Keskelle hedelmällistä tasankoa, neljänneksen verran Mülhausenista
Reiniin päin, oli leiri pystytetty. Rivittään seisoivat teltat
peltomaalla, kivääriryhmät välkkyivät säännöllisen välimatkan päässä
toisistaan lippujen edessä ja leirin yli kohosi matala, pilvinen
elokuuillan taivas. Kiväärit ladattuina seisoivat liikkumattomat
vartiosoturit, -- heidän silmänsä tähystivät kaukaista näköpiiriä
kohti, jossa siintävät usvat kohosivat suuresta virrasta.
He olivat tulleet Belfort'ista viiden ajoissa; nyt oli kello kahdeksan
ja he olivat juuri illastaneet. Mutta puita ei ollut löytynyt mistään.
Eivät saaneet valkeata syttymään eikä ruokaa keitetyksi. Heidän täytyi
tyytyä kuivaan leipäpalaseen, jonka huuhtoivat alas viinalla, ja se ei
ollut paljon pitkän marssin perästä. Aseryhmäin takana koetti kaksi
sotamiestä kaikin voimin saada tuoreita puunoksia palamaan, joita juuri
olivat käyneet katkomassa pistimillään, mutta viheriäiset lehvät eivät
tahtoneet syttyä ja paksu, musta savu nousi hitaasti, sanomattoman
surumielisesti iltataivasta kohti.
Heitä oli noin 12,000 miestä -- kaikki, mitä kenraali Felix Douay'lla
oli muassaan seitsemättä armeijaosastoa. Ensimmäinen divisioona oli
marssinut edellisenä päivänä Fröschwilleriin, kolmas oleksi vielä
Lyonissa ja kenraali oli päättänyt lähteä Belfort'ista ja kulkea
edelleen toisella divisioonalla, tykkiväkireservillä ja vajanaisella
ratsuväki-osastolla.
Oli ilmoitettu, että Lorrachissa oli nähty leirivalkeita. Oli tullut
sanoma, että vihollinen aikoi mennä Reinin yli Markorlsheimin luona.
Kenraali, joka tunsi olevansa kovin erillään niin kaukana idässäpäin
toisista osastoista, ilman yhteyttä niiden kanssa, kiirehti marssia
rajalle päin, vallankin kun oli edellisenä päivänä saanut tiedon
onnettomasta hyökkäyksestä Weissenburgin luona. Jos ei hän itse
tunkisikaan vihollista takasin, saattoi hän kumminkin joka tunti
odottaa käskyä tulla tukemaan ensimmäistä osastoa. Tänä iltana, tänä
levottomana myrskypäivän iltana, lauvantaina 6 päivänä elokuuta, lienee
taisteltu jossain Fröschwillerin puolella: sen huomasi kummallisen
raskaasta ilmasta, jossa tuntui värähdyksiä ikäänkuin kylmiä,
voimakkaita tuulenpuuskia. Kahtena viimeisenä päivänä oli osasto
luullut käyvänsä taistelua kohti. Sotamiehet arvelivat, että
kuljettuaan rientomarssissa Mülhauseniin he ovat preussilaisten
kohdalla.
Pimeä tuli ja eräästä leirin etäisimmästä kulmasta kuului rummunpärinää
ja torventoitotusta, hiljaa vielä. Ja Jean Macquart, joka parhaallaan
pystytti telttapaalujaan maahan, oikasihe kumarasta asemastaan.
Ensimäiset sotahuhut kuultuaan hän oli jättänyt kotipuolen, sydän vielä
kirvelevänä siitä onnettomuudesta, joka häntä oli kohdannut: hän oli
menettänyt vaimonsa ja maan, jonka vaimo oli hänelle myötäjäisinä
tuonut. Ja nyt hän oli, kolmenkymmenen ja yhdeksän vuoden vanhana,
mennyt uudelleen palvelukseen ja päässyt 106:teen linjarykmenttiin,
jonka kantaväestöä lisättiin, sekä saanut korpraalin nauhat.
Väliin häntä ihmetytti se, että oli jälleen joutunut vanhaan
sotilaspukuunsa, hän, joka oli sellaisella riemulla jättänyt sotajoukon
Solferinon jälkeen; että hän niin välttämättömästi tahtoi kuljeksia ase
olalla ihmis-surmaajan virassa. Mutta minkäpä voi? Kun ei ole mitään
vakituista ammattia, eikä vaimoa, eikä kotia, eikä taloa, ja sydän on
täynnä surua ja harmia. Ja jos ei enää saanut muokata synnyinmaansa
vanhaa maata, saattoi hän ainakin käyttää voimiaan sen puolustamiseen!
Jean seisoi ja katseli tasankoa pitkin. Merkkipuhallus oli saanut
henkeä väkeen. Muutamat lähtivät juoksemaan, -- toiset, jotka jo olivat
puolinukuksissa, liikahtivat ja venyttelivät jäseniään väsyneinä ja
äreinä. Hän seisoi kärsivällisenä ja odotti katselmusta, levollisena ja
sävyisänä, aina tasapainossa, jonka tähden hän olikin mainio sotamies.
Toverit sanoivat aina, että hänestä olisi voinut tulla jotain, jos vain
olisi saanut vähän enemmän oppia.
Mutta savuava rovio veti hänen huomiotaan puoleensa ja hän huusi
sotamiehille, Loubet'ille ja Lapoullelle, jotka molemmat kuuluivat
hänen osastoonsa:
-- Lopettakaa jo tuo peli. Te tapatte meidät savuun.
Irvihammas Loubet nauroi koko leveillä, laihoilla kasvoillaan.
-- Kyllä se menee, korpraali, menee ihan mainiosti ... kuule, sinä
siinä, tule puhaltamaan!
Hän nykäsi Lapoullea, joka posket pullollaan, tulipunasena ja silmät
päästä putoamaisillaan puhalsi kuin rajutuuli kosteiden puiden väliin.
Kaksi muuta sotamiestä samasta osastosta -- Chouteau ja Pache --,
joista toinen vetelänä ja unisena kellotti selällään ja toinen täydessä
toimessa ompeli kiinni repeämää housun lahkeessa, rähähtivät nauramaan
Lapoullen pullistuneille poskille.
Jean antoi heidän nauraa. Hänen mielestään he kyllä saattoivat pitää
hauskaa -- silloin kun oli syytä. Eipä heillä usein ollutkaan.
Mutta nyt hän kääntyi toisen ryhmän puoleen. Yksi hänen miehistään,
Maurice Levasseur, oli jo kohta seisonut tunnin ajan jutellen erään
noin 30 vuotiaan vaalean siviilimiehen kanssa, jolla oli siivot
koirankasvot ja suuret siniset mulkosilmät, oikein likinäköiset silmät,
joiden tähden hänet oli hyljätty syynissä. Kolmantena oli eräs
reservitykkimies, vahtimestari, jolla oli lihavat, rohkeat kasvot ja
ruskea leukaparta, ja he juttelivat siinä ikäänkuin olisivat istuneet
kotona perheen keskuudessa.
Jean tahtoi säästää heitä nuhteista ja sanoi hyväntahtoisesti:
-- Taitaisi olla aika erota, -- nyt on iltahuuto ja jos luutnantti
näkee teidät...
Maurice keskeytti hänet:
-- Ei tarvitse mennä, Weiss.
Ja sanoi korpraalille lyhyesti:
-- Tämä herra on minun lankoni. Hänellä on lupa överstiltä, joka tuntee
hänet.
Mitä se häneen kuului, tuohon talonpoikaiskorpraaliin? Maurice oli
suorittanut oikeustutkintonsa, lähtenyt vapaaehtoisena mukaan ja
pistettiin -- kun sattui ennestään överstin tuntemaan -- heti 106
rykmenttiin; jaksoihan sentään sotamiestakkia kantaa, mutta totella
tuota sivistymätöntä...
-- Hyvä on, vastasi Jean levollisesti, oma asianne.
Hän käänsi heille selkänsä ja sai pian nähdä että Maurice oli puhunut
totta, sillä nyt meni översti ohitse ja tervehti hymyllä Weissiä.
Översti Vineuil oli pitkä komea mies, jolla oli arvokkaat, soikeat,
kellahtavan valjakat kasvot ja tuuhea, valkonen leukaparta, -- hän
astui rivakkaasti taloa kohti, joka kuumotti oikealla luumupuuryhmän
takana pari sataa askelta leiristä ja johon päällikkökunta oli
majoitettu.
Ei tiedetty, oliko komentava kenraali juuri nyt siellä. Häntä oli
kohdannut kauhea suru, hänen veljensä oli kaatunut Weissenburgin luona.
Mutta varmasti oleksi prikaattikenraali -- Bourgain-Desfeuilles --
talossa; äänekkäänä ja meluavana, kuten tavallisesti, kasvot
tulipunasena, suopean näköisenä ja ymmärrys niin ja näin, kellutteli
hän suhteettoman lyhyillä jaloillaan paikasta toiseen.
Talossa vilkastui elämä ehtimiseen: sanansaattajia tuli ja meni joka
hetki, kaikki olivat tuskallisessa jännityksessä, kaikki odottivat
tietoja suuresta taistelusta -- aamusta varhain kulkivat kaikki
odotuksen kiihkossa, ratkaseva hetki _on_ lähellä.
Missä lienee tärkeä taistelu ollut ja miten siellä oli käynyt?
Sitä mukaan kun ilta pimeni, kasvoi ahdistus ja pelko, se levisi kuin
varjomeri hedelmäpuiden, tallien, heinäsuovien ja pielesten ympärille.
Kerrottiinpa myös, että jälleen oli nipistetty vakooja, joka oli
hiiviskellyt leirin ympärillä, ja viety pääkortteeriin kenraalin
tutkittavaksi. Ehken oli översti Vineuil saanut jonkun sanoman, koska
hänellä oli sellainen kiire.
Weiss seisoi yhä jutellen lankonsa ja serkkunsa vahtimestari Honoré
Fouchardin kanssa.
Yhä selvemmin kuului iltapuhallus, nyt se oli kohdalla, toitottaen ja
päristen hämärän surumielisessä hiljaisuudessa; he eivät näyttäneet
sitä huomaavan.
Mauricen isoisä oli "suuren armeijan" soturiurhoja, hänen isänsä ei
ollut antautunut sotilasuralle, vaan oli tyytynyt huonoon
ylöskantomiehen virkaan.
Talonpoikaisista vanhemmista syntynyt äitinsä oli kuollut silloin kun
hän ja kaksois-sisarensa Henriette näkivät päivän valon. Ja nyt hän oli
mennyt vapaaehtoisena sotaväkeen, -- huimaa elämää elettyään; nyt hän
sai sotamiehen elämällä maksaa kaikki mielettömyydet, joita oli tehnyt.
Hän oli heikko ja kevytmielinen. Oli kylvänyt rahoja molemmin käsin kun
perhe suurilla uhrauksilla oli lähettänyt hänet Pariisiin lakitiedettä
tutkimaan. Isä oli kuollut, sisar oli luovuttanut koko perintöosansa
hänelle, vaan oli myötäjäisittäkin päässyt hyviin naimisiin ja saanut
toimeliaan ja kelpo miehen. Tämä -- Weiss -- oli elsassilainen
Mülhausenista, joka oli ollut kauvan aikaa kirjanpitäjänä eräässä
suuressa sokeritehtaassa; nyt hän palveli Delaherchea, jolla oli
verkatehtaita Sedanissa.
Ja Maurice luotti täydellä todella kääntymykseensä, vilkas kun oli,
kärkäs epätoivoon ja yhtä kärkäs taasen toivomaan, avomielinen ja
innokas, mutta ilman vakavuutta, valmis joka tuulen mukaan kääntymään.
Hän oli pieni ja vaaleatukkainen, otsa iso ja korkea, nenä sekä leuka
pieni ja hieno, -- lempeät harmaat silmät, jotka joskus voivat näyttää
tuimiltakin.
Weiss oli rientänyt Mülhauseniin juuri ennen sodan alkua järjestämään
jotain perheasiaa ja saadakseen samalla tavata lankoansa oli hän
käyttänyt hyväkseen tuttavuuttaan översti Vineuil'in kanssa, joka oli
hänen isäntänsä vaimon eno, jonka taasen Maurice ja Henriette tunsivat
lapsuuden ajoilta, sillä he olivat aikonaan olleet naapuria. Sitäpaitse
oli Weiss tavannut leirissä kapteeni Beaudoinin, joka myöskin oli rouva
Delaherchen tuttavia.
-- Tervehdi Henrietteä paljon minulta, uudisti Maurice vielä kerran,
sillä hän rakasti sydämmellisesti sisartansa. -- Sano hänelle, että on
vaan levollinen, että kyllä minä vielä tuotan hänelle kunniaa.
Silmänsä vettyivät kun hän muisteli kaikkia tekemiään hulluuksia. Lanko
tuli myös liikutetuksi; keskeytti puheen ja kääntyi Honoré Fouchardiin.
-- Ja kun minä tulen Rémillyyn, niin pistäydyn eno Fouchardin luo ja
kerron, että näin sinut ja että voit hyvin.
Eno Fouchard oli talonpoika, joka omisti jonkun verran maata ja
ansaitsi koko joukon teurastajan toimella. Hän asui neljänneksen verran
Sedanista, Rémillyn mäkiseudussa.
Nyt syntyi liikettä talon luona; portista tuli ulos ennen mainittu
maankulkija, hän oli vapaa, yksi ainoa upseeri vain kulki jälessä. Hän
oli osannut puhua itsensä puhtaaksi, oli keksinyt jonkun jutun, ja
hänet oli ajettu ulos leiristä.
Niin pitkän matkan päästä ei voinut hämärässä selvästi eroittaa; mutta
pitkä hän oli, hartiakas ja punapäinen. Mauricelta pääsi kumminkin
huuto.
-- Honoré, katso tuota... Juuri kuin se "preussilainen", -- tiedäthän,
se Goliath!
Tykkimies oikasi itsensä. Hän jäi tuijottamaan maankuljeksijan jälkeen.
Goliath Sternberg, teurastajan renki, se mieskö, joka oli kylvänyt
riitaa hänen ja isän välille, joka oli ottanut häneltä Siloinen, --
koko tuo inhoittava juttu, kaikki vastenmielinen ilkeys, josta hän
vieläkin kärsi. Hän olisi syössyt jälkeen, käsin kiinni vihamieheensä.
Mutta tämä oli jo aseryhmäin takana, ja hävisi illan pimeään.
-- Aa, Goliath! mukisi hän, mahdotonta! Hänhän on tuolla, -- toisten
puolella. -- Vaan jos minä kerran saisin sinut käsiini!...
Hän pui nyrkkiään itään päin, mustan sinistä pimeyttä kohti, jossa
arveli vihollisen olevan. Sitten oli ihan hiljaista, kuului uudelleen
iltahuuto, kaukaa leirin toisesta päästä, vähitellen vaijeten, häipyen
puiden ja telttien väliin, joita jo syleili musta yö.
-- Peijakas! murahti Honoré, nyt ei hyvä seuraa, ellen jo lähde.
Hyvästi, ja voikaa hyvin, kaikki!
Hän puristi Weissin kättä ja lähti pitkin askelin mäen nystyrälle,
jossa reservitykistö oli -- lähettämättä tervehdystä isälleen,
mainitsematta Siloinea, jonka nimi poltti hänen huulillaan.
Jälleen kului muutamia minuuttia. Vasemmalla, toisen prikaatin luona
puhallettiin huuto, -- toinen torvi vastasi lähempänä, kolmas hyvin
kaukaa. Sitten puhalsivat kaikki yhteen ääneen ja silloin päätti
kaartin komppanian puhaltaja vihdoin täräyttää kaikista voimistaan. Hän
oli pitkä, parraton poika, alakuloinen ja melkein mykkä, jonka
merkkipuhallukset tulivat kuin tuuliaispää.
Nyt alkoi kersantti Sapin, pieni jäykkä mies, jolla oli suuret,
sumuiset silmät, huutaa. Ohut äänensä nakkeli nimiä tiuhaan ja
sotamiehet, jotka tulivat paikalle, vastailivat kaikilla mahdollisilla
äänillä, violonsellon karkeasta huilun kimakkaimpaan. Yhtäkkiä taukosi
huuto.
-- Lapoulle! huusi kersantti uudelleen.
Ei kuulunut vastausta. Jeanin täytyi juosta savuavan nuotion luo, jota
Lapoulle, toverien yllyttämänä, koetti sytyttää. Hän makasi vatsallaan
ja puhalsi kasvot tulipunasena maata myöten mustan, nokisen savupilven.
-- No mutta taukoa jo, perhanaksi, huusi Jean. Etkö sinä osaa vastata
huutoon!
Lapoulle kohotti päätään, katsoi kysyvänä, hoksasi, mistä oli kysymys,
ja mölähti: täällä! semmoisella voimalla, että Loubet heittäytyi maahan
nauramaan. Pache, joka juuri oli lopettanut housunkorjuun, vastasi
hiljaa ja epäselvästi, ikäänkuin olisi mutissut rukousta. Chouteau ei
ruvennut nousemaan ylös, huusi pilkallisesti sanansa ja kääntyi
mukavammin makaamaan.
Virkaatekevä luutnantti, Rochas, seisoi liikahtamatta parin askeleen
päässä. Kun huuto oli päättynyt ja Sapin ilmoitti, ettei kukaan ollut
poissa, mutisi hän partaansa päätään nyökäyttäen Weissiin päin, joka
yhä jutteli Mauricen kanssa:
-- Ei, pikemminkin yksi liikaa; mitä tuo täällä seisoo ja vainuaa?
-- Överstiltä lupa, herra luutnantti, piti Jean velvollisuutenaan
ilmoittaa.
Rochas kohotti äkäsesti olkapäitään ja rupesi sanaakaan sanomatta
kävelemään edes takasin pitkin telttiriviä, mutta Jean, jonka sääret
olivat marssista kovin väsyneet ja hellät, istahti parin askeleen
päähän Mauricesta ja Weissistä. Näiden puhe otti hänen korvaansa, ensin
epäselvänä mukinana, jota hän ei tarkannut, itsekkin kun oli vaipunut
synkkiin ajatuksiin.
Maurice puolusti sotia. Ne olivat hänen mielestään välttämättömiä
kansallisuuksien olemassa olon tähden. Tämä oli selvinnyt hänelle
sitten kun hän alkoi tutustua kehitysoppiin, joka siihen aikaan pani
sivistyneen nuorison mielet liikkeelle. Eikös elämäkin ole
yhtämittaista taistelua joka päivä ja joka hetki? Eikös luonnossakin
taistella lakkaamatonta taistelua, jossa ansiokkain vie voiton, jossa
elämä alituisesti syntyy kuolemasta ja kukoistaa loppumattomasti? Ja
hän muisti millä kiihkolla hän oli tarttunut ajatukseen ruveta
sotamieheksi, saada tapella, puolustaa isänmaan rajoja hyökkäävää
vihollista vastaan, ja siten sovittaa nuoruutensa hulluudet. Alhaiso
ehken halusi rauhaa, mutta keisarilla oli valta tehdä niinkuin tahtoi.
Kahdeksan päivää ennen sodan julistamista oli keisari itsekkin sitä
sanonut tyhmäksi uhkarohkeaksi yritykseksi.
Joka paikassa keskusteltiin Saksan prinssistä ja hänen vaatimuksestaan
Espanjan valtaistuimeen; sekasorrossa, joka vähitellen syntyi ja
kasvoi, näytti siltä kuin kaikki olisivat olleet väärässä; lopulta ei
tiedetty, kuka eripuraisuudet oli alottanut, ja ainoa, josta vielä
oltiin selvillä, oli tuo turmiollinen laki, joka määrätyllä hetkellä
paiskaa kaksi kansakuntaa toisiansa vastaan. Mutta Pariisi oli
vavahdellut odotuksen toivossa. Hän näki bulevardien kiehuvan ihmisiä,
miehiä kulki suurissa parvissa heiluttaen leimuavia soihtuja ja huutaen:
Berliiniin, Berliiniin! Niinkuin eilen hän kuuli marseljääsin kaikuvan
korvissaan; sinä iltana sitä lauloi ihana nainen, joka seisoi
tikapuilla raatihuoneen edustalla ja jonka kuninkaallinen profiili
kohosi kolmevärisen lipun yli, jonka poimuihin hän oli kietoutunut.
Oliko se kaikki petosta, eikö Pariisin sydän silloin sykähdellytkään?
Ja sitten, innostuksen laimettua, oli hänelle käynyt kuten
tavallisesti: iloa ja mielenlentoa oli seurannut epäilys ja inho; hän
saapui kasarmille, kersantti otti vastaan ja antoi pukimet, hän näki
haisevan, pelottavan likasen suojan, ja entä uusien toverien raakuus,
ja harjotukset...! Mutta innostus oli jälleen palannut kun hän
vihdoinkin sai lähteä Belfortiin.
Ensimäisestä päivästä saakka oli Maurice ollut voitosta varma. Hänen
mielestään oli keisarin suunnitelma kyllin selvä: lähettää 400,000
miestä Reinvirralle, mennä yli, ennenkun vihollinen ennättää
varustautua, erottaa Pohjoissaksa Eteläsaksasta ja pakoittaa parilla
loistavalla voitolla Itävalta ja Italia liittymään Ranskaan. Olihan
huhuna kerrottu, että seitsemäs osasto, sama, johon hänenkin
rykmenttinsä kuului, astuisi Brestissä laivaan ja tekisi sitten
hyökkäyksen, joka kerrassa jakaisi vihollisten voimat ja tekisi yhden
preussilaisen sotajoukon liikkeet mahdottomiksi! Joka puolella
tehtäisiin äkkiarvaamattomia hyökkäyksiä, hämmästytettäisiin,
muserrettaisiin parissa viikossa. Riemuretki Strassburgista
Berliiniin! --
Vaan Belfortiin tultua oli hänessä herännyt epäilyksiä. Seitsemäs
osasto, jonka piti vartioida Schwartswaldin solaa, saapui
määräpaikkaansa sanomattomassa sekasorrossa, vajanaisena, kaikki
epäjärjestyksessä. Italiasta odotettiin kolmatta divisioonaa; toisen
ratsuväki-prikaatin täytyi jäädä Lyoniin asettamaan mahdollisesti
tapahtuvia levottomuuksia; ja kolme patteriiaa oli teillä
tietämättömillä. Sitäpaitse oli puute kaikesta; Belfortin varastot,
joista oli määrä saada, mitä tarvitsivat, olivatkin aivan tyhjät; ei
ollut telttoja, ei patoja, ei villavaatteita eikä lääkkeitä, ei rautaa
eikä hevosenkenkiä. Ei löytynyt ainoatakaan sairaanhoitajaa, ei ainoata
käsityöläistä, joka olisi tyydyttänyt sotajoukon tarpeet. Viime hetkenä
puuttui vielä lisäksi 30,000 aivan välttämätöntä varaosaa kivääreihin;
eräs upseeri lähti noutamaan Pariisista ja tuli ja toi 5,000
kappaletta, jotka oli saanut hädin tuskin kerätyksi.
Toiselta puolen häntä huolestutti pitkällinen toimettomuus. Nyt he
olivat jo olleet täällä kaksi viikkoa, -- miksi eivät voineet marssia
eteenpäin? Hänestä tuntui, että jokainen päivä, jonka täällä turhaan
kuluttivat, oli parantamaton virhe, yksi voiton mahdollisuus vähemmän.
Ja hänen kuvittelemansa sotasuunnitelman eteen asettui surullinen
todellisuus, jonka hän myöhemmin vasta tulisi kokonaisuudessaan
tuntemaan, vaan jota jo aavisti ja pelkäsi: seitsemässä
armeijakunnassa, jotka oli hajotettu rajalle Metzistä Bitcheen ja
Bitchestä Belfortiin. ei ollut ainoassakaan kantaväestö täysi; 430,000
miehen sijasta löytyi korkeintaan 230,000; kenraalit kadehtivat
toisiaan, halusivat itsekukin hankkia marsalkansauvan, eivätkä
tahtoneet auttaa naapuria; suurin varomattomuus, anteeksiantamattomin
huolimattomuus joukkoa liikekannalle asettaessa; ja nyt näytti kaikki
olevan lamassa; keisari oli sairas, kykenemätön mitään päättämään,
väsynyt ja tylsä; hänestä levisi kummallinen uneliaisuus sotajoukkoon,
joka varmaankin hajoittaa ja hävittää sen, saattaakseen sen lopulta
tuhansiin onnettomuuksiin. Ja kuitenkin, -- odotusajan epävarmuudessa
ja tietämättömyydessäkään ei vielä kukaan epäillyt voitosta!
Yhtäkkiä -- kolmantena päivänä elokuuta -- tuli sanoma voitosta
Saarbrückin luona, joka oli saatu edellisenä päivänä. Suuri, loistava
voitto. Sanomalehdet olivat ääriään myöten innostusta täynnä; nyt oli
tie auki Saksanmaalle, se oli ensi askel sotajoukon riemukulussa, ja
keisariprinssi, joka oli levollisesti ottanut käteensä kiväärinkuulan
taistelutantereelta, oli päivän sankari!
Kaksi päivää myöhemmin saatiin tieto Weissenburgin tappiosta ja
jokaisen huulilta pääsi tuskan huuto. 5,000 miestä oli joutunut
väijyävän vihollisen saaliiksi ja he olivat kuitenkin sitä ennen
pitäneet puoliaan kymmenen tuntia 35,000 preussiläistä vastaan, Se oli
kostettava, -- niin pian kuin mahdollista. Tietysti oli syy
päällikkökunnassa; heidän olisi pitänyt arvata ja torjua sellainen
onnettomuus. Mutta se oli korvattava vielä. Mac-Mahon oli kutsunut
seitsemännen osaston ensimmäistä divisioonaa, ensimmäisellä osastolla
on tukena viides; preussiläiset olivat jo kaiketi työnnetyt takasin
Reinin yli. Aavistus verisestä tappelusta, joka juuri oli tapahtunut,
jännitys ja odotus levisi ja kasvoi joka hetki.
Ja Maurice jatkoi Weissin puoleen kääntyneenä:
-- Niin, -- siitä voit olla varma! Kyllä me olemme tänään niitä
löylyyttäneet!
Mitään vastaamatta pudisti lanko huolestuneen näkösenä päätään.
Hänenkin katseensa kääntyi itään, Reiniin päin, jossa jo oli aivan
pimeä, jossa musta salaperäinen seinä peitti kaikki. Kun viimeiset
torvenäänet olivat valjenneet, vaipui koko leiri hiljaisuuteen, jonka
silloin tällöin katkasi myöhästyneen sotamiehen askeleet eli
vaihdettiin siellä täällä pari sanaa. Nyt sytytettiin kyntteli, pieni
tuikkiva tähti, kartanon vierastuvassa, jossa päällikkökunta valvoi ja
odotti sähkösanomia; niitä tuli joka tunti, vaan tuomatta ratkaisevaa
sanomaa. Ja Lapoullen nuotio oli jäänyt yksin ja unhotuksiin, -- paksu
savupilvi kohosi taivasta kohti ja levitti likasen harmaan huntunsa
ensimmäisten tähtien eteen.
-- Löylyyttäneet! sanoi Weiss hetken perästä, -- Jumala suokoon, että
niin olisi.
Jean, joka istui lähellä, alkoi kuulostaa lankojen keskustelua ja
luutnantti Rochas pysähtyi; hänkin oli kuullut viimeiset sanat
lausuttavan jokseenkin epäilevällä äänellä.
-- Mitä! huudahti Maurice, oletko sinä todellakin huolissasi! Luuletko,
että me voisimme joutua tappiolle?
Langon kasvot kävivät hyvin kalpeiksi, hän keskeytti kädenliikkeellä
Mauricen ja vastasi värähtelevällä äänellä:
-- Tappiolle, -- taivas varjelkoon!... Tiedäthän että minä olen
syntynyt näillä seuduin; isoisän ja isoäidin surmasivat kasakat 1814;
ja kun ajattelen, että vihollinen asettuisi maahan, olen joutua
mielettömäksi! Minä ottaisin pyssyn olalle ja lähtisin paikalla teidän
mukaanne!... Tappiolle, -- ei, ei -- sitä en tahdo uskoa!
Sitten hän tuli tyynemmäksi ja kohautti olkapäitään toivottomalla
liikkeellä.
-- Mutta, -- mitäpä voi! En ole levollinenkaan, kaukana siitä... Minä
tunnen synnyinmaani, tämän Elsassini; -- olen matkustellut ympäri
toimissani; ja me muut, me kyllä huomaamme sen, jota kenraalimme eivät
näe... Sota Preussiä vastaan, -- sitä me emme vastusta, päinvastoin;
olemme jo kauvan toivoneet, että kerran tulisi loppu tästä vanhasta
jutusta ja ainaisesta torasta ja riidasta; mutta me tahdomme kumminkin
pysyä sovussa naapurien, Badenin ja Baijerin kanssa, -- meillä on
jokaikisellä sukulaisia tuolla puolen Reinin. Luulimme, että ne ovat
yksimielisiä meidän kanssa ja tahtovat kurittaa noita sietämättömän
kopeita preussiläisiä... Me, elsassilaiset, olemme tosin järkeviä ja
hyväluontoisia ihmisiä, -- mutta kahden viimeisen viikon kuluessa
olemme olleet pakahtumaisillamme, -- sillä mitä näemme? Yhä kurjempaa
ja kurjempaa! Siitä päivästä kun sota julistettiin ovat viholliset
ratsumiehet kierrelleet maassa, säikytelleet väestöä, vakoilleet,
katkoneet sähkölennätinlangat, -- eikä kukaan ole pannut tikkuakaan
heidän tielleen! Baden ja Baijeri tarttuvat aseisiin, Pfaltsissa
liikkuu tavattomia sotajoukkoja, joka paikasta tulee tietoja, että raja
on uhattu; -- ja kun asukkaat säikähdyksissään kysyvät neuvoa
ohikulkevilta upseereilta -- kohottavat he vain olkapäitään: turhia
luuloja, -- konnankoukkuja -- vihollinen -- aa, hän on kaukana! --
Onhan ihan surkeata maata tässä joutilaana, kun joka tunti, joka
minuutti on kallis! Mitä me odotamme? Pitääkö koko Saksan tulla
kimppuumme, ennenkuin tahdomme ryhtyä toimeen?
Hän puhui matalalla äänellä, surumielisesti, ikäänkuin olisi itsekseen
kertaillut asioita, joita jo oli kauan aikaa miettinyt.
-- Niin, -- ja entä Saksa, ja saksalaiset! Ne minä myös tunnen; ja
pahinta on, että te tyydytte olemaan yhtä tietämättömiä heidän
ajatustavoistaan ja oloistaan kuin kiinalaisten... Muistatko sinä,
Maurice, minun serkkuani Güntheriä, joka toissa vuonna kävi meillä
Sedanissa? Hänen äitinsä, minun tätini, on naimisissa Berliinissä; --
ja Günther on perinpohjin preussiläinen; -- vihaa koko sielustaan
Ranskaa. Nyt hän on kapteeni Preussin kaartissa. Kun erosimme silloin,
toissa vuonna, sanoi hän minulle -- ooh -- minä muistan vielä hänen
karkean äänensä: jos Ranska julistaa meille sodan, -- niin, te saatte
selkäänne!
Nyt tarttui luutnantti Rochas asiaan, -- vihan vimmassa. Hän oli
viidenkymmenen paikoilla ja hänellä oli kaidat laihat kasvot, suuri
kyömänenä, joka koukistui leveän, suopean suun yli ja tuuhea, karhea,
harmahtava poskiparta. Hänen äänensä jyrisi huutaessaan:
-- Mitä saatanata te siinä seisotte ja pelottelette minun väkeäni!
Riitaan yhtymättä oli Jean yhtä mieltä kuin päällysmiehensä. Tosin
oli hänkin jo vähin alkanut kyllästyä pitkäpiimäisyyteen ja
epäjärjestykseen, mutta sydämmessään hän oli vakuutettu, että
vihollinen vielä sittenkin tulee saamaan selkäänsä. Minkätähden he
muuten olisivat tänne lähteneet?
-- Mutta, hra luutnantti, vastasi Weiss hämillään, minä en todellakaan
tarkoittanut, en minä tahdo ottaa rohkeutta miehistä -- päinvastoin, --
minä vain tahtoisin, että te tuntisitte asiat yhtä hyvin kuin minä,
niin voisitte paremmin sekä kuulla että nähdä ... ja, kuulkaapas ...
saksalaiset...
Hän puhui järkevällä tavallaan, selitti, mitä hän pelkäsi;
puhui Preussin kasvavasta mahdista, ja miten sen valta oli noussut
Sadovan jälkeen, suuresta valtakunnasta, joka siellä muodostui,
innostuksesta ja vastustamattomasta nuoruudenvoimasta, joka kiihoitti
yksimielisyyteen; yleisestä asevelvollisuudesta, joka kasvatti kuriin
tottunutta, voimakasta sotaväkeä, joka vielä oli innostunut ja ylpeä
loistavasta retkestä Itävaltaa vastaan; tämän joukon siveellisestä
kunnosta, nuorista komentajista, jotka tottelivat vanhaa ikuisesti
nuorta kenraalia, jonka taito käsittää olosuhteita ja nähdä kauvas
eteenpäin ei koskaan pettänyt.
Ja tämän vihollisen edessä seisoi Ranska.
Keisarikunta oli vanhettunut, sen perustus oli ontto, -- vapaudentunne
ja isänmaanrakkaus oli sammunut eli heikontunut; -- nyt se oli
herännyt, mutta liian myöhään! Vapaamielinen puolue seisoi valmiina
kukistamaan hallituksen, kun ei tämä enää voinut tyydyttää huvituksen
himoa, jonka se itse oli herättänyt. Sotajoukko oli tietysti
urhoollinen kyllä; -- se riemuitsi vielä Krimillä ja Italiassa
voittamistaan laakereista, -- mutta se oli kuitenkin osaksi turmeltunut
Afrikan sodissa; -- oltiin liian varmoja voitosta, ei tahdottu koettaa
mitään uutta järjestelmää, -- ja päälliköt sitten -- useimmat
keskinkertaisia; kateellisia ja mustasukkaisia kauheassa määrässä,
sitäpaitsi oppimattomia, ja keisari vihdoin! Sairaana ja epäröivänä,
tuntematta todellisia oloja ja ilman tietoja seisoi hän tämän suuren
vastuunalaisen yrityksen etunenässä, tämän yrityksen, jossa kaikki
kulkivat silmät ummessa, ilman vakavia valmistuksia, epäjärjestyksessä
ja sekasorrossa, niinkuin lammaslauma, jota ajetaan teurastettavaksi.
Rochas seisoi suu auki ja silmät selällään. Tuuheiden kulmien väliin
ilmestyi syvä kurttu. Mutta yhtäkkiä hän otti asian siltä kannalta,
että purskahti homerolaiseen nauruun, joka pakoitti leveän suun
tavoittelemaan kiinni korvia.
-- Mitä tulimmaista lörpötystä tuo on! Mitä te tarkoitatte noilla
hullutuksilla?... Eihän siinä ole tervettä järkeä hitustakaan, tuossa
kaikessa. Menkäät te saarnaamaan nahkapojille, elkääkä jutelko
tuollaista minulle, -- joka jo olen ollut palveluksessa 27 vuotta.
Ja hän löi rintaansa. Hän oli muurarin poika, syntynyt Pariisissa,
isän ammatti ei miellyttänyt, vaan hän rupesi sotamieheksi
kahdeksantoista vuotiaana. Afrikassa hän oli kohonnut korpraaliksi,
luutnantiksi Solferinon jälkeen; -- viisitoista vuotta hän oli
osottanut urhoollisuutta, mutta kapteeniksi hän ei voinut päästä --
hänellä oli liian vähän tietoja.
-- Te, -- mies hyvä, joka olette niin viisas, -- te ette tiedä tätä.
Niin, silloin kun oltiin Mazagranin luona, -- silloin minä olin juuri
täyttänyt yhdeksäntoista, -- siellä me 123 miestä pidimme puoliamme
12,000 arapialaista vastaan ja pidimme vuosikausia, -- Mascaran,
Biskran, Dellyn luona; ja sittemmin kabyylejä vastaan; -- jos olisitte
siellä olleet, olisitte nähneet niiden mustien petojen otattavan kuin
jänikset heti kuu meidät näkivät... Ja Sevastopolissa! -- Se ei ollut
leikintekoa, sen vakuutan. Tuuli, niin että hiukset lensivät päästä ja
kylmä oli, että natisi; olimme aina jalkeella, ja sitten ne riiviöt
lopuksi räjäyttivät koko komeuden ilmaan! -- Noo, -- me kumminkin
voitolla olimme. Solferinon tappelussa -- ette te taitanut sielläkään
olla? -- noo, mitä te sitten tulette tänne juttelemaan? Niin, -- siellä
oli kuuma kuin pätsissä, vaikka tuli vettä niin etten ole elämän
päivinä nähnyt semmoista! Naa, siellä saivat itävaltalaiset
housuilleen. Olisittepa nähneet kun ne laputtivat jalkoihinsa, toinen
oli kaatua toisen kintuille, ihan kuin olisi ollut tulta takana!
Luutnantti nauroi taas, vanha ranskalainen iloisuus puhkesi esille
voiton riemussa. Se oli satu ranskalaisesta sotamiehestä, joka kulki
ympäri maailman tyttöneen ja pikarineen ja valloitti koko maan iloista
laulua laulaen. Korpraali ja neljä miestä hätyyttivät lukemattomia
laumoja.
-- Ranska... Tappio ... preussiläisetkö, senkin riiviöt, antasivat
_meille_ selkään!
Hän meni lähemmä Weissiä, tarttui hänen kaulukseensa. Koko tuo korkea
Don Quichoteolento ilmaisi sanomatonta halveksimista vihollista
kohtaan, olipa vihollinen kuka tahansa ja missä tahansa.
-- Kulkaapas nyt, hyvä herra! ... jos he uskaltavat näyttäytyä, ne
preussiläiskoirat nimittäin, niin me olemme niitä miehiä, että
kyyditsemme heidät kotiin parilla kelpo potkulla, -- en sano mille
kohti! -- ja ihan Berliinin portille!
Hän ojensi kätensä uhkamielisesti kuin lapsi, jolla on viattomuuden
varma luottamus ja järkähtämätön usko.
-- Niin se on eikä muuksi muutu!
Weiss oli hyvin hämmästynyt, hän selitti kiiresti, että hän mielellään
tahtoi uskoa luutnanttia. Maurice, joka ei uskaltanut vastustaa
päällysmiestään, nauroi myöntävästi; se saakelin poika, -- jota hän
muuten piti ihan sikana -- osasi kuitenkin saada sydämmen lämpiämään.
Rochasin puhuessa nyökäytteli Jean myöntävästi päätään. Hänkin oli
ollut Solferinossa mukana silloin kun niin kovasti satoi. Luutnantti
osasi puhua, totta totisesti. Jos kaikki esimiehet puhuisivat sillä
lailla, ei suuresti välitettäisi villavaatteista ja padoista.
Yö oli aikoja tullut, ja Rochas yhä viittoili puolipimeässä. Hän oli
nykyisin tavaillut läpi Napoleonin historian, jonka oli kerran löytänyt
kuljeksivalta viisunkauppiaalta. Ja nyt hän ei malttanut olla vaiti,
nyt täytyi hänen ladella viisauttaan noille nuorille ihmisille.
-- Itävalta saa selkäänsä Castiglionessa, Marengossa, Wagramissa!
Preussi Eylaun, Jenan, Lützenin luona, Venäjä Friedlandissa,
Smolenskissa, Moskovassa! Espanja, Englanti! Selkäänsä saavat kaikki!
Koko maailma saa selkäänsä, -- pitkittäin ja poikittain, ylhäältä
alapäähän! ... ja nyt annettaisiin meitä selkään! Olisiko siis maailma
kääntynyt nurin narin?
Hän oikasihe, nosti käsivartensa pystyyn kuin lipputangon.
-- Nähkääs nyt! Tänään on taisteltu, -- me odotamme tietoja! vaan minä
voin sanoa teille, mitä sähkösanomissa tulee seisomaan. Me olemme
opettaneet preussiläisiä! Niin, opettaneet niitä, voidelleet, hakanneet
ne säpäleiksi!
Silloin kuului kaukaa valittava huuto. Olisiko se tarhapöllö? Vai
lieneekö ollut joku salaperäinen ääni, joka itki yön pimeässä? Koko
leirin läpi kävi vavistus, ja ahdistava jännitys, kuumeentapainen kaiho
saada varmuutta lisääntyi. Pääkortteerissa leimahti valkea
kirkkaammaksi ja valaisi väsyneiden, levottomien upseerien kasvot.
Kello oli jo kymmenen. Gaude tuli ja puhalsi ensiksi merkkinsä, sitten
kajahtivat muut torvet pitkin leiriä ja loppuivat uneliaaseen
toitotukseen. Ja Weiss, joka ei ollut muistanut lähteä pois, puristi
lämpimästi Mauricen kättä toivottaen hänelle onnea ja kunniaa. Hän
kyllä vie terveiset Henriettelle ja pilkistää joskus eno Fouchardin
luo.
Mutta juuri kun hän oli lähtemäisillään, syntyi liikettä; -- joka mies
heräsi, salaman nopeudella lensi tieto ympäri leiriä, että marsalkka
Mac-Mahon oli voittanut suuren voiton: Preussin kruununprinssi ja
25,000 miestä oli joutunut vangiksi, vihollisen sotajoukko oli
karkotettu, hävitetty, jättänyt kanuunansa ja kuormaston oman onnensa
nojaan.
-- Siinä näette nyt, huusi Rochas ukkosen äänellään. Ja hän riensi
Weissin jälkeen, joka lähti iloisesti astumaan Mülhauseniin päin.
-- Kuuletteko, -- me kyyditsemme heidät kotiin ja kelpo potkuilla, --
en sano minne!
Neljännestunnin kuluttua tuli toinen sähkösanoma ilmoittaen, että
sotajoukon oli täytynyt lähteä Wörthistä ja vetäytyä takasin. Voi
jumala! Mikä yö! Rochas ei jaksanut pysyä valveillaan, hän veti
raskaita unia vaippaansa kääriytyneenä paljaalla maalla, niinkuin oli
usein ennenkin tehnyt. Maurice ja Jean olivat puikahtaneet telttiin,
jossa Loubet, Chouteau ja Lapoulle jo makasivat yhdessä kasassa. Hädin
tuskin sinne mahtui kuusi. Ensin oli Loubet toisia naurattanut ja
kertonut -- niin että valahti vesi suuhun -- Lapoullelle, että huomenna
saadaan lintupaistia; -- nyt he makasivat kuorsaten toistensa suuhun;
Preussiläiset saivat tulla, jos halutti. Siunaaman aikaa makasi Jean
aivan hiljaa, lähellä Mauricea, mutta hän ei voinut nukkua, Mülhausenin
herran puhe kierteli hänen päässään; -- eikä vierustoverikaan näkynyt
saavan lepoa, ajatteli kai samoja asioita. Äkkiä väistäytyi Maurice
vähän kiukkuisesti ja Jean arvasi, että hän oli mennyt liian lähelle.
Sivistyneen miehen ja talonpojan välillä vallitsi vaistomainen
vihamielisyys, ehdoton vastenmielisyys, joka oli kuin ruumiillinen
kipu. Jean tuli alakuloiseksi, kyyristyi kokoon ja tunsi itsensä
pieneksi. Mauricen ylenkatse painoi häntä. Yö oli kylmä, mutta teltissä
oli kumminkin kauhean kuuma. Maurice ei tullut toimeen huonossa
ilmassa, hän hyppäsi ylös, meni ulos ja heittäytyi pitkälleen parin
askeleen päähän. Jean oli varsin hurja ja vaipui levottomaan uneen;
häntä kiusasi se, että tiesi olevansa halveksittu ja samalla häntä
vaivasi aavistus tulevasta onnettomuudesta; puolinukuksissa hän oli
kuulevinansa sen tulevan, oli kuulevinaan kavion kopinaa kaukana...
Ja tunnit kuluivat, leirissä oli hiljaista, liikkumatonta, ikäänkuin
sen olisi lyönyt tunnottomaksi jokin kauhea, jolla ei vielä ollut
nimeä. Varjomerestä kuului silloin tällöin huokaus, näkymättömästä
teltasta rasahdus ja monta muuta ääntä, joiden synty oli tuntematon;
joskus katkasi hiljaisuuden hevosen päristys, sapelin kilinä,
pakenevien askeleiden kaiku, hiljainen mukina, joka pelotti yön
pimeydessä. Mutta äkkiä loisti kirkas tulenhohde ravintopaikan luota.
Leirin etusyrjä näkyi selvään, kivääriryhmät seisoivat rivissä; -- valo
lankesi kiiltäville pyssynpiipuille, jotka hohtivat punaselta,
ikäänkuin olisivat olleet veressä, ja vartiosoturien kasvoille. Oliko
se ehkä vihollinen, jota upseerit jo olivat kaksi päivää odottaneet, ja
jonka jälessä oli juostu Belfortista Mülhauseniin? Nyt purskahti
kipinätulva ilmaan, ja sitten sammui valo. Se oli vain Loubetin ja
Lapoullen nuotio, jossa valkea oli kytenyt tuntimääriä ennenkun
leimahti ilmituleen. Jean säikähti kirkasta hohdetta, hän juoksi ulos
ja oli vähällä kompastua Mauriceen, joka kyynäspään varassa sitä
katseli. Valkean sammuttua jäivät molemmat miehet makaamaan muutaman
askeleen päässä toisistaan. Läpitunkemattomassa pimeydessä heidän
edessään näkyi enää ainoastaan pieni tuikkiva valo pääkortterissa.
Mitähän kello mahtoi olla? Päällystö oli valvonut koko yön. Nyt kuului
kenraali Bourgain-Desfeuillesin ääni, hän kiroili yön pituutta, kun ei
ollut sikaria eikä totia, joilla olisi virkistyttänyt itseään. Uusia
tiedonantoja saapui, mutta hyviä tietoja ne eivät suinkaan tuoneet;
sanansaattajat nelistivät ulos ja sisään portista. Kuului kavioiden
kopina, kirouksia, jotain, joka oli kuin hillitty kuolonhuuto, jota
seurasi syvä, kammottava hiljaisuus. Mikä se oli? -- Jäädyttävä
tuulahdus pyyhkäsi leiriä, joka makasi hervotonna unessa ja
ahdistavassa pelossa.
Ja nyt huomasivat Jean ja Maurice översti Vineuilin, joka nopeasti
kulki ohitse. Hänen seurassaan oli joku, taisi olla rykmenttilääkäri
Bouroch. He juttelivat innokkaasti, keskeytetyissä lauseissa, puoleksi
kuiskien, niinkuin puhutaan unissa kun nähdään pahaa unta.
-- Se on Baselista ... ensimmäinen divisioona hajallaan ... kakstoista
tuntia kestänyt taistelu ... koko armeija peräytyy.
Översti pysähtyi, kutsui erästä haamua, joka riensi hänen luokseen,
kevyesti, sievästi, säntillisesti.
-- Tekö se olette, Beaudoin?
-- Niin, hra översti!
-- Aa, -- rakas ystävä! Mac-Mahon on lyöty Fröschwillerin luona, Frossard
Spichernissä ja de Failly puristettu niiden väliin ... Fröschwillerin
luona, -- yksi ainoa osasto kokonaista armeijaa vastassa ... urhouden
sankaria! Ja kaikki mennyttä, tappio, mieletön pelko vallalla, --
Ranska avoinna viholliselle...!
Kyyneleet tukahduttivat hänen äänensä; ei voinut enää kuulla, mitä hän
puhui, kolme herraa katosi kuin varjot yön pimeyteen.
Maurice hyppäsi ylös, koko ruumiinsa vapisi.
-- Armias Jumala!
Muuta hän ei voinut sanoa. Kuolema sydämmessä ähkyi Jean:
-- Niinkö piti käydä... Hän oli sittenkin oikeassa, teidän lankonne,
hän sanoi, että preussiläiset ovat väkevämmät.
Maurice raivostui; hän olisi voinut kuristaa Jeanin. Ovatko
preussiläiset väkevämmät? Tämä ajatus loukkasi syvästi hänen
ylpeyttään. Mutta talonpoikaispoika pitkitti levollisesti ja vakavasti:
-- Noo, emmehän tuosta kumminkaan kuole! Ei ole tarvis heti riisua
aseita, jos selkäänsä saa... Meidän täytyy antaa takasin, mitäpä
muutakaan voisi tehdä.
Heidän eteensä ilmestyi korkea olento. Se oli Rochas, jolla vielä oli
vaippa hartioillaan ja jonka oli unesta ajanut aavistus jostain
onnettomuudesta. Hän kysyi heiltä, hän tahtoi tietää.
Kun hän -- suurella vaivalla -- vihdoin ymmärsi, kuvautui hänen
kasvoillaan ja lapsensilmissään rajaton hämmästys. Enemmän kuin
kymmenen kertaa hän toisti:
-- Lyöty! -- lyöty! Mitä te sanotte? Lyöty? -- Minkätähden? Lyöty?
Yö oli tuskallinen ja synkkiä aavistuksia täynnä.
Idässä alkoi valjeta. Päivä tuli; harmaa, sanomattoman surullinen päivä
koitti nukkuvan leirin yli; -- saattoi jo eroittaa eräässä teltoista
Loubetin ja Lapoullen, Pachen ja Chouteaun, jotka makasivat suu auki ja
kuorsasivat kaikista voimista. Surun aamurusko kohosi näköpiirin
reunalle ja valaisi usvajoukot, jotka leijailivat kaukana virran
kohdalla.