Kaikista nykyisemmän ajan suomalaisista runoniekoista on Paavo Korhonen
kuuluisimman nimen voittanut. Hän syntyi vuonna 1775 _Wihtajärven_
talossa Sonkarinsaareen kylää, Rautalammin pitäjätä. Syntymätalostansa
kutsuttiin häntä loppupuolella ikäänsä _Wihtapaavoksi_, jonka nimen
itsekin muutamassa runossansa omistaa.
Jo nuoruudessaan näytti Korhonen erinomaiset luonnonlahjat siihen, josta
kerran oli kuuluisan nimen saava. Erinäinen tapaus johdatti hänen
ensikerran laulamaan. Rautalammilla oli silloin _Kokki-niminen_ herra
nimismiehenä, joka sitä ennen oli Jämsässä samaa virkaa pitänyt. Kuin
viinankeitto niinä aikoina oli kokonaan kielletty, niin talonpoikain
useinkin piti lahjoilla ja antimilla lumota silmät Kokilta viinakotien
sivuitse kulkiessa. Mutta Kokin kukkaro, jo vanhastaan pahaan tyhjänä
asumisen tapaan totuttua, ei kuitenkaan ottanut oikein täyttyäksensä,
jonka tähden hän suurenteli tulojansa velan otoilla, joita talonpojat
harvoin rohkenivat vastaan olla. Niin velkaantui monelle miehelle, jotka
velat iäksi päiväksi saivat maksamatta jäädä, semminkin kuin Kokki
viimein juoniensa ja kuljeittensa kautta menetti virkansa, palkkansa ja
muut tulonsa. Jollain tavalla kostaaksensa tämän virkaheiton koiruutta
ja lohduttaaksensa muita sekä itseänsä häneltä kärsitystä vääryydestä
teki Korhonen hänestä laulun, joka kyllä koskevalla ja terävällä tavalla
mainii sen mutkia ja konnankoukkuja. Laulu, jonka sanotaan olleen
Korhosen ensimmäisiä kokeita, levisi heti yli ympäri pitäjän, opittiin
pian monelta ja laulettiin halullisesti Kokin koiruuden muistoksi ja
velkojensa maksuksi. Kuin myös tiedettiin Wihtajärven Paavo saman laulun
tekijäksi, niin jopa kokouksissa, häissä, ristiäisissä, talkoissa ja
muissa senlaisissa pyydettiin häntä sitä laulamaan, ja aikaa voittaen
ruvettiin häntä vaatimaan muistakin aineista lauluja tekemään. Ei niin
paikkaa maassa, ett'ei siinä aina kummempiakin tapauksia tahi muuten
mainittavampia asioita ilmaantuisi. Milloin saadaan uusi komea kirkko
seurakuntaan rakennetuksi, milloin kuolee tahi pois muuttaa siitä arvon
ja kiitoksen ansainnut opettaja, milloin elää siinä seurakunnalle
pahoitukseksi moitteen alainen virkamies tahi muu seurakunnan jäsen.
Toisen kerran siunaa Jumala maakunnan hyvällä vuodentulolla, tahi
kurittaa sitä kovalla ajalla, elikkä perustaa kruunu maakunnan hyväksi
uusia laitoksia. Näistä ja monellaisista muista merkillisistä
tapauksista, joista muut kansat tavallisesti suusanoilla seuroissa
tarinoivat, Suomen talonpoikainen rahvas ei niin ilman paljo jaarittele,
ett'ei enemmin tahtoisi niistä joita-kuita runoja tahi lauluja
kuullaksensa. Semmoisista aineista teki Korhonenkin enimmät runonsa,
vaikk'ei niin, ett'ei olisi muihinkin pystynyt. Muutamissa valittaa
tapain turmiosta ja kehoittaa parempihin, toisissa on elatuskeinojen
parannus ja muu kansainen hyöty aineenansa, toisissa syntymämaansa ja
äitinkielensä puolustus niiden ylönkatsojia ja pilkkaajia vastaan.
Vanhain tarina- ja loihturunoin tapaan teki myös muutamia runojansa.
Samoiten kuin oppineitten seuroissa hyviä laulajoita toisinaan
pyydetään joista-kuista seikoista lauluja rakentamaan, niin vaadittiin
Korhoistakin usein milloin mistäkin laulamaan. Semmoisia toimituksia sai
välistä ulkopitäjistäkin kaukana Rautalammilta. Muutamana päivänä tuli
miehiä Maaningalta ja pyysivät hänen runoa laittamaan papistansa, joka
heillä silloin oli pahanilkinen jutunkävijä ja muuten konnankoukkuinen
mies, joilla juonillansa ei tainnut seurakunnalle mieliksi olla ja
joiden kautta viimein virkansakin menetti. Korhonen käski heidän kertoa
kaikki, mitä papista tiesivät ja tahtoivat runoon pantavaksi, joka
kertominen illasta ruveten kesti pitkään yöhön. Sitte ruvettiin maata.
Aamulla jälkeen vuoteelta noustua alkoi Korhonen laulaa pitkän runon,
jossa papin elämä ja kujeet olivat kuvatut ehkä paremmin, kuin miehet
olivat toivoakaan tainneet. Sitte eivät heittäneet häntä, ennenkuin
kirjoitti heille saman runon, jonka kanssa lähtivät kotiinsa, ja josta
sitte kirjoituttivat ja jakailivat jäljennöitä sinne tänne seurakuntaan,
arvattavasti ei pappia itseäkään unohtaen.
Monet muut runoistansa teki Korhonen toimittamalla, eikä pitänyt niistä
sen enempätä jälkeenpäin lukua. Nekin, jotka joutoaikoina itseksestään
moninaisista aineista mietti ja kirjoitti, anteli pitkin pitäjätä pois
luotaan, josta syystä maakunnassa monta tekemätänsä runoa laulettiin,
joita itse ei enää muistanut tuskin tehneensäkään. Kuin häneltä kerran
kysyttiin, paljonko yleensä olisi runoja tehnyt, viittasi pöydän
alalliseen melkoiseen kistuun, sanoen: "saattaisi niitä tulla,
mimmoisia lienevätkin, tuo kistullinen, jos kaikki koottuna siihen
mahtuisivatkaan". Harvat hänen runoistansa syntyivät kirjoituspöydän
ääressä, jossa heti mietittyänsä olisi tainnut paperille piirtää
ajatuksensa. Parahimmat runonsa sanotaan hänen perustaneen yksinäisillä
metsäkuluilla, kalastusretkillä ja muissa töissä ollessansa. Ne sitte,
miten muisteli, kotiin tultuansa kirjoitti paperille, ensi tilassa
jolle-kulle tuttavistansa annettaviksi. Pitopaikoissa ja muissa
iloseuroissa lauloi oluen ja viinan ääressä monta ihan uutta, johon ei
ollut ensimmäistä sanaakaan sitä ennen miettinyt; niin senkin jo
useammasti painetun, joka alkaa sanoilla:
No miehet, miehet, veikkoset! näin näitä häitä juodaan:
Lopussa viel' ei entiset, ja toista aina tuodaan.
Näistä harvat taisivat tulla kirjoitetuksi, jonka tähden menivät sitä
myöten kuin syntyivätkin, jos kohta joku kuulijoista jälkeenpäin
olisikin joita-kuita paikkoja muistellut.
Edellä mainitusta jo kyllä on nähtävä, Korhosen ei pitäneen
runomahtiansa missään suuremmassa arvossa. Kuin kerran häneltä
muistiansa myöten kirjoitettiin erästä runoa, sanoi hän unohtaneensa
loppuvärsyt runosta. Niitä hänen miettiessä väliytyi kirjoittaja ja
kysyi, eikö sopisi runoa niillä sanoilla, jotka samassa kertoi,
lopettaa. Heti oli Korhonen valmis myönnyttämään, ja kiitti ehdolle
pantuja vielä sopivammiksi, kuin sanoi olleenkaan ne omatekemänsä,
jotka nyt olivat muistostansa kadonneet.
Isänsä kuoltua tuli Paavo kuin vanhin poika isännäksi taloon. Mutta
luonnostansa huoletointa elämää rakastaen antoi vapatahtoisesti
isännyyden nuoremmalle veljellensä Ristolle, joka olikin ymmärtävä,
toimekas ja uuttera maanmies. Ehkä tähän myös oli syynä Paavon onnetoin
taipumus viinaan, joka keski-iästä seurasi häntä hautaan asti.
Muutamassa runossansa syyttää runonteon ja laulamisen saattaneen hänen
tähän turmelukseen, ja valittaa, kuin ei sitte havaittuansakaan
voinut luopua siitä.
Paavon viinaan-meneväisyydestä oli kyllä vanhalla äitillänsäkin surua,
vaikka muuten vielä vanhoillaankin kiitti Paavoa hyväksi lapseksi, jolta
elinkautenaan ei ollut pahaa sanaa vastaansa kuullut. Tätä äitiänsä
kohteli myös Paavo vielä vanhemmallakin iällänsä lapsellisella
rakkaudella, ja kaikki rahat, mitä metsännahoista sai, sillä hän oli
vireä ja onnellinen ketunpyytäjä, vei äitinsä korjuusen talon tarpeita
varten, kuitenkin sillä välipuheella, että eukon toisinaan piti omasta
kädestään poikaansa ryypyllä virvoittaman. Samaten oli kotiväkensä,
kyläläistensä ja kaikkein muiden ihmisten kanssa suosiossa, sillä
totuutta rakastava, tasainen ja hiljainen luonnostansa, hän ennemmin
kärsei pienen vääryyden, kuin että oman puolensa pitämisellä olisi
tahtonut riitoja toistensa kanssa nostaa.
Yhtä selvä ja teeskelemätöin kuin runoissansa oli Korhonen muussakin
lauseessansa. Rautalammilla on tapana, talonpoikain itse välistä
kirjoittaa sukulaisilleen kuolinpuheita, ja pyytää papin niitä
saarnastuolista lukemaan. Korhoselta kuoli kerran yht'aikaa sisar kuuden
lapsensa kanssa punatautiin, josta kirjoitti seuraavan kuolinpuheen.
"Monta mureellista jälkimuistoa on tässäkin seurakunnassa pidetty sen
luontoa seuraavan kuoleman tapauksista sekä vanhoina että nykyisempinä
aikoina. Nyt meillä taas olisi halu puhua ja jotakin tietä antaa
seurakunnalle yhdestä äitistä, joka kuuden lapsensa kanssa on
lepokammioon saatettu tänä päivänä -- se on Jokelan talon emäntä _Maria
Korhotar_.
"Tämä vainaja on syntynyt isästä _Matti Korhosesta_, joka oli isäntä
Wihtajärven talossa Sonkarinsaaren kylässä ja on jo aikaa sitten
kuoleman kautta pois kutsuttu, ja äitistä _Anna Pulkittaresta_, joka nyt
vielä toivotussa terveydessä elää, ja on emäntä samassa Wihtajärven
talossa. Yhdeksäntoista vuoden iällä tuli tämä vainaja naimiseen
talonisännän _Juhana Jokelaisen_ kanssa samassa Sonkarinsaaren kylässä,
jossa avioliitossa eli 4 kuukautta vajaalle 23 ajastaikaa. Tällä ajalla
syntyi heille kaksitoistakymmentä lasta -- kolme poikaa ja yhdeksän
tytärtä --, joista yksi poika ja yksi tytär on ennen kuolemalta pois
temmattu, ja nyt viimeisen pidetyn sairauden alla yksi poika ja viisi
tytärtä ynnä kuoleman taudin alla syntynyt poikalapsi, jotka kaikki ovat
häntä tänäpänä hautaan seuranneet. Jälkeen jääneitä lapsia on vielä yksi
poika ja kolme tytärtä. Kaksi tytärtä ja se ainoa poika ovat vanhimmat
vainajan lapsista, ja yksi tytär vähäinen.
"Koko hänen ikänsä oli kaksiviidettäkymmentä ajastaikaa, jonka suurella
kärsiväisyydellä ja tyytyväisyydellä kulutti, varustettuna kestävällä
ruumiinrakennuksella, kelpaavalla toimella pereensä ylitse, piisaavalla
ruumiin ravinnolla, hellällä ja lauhkealla sydämellä.
"Jättäen kaikkia näitä maallisia etuja halasi sairautensa lopulla
nautita Herran pyhää ehtoollista, mutta kuin ei aika eikä tila sitä
myötenantanut, niin toivoi loppua ja odotti siunausta. Ensimmäisenä
päivänä helmikuussa kello 11 ennen puolta yötä uloshuokasi hän sen
viimeisen hengen."
Näin lyhyt, selvä ja kaunistelematoin oli se kuolinpuhe, jonka Korhonen
vainajalle sisarellensa kirjoitti. Moni olisi siitä harvoin sattuvasta,
surkeasta tapauksesta, koska yhtenä päivänä äiti kuuden tahi
seitsemänkin lapsensa kanssa haudataan, tainnut kyllä pitkältä ja
liikuttavalta puhua, mutta Korhonen ehkä arveli sopivammaksi ei mainita,
mikä jo ilman oli koko seurakunnalle kyllä tuttu ja kaamea asia. Ei hän
myös ylistä sisarvainajataan muusta, kuin minkä tiesi todeksi.
Jumalisuuden, hyvät avut ja muut semmoiset asiat, joista kuolinpuheissa
tavallisesti paljo lausutaan, vähän tiedetään, heitti Jumalan arvata,
joka tutkii sydämen, ei katso ulkonaista, usein pettävätä muotoa.
Useimmasti Korhosen runoista on nähtävä, hänen tarkalla mielellä
lukeneen niin pyhän raamatun kuin muitakin suomalaisia kirjoja. Myös
kirkossa, ehkä Sonkarinsaarelta sinne luetaan puolenkolmatta
peninkulmaa, kävi ahkerasti ja kuunteli tarkkaan saarnaa, jonka sitte
kotiin tultuansa kirkkoon pääsemättömille selitti. Mutta sen jälkeen
kuin ensikerran 18 vuoden vanhana oli käynyt Herran pyhällä
ehtoollisella ei enää koskaan mennyt armopöydälle, vaikka papitkin
varoittaen ja kehoittaen koettelivat saada hänen mielensä muutetuksi.
Sanat ja varoitukset olivat mitättömät: hän pysyi järkähtämätöinnä
siinä kerran saadussa luulossa, olevansa mahdotoin Herran alttarin
vieras, joka söisi ja joisi kadotuksen päällensä. Ehkä Luojalta
terävällä älyllä varustettu autuudenkin asioita tutkimaan ja
käsittämään, oli mielensä kuitenkin siinä kohdassa pimitetty. Suurin
erhetyksensä näyttää olleen, että pyysi ja toivoi oman vanhurskautensa
kautta joskus tulevansa mahdolliseksi Herran ehtoollisella käymään, ei
muistaen, ett'ei se olekaan vanhurskaille, vaan syntisille annettu,
sillä eihän itsestänsä vanhurskas lunastajata tarvitsisikaan.
Ehkä Korhonen eli jotenkin vanhaksi, ei hänelle kuitenkaan ollut
sallittu kotona kuolla. Lokakuussa vuonna 1840 löysi veljensä hänen
kuollunna veneessä ei kovin kaukana kotitalosta. Arvattavasti oli joku
äkillinen kuoleman kohtaus häntä tavannut.
_Lönnrot_.