Nähden tappelun pikaan välttämättömäksi Rajewski keräili laumansa
Lapualle ja odotti siellä sopivasti asettununna, etujoukkonsa
Kauhavalla, Klingspor'in rynnistystä. Entiseen tapaansa tämä oli
heittänyt asian kenraaliajutantti Adlercreutz'in huoleen, joka 13 p.
ennen mainittua heinäkuuta, pika-pikaan kyhättyä siltaa, vei joukkonsa
Härmäjoen yli ja illan tullen saapui Kauhavalle. Vihoillisen etujoukko,
joka päivää ennen oli hyökännyt täällä majailevan suomalaisen etujoukon
päälle ja ajanut sen pakoon, vetäytyi nyt heti, vastarintaan ryhtymättä,
sille metsätaipaleelle, joka noin 3 virstan päästä Kauhavan kirkolta
alkaen ulottuu aina lähelle Lapuan kirkkoa. Sitä takaa-ajamaan ei
antaunut enää yön selkään Adlercreutz, vaan suvaitsi joukkonsa,
enimmästään nuotiotulilla, unen hentoisessa helmassa voimistua seuraavan
päivän koviin ponnistuksiin.
Heinäkuun 14:s päivä koitti näiden nuotioilla nukkuvain sankarein yli.
Sen armas aurinkoinen oli sydänkesäisessä sulossaan jo kohonnut
korkealle, kello aina seitsemään asti ennättänyt, ennenkuin
Adlercreutz'in joukot valmistuivat päivän kunniaa kohti koettamaan.
Neljäs osakunta esijoukkona, pari kanuunaa sen edellä maantiellä ja
Karjalan-jääkärit pitkissä jonoissa molemmin puolin tietä, toinen,
kolmas ja ensimmäinen osakunta taajoissa ryhmissä maantiellä perätysten,
läksi Adlercreutz nyt Kauhavalta Lapualle päin astelemaan. Tiimakausi
oli tuosta kävelty ajellen vihoillisen etuparvia edellänsä, kuin sen
joukot alkoivat lisääntymistänsä lisääntyä ja vastustus yhä ankarammaksi
käydä. Tätä rynnistämään olivat Karjalan-jääkarit liian heikot. Heidän
täytyi peräytyä. Mutta Adlercreutz saapui paikalle. "Eteenpäinhän meidän
pitäisi", kiljaisi tämä, "ja nuo tuhannen heittiöt peräytyvät! Käykää
te, majuri Tujulin, Savon-jääkärien kera esiin; ne varmaankaan eivät
peräydy." Niin olikin. Tujulin käski kaksi pataljoonaa tätä väkeä
kapteinien Brunov'in ja von Fieandt'in johdossa astua Karjalaisten
sijaan, toisen oikealle, toisen vasemmalle puolen tietä, ja nyt eivät
voineet Wenäläiset kululle estettä tehdä. Vaikka maa oli kivistä sekä
epätasaista, metsikkö tiheätä ja vihoillisen vastarinta erittäin
jäykkää, jääkärit tien vartta etenivät niin nopeasti, että Cronstedt
joukkoineen maantiellä töin-tuskin tasalla pysyi. Tuota vauhtia nyt
samottiin ison aikaa, mutta vihdoin saavutti väsymys. Adlercreutz
pysähytti kulun horviksi aikaa. "Voi, voi jalkojani!" valittelivat
melkein yleisesti jääkärit nyt levätessään. Heidän jalkineensa, näet --
samatenkuin muukin puku -- olivat jo niin kuluneet ja ränstyneet, että
monella niitä tuskin sukuakaan jäljellä oli. Adlercreutz kävi
heidän puheillensa ja koki lohdutella heitä, luvaten korjata nuo
vaillinaisuudet. Mutta etevin lohdutus näille oli, kuin vihoillinen
liian likelle tunkeutui ja heidän uudestaan oli liikkeelle lähteminen.
Nyt eivät särkeneet jaloissa enää kivien loukkaamat eikä risujen
repimät, vaan hurraata huutaen töytäisivät he kivien, kantoin yli,
metsikköin, pensahistoin puhki riukeasti edelleen, työntäen vihoilliset
peräytymään, kunnes taasen oli levähtämään asia, taasen vihoillisen
ajoon lähteminen. Jälkeen puolenpäivän lähettivät von Döbeln'in
Porilaiset, joille joutenolo toisten tapellessa ikäväksi kävi, pari
kertaa Adlercreutz'ilta anomaan lupaa saadaksensa astua tämän urhean ja
sitkeän joukon asemalle, jonka muka muuta ei sopinut kuin väsyksissä
olla niin ankarasta ja pitkällisestä ponnistuksesta. Useita kertoja
esittelikin Adlercreutz Savon-jääkäreille tuota Porilaisten jaloa
tarjousta, mutta siihen nämät vakaisesti vaan vastasivat: "Porilaisten
urhoollisuus on ennestään kylliksi tunnettu: myöskin me puolestamme
tahdomme tehdä, minkä voimme, ja taistelu semmoinen kuin tämä tuleepi
meille, jääkäreille. Kuin me peräydymme, vasta silloin, herra kenraali,
toimittakaa sijaisia meille."
Mitä enemmän matka joutui, sitä kiivaammaksi kasvoi vihoillisen
vastarinta. Savon-jääkärien avuksi käski sentähden Adlercreutz kaksi
pataljoonaa Savon-jalkaväkeä, joten loppumatkakin kulki yhtä riukeasti
kuin alku. Miten jäykkää se vastustus oli, jonka kautta Suomalaisten tie
tänä päivänä meni, sopii jo siitäkin arvata, kuin vasta kello neljä
iltapuolella päästiin tämän 15 virstan pituisen taipaleen päähän, noin
l-3/4 virstan paikoille Lapuan kirkolta. Tähän loppuu metsämatka.
Matkustajan silmäin eteen aukenee suuri ja lakea alanko, johon
Kauhavalta tuleva maantie hänen saattelee loivaa ahdetta alas. Ennenkuin
lähdemme katsastamaan, kuinka tuolla alhaalla päivän puuskat päätetään,
luokaamme sinne tarkempi silmäys, paikan luonnetta ja vihoillisen
asentoa utelemaan.
Ahteen likeisin alusta näyttää meille vaihetellen viljavia vainioita,
joilla hiljainen kesätuuli tuudittelee kellastuvia laihoja, ja avaroita
luhtia, joilla heinä, kesän helteesen tuskastuneena, "alla päin"
odottelee niittäjältä surmaansa. Ruskeana juovana jakaa Kauhavan-tie,
etelään pitäessään vähän kaartaen lounaasen, nämät satoisat viljelysmaat
kahtia, kunnes noin virstan päässä vähältä matkaa peittyy silmistämme
parin kolmen torpantapaisen asumuksen väliin, ja näiden takaa jälleen
näkyviimme noustua muutamain satain kyynäräin päästä kokonansa katoo
erääsen tiheään kyläryhmään, jota etäältä katsoen voisi arvata
vähäiseksi kaupungiksi tai kumminkin kauppalaksi. Se on Lapuan
kirkonkylä eli Isokylä, joka siinä niin lavean äkkioudon näköä
eksyttelee. Heti sen takaa kohoaa silmiimme leppyisyyttä käskien,
seurakunnan kirkko, mutta välillä Lapuanjoki kylän varjossa hiljalleen
vierittelee köyhiä vesivarojansa idästä länteen. Otettuaan vieläkin
köyhemmän Nurmonjoen varat etelästä mukaansa, tämä Isonkylän alaisesta
päästä kääntää matkansa luodetta kohden, välkytellen päiväpaisteessa,
tuolla täällä rantatöyrillä töröttävien taloin välistä, kiiltäviä
hopeitansa edessämme. Näistä kylistä nyt vaan erittäin tarkastamme
Alapäätä, noin virstaa alempana Isoakylää ja samalla rannalla. Siitä jos
silmäyksemme peruutamme ja sen jälleen luomme Isonkylän edustalle, niin
tuossa tarkemmin tutkittuamme havaitsemme tienhaaran. Se on
Kuortaneelta tuleva maantie, joka siinä Kauhavan-tiehen yhtyy. Tuota
pitkin jokivartta vastavirtaan seurattuamme astuu silmiimme, runsas
virsta Isostakylästä itään, Liuhtarin kylä, jonka takana portaita
kuljetaan yli Lapuanjoen. Kivenheitto kylästä itään päin rajoittaa
näköalaamme sama mäki, jolta näitä havannoita teemme, ulottuen
alenevana metsikkönä, kaakkoista suuntaa, Kuortaneen-tien poikki
jokirantaan. Se kulma tätä laajaa Lapuan lakeutta, jonka tuolla
Liuhtarin tienoilla mäen alla näemme, ei ole vielä anastettu
viljelykselle, vaan huokuu vetelänä rahkasuona kesäöillä terveyttä
tärväileviä höyryjä seudun asujamille ja viljoille vilua. Sateisina
suvina se ei kanna miestä, saati hevoista, mutta tämän kesän
erinomainen kuumuus sen on niin tuiki koventanut, että, kuten kohta
nähdä saamme, vihoillinen sitä myöten vähin varustuksin tykistöänsäkin
siirtelee.
Kauhavan ja Kuortaneen tiet, yllä sanotulla paikalla yhtyneinä, menevät
Isonkylän halki ja Lapuanjoen yli siltaa myöten, jonka eteläisestä
päästä tie taasen kahdeksi jakautuu, vaikka kylä sen meidän näkyvistämme
varjoopi. Jättäen kirkon tienhaaraan, menee oikeankätinen näitä teitä
Nurmonjoen yli länttä kohden Waasaan, vasemmankätinen, pitäen ensi
aluksi eteläisen suunnan, pitkin viimemainitun joen vartta Ilmajoelle.
Vasemmalla puolen tätä tietä, kirkon vastapäätä, on Isopappila.
Tällä lakealla kentällä vartoili nyt vihoillinen, sotarintaan
asettununna, Suomalaisten rynnistystä. Sotarinnan oikea puoli nojautui
Isoonkylään, vasen Liuhtariin ja keski, johon hevoisväki oli sijoitettu,
jokehen. Molemmille puolin samatenkuin keskellenkin oli Rajewski
varustanut salapatterit, jotka 10 kanuunalla, 2 6:naulaisella
vasemmalta, 4 3:naulaisella oikealta puolen ja 2 haupitsilla ja 2
6:naulaisella tykillä keskeltä saattivat tappelutannerta sivellä
ristiin-rastiin. Tätä paitse väijyi molemmin puolin Kauhavan-tietä lauma
jääkärejä, laihovainioihin kätkettynä, Suomalaisten ryntääviä joukkoja.
Heti yllämainitun ahteen päälle päästyä herkesi Suomalaisten ja
Wenäläisten jääkärien kiivas, 9 tuntia kestänyt ottelu, ja jälkimmäiset
vetäytyivät joutuun pääjoukkoinsa turviin. Adlercreutz asetti
kanuunansa, joita hänellä oli aina 16, mäen rinteesen, ja ankara
tykillä-ampuminen tuosta nyt alkoi molemmin puolin. Mutta ampuväli oli
ylen pitkä, ja siitä siis ei saattanut sen valmiimpaa syntyä. Ainoat
tykit, joiden laukaukset vähän tehoa tekivät, olivat 2 Revolahden
tappelussa Wenäläisiltä anastettua haupitsia. Niillä taitava johtajansa,
kapteini Kurtén, pakoitti vihoillisen hevoisväen Liuhtarin kylän suojaan
vetäymään.
Tarkoin tutkittuaan vihoillisen asennon, Adlercreutz sentähden päätti
ratkaista päivän kiivaan kiistan ripeällä rynnäköllä sekä Isoakylää että
Liuhtaria vastaan yht'aikaa. Nämät jos luonnistuisivat, niin vihoillinen
muka pääsemättömään pulaan puuttuisi, joki takanansa, Suomalaiset
sivuilla ja edessä. Isonkylän rynnistyksen hän määräsi von Döbeln'in
tehtäväksi toisella osakunnalla sekä neljällä 6:naulaisella kanuunalla,
ja Liuhtarin valloituksen saivat ensimmäinen ja toinen pataljoona
Savon-jalkaväkeä sekä kolmas osakunta määräksensä. Tykistön turvaksi
jätti Adlercreutz kolmannen pataljoonan Savon-jalkaväkeä raakeamielisen
everst-luutnantti Loden johdossa ja takavaraan mäelle Savon ja
Karjalan-jääkärit, jotka matkalla Kauhavalta Lapualle olivat tulessa
olleet, sekä ensimmäisen osakunnan, joka kuitenkaan ei vielä tappelun
alkaessa kokonansa ollut perille saapunut. Päälliköksi tälle
valtaväestölle määrättiin eversti Palmfelt.
Ensi aluksi lähti osa Savon-jalkaväen ensimmäistä pataljoonaa kapteini
M. Ehrenrothin johdossa mäkeä pitkin tiedustelemaan vihoillisen vasenta
puolta. Mutta kuin erittäin vahva vastustus siellä metsikössä kohtasi
häntä, lähetteli Adlercreutz vähin erin hänen avuksensa toisen
pataljoonan samaa väkeä ja lopun ensimmäistä pataljoonaa. Hyökkäykseen
Liuhtaria vastaan järjesteli jo paraikaa Gripenbergikin osakuntaansa,
kuin eräs ajutantti, täyttä laukkaa ratsastaen, lennätti sen
odottamattoman sanoman Adlercreutz'ille, että melkoinen Wenäläisparvi
oli nähty Alapään kylän tienoilla. Se kuin olisi voinut töyttää v.
Döbeln'in osakunnan selkään, Isoakylää rynnättäessä, niin Adlercreutz
päätti parasta olevan, viskata takaisin tuon uhkaavan joukon, ennenkuin
rynnäkköön olisi rupeaminen. Tuostakos nyt alkuperäiset hyökkäystuumat
perinpohjin mullistuivat. Gripenberg sai käskyn kahdella pataljoonalla
osakunnastansa käydä Alapäässä näkyneitä vihoillisia ahdistamaan,
heittäen lopun väkeänsä varajoukkoihin, ja kapteini Björnstjerna
lennättää von Döbeln'ille kiellon, ett'ei vielä hyökkäystä alkaisi.
Mutta tämä kielto saapui liian myöhään. Täyteen sotarintaan asettununna
oli von Döbeln Porilaisinensa jonkun aikaa ahteen alla vartoellut
lopullista käskyä Adlercreutz'iltä hyökkäyksen alantaan. Vaan kuin sitä
ei tuokioon kuulunut ja odotus tämän urhean päällikön tuliselle
luonnolle sekä hänen yhtä urhealle ja sotaintoisalle miehistölleen kävi
pitkäksi, näin lähellä vihattua vihoillista ja aivan sen vastapäätä
lakealla kentällä, niin hän omin päinsä jo oli antanut joukoillensa tuon
ikävöidyn käskyn. Sitä hän ei toistaa tarvinnut, ennenkuin osakuntansa,
etujoukko jääkärijonossa, muu väestö taajassa ryhmässä maantiellä ja
kanuunat perässä, täyttä vauhtia töytäsi eteenpäin. Kuin Björnstjerna
pääsi perille, oli sitä mahdotoin enää peruuttaa. Sentähden hän pitikin
tuomansa kiellon omana varanaan, rupesi rynnättäjäin joukkoon ja oli
pian etujoukon ensimmäisiä miehiä. Kauheasti pauhasivat Wenäläisten
kanuunat, sivellen ahkeraan kenttää ja tietä, jota pitkin tuo
miehuullinen von Döbeln'in joukko lähenemistään läheni Isoakylää. Vaan
se ei heidän vauhtiansa hiljentänyt. Vasta kuin torppain ja kylän
välillä laihovainiot alkoivat vilistä vihoillisia täynnä ja rankasti
sataa mustia papuja Porilaisten kupeille, nämät vähän säikähtyen
pysähtyivät. Mutta "eteenpäin, eteenpäin!" kaikui upsierien ääni.
"Hurraa!" vastasi miehistö ja karkasi entistänsä vieläkin riukeammasti
edelleen. Vihoillisen vastarinta, josko jäykkääkin, ei nyt enää voinut
kestää Porilaisten rajua ponnistusta. Rauennunna se vetäytyi kylään, ja
asettui huoneisiin ja huoneiden kujiin. Siellä nyt vasta tappelu
hurjimmalleen kiihtyi, pajunettiset alkoivat verisen paininsa, kiväärien
tyvet tyrmiän kolhintansa. Wenäläistä kaatui, Suomalaista kaatui, mutta
yhtä kiinteään kesti tappelun raivo, kunnes kylä vihoillisista tyhjänä
oli meidän miesten vallassa. Tuli vaikeni tuokioksi, meteli herkeni
hetkeksi, mutta taasen rupesivat rummut käymään, kutsumaan Porilaisia
uuteen ponnistukseen. Silta oli nimittäin vielä rynnistettävänä.
Muutamissa silmänräpäyksissä tuokin oli tehty, Waasan tie valloitettu,
ja vihoillisen vasemmanpuolinen joukko pakenemassa Liuhtariin päin sekä
etelä- että pohjaispuolella jokea.
Rajewski, näet, kuin havaitsi vasemmanpuoleiselle joukollensa
Isossakylässä pahoin käyvän, päätti vetää sen takaisin ja asettaa
sotarintansa toiseen tapaan: oikean puolen metsän ja mäen, vasemman
Liuhtarin kylän nojaan. Tämän muutoksen hän kiihkeimmässä tappelun
melskeessä teki niin taitavasti ja sievään, että hänen vastustajansakin
sitä temppua ihmettelivät. Ainoa hukka, mikä hänelle sen kautta sattui,
oli että 52 miestä joutuivat vangiksi. Nämät kaappasi kapteini von
Fieandt, joka vähäisen parven kera Savon-jääkäriä oli takavarasta
lähtenyt sotakentälle ja nyt osautui sille paikalle, jossa vihoilliset
tuon puheenalaisen tempun takia pahimpaan häiriöön joutuivat.
Tätä Rajewskin uutta asentoa rynnättämään kääntyi nyt von Döbeln'in
Isossakylässä pahoin runneltu osakunta, mutta avuksi lähetti sille
Adlercreutz Gripenberg'in osakuntinensa, joka vihdoin tyhjää
toimitettuansa oli Alapäästä palannut, koska siellä vihoillista ei
laisinkaan ollut. Oli, näet, jokin näkyharhaus sen upsierin pettänyt,
joka Wenäläisten sielläolosta sanan toi Adlercreutz'ille.
Kolmannen osakunnan vasenta puolta suojelemaan käski Adlercreutz
everst-luutnantti Lode'n pataljooninensa sekä Karjalan-jääkärit mäen
vierulle. Kuin sen ohessa Cronstedt'in osakunnasta ensimmäinen ja toinen
pataljoona Savon-jalkaväkeä, joiden avuksi Adlercreutz takavarasta
oli lähettänyt Savon-jääkärit, paitse yllä mainittua v. Fieandt'in
parvea, ja viimein myös Turun läänin rusthollipataljoonankin, -- kuin
nämät sen ohessa mäellä ponnistelivat edellensä uhaten vihoillisen
selkää, niin luonnollista on, ett'ei Rajewski'n kauan sopinut tuota
uuttakaan asemaansa pitää. Mutta hätäkös hänen siitä pinteestä
päästessään olikaan, kuin tie Kuortaneelle takanansa oli auki! Kuten
edellä mainitsin, oli hänellä Cronstedt'in joukkoin vastassa mäellä niin
mahtavat laumat, että niiden oli mahdotoin työntää näitä takaisin sekä
valloittaa Kuortaneen-tien, ja Turun läänin rusthollipataljoona saapui
aivan myöhään apuhun.
Sytytettyään Liuhtarin talot tuleen, suojaksi pakomatkalleen,
peruutti Rajewski vasemmanpuoleiset joukkonsa hevoisväkineen,
tykistöineen palavan kylän taatse, oikoiseen pitkin suota, jonka päivää
ennen sitä varten oli pasinoilla pohjittanut. Täten vihoillinen,
säilyttäen tykistönsä ja kuormastonsakin niin tuiki tarkkaan,
ett'ei mitään suomalaisten saaliiksi jäänyt, pääsi pakenemaan
tappelutantereelta. Häntä takaa-ajamaan lähetettiin Savon- ja
Uusmaan-jääkärit. Mutta päivän kovista ponnistuksista väsyneinä nämät
eivät kauas seuranneet Rajewski'n matkaa, vaan palasivat takaisin noin 4
virstan päästä. Kello oli nimittäin 8 iltasella, kuin tappelu päättyi,
joten siis yhtä mittaa oli marssittu ja oteltu 13 tuntia.
Kauhea ja hirvittävä oli se näkö, jonka vihoillinen Liuhtarissa jätti
jälkeensä. Sinne, näet, oli hän tappelun raivotessa korjannut
haavoitettunsa, jotka täten elävinä jäivät tulen omiksi. Kauheasti
karjuen ja huutaen kokivat nämät kurjat mataa pois liekistä. Suomalaiset
riensivät apuun, mutta turhaan. Koko kylä muuttui pian aavaksi
tulimereksi, johon kenenkään oli mahdotoin tunkeutua. Säikähtyen itsekin
tätä julmaa työtänsä Wenäläiset kielsivät kiven kovaan sytyttäneensä
tulen, niinkuin heidän historioitsijansa vielä tänä päivänäkin tekevät,
väittäen kyläläisiä paloon syypäiksi. Mutta vaikea lienee heidän saada
tätä raskasta syytä hartioiltaan vieritetyksi. Jokaisen on helppo
ymmärtää, ett'eivät Liuhtarilaiset, josko Lapuankin rohkeata sukua
olivat, menestyneet kotonansa tuon ankaran sotametelin keskellä ja
Suomalaisten tykkitulen alla, vaan että niin monta, kuin suinkin
jaloilleen kykeni, oli kotinsa heittänyt ja ampumäärästä loitonnut.
Ett'ei valkea voinut irti päästä kyläntakaisista portaistakaan, jotka
vihoillinen pisti tuleen, kuin hänen Isonkylän sillalta pappilan kautta
paennut joukkonsa oli joen yli päässyt, sopinee siitä päättää, kuin koko
kylä niin yht'äkkiä leimahti täyteen liekkiin.
Liikutetuin sydämin ylistivät Suomalaiset hartailla kiitosvirsillä
taasenkin tappelutantereella sotajoukkoin Jumalata, joka jälleen heille
oli niin loistavan voiton suonut. Veriruskeana aleni aurinko metsän
varjoon, salaten kesäyön sumuihin sen surkean ja verisen näköalan, joka
heidän voittoilonsa olisi tainnut katkerilla kyyneleillä hämmentää. Upo
uupuneina raskaasta päivätyöstään laskeutuivat Adlercreutz'in joukot
levolle toinen osakunta Isoonkylään, jonka heidän urhoollisuutensa
vihoilliselta valloittanut oli, kolmas osakunta muihin kyliin ja neljäs
joen etelärannalle nuotiotulien ääreen. Ensimmäinen osakunta, joka
enimmästään koko päivän oli takavarassa ollut, sai nyt osallensa
etuvartiain pidännän Liuhtarin tienoilla.
Vasta seuraava päivä Suomalaisille tarkkaan paljasti sen haikean
mieshäviön, jonka eileinen voitto heille maksanut oli. Paitse isoa
joukkoa pahoin haavoitettuja, jotka luonnollisesti ennen olivat pois
korjatut, makasi tuolla Isossakylässä ja sen edustalla monta kymmentä
urheata Porilaista kuollunna, niiden seassa 4 upsieriakin, luutnantit
vapaherra Ramsay, M. Blum sekä von Qwanten, ja alaluutnantti
tykkiväestössä Gestrin. Etenkin kaksi ensinmainittua olivat
urhoollisuuteensa ja taitoonsa nähden Porin rykmentin kaunisteita, jotka
jälkeensä jättivät yleisen kaipuun. Ilman näitä olivat Porin rykmentistä
luutnantti Gyllenbögel, vänrikit G. Gripenberg, C.C. Lagermark,
Wirsén, Uggla ja Jägersköld pahoja haavoja saaneet, ja moni muu upsieri
vähempiä loukkauksia. Yhteenlaskien oli Porilaisten mieskato tässä heidän
mainioimmassa tappelussansa 10 upsieria sekä 106 alaupsieria ja
sotamiestä kaatuneita ja pahoin haavoitettuja. Muiden osakuntain
osuudelle ei tullut niin suurta määrää päivän verisistä uhrista, josko
ei kunniatakaan. Savon-jääkärit, joiden ottelu Kauhavan kankaalla on
Isonkylän rynnäkön jälkeen tappelun loistavimpana tapauksena pidettävä,
eivät siinä tilassa -- kummallista kyllä -- kadottaneet kuin yhden
ainoan miehen haavoitettuna. Ei ollut suuri Karjalan-jääkärienkään
mieshukka siellä. -- Kapteini D. Aminoff'ilta Savon-jalkaväestä
sieppasi tykinluoti toisen jalan pois, joka onnettomuus hänelle päivää
jälkeen taistelun tuotti kuoleman. Ylimalkaan päätetään Suomalaisten
miestappio 3:ksi osaksi vihoillisen häviöstä, joka arviolta lienee
tehnyt 400 miestä ja vähän enemmänkin. Jälkimmäistä onkin mahdotoin
oikein paikalle arvata, kuin osa haavoitettuja Liuhtarissa paloi.
Täten Lapuan tappelu kyllä luonnistui Suomalaisille, mutta vielä
paremmin se luonnistua olisi saattanut, jos Adlercreutz tarkemmin olisi
tiedustellut taistelukentän aseman ja, niinkuin majuri Ehrenroth vaati,
valloittanut Kuortaneen-tien, ennenkuin päärynnäkköön ryhtyi. Sama
etu olisi ehkä ennätetty, jos Adlercreutz'in alkuperäiset tuumat,
yht'aikaa voimakkaasti rynnättää Liuhtaria ja Isoakylää, olisivat varteen
käyneet. Kummassakaan tapauksessa ei mikään mahdotoin asia ole, että
Rajewski'n laumat olisivat peri häviöön joutuneet, josko kohta
Suomalaisten miesluku ei ollut enämpi kuin noin 4000, hänen sitä noin
1000 miestä vahvempi. Mutta Ehrenroth'in esityksen hylkäsi Adlercreutz,
en tiedä varmaan mistä syystä, ja hänen omat tuumansa saatti, kuten
yllä näimme, eriskummainen tapaus mitättömiksi. Näyttääpä ikäänkuin
kova onni ennalta olisi päättänyt tehdä kaikki varsinaiset edut
Suomalaisten ponnistuksista tyhjäksi. Mutta sotakunniaa se ei meidän
miehiltä kieltänyt, ja tuossahan toki isänmaan-tunnolle onpi runsaasti
lohdutusta.
_Blomstedt_.