Tervaveneemme tuli Niskakosken niskaan. Omistajalleen kallis terva on
säilynyt siis tänne asti. Mutta kentiesi vaarat vasta alkavatkin, kuin
niin pitkiä koskia alkaa tulla eteen. Järvet ovat loppuneet ja nyt tästä
matkattava lähes kymmenen peninkulmaa jokea -- Oulujokea. Jos
laskumiehiä ei ole saatavissa, täytyy odottaa, jahka palaavat
laskemasta. Niinpä on aikaa käydä kosken vasemmalle rannalle juomaan
pottunen olutta Waalassa (Paason kestikievarissa). Ehkäpä kerkeäisi
mennä Myllyrannan rautaruukkiakin katselemaan. Se on muhkea rakennus,
vaikk'ei siinä ole muutamaan vuoteen tehty tehdastyötä. Ei saa
kuitenkaan viipyä kovin kauan näitä katsellessa, sillä ehkä on jo
laskumiehiä palannut ja ukot odottavat. Mutta kuin palaat laskumiesten
rantaan, jossa veneet seisovat, ovat tervamiehet kussakin veneessä vielä
täydessä puuhassa kiinnittäessään rapeita (varalaitoja) kosken kuohuja
varten. Jo pitkin matkaa ovat varppeet olleet veneiden laitoja
kohottamassa; sillä terva painaa koko veneen veteen, jotta tuskin sen
sivun ylilaita on tuumaa ylempänä veden pintaa; tästä syystä varppeet
ovat varsin välttämättömät. Mutta nyt eivät nekään riitä, kuin kosket
tulevat eteen: räpeet nidotaan vitsoilla vielä varppeisiin kiinni.
Kuin joku laskumies tulee hengästyksissään kiireestä käynnistä tai
juoksusta, niin juoksevat kaikki häntä vastaan päästäkseen ensinnä
kosken alle. Joka hänen saa, tarjoo ensinnä viinaa, jos sitä on paikalla
saatavana tai muassa. Sitten avataan eväskontti ja asetetaan voihulikka
ja särvinleili hänen syödäkseen. Laskumies syötyänsä panee voita
perävauluun, jotta mela laskiessa paremmin kääntyisi siinä mieltä
myöten. Kuin se on tehty ja myös katsottu, että kaikki on niinkuin
pitää, lähdetään matkaan. Ken ei ennen ole kulkenut koskia alas, odottaa
vähän tykkivällä sydämellä niiden kuohuja. Ensinnä ne tavallisesti eivät
pauhaa, vaikka virta kuitenkin on väkevä. Koskien niskat näyttävät
tuulessakin tyyniltä, ja vaan n.k. härjänsilmät todistavat virran
käyntiä. Virta vie venettä alas, mutta kuin aallot eivät airojen
liikettä estä, soudetaan tavallisesti kunnes ensimmäinen kuohuva korva
eli putous tulee. Jopa ollaan sen keskellä ja laskumies seisoo vakaana
veneen perässä, lujasti pidellen melaansa. Ei oudon silmä ainakaan
voi eroittaa, missä koski kuohuu veden alla olevista louhikoista, missä
vesi peratussa väylässä vaarattomana putoo. Mutta tottunut laskumies
on oppinut karttamaan veden vaarat, oppinut välttämään uhkaavat surmat.
Tämmöinen kulku surmain keskellä on ihanaa, mutta on se hirvittävääkin.
Kuin veneen keula nakkaa rajuin hyrskyin keskelle, näyttävät ne
suuttuvan tuommoisesta ihmisen puuttumisesta heidän ijankaikkiseen
riitaansa. Ne hyökäävät veneen sivuja vasten ja uhkaavat lennättää sen
väylältä pois. Aaltoja roiskahteleekin sisään ja kastelee paikoin
veneessä olijat; mutta eivät vielä kuitenkaan täytä venettä. Vene
rasahtelee aaltojen väkevistä ponnistuksista, mutta odottamatta saman
aallon, saman putouksen uusia uhkauksia, ehtii se vaan uusiin vaaroihin.
Usein käyvät laidat mataloiksi ja hukka tulee sen veneesen, jonka
laskumies ei tunne väylän näkymättömiä mutkia eikä jäykästi käsitellen
ohjaavaa melaansa arvaa karttaa pahimpia aaltoja. Ihanaa on nähdä
kosken kiirettä loppuunsa; ihanaa on katsella sen rantoja. Väliin
näkee taloja, väliin vilisee silmäin sivuitse viheriöitseviä niittyjä
tai kaskia, joilla karjoja käy laitumella. Nekin katoovat ja kosken
kiire vauhti tuo silmäin katseltavaksi kellahtavia peltoja, joiden
viljoja asukkaat ovat leikkaamassa, taikka viheriöitseviä puistoja.
Kaksi venettä kulki nyt yksissä koskea alas. Kamalan hauskaa oli
edellisessä veneessä olijain nähdä, miten jälkimmäinen vene juoksi
perässä. Väliin näytti keula nousevan pystyyn, väliin ei näkynyt muuta
koko veneestä kuin vähän maston päätä. Toisinaanpa oli kuin olisi
keula vaipunut aaltoihin ja perä kohonnut korkealle syöstyäkseen
syvyyteen sitä paremmalla vauhdilla. Mutta samassa sai se taas
tasaisemman kulkunsa ja hyppi ylimielisnä hyrskyin keskellä. Ei viivytty
kauan Niskakoskea alas tultaessa, vaikka sitä sanotaan peninkulman
pituiseksi. Kosken alle päästyä laskettiin rantaan ja laskumies astui,
palkan saatuansa, maalle. -- Tämmöisiä laskumiehiä on joka kosken
niskassa useampia, ja kuta pitempi koski, sitä enemmän laskumiehiä.
He ovat tavallisesti kosken rantataloista kotoisin, ja ovat jo
nuoruudestaan oppineet ammattiinsa. Usein saa nähdä, kuinka isä ottaa
pienen poikansa kanssaan, kuin lähtee laskemaan. Pojan on tarkkaan
katsominen ja oppiminen väylän mutkiin seisoessaan perässä isänsä
vieressä. Koskenlaskijat ovat vannotetut laskemaan oikeaa väylää ja
heidän ammattinsa ja edesvastauksensa verrattavat junankuljettajain
ammattiin rautatiellä. Harvoin joutuvat veneet, jotka ovat ottaneet
laskumiehen, kareille; mutta luonnollista on, että onnettomuuksia
kuitenkin tapahtuu toisinaan. Tavallisesti ottavatkin tervamiehet
laskumiehen; mutta ne, jotka kymmenittäin kertoja ovat näitä vesiä
kulkeneet, laskevat usein veneensä itse, päästäksensä laskumiestä
palkkaamasta. He toimittavat niin, että pääsevät kulkemaan laskumiehen
laskeman veneen perässä, jotta niin osaisivat väylää kulkea. Sepä ei ole
laskumiesten mieleen, joitten on ammatistaan eläminen. Sanotaan heidän
välistä uskaltavan liikojakin, ainoastaan pidättääkseen tervamiehiä
laskemasta. Niin kerrottiin erään laskumiehen, kuin näki perässään
tulevan tervaveneen, jota isäntänsä itse laski, ajaneen veneensä
väylältä pois, jotta saisi toisen houkutelluksi väärälle ja niin tuhoon.
Itse kaiketi arveli osaavansa väylälle jälleen, kuin ensinnä oli
viekoitellut seuraajansa onnettomuuteen. Mutta miten kävi? Kuin laski
väylältä pois, joutuikin itse louhikolle ja vene heti murskaksi.
Tervamies puolestaan sattui tuntemaan väylän paremmin kuin toinen
luulikaan, eikä antaunut seuraamaan jäljestä, vaan kulki mistä ennenkin
oli kulkenut, ja pääsi niin eheänä kosken alle. Ei kertoma tiennyt,
hukkuiko laskumies tai hänen toverinsa, vai tuliko hengissä ylös ja
saiko oikeudelta ansaittua palkkaansa. Niin kerrottiin; mikä perä
hänessä sitten lienee.
Nyt soudetaan tai purjehditaan, miten tuulet vaan ovat, yhä alaspäin.
Oulujoella on virkeä liike, sillä paitsi tervaveneitä kulkee täällä
paljo lautaveneitäkin. Laudat, joita ne kuljettavat, ovat sahatut
Kajaanissa Ämmän sahassa ja sieltä jahdeilla tuodut Niskakosken niskaan,
josta ne veneissä soudetaan Ouluun.
Lautaveneitä pidetään koskissa vaarallisempina, kuin pitkinpuolin
makaavat laudat eivät suvaitse veneen sujuvan; mutta ne ovat siistimmät
eikä tarvitse peljätä tervaan tahraantumista. -- Ei ole pitkä matka
Niskakoskelta, Utajärven kappelissa, Pyhäkoskelle, joka on Muhoksen
emäseurakunnassa. Koko matkalla Ouluun on Pyhäkoski pisin, ja sen
suvannon (tyynen veden) kanssa, joka jakaa kosken kahteen osaan, sitä
luetaan kahden peninkulman pituiseksi. Kuohut ja putouksetkin ovat
välistä milt'ei jyrkemmät kuin Niskakoskessa. Varsinkin on Pällin korva
siitä suhteesta mainio näillä seuduin. Muinoin sen mainitaan olleen
vielä nykyistäkin vaarallisemman. Sillä vasemman rannan jyrkästi
kohoavassa kalliossa kerrotaan olleen vedenalaisen aukon, jonne yksi
salainen varsi koskea erkani tietymättömiin. Sinne vievä virta oli
vallan voimakas, ja moni, joka ei arvannut sitä niin vaaralliseksi eikä
täydellä tarkkuudella tiennyt varoa sitä, joutui saman salavirran
kitaan. Mutta joku kymmenkunta vuotta sitten, kertoo maine, oli kallion
ylälaidasta lohjennut aika paatonen, joka koskeen pudotessaan sattui
niin, jotta sopi aukon suluksi ja siten poisti paljon Pällin vaaroja. --
Pyhäkosken rantain luonto on varsin vaihetteleva. Muutamin paikoin ovat
rannat aivan jyrkkiä kallioita, joiden korkeus kosken pinnasta lukien
voi olla 6 tahi 8 syltä. Koska semmoiset kallioseinät ovat kahden
puolen, tuntuu matka vähän kamalalta, kuin ei olisi toivomistakaan
pelastua ja päästä rannalle, jos vene kävisi karille ja särkyisi.
Monasti näkee tuolta ylähältä lehmiä tai muita eläimiä tirkistävän
alas koskeen, mutta harvoin kuuluvat kuitenkin putoovan alas.
Pyhääkoskeakin alas kävi kulkumme onnellisesti; mutta kerran
vavahdutti meitä kuitenkin, kuin näimme perässä tulevaan veneesen aika
aallon iskevän sisään. Pelkopa ei ollutkaan aivan perätöin, sillä aalto
melkein täytti veneen ja olisi pian upottanut sen; mutta onneksi olivat
kallioseinät jo loppuneet ja ranta oli tällä paikkaa vähän loivempi.
Eikä myöskään sattunut olemaan louhikoita, niin että hyvästi pääsivät
rantaan viskomaan ämpäreillä vettä veneestä. Tehtyänsä sen eivät
viipyneet kauan, ennenkuin taas joutuivat väylälle. Myöntäminen on, että
tässä ja tämmöisissä tapauksissa tarvitaan mielen malttia ja rohkeutta.
Seudut Pyhäkosken varrella ovat varmaan ihanimpia maassamme. Kaskia,
vuoria, niittyjä ja lehdikoita, taloja, peltoja ja korpia katoo toinen
toisensa perästä, ja uusia kuvaelmia seuraa. Leikkuumiehiä on yhdellä
pellolla; toisen talon luona leikittelee lapsia viheriöitsevällä
törmällä. Emme myöskään saa unhottaa kosken monituisia patoja lohia
varten. Ne näyttävät pistäyvän rannasta vaan härnäämään veden voimia.
Usein saa nähdä jonkun vanhan ukon kontivan patojen päällä, joko
korjaamassa joitakin rikkinäisyyksiä tai kokemassa pyydyksiänsä. Monasti
vievät tulvavedet mennessään ihmisen heikot rakennukset; mutta
väsymätöinnä asettaa hän jälleen uusia rakennuksiansa kadonneitten
sijaan.
Pyhäkosken allakin on seutu varsin ihana. Vedet eivät enää taistele
keskenään, vaan makaavat levollisina sillä alueellaan, jonka jyrkät
rantatörmät ovat määränneet. Lahdelman yläpuolella näkyy koski
vaahtoilevana rientävän viimeistä putoustaan alas; mutta sen toisilla
rannoilla lentelee sadoittain törmäpääskysiä turvallisten pesäinsä
ympärillä. Muutamat rannalla olevat siistit talot tarjoovat tässä täyden
sovinnon kosken riidoista. Ken leikkuun aikana kulkee Oulujokea alas,
kuulee usein pelloilta iloisia lauluja, joihin tervamiehetkin välistä
vastaavat virsillään.
Loppumatkalla Ouluun on vielä muutamia koskia, mutta ne ovat pienempiä.
Mainittakoon niistä kuitenkin vielä Madekoski sentähden, että meidän
siinä oli käydä pahoin. Se, näet, kävi näin. Me tulimme noin 9 aikana
aamulla Madekosken niskaan ja laskimme rantaan laskumiestä saamaan.
Mutta talossa sanottiin laskumiesten menneen heinään eikä ennen iltaa
tulevan kotiin. Aluksi arveltiin odottaa, mutta sitten päätettiin omin
keinoin laskea koskesta alas, kuin se ei ollut neljännestä pitempi ja
koko loppumatka Ouluun tuskin peninkulmaa enempi. Ukot tuumivat aikansa
ja kiistivät muuatta toveriansa laskemaan ensimmäistä venettä. Hän
olikin käynyt Oulussa viimeksi paria vuotta ennen, mutta ei sanonut
kuitenkaan osaavansa laskea, kuin ei ollut tullut niin tarkkaamaan tätä
koskea. Toiset tuumasivat hänen kyllä tietävän väylän, eivätkä
heittäneet kärttämästä, ennenkuin toinen taipui. Niin lähdettiin
matkaan. Hän laski venettänsä edellä ja toinen tuli jäljessä. Matka
näytti käyvän vallan hyvin; mutta kosken loppupuolelle tultua seisahtui
edellinen vene. Me olimme jälkimmäisessä veneessä, ja yksi meistä käski,
nähdessään toisen veneen seisahtumisen, perimiehen laskea toiselle
puolelle muuatta tässä olevaa saarta. Hän, näet, muisteli toisellakin
puolen saarta olevan väylän, joka oli siitä etusampi, että siinä
oltaisiin lähempänä rantaa. Mutta laskumies, hätäyksissään toverinsa
onnettomuudesta ja peloissaan omasta kohtalostaan, ei niin kohta älynnyt
käskyä, ja kuin toinen sieppasi melan, ei vene enään totellutkaan, mutta
virta painoi sen alaspäin entistä väylää myöten. Toisesta veneestä
karjuivat ja viittoivat, ett'ei tultaisi sitä jälkeä, mutta nyt oli jo
liian myöhää kääntyä. Ei ollut suinkaan mieluista virran pakosta
kulkea tuota tietä, kuin sekä väylä että kosken laskukin oli meille
melkeen outoa, niin että edessä oli ehkä surma tarjona. Pian pysähtyikin
vene -- se oli louhikolla. Kosken kuohut painoivat sitä; se kääntyi
kohta poikkipuolin koskea. Siellä pisti kaksi terävää kiveä pohjasta
veden pintaan, ja virta painoi hirvittävällä voimallaan venettä niitä
vasten. Ei siis ollut ajattelemistakaan, että se kauan kestäisi. Yksi
mies kyllä alinomaa ammensi ämpärillä vettä, mutta se eneni kuitenkin
peloittavalla nopeudella. Tutkittuansa vähän karia astuivat ukot koskeen
ja kokivat sieltä nostaa venettä louhilta pois. Ei sekään auttanut, kuin
heillä oli täysi työ pysyä pystyssä virralta, vaikka veneestä pitivät
kiinni. Sauvoimilla koettiin nyt pidättää venettä musertumasta louhikkoa
vasten, kuin nähtiin, ett'ei sitä avutta voitaisi saada irti. Se oli
varsin raskasta, ja tuskin tulemme ilmoisna ikänä niin raskaasen
työhön. Samassa näimme toisen veneen pääsevän kariltansa ja pitkittävän
matkaansa. Meidän sitä vastaan ei ollut ajatteleminenkaan enää
päästä omin voimin irti. Taloja kyllä oli rannalla, jonka vuoksi
koimme miehissä huutaa, että kuuluisi. Huudot ja karjunnat kyllä
houkuttelivatkin eräästä talosta paljon väkeä pihalle katsomaan,
mikä oli hätänä. Niitä näytti olevan ainakin parikymmentä, totta
leikkuumiehiä, jotka tällä aikaa päivää olivat aamiaisen syöntiä varten
talossa. Mutta nämätkö olisivat tulleet apuun!
Eikö mitä; he vaan katsoa tollottivat, ja kuin olivat mielestään
katsoneet tarpeeksi, palasivat huoneisiinsa ruuan ääreen. Se lisäksi
suututti vaarassa hätäileviä. Tervamiehistä toinen itki, toinen kirosi
Oulujokelaisten auttamattomuutta; kumpikin oli suoraan vastaan, kuin me
tahdoimme keventää veneitä tervat koskeen heittämällä. Kukin koki
sauvoimellaan taistella kosken voimia vastaan ja pidättää venettä
katkeamasta. Mutta sitä tehdessämme aina katselimme kamalasti, kuinka
vesi myötäänsä eneni. Kohta alkoi voimia puuttua. Yhden kädet jo
väsymisestä vaipuivat aivan hermottomina alas, ja koski vei häneltä
sauvoimen. Että toistenkin voimat alkoivat loppua näki siitä, kuin virta
yhä enemmin sai veneen valtaansa ja sujutteli, ryskytteli sitä louhia
vastaan. Ei näkynyt olevan muuta keinoa kuin heittäytä koskeen ja kokea
uimalla pelastauta rannalle, ja niin jo mielimme heittää enimpiä
vaatteita päältä. Mutta nytkin oli apu lähinnä, kuin vaara uhkaavinna.
Me, näet, huomasimme pienosen purren tulla leruttelevan kosken
yläpuolelta ja siinä istuvan lihavan, lyhytläntäisen miehen viheriöissä
vaatteissa. Se ohjasi kulkuansa tervaveneen luokse ja tultuansa ottikin
meidät matkamiehet kaluinemme veneesensä, joka kyllä oli pieni, mutta
kuitenkin vei meidät hyvin rantaan. Antamasta avustaan mies ei palkkaa
ottanut; mutta varmaan olisimme olleet kiitollisemmat häntä kohtaan, jos
ei olisi lähtiessään virkkanut: "minä lähdin apuun, kuin näin herroja
olevan veneessä". Rantaan päästyämme menimme taloon -- se sattui olemaan
kestikievaritalo -- saamaan isompaa venettä ja apuväkeä, mutta se ei
oikein onnistunut. Veneen kyllä saimme; mutta ei edes mainittu lihava
isäntäkään tullut enää, eikä ketään muuta. Mainitseminen on kuitenkin,
ett'ei kestikievarissa ollut miesväkeä kotona, mutta vaan lapsia ja
vaimoja. Me rupesimme siis kolmen soutamaan venettä kumppaneittemme
luokse, joista toinen vielä seisoi koskessa venettä kannattamassa,
toinen sauvoimella koki taistella virran sujuttamisia vastaan. Ukot
olivat tullessamme varsin mielissään; sillä he olivat jo vähän arvelleet
meidänkin jättäneen heidät omiin turviinsa. Nyt vyörytimme tynnyreitä
veneestä koskeen, vaikka ukot kyllä panivat nytkin aivan vastaan. Käpeet
sekä varppeet särkyivät eikä niitä ollut aikaa varoa; mutta kuin oli
heitetty kahdeksan tynnyriä koskeen, keveni vene, jotta nousi
louhikolta, ja saatiin sauvoimin, airoin ja köysin rantaan. Jos se olisi
vielä tunnin ollut siinä, olisi se välttämättä särkynyt ja uponnut.
Mutta päästyänsä rannalle olivat ukot taas niin levolliset ja vakaiset,
kuin ei olisi mitään tapahtunutkaan. Ensinnä kääntyivät he koskea
kohden katsomaan tervatynnyreinsä kohtaloa. Kauan katsoivat he, kuinka
ne pyllyilivät koskessa ja viimein soluivat alas. Sitten rupesivat
venettään tarkastamaan, ja tähän jätimme heidät parantamaan sen
vikoja. Me ajoimme maisin Ouluun tämän viime matkan. Oulussa tapasimme
sitten yhden näistä tovereistamme, joka kertoi heidän saaneen
tervatynnyrrinsä eheinä kosken alle ja myös vahingoitta tulleen
Merikoskea alas, joka on juuri Oulujoen suussa.
_K. A. Castrén_.