Useampi maanmies valittaa, että työväki ja palkoilliset tulevat ja ovat
tulleet niin peräti veltoiksi työntekijöiksi ja muuten juonikkaiksi,
ett'ei muka enää tahdo saada mistään kelpo palkoillista. Miten lienee
tämän valituksen kanssa: lieneekö se todella niin? Ja jos tällä
valituksella on perää, niin mikähän se lienee syynä tähän heidän
pilaantumiseensa? Se, se olisi tarkoin tutkittava asia; sillä jos
tahdotaan mitä pahaa poistaa, niin ensin on sen syyt tiettävät.
Se on kyllä tietty asia, että työntekijä tahi palkoillinen on yhtä
hyvästi kaikilla ihmisellisillä omaisuuksilla varustettu ihminen kuin
työnteettäjäkin ja isäntä. Ihmisen luonto on sellainen, että se tahtoo
sen osoittaa toiselle, mitä toinenkin hänelle. Jos toinen osoittaa
hänelle tylyyttä, eikä pidä häntä siinä arvossa, jossa kristillinen
velvollisuus määrää häntä pitämään, on hänkin tyly vastaan ja vielä
palkitenkin runsaammasti. Samaten myös, jos yksi osoittaa toiselle
erinomaisempata hyvyyttä, pitää häntä ystävänänsä ja kohtelee häntä
arvon osoituksella, niin tahtoo se moninkertaisesti voimiensa mukaan
osoittaa hänelle samaa takaisin. Asia on totisesti niin. Ja kuin
moniaasta sanotaan, että "se on niin ja niin tunnotoin ihminen, sillä
minä tein hänelle sen ja sen hyvän työn ja kuitenkin on hän minua
vastaan sellainen ja sellainen"; niin tämä tulee siitä, että hän ei
pidä sitä toisen hyvää työtä ja kohtelemista siinä arvossa, kuin se itse
luulee ja toivoo; mutta kuin osoitetaan hyvää toiselle niin paljon, että
se hänen mielestänsä on kylläksi ja yli tavallisuuden, niin kyllä
vissisti hän tahtoo sitä voimiensa jälkeen palkita.
Koska niin on, niin tästä on selkeä jokaisen ymmärtää, että kuin
tahdotaan kenen toisen mieliänsä myöten tekemään, niin sille pitää ensin
osoitettaman jotain mielihyvää, josta hänen luullaan niin paljon
hyvistyvän, että voipi kaikesta voimasta ruveta sitä palkitsemaan. Tätä
tarkoittaa se raamatullinenkin lause: _Mitä te tahdotte, että ihmisten
pitää tekemän teille, se tehkäät te myös heille_.
Sovittaen tätä perustusta nyt isännän ja työväen väliin sanon, että joka
tahtoo itsellänsä olemaan uskollisia palvelijoita ja työntekijöitä, hän
osoittakoon niille ensin kaiken rehellisyyden. Jokainen maanmies ja
isäntä, joka ei näitä kahta hyvyyttä ensin osoita työväellensä, saapi
kyllä ikänsä valittaa ja kohdella kovuudella palvelijoitansa; mutta
siitä ei tule muuta kuin vaan pahennusta. Tämän todistaa jokapäiväinen
koettelemus. Ystävällisen ja rehellisen isännän harvoin kuullaan
valittavan työväkensä kelvottomuutta; mutta sitä vastaan tyly ja
vääryyttä ja viekkautta rakastava aina keksii heissä jos jonkinlaisia
vikoja. Hänellä ei ole muuta tietä luulossansa heidän parantamiseksensa
kuin vielä suurempi röykeys, viha ja viimein kuritus. Onkos ihminen
mikään järjetöin luontokappale, että hänelle ei muu mieltä anna kuin
kuritus? Kuritus on kyllä hyvä ja aivan tarpeellinen lapselle, jolla ei
ole vielä ymmärrystä saattaaksensa häntä soveliaasen kuuliaisuuteen,
mutta sekin pitää tapahtua rakkaudella ja ystävällisesti. Se kuritus ja
korvapuustit, minkä pahankurinen isäntä antaa palvelijallensa, on
tykkönänsä toista laatua. Se ei tapahdu rakkaudesta eikä
ystävällisyydestä, vaan vihasta ja tylyydestä, jonka vuoksi se ei muuta
vaikutakaan kuin vihaa ja tylyyttä. Taitaa päätarkoitus tällä
kurituksella olla se, että saada kuritettava kuuliaisemmaksi ja
pelkäävämmäksi; mutta kuin se tapahtuu ilman rakkaudetta, niin vaikuttaa
se myös semmoista kuuliaisuutta ja pelkoa, jossa ei ole rakkautta: ja
mitä on kuuliaisuus ja pelko, jossa puuttuu rakkautta?! Se on orjallista
kuuliaisuutta ja pelkoa, joka ei milloinkaan tässä asiassa, enemmän kuin
missään muussakaan, ole tarkoituksen mukaista: sillä joka peljäten
työtänsä tekee, ei se tee sitä parhaamman jälkeen, vaan ainoasti niin,
että voisi säästää selkänsä, jonkamoinen työnteko ei milloinkaan tuo
mahdollista hyötyä.
Sen vuoksi on parasta, että koko sellainen järjetöin kohteleminen
heitetään pois, josta ei kuitenkaan voi tulla tarkoitettua hyvää, ja
siihen sijaan jokainen kohtelee palvelusväkeänsä ja kaikkia työmiehiänsä
niinkuin kristillinen velvollisuus vaatii: _ystävällisesti ja
rehellisesti_.
_Ystävällisyyteen_ kuuluu, että annetaan heille oikea arvonsa,
puhutellaan siivosti ja ystävällisesti, neuvotaan työntekoon tarkoin,
niinkuin aivotaan minkin pitävän tehdä, käsketään kauniisti ja siveästi,
ei milloinkaan missään tilaisuudessa äyhkyen ja kiivautta osoittaen, ja
rikoksesta nuhdellaan kohtuullisesti asian mukaan, eikä torumalla, hyvin
selittäen, jos se on ehdollinen pahanteko, semmoisen pahuuden seurannot
hänen sekä itsensä suhteen, ja neuvoen sekä käskein parantamaan
itseänsä, uhaten, jos paremmin edespäin ei itseänsä käytä, eroittaa
hänet työstänsä ja palveluksestansa. Tämä on kyllä voimallinen syy
vaikuttamaan parannusta, jos vaan se ihminen ei ole niin peräti paatunut
pahuudessa; sillä palveleminen hyvää isäntää ei ole vaikea, jota vastaan
eroittaminen siitä ei ole suotuisa. Mutta jos tästä uhkauksesta ei
seuraisi mitään nähtävää parannusta, niin silloin on se ihminen ilkeä,
tuntematoin omaa hyväänsä, ja niin muodoin täydellisesti paatunut, jolle
ei muu autakaan kuin suorastaan poiseroittaminen; sillä parempi on, että
yksi paha eroitetaan joukosta, kuin että koko perhe turmellaan. Kuin
jokainen näin tekisi, niin totta kaiketi pahainkin ja paatuneiden
täytyisi ennen pitkää parantua; sillä kuin ihmistä minkä vian tähden
nähtävästi hyljätään niin paljon, ett'ei kukaan tahdo häntä suojella
eikä työssänsäkään pitää, niin ei ole mitään muuta tietä hänen edessänsä
kuin luopuminen siitä viasta, edes siihen määrään, että voipi tulla
muilta kärsittäväksi.
_Rehellisyyteen_ taas kuuluu, että puolestansa suoritetaan kaikki, mitä
on luvattu ja mitä velvollisuus vaatii. Se on: että palkka maksetaan
puhtaasti ja rehellisesti, ja jos palvelija on näyttänyt erinomaisempata
toimeellisuutta ja ahkeruutta tahi mitä muuta hyvyyttä, niin siitä pitää
hänelle vielä erittäin palkittaman, ansion jälkeen. Tämä on voimallinen
kehoittaja palvelijoillesi kilvan hakemaan etuasi, toivoen sen tulevan
sinulta nähdyksi ja sen perästä palkituksi, koska sellainen
rehellisyytesi on tullut kuuluksi. Mutta katso kanssa tarkasti perään,
tekeekö se ja se palvelija sitä todella ja täydestä uskollisuudesta, vai
onko hän vaan viekastelija ja "silmänpalvelija", mutta takanapäin
laiskoittelee, eikä toimita työtänsä parhaamman ymmärryksensä jälkeen.
Semmoista keksittyäsi pitää jo nuhtelemasi ja sanomasi, semmoisen ei
olevan sinulle mieliksi. Äsken jäi muistuttamatta, että kaikki tämmöiset
nuhtelemiset, varoitukset ja uhkaamiset pitää ensimmältä tapahtuman
kahden kesken, ett'ei ketään muuta ole kuulemassa; sillä ihmisen,
semminkin pahailkisen luonto on sitä laatua, että häntä muiden kuullen
nuhdeltaessa ja moittiessa jostain pahasta, se enemmän pahenee ja
paatuu, joka tulee siitä, että hän katsoo sen julkiseksi häväisemiseksi
ja pelkää sen kautta kadottavansa tavallisen arvonsa. Koettelemuksesta
on havaittu, että palkoillisen jotakin varastettua, on isäntä tällä
tavalla yksinäisyyteen vieden ja ilmoittaen täydellisesti uskovansa sen
ei olevan kenelläkään muulla kuin hänellä, ja hänet pitävänsä ainoana
syypäänä siihen, saanut hänet useasti tunnustamaan koko asian ja pois
antamaan sen varastetun kalun, varsinkin kuin julkista kaipausta ei ole
välillä vielä ehditty nostaa ja on luvattu ei vastapäinkään sitä
kenellenkään muulle ilmoittaa. Tämä on hyvin järkeenkin pystyvä seikka.
Toinen kohta luulee, että: "kuin isännällä tahi sillä, keneltä on
varastettu, nyt jo on täysi usko, että minä sen olen ottanut, niin minä
tulen hänen edessänsä uskomattomaksi ja aina luulonalaiseksi, varsinkin
jos en pois anna sitä kalua; mutta kuin minä annan sen pois, niin uskoo
hän vasta minua paremmin". Sitte hän, lieventääksensä asian pahuutta,
useinkin toimittaa asian niin, että panee sen kalun johon-kuhun
sellaiseen paikkaan, josta se sitten helposti voipi löytyä ja tahtoo
sillä luulettaa, että kalu on ollutkin vaan kateissa, vaikka sitä ei ole
ennen älytty. Näin on hän olevinansa kokonansa vapaa kaikesta
epäluulosta, eikä sitä pidä kalun omistajankaan enää syyttelemän, olkoon
vaan hyvillänsä, että sai omansa tästä "tekokateesta" ja katsokoon vasta
paremmin kalujansa sen ihmisen suhteen. Mutta kuin varastettua kalua
kohta ruvetaan julkisesti kaipaamaan, ja syyttelemään ja päättelemään
yhden tahi toisen ottaneen, niin tämä ei vaikuta muuta kuin paljasta
pahennusta, eikä sitte enää ole toivomista sen itsensä tunnustavan ja
pois antavan. Tämmöinen menetteleminen on kaikissa muissakin, ei
ainoasti palvelijain, varkauksissa hyvä. Tämä ei ole mitään viekkautta,
jota aina neuvon karttamaan, vaan ainoastansa ymmärtäväistä
menettelemistä pahan suhteen, ja tästä saapi jokainen maanmies ottaa
sovituksen muihinkin palvelusväen ja alamaistensa rikoksiin. Jos näin
kahden kesken annetut muistutukset eivät vaikuttaisi mitään parannusta,
niin uhkaa se hänen rikoksensa tehdä julkiseksi koko perheelle, ja jos
sekään ei auta, niin tee kanssa julkinen ilmoitus perheessä ja sen
perästä toimita niin, että pääset erillesi koko ihmisestä,
varoittavaiseksi esimerkiksi muille.
Samalla tavalla kuin palkan rehellisestä maksamisesta sanon myös kaiken
palvelijalle annettavan vaatteen ja ruuan suhteen, että ne pitää
toimitettaman puolestansa _puhtaasti, rehellisesti ja aikanansa_.
Sitte vasta häneltä voit vaatia samaa rehellistä palvelusta takaisin.
Sitte vasta voit rohkeasti nuhdella häntä vioistansa, kuin itse olet
viatoin. Tämän perustuksen todistaa jokapäiväinen koettelemus. Koska
joku isäntä, joka ei ole näin täyttänyt puolestansa, mitä hänen olisi
tullut, yrittää nuhtelemaan palvelijatansa, niin vetää palvelija kohta
eteen: "eipä noita ole kelpo vaatteitakaan; eipä sitä saa kelpo
ruokaakaan syödäksensä; eipä se kuitenkaan palkkakaan tule rehellisesti
ja ajallansa maksetuksi" j.n.e, mitä syytä milloinkin on. Mitenkäs
hänelle sitte enää kehtaat nuhdella, jos tiedät ne totisesti niin
olevankin? Ja vaikka tosin luulisitkin toisin olevan kuin hän syyttää,
niin ajattele tarkasti perään, eiköhän niin lienekin. Ajattele näin:
"jos minä olisin palkoillisena, tyytyisinköhän ja olisikohan minun
velvollisuuteni hyvällä mielellä tyytyä siihen, mitä minun isäntäni
olisi juuri samalla lailla minua kohtaan tehnyt ja antanut, kuin minä
nyt olen tehnyt ja antanut minun palvelijoilleni". Jos näin ajateltuasi
omatuntosi totuudessa päättäisi tyytyväsi siihen, niin sitte vasta voit
sanoa palvelijasi syyttämistä turhaksi ja pitää häntä kelvottomana ja
tuntemattomana ihmisenä ja siis nuhteen ansainneena.
Tästä kaikesta päätän lyhykäisesti: _palvelijalle ja kaikelle työväelle
pitää rehellisesti maksettaman palkkansa ja vaatetettaman hyvästi sekä
ruokittaman terveellisellä ruualla ja muuten täytettämän itseänsä
kristillisellä ystävyydellä ja hyväntahtoisuudella heidän kanssansa_.
Missä työväki tekee työtä omassa vaatteessansa ja ruuassansa, siinä
tietää jokainen sanomattakin ei tarvitsevan isännän niistä vaaria pitää.
Tämänlaisella käyttelemisellä ja menettelemisellä on nyt työväen mieli
hyvitettävä ja kiitollisuuteen kehoitettava. Sitte työ hyvin menestyy,
ja rauha asuu talon jokapäiväisessä elämässä. Eikös tämä kaikki ole
suloista, ja jokaiselta haluttavaa? Varsinkin, koska ne keinot,
joilla tällainen menestys ja rauhallisuus saadaan toimeen, eivät ole
mitkään vaikeat, vaan sitä vastaan aivan huokeat sen suhteen, kuin
tylyssä ja ylpeässä talouden hoidossa on aina hoitajalle huolta ja
harmia, joka vaan lisääntyy päivä päivältä. Tässä, näet sen, ei tarvita
muuta kuin _totista ystävällisyyttä ja totista rehellisyyttä_.
Näistä kahdesta se kaikki tulee ja seuraa. Näistä se tulee semmoinen
varallisuus, että voipi käyttää itseänsä rehellisesti; ja eihän ihmisen
pidä pyytämän enemmän kokoon haalia, kuin rehellisyys myödyttää.
_Tydy osahasi, niin olet onnellinen_.
Kaikki tämä, mitä olen sanonut, näyttää vaan kaiken syyn yksistään
kääntävän isäntäväen päälle, niiden valitusten suhteen, kuin joka päivä
kuullaan isäntäväen ja palvelijain sekä kaiken työväen suhteen. Niin se
tosin onkin. Itseänsä pitää ensin parannettaman, ennenkuin toiselta
voidaan parannusta vaatia. Itseänsä onkin helpompi parantaa, jos vaan
todella tahdotaan, kuin toista, joka usein on mahdotointa. --
Isäntäväellä on myös nykyaikoina parempi tilaisuus olla paremmin
oppinut kristillisessä menettelemisessä ja itsensä tuntemisessa kuin
palvelusväellä, vaikka tosin asia usein on vastoinpäin. Missä sitte
kristillinen elämä saapi sijan, jos ei perheenisäntä ensin anna siihen
alkua ja sijaa huoneessansa ja anna sen loistaa kotoelämässänsä! Tämä
on ainoa keino paremman suosion aikaansaamiseksi maassamme. Ei tässä
asiassa mikään muu ulkomaan kuri ja viisaus mitään auta.
Peräänajatelkaa ja uskokaa se.
_Manninen_.