset vainiot reunustivat samaa tietä, jota myöten he
olivat eilen kulkeneet, vaikka päinvastaiseen suuntaan.
Ja he alkoivat purkaa sappeaan, nauroivat ja ilkkuivat.
-- Niin, kyllä on kiire, jatkoi Chouteau. Kaunista on tämä niiden
marssi vihollista vastaan, jota ovat toitottaneet korviimme
eilisaamusta asti... On totta tosiaan aika sotaretki... Tässä seistään
ja lähdetään sitten taas höyläämään eteenpäin saamatta yhtä
lusikallista lämmintä ruokaa vatsaan.
Toiset nauroivat, ja Mauricen, joka seisoi heti vieressä, täytyi
myöntää, että hän oli oikeassa.
Miksi he eivät saaneet syödä rauhassa tänä aamuna, kun nyt kumminkin
täytyi tässä seista mulkoilemassa?
Nälkä alkoi taas kiusata ja he ajattelivat aamullisia keittopatoja,
jotka jo olivat kiehuneet ja sitten kaadettu kumoon, eivätkä he voineet
ymmärtää mitä hyötyä sellaisesta hätäilemisestä oli. Ei, se oli typerä
ja pelkurimainen teko. Kun kovalle ottaa, ovat koko miehet urhoollinen
lauma jäniksiä!
Luutnantti Rochas tuli ja nuhteli kersantti Sapiniä väen huonosta
ryhdistä. Kapteeni Beaudoin kuuli sen ja lähestyi, jäykkänä ja
säntillisenä.
-- Hiljaa rivissä!
Jean seisoi ääneti ja jäykkänä kuin vanha sotamies ja katseli Mauricea,
joka nauroi Chouteaun kiukulle; häntä ihmetytti, että nuori sivistynyt
ihminen saattaa nauraa sellaiselle: totta se kyllä oli, mutta parasta
on pitää suu kiinni. Jos kaikki miehet rupeaisivat haukkumaan
päälliköitä, niin ei suinkaan pitkälle päästäisi, se on varma, se.
Vihdoinkin, tunnin ajan vielä odotettuaan, sai rykmentti käskyn lähteä
liikkeelle. Mutta silta oli vielä niin täynnä kuormastoa, että syntyi
kauhea tungos.
Monta rykmenttiä sekaantui; muutamat komppaniat syöksivät eteenpäin
huimaa vauhtia, jota vastoin toiset sysättiin syrjään, niin että
miesten täytyi marssia paikallaan. Ja päälliseksi joutui vielä
ratsuväki eskadroona jalkaväen sekaan, _tahtoi_ päästä eteenpäin
ja tunki ilmankin monilukuiset jälkeenjääneet läheisille pelloille.
Tunnin marssittua oli jo näitä jälkeenjääneitä kokonainen lauma, joka
suurimmassa epäjärjestyksessä laahusti eteenpäin ja tuskin viitsi
vaivata itseään perässä pysymään.
Jeankin jäi jälkijoukkoon ja eksyi osastoineen muutamaan solakkoon.
Koko 106:des rykmentti oli poissa, he eivät nähneet ainoatakaan miestä,
ainoatakaan siihen kuuluvaa upseeria. Sotamiehiä kulki ohi,
kaikellaista väkeä, joita hän ei tuntenut, väkeä, jotka jo alkujaankin
olivat uupuneita, ja rentostivat eteenpäin miten kukin parhaiten pääsi.
Aurinko paahtoi kauheasti ja raskas rensseli rasitti kovin
tottumattomia sotamiehiä. Paksu nuttukin, joka oli jäykkä ja raskas
kuin lyijytaakka, vaivasi heitä. Eräs pieni kalpea mies jäi äkkiä
seisomaan, katsahti rajusti ympärilleen ja viskasi rensselinsä ojaan,
huoaten niin raskaasti ja syvästi kuin olisi herännyt pitkästä
pyörtymyksestä.
-- Hän teki oikein, mutisi Chouteau.
Mutta hän marssi sentään edelleen selkä kumarassa raskaasta taakasta;
vähän ajan perästä heitti taas kaksi miestä kannettavansa tielle ja
sitten ei Chouteau enää malttanut olla.
-- Hiiteen kaikki tyyni!
Vai puolisataa naulaa olalla? Siitä hän jo oli saanut tarpeensa!
Olivatko he mitä juhtia, että jaksoivat semmoisia kuormia vetää? Loubet
seurasi melkein heti esimerkkiä ja pakoitti Lapoullen tekemään samoin,
Pache teki ristinmerkin, avasi remmit ja laski koko komeuden hyvin
varovaisesti matalan muurin juureen, ikäänkuin aikoisi tilaisuuden
sattuessa sen siitä korjata. Maurice oli ainoa, joka vielä kesti, kun
Jean kääntyi ja näki väkensä ilman rensseliä.
-- Rensselit selkään, muuten minä saan nuhteita!
Mutta miehet astuivat eteenpäin aivan korpraalin kintereillä, häntä
melkein ajaen edellään kapealla tiellä.
-- Tahdotteko totella, muuten käyn ilmoittamassa!
Nämä sanat ottivat Mauriceen niinkuin piiskanhujaus.
Tuo talonpoika tolvana uhkasi mennä kantelemaan siitä syystä, etteivät
he ruvenneet raastaman itseään kuoliaaksi. Ja aivan vimmastuneena hän
kiskasi hihnat auki ja pudotti rensselinsä tielle katsoen korpraalia
kasvoihin.
-- Hyvä! sanoi tämä tyynellä tavallaan, -- hän näki, ettei sillä
hetkellä voinut mitään toimittaa -- se asia kyllä iltasella korjaantuu.
Mauricen jalkoja kivisti kauheasti. Paksut karkeat kengät, joihin hän
ei ollut tottunut, olivat vallan tärvänneet hänet. Ei ollut enää
voimia, selkää poltti ja kirveli ikäänkuin rensseli olisi hangannut
sen nahattomaksi ja kivääri, jota hän alinomaa muutteli yhdeltä
olalta toiselle, painoi niin ettei hän voinut hengittää. Mutta
ruumiillinen kipu ei ollut mitään alakuloisuuteen verraten, joka oli
saattamaisillaan hänet epätoivoon. Äkkiä, ilman että hän voi sitä
vastustaa, kukistui kaikki hänen tahdonvoimansa; huonot taipumukset
heräsivät; hän ei voinut enää pysyä pystyssä ja hän olisi saattanut
itkeä häpeästä.
Kaikki mielettömät tekonsa Pariisissa hän aina luki "sen toisen"
syyksi, kuten hän sanoi huimapäätä tahdotonta osaa itsessään, joka
saattoi joskus tehdä vaikka mitä.
Ja siitä pitäin kun hän oli lähtenyt laahustamaan tässä polttavassa
helteessä, tälle paon tapaiselle palausretkelle, oli hän mielestään
kuin eksynyt lammas, joka ei tiedä mitä tehdä, minne mennä. Se oli
tappion jälkivaikutusta; salama oli iskenyt maahan kaukana muualla ja
ukkosen jyrähdykset kuuluivat nyt näiden ihmisten takana, jotka pelko
oli vallannut ja jotka pakenivat vihollista näkemättä. Mitäpä enää
saattoi toivoa? Kaikki oli hukassa. Sotajoukko voitettu ja karkoitettu,
mitäpä muuta kun paneutua maahan ja kuolla kaikki tyyni.
-- Mutta miten tämä oikeastaan onkaan, kuului Loubetin naurunhaluinen
katupojan ääni sanovan, me emme taida enää muistaakaan, että meidän
piti matkustaa Berliiniin!
Berliiniin! Berliiniin! Mauricen korvissa soi vilisevän ihmisjoukon
huuto sinä innostuksen yönä, jolloin hän päätti ruveta vapaaehtoiseksi;
nyt puhalsi tuuli ihan toiselta suunnalta!
-- Ah. tuo pirun kanuuna nylkee pian nahan sormistani! jatkoi Loubet ja
muutti kiväärin toiselle olalleen, on tämä aika sievä huilu kanneksia
edestakasin! --
Viitaten siihen summaan, jonka oli saanut kun lähti toisen sijaiseksi,
hän sanoi:
-- Viisitoista sataa nappia tämmösestä työstä, kyllä se on aika
petosta!... Piippu suussa hän nyt istuu siellä, se lihava jätkä, joka
rahalla maksoi, ja minut hakataan täällä säpäleiksi!
-- Noo, -- entä minä sitten? mutisi Chouteau. minä olisin jo päässyt
koko roskasta; -- olisin lähtenyt kotiin ... se vasta onnettomuus
on ... tulla työnnetyksi tällaiseen kirottuun sikamaisuuteen, sen
per...!
Ja hän heilutti raivostuneena kivääriään ja lennätti sitten aidan taa.
-- Helvettiin koko kone!
Kivääri pyörähti kahdesti ilmassa ja putosi sitten pellonvakoon, johon
se jäi makaamaan kuin kuollut.
Useita muita lensi perässä, koko keto oli pian täynnä aseita, jotka
kummallisen hyljätyn näköisinä viruivat päivänpaahteessa.
Ja väestössä tarttui miehestä mieheen raivoisa viha; he olivat
nälkiintyneitä, kipeäjalkaisia, ylen tyrmistyneitä odottamattomasta
tappiosta.
He eivät toivoneet enää, he näkivät päällysmiesten horjuvan;
muonavarastoa vietiin vähän matkaa edellä ja täällä he kituivat
nälässä; he olivat jo niin uupuneita, etteivät jaksaneet enää pinnistää
voimiaan. Ja sitten, niin, menköön kivääri samaa tietä kuin
rensselikin, sitten siitä pääsi.
Ja heidän nauraessa kuin lauma hulluinhuoneen asukkaita, joilla on
hauskaa, sinkoilivat pyssyt tienpuoleen, kahden puolen pitkää
jälkeenjääneiden jonoa, joka rentosti tietä pitkin.
Ennenkuin Loubet viskasi aseensa heilautti hän sitä pari kertaa ilmassa
ikäänkuin se olisi ollut rummuttajan kapula. Lapoulle teki niinkuin
näki toveriensa tekevän, ehkä hän luuli että se kuului asiaan; mutta
Pache, jonka jumalisuus oli säilyttänyt hänessä vielä hiukan
velvollisuuden tunnetta, ei totellut Chouteauta, vaikka tämä ammensi
hänen ylitsensä kaikenmoisia törkeyksiä.
-- Kas tuota tekopyhää lurjusta! Kun hän muka on riippunut vanhan
löylynlyömän talonpoikaisjankuttajan perässä joka pyhä kirkossa! Olisit
ennen ruvennut kuoripojaksi, sillä kovin inhottavaa on tahtoa olla
toveriaan parempi!
Maurice kulki äänetönnä, pää kumarassa polttavassa paahteessa. Hän
kulki unissaan, kauhean väsyneenä, hänen silmissään heilui maailma,
hänestä tuntui kuin olisi joka askeleella vajonnut pohjattomaan
kuiluun. Mitä hyötyä oli nyt sivistyksestä ja tiedoista, -- hän ei
ollut yhtään parempi niitä kurjia ihmisiä, jotka kävelivät hänen
ympärillään.
-- Kuulkaa, sanoi hän äkkipäätä Chouteaulle. -- Te olette oikeassa.
Ja hän laski jo kiväärinsä rauniolle tien vieressä kun Jean, joka oli
moneen kertaan turhaan varoittanut miehiä luopumasta aseistaan, näki
mitä Mauricella oli mielessä.
Hän hyökkäsi lähelle.
-- Ottakaa paikalla ylös pyssynne, kuuletteko, heti, heti paikalla.
Kiehuva viha ajoi veren hänen kasvoihinsa, silmät leimusivat. Hän, joka
muulloin oli niin tyyni ja sovinnollinen, puhui nyt kovalla ja
käskevällä äänellä.
Osastonsa ei ollut vielä milloinkaan nähnyt häntä sellaisena, he
seisahtuivat ja jäivät hämmästyneinä katsomaan.
-- Otatteko pyssynne siitä, -- vai tahdotteko saada minun kanssani
tekemistä.
Maurice vapisi sisällisestä kiukusta, hän vastasi yhden ainoan sanan
sanomattoman halveksivalla äänenpainolla:
-- Moukka!
-- Niin juuri, -- minä olen vain moukka ja te hieno herra! -- Ja siksi
te olette sika, -- kuuletteko, -- aika sika, -- ja minä uskallan sanoa
sen teille vasten silmiänne.
Miehistä rupesivat muutamat viheltämään ja meluamaan, mutta korpraali
jatkoi vastustamattomalla mahtipontisuudella:
-- Kun on kerran sivistynyt mies, niin pitäisi sitä osoittaakin. Me
muut olemme kolloja ja talonpoikia ja teidän pitäisi antaa meille hyvä
esimerkki, koska te olette niin viisaita... Otatteko nyt pyssynne
tuosta eli minä ammutan teidät ensimmäisessä lepopaikassa.
Maurice oli lannistettu, hän otti kiväärinsä sanaakaan sanomatta. Mutta
vihan kyyneleet samensivat hänen silmiänsä. Hän marssi edelleen
niinkuin juopunut keskellä toverijoukkoa, joka teki hänestä pilkkaa sen
tähden että hänen oli täytynyt antautua.
Aa, -- sitä Jeania! Hän vihasi ja inhosi häntä elämänsä ijän! Vihasi
häntä -- juuri siksi että hänen oli täytynyt tunnustaa Jeanin olleen
oikeassa.
Ja kun Chouteau murahti, että kun on saatu senlaatuisia korpraaleja,
niin ehken vielä sattuu tilaisuutta antaa niille luoti otsaan, -- niin
näki Maurice punaista. Hän oli varma siitä, että hänen vielä joskus
_täytyy_ musertaa Jeanin pääkallo.
Vaan nyt he saivat muuta ajattelemista; Loubet keksi yhtäkkiä, että
siivo Pache oli hiljaa salakähmässä, sillä välin kun toiset pieksivät
suutaan, asettanut pyssynsä ojan reunalle, ja käveli nyt käsivarret
kupeilla roikkumassa ja kasvoilla hyvin tyytyväinen ja hiukan
hämillinen ilme, niinkuin koulupojalla, joka ei tykönään kadu pahaa
tekoaan. Ja he marssivat yhä eteenpäin loppumatonta polttavaa tietä,
joutuneiden viljapeltojen ja humalikkojen välitse. Heillä ei ollut
kantokuormaa eikä aseita, he kulkivat sekasin kuin karjalauma, milloin
toistensa sivulla milloin takana, kuin joukko maankuleksijoita ja
joutilaita, -- ja kun he vaelsivat kylien ohitse, suljettiin portit ja
ovet visusti.
Mutta silloin tapahtui jotain, joka tyyten masensi Mauricen rohkeuden,
Etäällä kuuluu kumea jyrinä ja reservitykistö, joka oli viimeksi
liikkeelle lähtenyt ja jonka etupää nyt kääntyi eräältä syrjätieltä,
tunki eteenpäin niin nopeasti, että jälkeenjääneiden täytyi hypätä ojan
yli peltomaalle.
Se kulki yksinkertaisessa kolonnassa, riensi ohi kauniissa ravissa ja
täydellisessä järjestyksessä, koko kuuden patteriian rykmentti,
upseerit olivat paikoillaan, översti ratsasti ensimmäisenä rivien
edessä. Kanuunat jyrisivät ohitse säännöllisen matkan päässä
toisistaan, jokaisella omat hevosensa ja miehistönsä. Ja viidennessä
patteriassa huomasi Maurice heti Honorén, serkkunsa, joka istui
komeasti hevosensa selässä vasemmalla eturatsastajasta, Adolfista, joka
oli pitkä, vaaleatukkainen poika, ja jonka ratsu, vankka raudikko,
kulki mainiosti varahevosen kanssa. Palvelusväestössä, jotka istuivat
kaksittain lavettiarkuilla, oli Ludvig, Adolfin toveri; he muodostivat
parin ohjesääntöjen mukaan, jotka aina asettavat ratsastajan ja
konstaapelin yhteen.
Maurice oli tutustunut heihin leirissä ja nyt he olivat hänen
mielestään tulleet suuremmiksi; ja kanuuna hevosineen ja
etulaitoksineen näytti hänestä kiiltävältä kuin aurinko, niin hyvin
hoidetulta ja puhtaalta ja kaikki sen ihmiset ja eläimet rakastivat
sitä ja puolustivat sitä niinkuin kelpo perheen jäsenet, jossa
tottelevaisuus ja rakkaus vallitsee. Häntä kiusasi sanomattomasti
Honorén pilkallinen katse, jonka hän heitti heihin, -- ja sitten hänen
hämmästyksensä kun näki sukulaisensa jälkeenjääneiden laumassa. Mutta
patteriiat olivat jo vierineet ohi, nyt tulivat varusvaunut, ahjot ja
viimeksi tomupilvessä reservimiehistö ja hevoset. He katosivat tien
käänteessä ja pian ei kuulunut enää muuta kuin rattaiden jyrinä ja
hevosten töminä ja hetken kuluttua ei kuulunut sitäkään enää.
-- Kyllä, -- ne peevelit osaavat kyllä olla olevinaan kun on hevoset ja
vaunut! selitti Loubet.
Kun päällystö saapui Altkirchiin ei siellä ollut yhtään preussiläistä.
Ja yhä peljäten että ne saattavat mikä silmänräpäys tahansa olla
kintereillä, kulki kenraali Douay Donnemarieen saakka, johon
ensimmäiset tulivat kello viisi iltapäivällä ja kello oli jo kahdeksan
ja jokseenkin pimeä ennenkun saatiin kuntoon leiripaikkoja. Miehet
olivat niin uupuneita ja voimattomia nälästä ja ponnistuksista, että
tuskin jaksoivat pysyä pystyssä.
Kello kymmeneen saakka saapui harhailevia sotamiehiä, toiset yksin,
toiset pienissä joukkioissa, ja hakivat komppaniojaan, se oli koko se
pitkä häntä uppiniskaista ja eksynyttä väkeä, jotka oli nähty pitkin
tien vieruksia.
Niin pian kun se kävi päinsä lähti Jean etsimään luutnantti Rochasta.
Hän löysikin sekä hänet että kapteeni Beaudoinin ja överstin
juttelemassa erään pienen kapakan ovella. Kaikki kolme olivat hyvin
huolissaan iltahuudosta, he eivät tietäneet, oliko kaikki väki
tallella.
Heti kun korpraali alkoi puhua sekaantui översti Vineuil keskusteluun
ja pakoitti hänen tuomaan esille kaikki. Hänen kapeat keltaset
kasvonsa, joita ympäröi paksu valkonen tukka ja parta, ja sysimustat
silmänsä ilmaisivat ääretöntä mykkää epätoivoa.
-- Hra översti, puhkesi kapteeni Beaudoin sanomaan odottamatta
esimiehensä lausuntoa, nyt pitää meidän antaa niille varoittava
esimerkki, ainakin puoli kymmentä roistoa on ammuttava.
Ja luutnantti nyökäytti myöntävästi. Mutta översti viittasi kädellään
ja sanoi:
-- Niitä on liian paljon! Mitä on meidän tehtävä? Joku seitsemän sataa
ehkä... Emmehän voi niitä kaikkia ampua. Ja sitten ... kenraali! Hän on
patriarkka. Afrikassa hän ei koskaan rangaissut miehistöään ... minä --
ei -- en minä voi ryhtyä tähän asiaan. -- Se on kauheata!