Itäpuolella Uraalin keskimmäistä osaa, 59:n ja 64:n leveyspykälien
välillä, juoksee pitkin vuoren juoksua kolme tahi neljä alhaista ja
kapeata maanseljännettä vierekkäin, jotka ovat kokonaan erillänsä
itsestä Uraalista eivätkä keskenänsäkään missään yhteydessä. Näiden,
paikkakunnan Wenäjän kielessä Uvalleiksi kutsuttujen harjanneitten
välissä syntyy ja juoksee joukko osittain sangen suuria jokia, jotka
kaikki joko välittömästi tahi toisten jokien kautta lankeavat
Irtysch-Obin jättiläis-jokeen, ja joista merkillisimmät ovat: 1) _Tura_,
juokseva lännestä itään ja lankeava Tobol-jokeen; 2) _Tawda_, joka
syntyy kahdesta itäetelää kohti rinnakkain juoksevasta joesta; eteläinen
_Soswa_ ja _Loswa_; Tawda vastaanottaa pohjasta juoksevan _Pelym-joen_
ja lankee samoin Tobol'iin; 3) _Konda_, joka suuri joki hevosenkengän
muodossa juosten kerää ison joukon pienempiä syrjäjokia juoksuunsa ja
lankee Irtysch'iin: 4) pohjainen _Soswa_, syntyvä useamman pienemmän
joen yhtymisestä Uraalin juurella, juoksee melkein latinaisen S:n
muodossa ja lankee ei kaukana Beresov'asta Ob'iin; sen suurin syrjäjoki
lännestä on _Sigwa_ eli _Ljapina_ (voguuliksi _Sakuje_) ja etelästä
vähäistä pienempi _Tapsje_.
Paitse Turan ja eteläisen Soswan seutuja, joissa maanviljelys vielä
menestyy hyvästi, on näiden jokien läpijuoksema maa viljelemätöintä
korpea ja pohjatointa suota, joissa ihminen ei ole yrittänytkään, eikä
mahda koskaan yrittää, vallitsemaan ylivoimaista luontoa. Yleisimmät
puunlaadut näissä äärettömissä metsissä ovat: kuusi, koivu, hopeakuusi
(pinus picea), ketripuu (pinus cembra), saksan- eli lehtikuusi (pinus
larix) ja paju. Näiden metsien ja niin muodoin koko tämän maankin suurin
rikkaus on niissä olevat elävät, niinkuin: majava, jota kuitenkin nyt
enää harvoin tavataan; repo, myös harvassa; naali, elävä pohjempana;
sopuli, jota vielä tavataan sangen suuressa määrässä; ja orava.
Paitse näitä nahkansa tähden metsästettäviä eläimiä ovat tässä
metsäneläjistä vielä mainittavat hirvi ja tavalliset metsälinnut (pyy,
teiri ja metso), joita asujat pyytävät ruuaksensa. Joet, etenkin
pohjainen Soswa ja Obi ovat siunatut kalalla niin monesta laadusta, että
niiden tunteminen ja luetteleminen on mahdotoin sille, joka ei
kauemman aikaa ole elänyt paikalla.
Tässä maassa elää ikivanhoista ajoista _Woguulin_ kansa, joka
läheisten heimolaistensa Ostjakkien kanssa oli jo muinaisina aikoina
kaukaisillenkin kansoille tunnettu _Jugrin_ eli _Ugrin_ nimellä, vaan
itse nimitäksen _Manjsi_, josta niinkuin _Woguulinkin_ nimestä tehtyjä
monia perättömiä selityksiä minä en rupea vielä lisäämään uudella
semmoisella. Nimestä _Wogul_ sanon vaan sen, että sitä paikalla ei
kukaan käytä, sillä Pelym'in tienoossa kutsuvat Wenäläiset Woguuleja
ainoastaan _inorodtsy_ (vierasperäiset, ei-Wenäläiset) eli
_jasatschnye_ (jasakan-maksavat, ei-talonpojat), ja Beresov'an
piirikunnassa kutsutaan heitä ja Ostjakkeja yhteisesti _Ostjakeiksi_.
Herra Regulyn päätteelle, että Woguulit eivät olisi maan alkuperäiset
asukkaat, vaan verrallisesti myöhemmin mistä-kusta etelämmästä tänne
siirtyneitä, ei löydy mitään todistuksia. Päin vastoin todistavat
jokien, järvien ja vuorten nimet ei ainoastaan Woguulien tätä nykyä
asumassa maassa, vaan paljoa etelämpänäkin ja lännempänä, jossa nyt
jo kaukaisista ajoista asuu muita kansoja, että Woguulit ovat
ensimmäiseksi niille paikoille jalan astuneet ja kielellänsä ne
nimittäneet. Woguulin kielen rikkaus nimityksistä tämän maan
omituisille luonnonesineille ja sattumille on myös todistuksena, tämän
kansan siinä kauan asuneen.
Woguulien nykyisen alan eteläisenä rajana ovat Loswa ja Tawda, jonka
jälkimmäisen joen varrella kuitenkaan ei Woguuleja tavata enää muualla
kuin Koschutsk'in valostissa kolme pientä kylää; lännessä on Uraali
heidän luonnollinen rajansa Syrjäänein maata vasten; pohjassa eivät
Woguulit nousee ylemmäksi Soswajoen pohjasta tulevia syrjäjokia, ja
idässä taas ei heidän piirinsä ulotu yhdistyneesen Ob-Irtysch-jokeen
asti muualla kuin Beresov'an kaupungin kohdalla, sillä etelämpänä
ovat Ob'in sekä Irtysch'in molemmat rannat Ostjakkein vallassa.
Hallituksellisessa katsannossa kuuluvat he kahteen lääniin, nim.
Perm'in, jossa heidän alansa on Tscherdyn'in ja Werchoturien
piirikunnissa, ja Tobolsk'in lääniin, jossa heidän maa kuuluu Turinsk'in
ja Beresov'an piirikuntiin. Heidän lukunsa on, verraten siihen suureen
maa-alaan, joka heidän vallassansa on, aivan vähäinen. Tobolsk'in
läänissä löytyy Woguuleja noin 900 veronmaksavaa miehenpuolta, jota
myöten, jos jokaista veronalaista vastaan luetaan 6 verotointa henkeä,
joka lienee kohtuullinen, Woguulien yhteinen määrä Tobolsk'in läänissä
tekisi noin 5,400 henkeä; Permin läänissä taas ei heitä ole yhteensä
enemmän kuin 900 hengen paikoille, ja näin muodoin ei koko Woguulin
kansan luku tee täyttä puolta seitsemättä tuhatta henkeä. Syyt tähän
vähään väenpaljouteen ovat: ilman kovuus ja elämänlaadun vaivaloisuus,
metsänotuksen väheneminen ja siitä seuraava yleinen köyhyys, kuin myös
venäläisten pappien ahnaus, jotka Woguuleilta vaativat niin suuren
vihkiäis-rahan, että moni nuori mies juuri sen puutteesta jätäksen
naimatta. Beresov'an piirikunnassa eläviä Woguuleja haittaa kalym'ikin
(naima-raha, morsiamen isälle maksettava) naidessansa, ja yleisiksi
väenvähyyden syiksi voipi vielä lukea kulkutauditkin, jotka ovat tehneet
suurta tuhoa heidän seassansa. Wenäläisiä lähellä vähenee heidän
määränsä sitenkin, että moni Woguuli annaksen työmiehiksi Wenäläisille,
ja vierastuen omista elatuskeinoistansa perehtyy täällä näiden
elämänlaatuun sekä paloviinaan ja katoaa näin muodoin kansastansa.
Yleisesti valittavat täkäläiset virkamiehet niin Woguulien kuin
Ostjakkienkin ja muiden heidän tavallansa elävien kansojen Siperiassa
vuosi vuodelta vähenevän ja heidän kokonaisen loppumisensa siis ei
kaukana olevan, joka kohtalo tiettävästi on kaikkein semmoisten kansain,
jotka eivät tahdo antautua sivistyksen valtaan.
Elämänlaatunsa puolesta voipi Woguuleja kutsua _asettuneeksi
metsästäjä-hansaksi_. Syrjä-elatuskeinoja on etelässä, Loswa- ja
Pelym-jokien varsilla, joku vähänen maanviljelyä ja karjanhoitoa, ja
pohjassa Soswa-joella kalanpyyntö. Vaan metsänkäynti on ainakin Woguulin
paras ja rakkahin toimitus. Metsästämistä harjoitetaan sekä kodista
käsin että metsään raketuista, noin päivän matkan tahi parin päässä
olevista, majoista. Se alkaa syyskesällä elo- ja syyskuussa hirven
pyytämisellä, joka tähän aikaan vuotta on hyvin lihava. Hirvi asuskelee
kernaasti kuivilla suosaarilla, joissa viheriäinen ruoho on hänen paras
herkkunsa, ja tämmöistä ruohoa paremmin kasvattaaksensa sytyttää Woguuli
useasti senkaltaiset paikat tuleen, josta ne monet metsävalkeat ovat
selitettävät, jotka Siperiassakin hävittävät täällä tosin vielä
arvotointa metsää. Tämmöisissä paikoissa löytää Woguuli pian hirven
jäljet ja koirillensa alkaa hän sitä ajaa perästä, jota ajamista monesti
kestää neljä viisi päivää ja enemmänkin, ennenkuin hirvi laskee ajajansa
niin lähelle, että ampua voi. Jos ampuminen onnistuu, teurastaa hän
saaliinsa paikalla ja rakentaa joko puuhun tahi korkeiden pylvästen
päälle pienen aitan, jossa liha, leikeltynä kaitaisiin ja hienoihin
suikaleihin, kuivaa ja talveen asti säilyy karhuilta ja muilta
raatelijoilta. Mainittuihin hirven-asumapaikkoihin viritetään myös
suuria jousia, jotka eläimen lähestyessä laukeavat ja joita Wenäjän
kielessä tästä kutsutaan "itsestänsä-laukeajiksi". Myöhemmin syksyllä,
kuin nahkaotus on saanut täyden karvansa, kuin soiden ja vetten
jäädyttyä metsänkäynti on helppo ja kuin ensimmäinen lumi hyvästi
näyttää eläinten jäljet, tällöin alkaa oikea metsänpyyntö, joka paraasta
päästä on sopulin ajaminen. Tätä eläintä pyydetään sitten monella lailla
koko talven aina kevääsen asti, kunne lumi alkaa upottaa miestä ja
koiraa. Tässä pyynnössä on hyvä koira verratoin kappale ja semmoinen
maksaakin Woguulien kesken kaksin-, kolmin-kymmenin hopearuplin, eikä
niitä pieniä helmarakkia, joita vanhain naisten kaupunkiloissa nähdään
hyväilevän, pidetä niin hyvästi kuin Woguuli pitää koiraansa, joka
taas kuuliaisuudessa ja uskollisuudessa jättää kauas jäljellensä
mainitut kaupunkilaiset heimolaisensa. Sopulin hinta on hyvyyttä myöten
erilainen: neljästä aina kymmeneen hopearuplaan, ja jasakkaa (veroa)
maksettaessa ottaa hallitus hyvän sopulin vastaan kolmen sielun verona.
Toinen eläin, joka vielä useammin kuin sopuli saa antaa nahkansa
Woguulille on orava, jota tapetaan ympäri vuotta ja yhtä verran
huviksensa kuin oikeaksi työksi. Woguuli ei nim. koskaan liikahda
jurtastansa ilman koiratta, pyssyttä ja kirveettä. Jos hän jalan lähtee
mihin asialle, on hänellä koira muassansa; jos taas venehin, juoksee
koira pitkin joenrantaa, hänen itsensä melomalla hiljalleen matkaa
tehdessänsä. Koira löytää pian oravan ja ilmoittaa haukkumalla sen
isännällensä, joka kuitenkin on ruudilta ja haulilta liian saita
oravaa _ampumaan_. Kirveellänsä kolkuttaa hän puuta, jossa orava istuu.
Jos tämä hypätessänsä toiseen puuhun ei putoa maahan, kertoo metsästäjä
puun kolkuttamista niin kauan, kunne orava enää ei hyppääkään puusta
puuhun, vaan istuu uppiniskaisesti paikallansa. Tällöin hakataan puu
poikki ja sen kaatuessa joutuu otus välttämättömästi odottavan koiran
hampaihin. Oravan hinta vaihettelee täällä 6 ja 10 kopeikan välillä.
Harvemmin saadaan repoa, joka on vaikea pyytää, arvaten vielä harvemmin
karhua. Metsälintuja pyydetään loukuilla, jotka asetetaan ei kovan kauas
kotoa, niin että vaimot ja muu kotona elävä heikompi kansa hyvin voipi
ne hoitaa. Keväällä tapetaan myös paljo vesilintuja, joita pyydetään
merroilla tahi ammutaan jousella, joka kalu vielä löytyy joka talossa.
Kalastaminen, joka Tawdalla ja sen syrjäjokiloilla ei ole kovin antoisa,
tapahtuu siellä tavallisesti talvella, siten että joki soveljaassa
paikassa lähellä kotia kokonansa suljetaan ja suluissa oleviin porttiin
asetetaan suuria, pärepuikoista tehtyjä mertoja. Näitä pyydyksiä
hoitavat samoin vaimot ja muu kotokansa. Vaan pohjaisen Soswan
Woguuleilla on kalastaminen suuremmassa arvossa ja suuremmasta
hyödystäkin. Heti vetten auettua ja tulvaveden laskeutua keräytyvät he
suurissa parvissa joensuu-paikkoihin joko Soswalla tahi Ob-joella, ja
elävät niissä kalastaen koko kesän syyskuuhun asti, niin että hirven
pyytö täällä jääpikin useammalta tekemättä. Tavallisin pyydys on
nuotta, ja sen, joka ei ole nähnyt tämmöistä kalanpyytäjäkylää Soswan
tahi Obin rannalla, on vaikea uskoa sitä kalan paljoutta, joka täällä
vuosittain tapetaan. Woguuli ei koskaan suolaa kalaa, siitä syystä että
hän suolaamisen pitää hyödytöinnä herkunvalmistuksena ja että hänellä
ei ole varaa ostaa suolaa niin paljon kuin siihen tarvittaisiin. Mitä
hän perheinensä ja koirinensa ei paikalla syö -- ja se ei ole vähä --
kuivataan ilmassa tahi savustetaan tulisijan ympärille asetetuilla
vartailla talven varaksi.
Se, joka on matkustanut Wenäjällä, on kyllä pian tullut havaitsemaan,
että kaupunkien kaduilla renikoiden ja muiden senkaltaisten herkkujen
seassa myös myödään hänelle tuntemattomia ruskeita pavunkokoisia
jyviä, joita rahvas, olletikin pyhä- ja juhlapäivinä, syödä raksuttelee
ja joista Wenäjällä kauppamiesten rouvien sanotaan pysyvän niin
hyvässä lihassa kuin he tavallisesti ovat. Nämät jyvät ovat ketripuun
kävyssä kasvavia pähkinöitä, joita saadaan Siperiassa ja joiden
kerääminen tämän maan köyhillä Woguuleilla ja Wenäläisilläkin sen
pohjaisemmissa tienoissa on sangen painava syrjä-elatuskeino. Naula
näitä pähkinöitä maksaa esim. Kasan'issa 7 tahi 8 kop. hop., vaan
paikalla ei puudan hinta ole kalliimpi kuin noin 3 tahi 5 ruplaa
paperissa. Mutta milloin hyvä pähkinävuosi sattuu, voipi yksi perhekunta
niitä helposti kerätä useampia kymmeniä puutia ja näin ilman suuretta
vaivatta lunastaa hyvät rahat.
Niinkuin edellä sanottiin alkavat Loswa- ja Pelym-joella elävät Woguulit
vähän maatakin viljellä, jonka kanssa myös hevoisten ja karjan pito
luonnollisesti yhdistäksen. Wenäläisillä Pelym'issa ja sen seuduilla
on se yleinen valitus, että maanviljely ei näissä tienoin tahdo enää
menestyä. Mutta kokonaista leveyspykälää pohjempana Pelym'ia eli
vähäistä etelämpänä 61:tä pykälää, Massaun paul'issa (kylässä),
Pelym-joelta vähän syrjään, on eräs Woguuli vähitellen raatanut
itsellensä niin hyvät pellot, että hän suurine perheinensä leivän
puolesta tulee omallansa aikaan ja hyvinä vuosina vielä myöpikin isot
määrät eloa. Tämä todistaisi, että maanviljely täällä ahkeralla
raatajalla vielä palkitsee vaivat, ehkä kyllä halla useasti hävittää
hänen toivonsa. Kuitenkin on sanottava, että mainittu paikka on pohjaan
päin viimeinen, jossa maanviljelyä löytyy, sillä siitä noin 30 virstaa
pohjempana oleva Ätimje-paul ei enää viljele muuta kuin naurista ja
sitäkin hyvin vähän. Jälkimmäinen kylä on myös viimeinen tällä kohdalla,
jossa hevosia tavataan.
Hevosen sijassa pitävät Beresov'an piirikuntaan kuuluvat Woguulit
poroja. Harvalla on niitä kuitenkaan enemmän kuin joku kymmenkunta, ja
eräs parin sadan poron isäntä Tapsje-joen latvalla on näissä seuduin
mainio pohatta, ehkä hän Obdorsk'in tienoossa rikasten Samojeedein
rinnalla, joilla tätä omaisuutta on tuhansi-määrin, kävisi köyhäksi
raukaksi. Beresov'an seudussa tavataan kuitenkin varakkaammilla
Woguuleilla jo hevosiakin ja lehmiä, vaikka kumminkin kahden viimeisen
vuoden korkea vesi jokiloissa on tehnyt, ett'ei heinää silloin voitu
tehdä ensinkään, jonka tähden sekä Woguulien että Wenäläisten taas on
täytynyt melkein vähiin hävittää karjansa ja hevosensa.
Maa tahi oikeammiten metsä on Woguuleilla yhteinen, jossa jokaisella,
joka vaan kykenee, on täysi oikeus pyytää mitä ikänänsä voipi.
Pelym-joella, jonne alempana asuvat Wenäläiset talven ajaksi tulevat
metsää pyytämään, eivät Woguulit heitä laske metsäänsä muuten kuin
yhdessä jonkun heikäläisensä kanssa, ja näin yhtyvät Wenäläinen ja
Woguuli pieneksi yhdyskunnaksi, jossa Woguuli Wenäläisen kanssa jakaa
metsästysoikeutensa ja tämä taas pitää hänet leivässä, mutta kaikki
saalis pannaan kahtia. Kalavesi sitä vastaan pidetään tarkemmassa, niin
että kullakin joensuulla tahi muulla kalastuspaikalla ovat tietyt
isäntänsä, joilta Wenäläiset ainoastaan vuokraamalla voivat ne saada
käyttääksensä.
Harvat ihmisten asuntosijat lienevät niin surkeat ulkomuodoltansa kuin
Woguulien kylät eli paul'it ovat. Ne ovat aina raketut kuivalle paikalle
joen rannalla ja enimmiten semmoisiin kohtiin, joissa pienempi joki
yhtyy suurempaan, sillä joensuissa on kalanpyyntö parempi kuin muualla
ja jokia myöten on sekä talvella että kesällä huokeampi liikkua kuin
metsää. Kylät seisovat kaukana toinen toisestansa, päivän matkan,
kahden ja kolmenkin päässä, sentähden että kullakin olisi metsästys- ja
kalanpyyntö-alaa kyllä. Kylässä on tavallisesti vaan kaksi tahi kolme
jurttaa; viis jurttaa on jo suuri kylä, ja isoin paul, jonka minä
matkallani olen tavannut, on edellä mainittu Ätimje-paul Pelym-joella,
jossa on seitsemän jurttaa. Jurtat ovat kahdenlaiset: talvi- ja
kesäjurtat. Edelliset ovat raketut hirsistä, sammalletut ja tuohella
malkojen kanssa katetut. Ne ovat harvoin suuremmat kuin kolmea syltä
kultakin seinältä. Ovi, jonka edessä harvoin on mitään porstuaa tahi
suojaa, on tavallisesti etelään päin, varmaan siitä syystä, että tuuli
siltä puolen on vienompi kuin muut tuulet. Ovenvierus-nurkassa on,
pieni, aivan englantilaisen kamiinin tavoin rakettu, savesta ja ruohosta
kyhätty tulisija, jossa tuli palaa kaiken päivää, vaan jonka torvi
yöksi katolta käsin peitetään tuohella. Lämmintä tästä uunista ei
kuitenkaan tulen sammuttua ole toivomista, sillä se on liian pieni ja
liian huonoista aineista tehty; ja onkin yöllä herätessä näissä jurtissa
aika vilu, kuin ilma sattuu kylmempi olemaan. Valo tulee jurtan
pienestä ikkunasta, joka tavallisesti on lasista, vaan sen puutteessa
myös kalannahkasta tahi paperista ja talvella jäästä. Pitkin jurtan
seiniä kulkee noin puolta kyynärää korkeat, hyvin leveät lavitsat,
samoin kuin Tatarilaisten asunnoissa, jotka ovat katetut tuohella tahi
kaisloista kudotuilla katteilla. Arvollisemman vieraan tullessa
levitetään lavitsalle hänen levätäkseen useampia poronnahkoja. Oudon ei
ole kuitenkaan hyvä levähtää tälle kyllä viehättävälle sijalle, sillä
tavallisesti on se täynnä kirppuja; hänen on parempi istua sille
pienelle rahille, jota pidetään pöydän asemesta. Jokaiseen jurttaan
kuuluu yksi tahi pari pientä, korkeille pylväille rakettua aittaa, ja
aitan takana jo seisoo jylhä kuusikko, jonka huminaa ja raitista hajua
Woguuli niin rakastaa. Kesäjurtat, joihin hän aina muuttaa lämpimän
ajaksi asumaan, vaikka jäisikin talvijurttien paikalle kesäksi, ovat
tuohesta ja Soswa-joella kukkuranmuotoiset. Niissä on tulisija keskellä
jurttaa, ja savu menee ulos sen kohdalle tehdystä reiästä katossa; ne
ovat lattiattomat ja muutenkin vaillinaisemmat kuha talvijurtat.
Tämmöiset ovat Beresov'an piirikunnassa elävien Woguulien asunnot.
Eteläiset Woguulit eli Pelym'in ja Loswan varsilla asuvaiset pitävät
harvoin kesäjurttia, vaan elävät kesän talven hirsistä raketuissa
asunnoissa. Ne eivät eroa Soswalaisten jurtista muussa kuin siinä, että
edellä kirjoitetun tulisijan viereen on muurattu isonlainen pata, jossa
ruoka keitetään ja jonka alta nouseva savu eri torvella johdetaan
tulisijaan, jonka torvesta sekin menee ulos. Näiden eteläisten Woguulien
nähdään jo rakentavan venäläisiäkin tupia, jotka tavallisesti asetetaan
jurtan perään ja ovat kamarin eli vierashuoneen asemesta.
Huonekalut ja muut aseet eivät tällä tavoin elävällä kansalla voi olla
monenlaiset. Paitse koiraa on Woguulilla pyssy kalliin tavara, vaikka
heidän pyssynsä tavallisesti ovat huonointa lajia. Muita aseita on
hänellä: keihäs karhua varten, kirves ja suuri puukko, joka ynnä
tulusten kanssa aina riippuu vyöllä. Paitse kattilaa tahi pataa ovat
kaikki muut astiat, yksin lusikatkin ja kätkyet, tuohesta, jota he
osaavat hyvästi käyttää, ehkä heidän siitä tehdyt kalunsa eivät ole
läheskään niin sieviä kuin pohjaisessa osassa Suomea tuohikalut tehdään.
Venheet pienemmillä joilla ovat yhdestä pölkystä onnennetut ruuhet,
mutta rakennukseltansa hyvin sujakat ja niin matalat, että niitä ei käy
soutaminen, vaan ajetaan eteenpäin melomalla. Soswalla ja Ob'illa ovat
Woguulienkin venheet suuremmat ja mastoniekat, ja kuin koko perhekunta
lähtee vesille, yhdistetään kaksi venhettä rinnakkain ja katetaan
tuohella.
Vaatteus on eteläisillä Woguuleilla yhdenlainen kuin sen seudun
Wenäläisillä, se vaan eroitusta, että heidän pukimensa ovat huonommat ja
repaleisemmat kuin näiden. Soswan Woguulien vaatteus on se hyvin
tunnettu malitsa, joka kesällä on Wenäjän sarasta, talvella
poronnahkainen ja kaksinkertainen, niin että päällimmäisen malitsan
karvapuoli on ulospäin, alimmaisen sisään. Lakista eivät Soswalaiset
tiedä mitään. Kesällä on heillä päänsä ainoana peitteenä pitkä ja paksu
tukka, joka letitetään kahdelle kovasti punotulle letille; talvella sitä
vastaan peitetään pää ja kasvot malitsan kaulukseen ommellulla
kukkarolla, myös poronnahkasta. Jalkineet ovat kesän talven
poronnahkaiset pitkävartiset pieksut, tunnetut nimellä _pimy_,
ollen kesäpimy tehdyt nahkasta, josta karva on ajettu pois, jota vastaan
talvipieksut ovat karvan kanssa ja kaksinkertaiset. Alusvaatteet (paita
ja housut) ovat muutamilla Wenäjän piikosta, useammilla nekin
poronnahkasta. Vaimojen puku on myös poronnahkainen, leikattu melkein
samoin kuin Tatarittarien päällysvaate; päässä on heillä suuri huivi
irrallansa, jolla vieraan lähestyessä peittävät silmänsä samoin kuin
Tatarittaret. Myös ovat heidän lettinsä niinkuin viimeksi mainittujenkin
palmikoidut hohtavilla nauhoilla, helmillä ja muilla helistimillä.
Sormet ovat täynnä vaskisormuksia, joita nähdään miestenkin sormissa.
Merkillistä on, että Woguulittarilla kädet ja jalat ovat koristetut
ihopiirroksilla, jotka ovat monenmuotoisia, aika sieviä kiekuroita ja
jotka tehdään lapsuudessa neulalla pistelemällä ja neulan haavat
ruudilla hieromalla.
Ruuassansa ei Woguuli ole ylen herkullinen tahi hyljeksivä. Hänen ainoa
elatuksensa kesän talven on metsälinnut ja kala, sillä eroituksella,
että ne kesällä ovat verekset, mutta talvella kuivatusta keitetään.
Peuran ja hirven liha on harvemmassa eikä räkkää muiden syödä kuin
varakkaampien. Eteläisille Woguuleille on suolan ja leivän nautinto jo
tullut tarpeeksi, mutta Soswan asujat pitävät näitä aineita vielä
herkkuina vaan, joita isä kirkolla tahi kaupungissa käydessään tuo
jonkun vähän lapsille tuomisiksi niinkuin talonpoika meillä sokuria ja
vehnäistä. Tupakan nautinto on täällä ainoa herkuitteleminen ja niin
yleinen, että Pelym'in Woguuleissa vaimotkin ja tytöt ahkerasti
polttavat tupakkaa ja jälkimmäisilläkin on oma piippunsa; Soswalaiset
sitä vastaan eivät polta tupakkaa, vaan nuuskaavat. Pihkan pureminen on
myös yleinen ja sitä sanotaan terveelliseksi keripukkia vastaan.
Yleisesti voipi Woguuli paljon kärsiä nälkää, ja monesti tapahtuu
hänelle metsästysmatkoillansa, että kattilan puutteessa täytyy useampia
päiviä ja viikkokaudenkin elää raalla kalalla tahi teirinlihalla, joita
hän nautitsee vähimmättäkään valmistuksetta. Vaan ruuan ääreen
päästyänsä on hän mies velkansa takaisin ottamaan: ja se ei ole mikään
kumma, että Woguuli yhdellä atrialla lopettaa neljä viisi teiriä, päälle
vielä ryyppää niiden liemen ja leiväksi syö kuivaa kalaa.
Ruumiinrakennukseltaan ovat Woguulit keskinkertaista kokoa.
Lyhytkasvuisia miehiä nähdään heidän seassansa harvoin, mutta sitä
vastaan sangen usein hyvinkin pitkiä. Kuin metsämies konsanansakin on
Woguuli kevyt jalalta, vaan harteavoimassa ei hänen sanota vetävän
vertoja Wenäläiselle. Muoto on pyöreä, kasvopäät vähän ulosseisovat
niinkuin kaikilla Suomalaisilla, nenä leveä, mutta ei litteä, hiusten
yleisin karva on mustanruskea, ja silmät aukeat ja pyöreät niinkuin
muillakin ihmisillä, ehkä ne useasti ovat pilautuneet siitä paljosta
savusta, jossa tämäkin kansa elää. Mongolilaista, jota muutamat
matkustajat muka ovat olleet löytävinänsä Woguuleissa, en minä heissä
ole havainnut mitään, jos siksi ei luettane sitä, että eteläisissä
Woguuleissa, varsinkin Konda-joella asuvissa, kasvot monellakin seisovat
hyvin ulkona, hiukset ovat pikimustat, ihon karva tummankalvea ja parran
kasvu heikko, jonka pohjaiset Woguulit siten vielä vähentävät, että
karvat nuoruudessa juurinensa nyhdetään pois. Mahtanevat siis mainitut
Kondalaiset olla enemmän sekoitetut vierailla kansanaineilla kuin heidän
pohjaiset veljensä, jotka ulkonäössä enemmän lähenevät muita suomalaisia
kansoja, joka luulo on sitä todenmukaisempi kuin heidän maansa muusta
Woguulien alasta on lähinnä sekä avoinna etelästä ja idästä tulleille
vieraille kansoille.
Sävyltänsä on Woguuli huoletoin ja tyyni luonnonlapsi. Keskenänsä
rupattavat he ja naurelevat alinomaa, ja heidän puheessansa kaikuu
erinomaisen hyväntahtoinen soinne, joka epäilemättä todistaa kateutointa
ja lempeätä mielenlaatua. Tämä koskee olletikin Soswan Woguuleja, sillä
niissä, jotka elävät lähempänä Wenäläisiä ja ovat sivistyneempiä, ovat
nämät paremmat puolet enemmän tahi vähemmän hävinneet. Vaikka ei
kostonhimoinen, suuttuu Woguuli pian pienestäkin loukkauksesta, vaan
leppyy myös pian ja sydämellisesti. Viina päässä on hän kuitenkin
vallatoin, ja tällöin ei ole hyvä hänen kanssansa taistella. Tämmöiseen
tilaan joutuu hän kaikeksi onneksi harvoin, kerran tahi kahdesti
vuodessa kaupungissa käydessään vaan, sillä viisaalla varovaisuudella on
kapakkojen asettaminen ja yleisesti viinan myönti heidän kylissänsä
kovasti kielletty. Yksi suuri vika on Woguulilla kuitenkin ja se on
se, että hän on sanomattoman laiska kaikkeen muuhun työhön kuin
metsänkäyntiin, jonka tähden voguulilainen työmieskin Wenäläisen työssä
saapi vaan puolen sen verran palkkaa kuin venäläinen. Käsitöissä on tämä
kansa sangen typerä. Vaimot kyllä ompelevat vaatteet sekä itsellensä
että miehille, jossa he käyttävät rihmana joko poron suonia tahi
viholaisen kuitua. Vaan miehet eivät ymmärrä tehdä kaikkia omia
kalujansakaan, sillä seppiä ei heidän seassansa löydy missään, vaan
täytyy pyssyt korjauttaa ja muuta taottaa venäläisillä sepillä.
Castrén'in ja Hagemeister'in ilmoitus Ostjakeista, että nämät muka
olisivat hyviä huoneensalvajia, on tuulesta temmattu ja sille nauraa
jokainen Siperialainen, joka kyllä tietää, että täällä pohjan perillä
rakettaessa työmiehet täytyy kaukaa tuottaa, vaikka Woguuleja ja
Ostjakkeja kyllä kihisee ympärillä.
Woguulin uskonnollinen tunto on se ikivanha lumoususko (schamanismi),
joka useammilla muillakin Pohjais-Aasian kansoilla täyttää hengellisen
tarpeen. Hän on tosin kastettu, on saanut kristillisen nimen ja on
kirjoitettu jonkun kirkon kirjoihin; myös vihittää hän itsensä
papilla, kastattaa lapsensa papilla ja luettaa haudan papilla, kuin
joku kuolee hänen perheestänsä, jos nim. pappi sattuu likiseuduille,
joka kaukaisemmissa kylissä ei koskaan tapahdu. Kerran tahi kahdesti
vuodessa kirkolle tullessansa muissa asioissa pistäksen hän kirkossakin,
asettaa tuohuksen jonkun pyhänkuvan eteen ja ristasee siinä vähän
silmiänsä. Vaan muuten ja sisällisesti on hän vielä täysi pakana, ja
kuin ei hän ole saanut vähäistäkään opetusta kristin opissa, ei se
lienekään ihme, että hän vielä luottaa pikemmin niihin voimiin, joiden
avulla hänen esi-isänsä ovat eläneet ja joilta hänkin toivoo onnea
metsänpyynnössä, kuin niihin uusiin jumaliin, jotka vaan vaativat ylen
isoa uhraamista eivätkä metsästykseen näytä mitään vaikuttavan.
Woguulien kristin uskoon kääntäminen aljettiin menneen vuosisadan
alkupuolella, ja se oli enemmän väkivaltaista epäjumalten kuvien
hävittämistä kuin uskon saarnaamista. Siitä saakka ovat he olleet
nimikristityitä, mutta vaikka epäjumalten kuvia ei liene rakettu
uudestaan, kuuluu Woguuleilla vielä olevan vissit uhripaikat metsissä,
joissa uhrataan poroja, metsännahkoja ja hopearahojakin, metsästysonnea
saadakseen jumaloilta. Ehkä näitä uhria ja uhrauspaikkoja pidetään
salassa virkamiehiltä ja yleisesti Wenäläisiltä, tapahtuu kuitenkin,
että Wenäläisetkin ottavat osan uhriin, kuin, joten edellä sanoimme,
yhdessä Woguulien kanssa lähtevät metsälle. Sen pienen yhdyskunnan
jäsenet tekevät tällöin toinen toisellensa uskollisuuden valan karhun
kuonon kautta, s.o. he leikkaavat veitsellä tahi purasevat karhun
kuonoa merkiksi, että joka valan rikkoo, sen syököön karhu, jonka
rangaistuksen tapahtumisesta niin Woguulit kuin Wenäläisetkin ovat
lujasti vakuutetut. Karhun suuresta kunnioittamisesta, joka oli yleinen
Suomalaistenkin esi-isissä eikä liene meidän maassamme vielä nytkään
lopen sammunut, löytyy Woguulien seassa vielä muitakin jälkiä. Niinkuin
Suomen metsäisemmissä tienoissa, joissa tätä eläintä vielä löytyy, sitä
harvoin nimitetään oikealla nimellänsä, vaan mainitaan _mesikämmenen_
nimityksellä tahi millä muulla imarrussanalla, niin välttävät
Woguulitkin hänen nimensä mainitsemista ja kutsuvat häntä tavallisesti
_vanhukseksi_, jolla epäilemättä tahdotaan kunnioitusta osoittaa. Ja
niinkuin muinaisten Suomalaisten Kalevalassa nähdään karhulle pitävän
peijaiset ja juhlallisesti viettävän hänen tappamistansa, niin
talutetaan hän Woguulienkin seassa soitolla, laululla ja pyssyjen
ampumisella kylään, jossa hänen kuoloansa sitten vietetään pidoilla ja
juomingilla.
Jugrin maan kauppa metsännahkoilla oli jo vanhoina aikoina kuuluisa.
Ennen Wenäläisten maahan juurtumista oli se Syrjäänein vallassa, joiden
tosin nykyaikoina on täytynyt jakaa sen voitot venäläisten kauppiasten
kanssa, vaan joilla vieläkin on tämän maan kaupanliikunnossa suuri osa.
Arhangelin läänin Mesen'in piirikunnan Syrjäänit ovat ne, jotka tätä
kauppaa käyvät ja jotka vuosittain kahta tietä kulkevat Uraalin poikki
Beresov'an ja Obdorsk'in markkinoille. Eteläinen näistä teistä menee
Beresov'asta Soswaa ja sen syrjäjokea Sigwaa myöten ja sitten Uraalin
poikki, joka tässä kohden on niin kapea, että viimeisistä jurtista
Beresov'an puolella, Sigwan latvoilla, voipi hyvän kelin aikana poroilla
joutua vuorokaudessa Petschora-joelle, ja niin kevyt päästä yli, että
tätä tietä myöten vuosittain kuljetetaan Petschoralle useampia tuhansia
puutia jauhoa, joka Siperiassa on huokeampi kuin siellä, kuin myös
sieltä taas tänne kaikenlaista raskasta kalua niinkuin: kirveitä,
pyssyjä, patoja j.n.e. Toinen pohjaisempi tie kulkee Obdorsk'ista
Sob- tahi Synje-jokia myöten Petschoraan juoksevan Ussan latvoille (jota
jokea myöten Castrén tuli ensi kerran Siperiaan) ja sitten Ussaa myöten
Petschoralle. Kaikki kauppa tässä maassa tapahtuu rahatta tahi, toisin
sanoen, on vaihtokauppaa, jossa tavaran hinnan yleisenä määränä on
_orava_. Niinkuin Tscheremissien kielessä sana _ur_ merkitsee sekä
_oravaa_ että _kopeikkaa_, samoin Woguulienkin murteissa sana
_līn_ (lēn), niin että esim. riuna on voguuliksi _lou līn_ (10 oravaa),
rupla _schēt līn_ eli _sāt lēn_ (100 oravaa). Vaan kuin oravan hinta
nyt oikeastaan on paljoa suurempi niiden aikojen hintaa, jolloin tämä
käytös kovoi kieleen, lisäävät Woguulit rahaa mainitessaan, erotukseksi
oikeista oravista, Tatarin kielestä otetun sanan _oks'a_ (raha) summan
jälkeen, ja sanovat esim. kymmentä ruplaa: _lou schēt līn oks'a_ (10
sataa oravaa rahaa), jota vastaan _lou schēt līn_ yksinänsä olisi
1,000 oikeata oravaa, joiden arvo nyt on monta vertaa enemmän kuin 10
ruplaa. Syrjäänein ja Wenäläisten kauppaan täkäläisten kansojen kanssa
on juurtunut velkakauppa, joka näille jälkimmäisille ei voi olla muuta
kuin hyvin vahingollinen. Kauppias antaa nim. tavaratansa ostajalle
velaksi tulevan metsänsaaliin päälle, jossa hän arvattavasti lukee
korkeamman hinnan tavarallensa kuin jos se rahalla tahi nahkoilla
ostettaisiin, ja velkaa maksettaessa taas polkee hän velkamiehensä
tavaraa. Se tekee tämän hitaaksi maksamaan, saattaen hänen myömään
tavaransa ennen muille kuin velkojallensa; josta syystä kuin myös
vahinkojen tähden kuoleman tahi petoksen kautta kauppiaan täytyy, uutta
velkaa antaessansa, panna tavarallensa korkea, useasti kaksinkertainen
hinta. Seuraus tästä velkakaupasta on monellenkin Woguulille ja
Ostjakille se, että paljon velkautuansa ja vähäonninen oltuansa
metsänpyynnössä hänen täytyy joko itsensä lähteä tahi poikansa lähettää
velkojalle työhön, joka useasti muuttuu elinaikaiseksi orjuudeksi ja
jossa hän tahi poika hukkuu heimostaan ja kansastansa.
Woguulit eivät jakau sukuihin niinkuin Samojeedit ja moni muu Siperian
kansa, vaan ovat jaetut Wenäläisten tavalla volosteihin, joissa heillä
on omat golovansa ja starschinat. Heidän muinaisesta omavaltaisesta
hallituksestaan ei ole muuta muistoa jäljellä, kuin että Soswa-joella
pari heimokuntaa vaativat _kniäs'in_ (ruhtinan) nimeä. Minä tavatessani
kaksi tämmöistä ruhtinasukuista Woguulia en löytänyt heidän muussa
eroavan toisista kansalaisistansa kuin siinä että heidän silmänsä olivat
puhtaammaksi pestyt kuin muiden; mutta asunto, vaatteus, askareet olivat
heillä aivan yhdenlaiset kuin toisillakin, joilta he myös eivät näkyneet
vaativan mitään erinäistä kunnioitusta. Muuten hallitaan Woguulit ja
muut täkäläiset kansat tavallisilta virkamiehiltä Beresov'asta ja
Obdorsk'ista käsin, joka hallitseminen ei olekaan vaikea heidän
nöyryydellänsä ja kuuliaisuudellaan. Sillä uskollisempia alammaisia ei
löytyne kuin he ovat; joka paikassa kysellään matkalaiselta kuinka
_sorni khan_ (kultainen khan s.o. keisari) voipi, minkälainen hänen
asuntonsa on, pukeupiko hän niihin nahkoihin, joilla he jasakan
maksavat, syöpikö hänkin teiriä ja kuivaa kalaa j.n.e. Eikä näillä
kansoilla suinkaan olekaan syytä toivoa itsellensä parempaa hallitusta
kuin se, joka heillä on. Heidän jasakkansa (veronsa) on hyvin vähäinen
ja tulee heille runsaasti palkituksi jo ainoastaan sen kautta, että
kruunu omasta hinnastansa antaa heille täyden tarpeen ruutia. Suuria
rasituksia virkamiesten puolelta eivät he myöskään kärsi, sillä riitansa
ratkasevat he keskenänsä oikeutta käymättä, ja elävät muuten niin
kaukana virkamiehistä, että nämät eivät näe heitä kuin kerran vuodessa
s.o. jasakkaa maksettaessa; paitse sitä ovat hekin jo tottuneet
kaipaamaan, missä heitä rasitetaan, ja tämä on tehnyt virkamiehet
varovammiksi.
_Ahlqvist_.