(_Lemnus norvegicus l. borealis_.)
Kuin muutamat ruotsalaiset ja suomalaiset sanomat ovat epäilleet tämän
elävän suomalaisesta nimestä ja arvelleet merkittävän Sopulilla jotakin
muuta elävätä kuin sitä ruotsiksi kutsuttua _fjell-lemmel_, niin puhumme
tässä nyt mitä tiedämme tästä _sopuliksi_ mainittavasta otuksesta.
Vissiin taisivatkin vanhat Suomalaiset ennen ollessaan pohjais-puolella
Wenäjän maalla kutsua muuta sopuliksi kuin tätä pientä nyt puhuttavaa;
sillä tämän nahkalla ei tietääksemme liene käyty kauppaa. Eivätkö liene
niitten vieläkin Siperian metsissä olevain _sobel_[2] nimisten eläinten
nahkat olleet Suomalaisillakin kaupan kaluina. Niitten hinnan sanotaan
vieläkin olevan 5 ja 30 hopearuplan välillä kappaleesta, joka on
pienempi näädän[3] nahkaa. Kuin näitä eläviä tietääksemme ei ole Suomen
pohjaisimmillakaan mailla, kutsutaan nyt siellä yleiseen sopuleiksi
niitä pieniä ruskeankeltaisia mustankirjavia, vatsan alta valkeita
eläviä, jotka välistä lähtevät suurissa laumoissa kulkemaan
asuntopaikoiltansa. Tämä sopuli on päästä hännän nenään noin korttelin
pituinen ja asuu Ruijan eli Norjan tuntureilla. Vaikka talvi on siellä
kova, sikiävät he kuitenkin enemmin kuin mitkään muut imettävät elävät.
Tunturien lumiset rinnat ovat välistä aivan täynnä reikiä, joissa nämät
asuvat. Sopulit syövät poron jäkälää, ruohoja, vaivais-koivun kukkia ja
kasvuin juuria; mutta talveksi eivät he kokoa elatusta. Ne sikiöivät
monta kertaa kesässä ja emä synnyttää kerralla 5 ja 6 silmitöintä
poikaa. Kuin niitä sikiää miljoonittain, niin alkaa ruoka tältä
paljoudelta puuttua, joka mahtanee pakoittaa heitä kulkuun. Jos emme
väärin muista, oli näitä eläviä tuntureilta mahdottomasti kulussa v.
1840. Niitä ilmausi Rovaniemeen, Kuusamoon ja Pudasjärvelle.
Luonnontutkijat ovat merkinneet näitten 2 ja 3 kertaa lähtevän kulkuun
20 vuoden sisällä. Ne kulkevat suorissa ja leveissä riveissä, joitten
väliä on noin 1 ja 2 kyynärätä. Päivät levähtävät he ja öillä
matkustavat, eivätkä niitä estä joet tahi järvet matkalla, vaan ne uivat
niitten ylitse, kuin näitä tulee eteen; sillä kiertämään ne eivät
ollenkaan lähde. Tyvenellä pääsevät he kyllä uimalla vetten yli; mutta
kuin vähänkään on aaltoa, hukkuu niitä tuhansittain veteen. Kaikki
ruohon ja muut kasvut, mitä vaan eteen sattuu, syövät nämät elävät;
mutta eivät he hävitä ainoastaan mitä maan päällä kasvaa, he kaivavat
reikiä maahan ja syövät kasvuin juuretkin. Niin ovat he tänäkin syksynä
(v. 1853) hävittäneet pottu- ja naurismaita Lapin maalla. Mutta
huoneisiin eivät he toki koskaan tukkeu. Näitten kulku ei ole juuri
terävätä, ja kuin ihminen sattuu tulemaan niitä vastaan, nousevat ne
kahdelle jalalle ja sähisten ikäänkuin haukkua nauskuttavat, vieläpä
tarttuvat kiinni jalkoihin, vaatteisiin ja käteenkin, kuin pääsevät,
eivätkä, niinkuin eivät muutkaan nävertäväiset elävät, voi ennen
irtautua, ennen kuin hampaat yhteen vastaavat. Ne eivät pelkää kissoja
eikä koiria, vaan vastustavat ja tarttuvat puremaan, kuin vaan pääsevät.
Näitten vihollisia ovat ketut, kokot, havukat, näädät, kärpät,[4]
lumikot[5] ja porot, jotka niitä seuraavat matkalla ja syövät
herkkunaan. Sentähden häviää niitä mahdottomasti, ett'ei niitä, kuin
seuraavana kesänä palaavat entisille asuinpaikoilleen, enää ole paljo
jäljellä, jonka vuoksi niitten paluuta ei useinkaan havaita. Näillä
sanotaan myös olevan joku aavistus kovista ja pahoista ilmoista,
joittenka edellä ne lähtevät kulkuun; niin sanotaan näitten eläväin
syksyillä kovain pakkais-talvienkin edellä lähtevän kulkemaan. Emät
kantavat matkalla poikiansa joko suussaan tahi seljässään. Ne, jotka
menevät länteen päin tuntureilta, tulevat Pohjanmereen, eikä pää kiellä
lähtemästä sitä muka yli uimaan. Niin sattuu välistä näitä eläviä
tulemaan kalamiesten veneisiin merestä niinkin paljo, että veneet ovat
uppoamaisillaan. Merellä näkyy niitä tuhansittain hukkuneina, ja rannat
ovat välistä täynnä sopulien raatoja.
(Oulun Wiikko-Sanomista v. 1854.)