Olin kerran huutokaupassa, jossa myötiin erään tuttavan herran taloutta.
Muutamissa hetkissä oli kaikki se ylpeä talous hajoitettu satoihin
eri käsiin. Kullat ja hopeat, sametilla katetut sohvat ja tuolit,
seinillä riippuneet kuvat ja lattian kirjavat peitteet, jotka ennen
olivat ystävyydellä katselleet toisiansa vainajan herran komeissa
huoneissa, olivat revityt erilleen ilman armotta. Ne eivät itse
virkkaneet, taikka minä en kuullut niiden virkkavan mitään. Herran leski
ja lapset olivat ainoat, jotka itkusilmin sitä katselivat ja jättivät
hyvästi jokaiselle eri kappaleelle.
Mitähän sanoisivat nuo kapineet, jos ne voisivat puhella? arvelin minä.
Ja eivätkö ne todellakin mitä puhele, vaikka niiden puhetta ei kuulla?
Tuossa oli vielä vanha kansi, täynnä kullattuja virkanappia vainajan
virkatakista. Minusta tuntui, kuin ne voisivat puhella, niin
järjelliseltä ne näyttivät. Niistä par'aikaa kaksi oli seisattunut
vastakkain, ja ne näyttivät nyt katsovan toinen toisensa silmiin. Toinen
oli vielä kirkas kullattu, vaan toinen kulunut ja tumma. Niiden keskuus
näytti aivan sellaiselta kuin ylpeän esimiehen ja talonpojan. Mikä ylpeä
katsanto oli tuolla kirkkaalla napilla, kuin se katsoa tuijotti yli
olkansa vieressään seisovan silmiin! Todella kuulinkin pian seuraavan
puheen.
"Voit sinä seisoa vähän etempänä", sanoi se kirkas nappi. "Tiedätkö,
mikä sinä olet ja missä sinulla on paikka?"
"Mikä minä sitten olen?" sanoi se tumma nappi; "eikö tässä ole toinen
yhtä hyvä kuin toinenkin!"
"Mitä kaikkia sinä tohdit! Eikö sinulla ole häpyä! Tiedätkö sinä, kelle
niin puhut?"
"Kellenkö? Enkö minä ole sellaisia herroja nähnyt! Ja onko nykyaikana
enää niin suurta eroitusta kansanluokkain välillä? Eikö kaikki ala tulla
yhdenvertaisiksi?"
"Sinäkinkö ehkä yhdenvertaiseksi? Huuti! Jos se ei olisi tällaisessa
tilassa, niin -- Mutta mitä sinä ymmärrät!"
"Minä ymmärrän sen, että tällaisessa tilassa toinen on yhtä hyvä kuin
toinenkin. Mitä parempi te nyt olette?"
"Mitäkö parempi? Kuin olisit nähnyt vähän enemmän, sinä et puhuisi niin.
Sinä ymmärtäisit, missä seuroissa minä olen elänyt, ja missä sinä. Sinä
olet ikäsi istunut herran seljän takana, etkä tiedä mitään, sen sijaan
kuin minä olen aina etunappina saanut nähdä kaiken sen kunnian, joka
herralle tuli elinaikanaan. Mitä sinä tiesit kaikista pidoista, joita
herra piti korkeille vieraillensa? Näitkö sinä, miten kaikki joivat
herran kunniaksi, ja kuulitko sinä ne koreat puheet, joilla herraa
ylistettiin, ja kiitettiin sitä loistoa, jonka hän levitti ympärilleen?
Luitko sinä ne sampanilasit, jotka juotiin, niin että se ankara
juoma valui pitkin minun kirkasta naamaani? Ja näitkö sinä, miten kaikki
ihmiset olivat ihastuneet siitä, että herra oli iloisin isäntä
talossaan, jossa jokaisella oli hauska viipyä ja nautita? Minä arvaan
kyllä, kuinka kaikki nyt itkevät ja valittavat hänen kuolemaansa."
"Antakaa anteeksi, hyvä herra etunappi! Paljon te olette kyllä nähneet,
mutta ettenpä nähneet sitä, jonka minä näin samaan aikaan. Minä, joka
olin herran seljän takana, minä näin aina toista kuin te hänen
edessään. Ne samat herrat, ne samat ihmiset, jotka häntä silmäin
edessä ylistivät, ne irvistelivät hänelle seljän takana, ne
pilkkasivat ja nauroivat häntä ja sopottivat toisillensa, sanoen:
'tuota on aika narri. Sillä, jonka hän näissä juomissa ja ruuissa
hävittää, hän voisi kasvattaa lapsiansa, jotka aikanaan
kunnioittaisivat hänen muistoansa ja tulisivat kunnon ihmisiksi ja
isänmaan kunniaksi.'"
_Hannikainen_.