Meidän Herrassa nukkunut provasti-vainajamme Gustav Avellan oli syntynyt
maalliseen elämään Nummen pitäjässä vuonna 1742, Lokakuun 28 päivänä.
Isänsä vähän palkan ja siitä tulevan köyhyyden tähden täytyi tämän
poikasen, monen vaivalloisuuden ja puutteen alla, Turun koulun ja
akatemian harjoitukset läpitse käydä, ja lasten opettamisella hänensä
elättää. Jo aikaisin oli hänen mielensä teeskellyt papin virkaan,
jonkatähden hän myös, hyvän valmistuksen jälkeen, v. 1764 vihittiin
papiksi, vanhan isänsä apulaiseksi. Kaksi vuotta siitä (v. 1766)
seppelöitiin hän maisteriksi, kävi kirkkoherran-tutkinnon ja muutettiin
lääninprovastin apulaiseksi Öölannin saarimaihin. Neljän vuoden perästä
(v. 1770) pääsi hän Uudenmaan sotapapiksi ja muutti saarnaamaan
Jakkarbyn kartanoon läsnä Porvoon kaupunkia. Vaan ei hän sielläkään
kauan viipynyt, sillä kahden vuoden takaa (v. 1772) valitsivat Öölannin
Hammarlannin miehet hänen kappalaiseksensa, jossa pitäjässä hän ennen
oli provastin apulaisena ollut; ja taas kaksi vuotta siitä (v. 1774)
kutsuivat Stockholmin suomalaisen seurakunnan kirkkoraati ja jäsenet
hänen kappalaiseksensa. Tässä virassa viipyi hän neljä vuotta, raskaan
työn ja moninaisten toimitusten alla, jotka hän teki sillä ahkeruudella
ja taidolla, että silloin hallitseva Ruotsin kuningas Gustav kolmas
ymmärsi hänen, sekä hyvän taitonsa ja puhtaan elämänsä että väsymättömän
vireytensä ja toimellisuutensa puolesta, ansainneen paremman viran, ja
sentähden v. 1778, ilman vaalitta, määräsi hänen tämän Kokemäen pitäjän
kirkkoherraksi. Näin esivalta tämän hyvän palvelijan palkitsi ja
sanankuulijat häntä rakastivat, että hänen täytyi niin usein paikasta
paikkaan muutella, evankeliumin sanaa siellä ja täällä julistamaan.
Näiden nuoruudenijän monien muutosten jälkeen, 36 vuoden vanhana, tuli
siis provasti-vainaja tämän Herran seurakunnan kirkkoherraksi, ja sai
täällä pysyväisen kotopaikan, josta ei hän koskaan pyytänytkään lähteä.
Hänen vahva aikomisensa oli, täällä rauhassa kuluttaa ne loput
vuosikaudet, jotka elämän ja kuoleman Herra armosta oli hänelle suopa.
Tämän hänelle rakkaan lauman keskellä ovat siis kuluneet hänen
miehuutensa toimelliset ja vanhuutensa väsyneet vuodet. Kaikkivaltiaan
viisaan ja hyvän neuvon jälkeen suotiin hänelle se onni, jota moni
toivoo, vaan harvalle annetaan, saada enämmän kuin puoli sataa
ajastaikaa olla paikallansa yhden lauman paimenna.
Mutta jos teidän sielunpaimenenne monet vuodet ovat kuluneet ilman
muutoksetta, niin on teidän seassanne, kunnioitettavat Kokemäen miehet,
sinä aikana monet muutokset tapahtuneet. Harvat teistä muistavat tämän
kirkkoherran tänne tuloa ja hänen ensimmäisiä toimituksiansa. Se
Herralle pyhitetty huone, jossa hän täällä ensin julisti Jesuksen
evankeliumia, on nyt vanhentunut ja raukeamallansa: toinen, kauniimpi
pyhyyden maja on hänen toimestansa teille valmistettu, jossa me nyt
olemme koossa Herran kasvoin edessä; ja tämäkään ei ole enää uusi. Niin
ovat myös teidän isänne ja äitinne, jotka kuulivat tämän opettajan
ensimmäiset saarnansanat, jo menneet tuonen matkoille, tahi ovat
kumminkin menemällänsä. Uusi suku on kasvanut heidän sijallensa, ja
tämäkin jo taas valmistelee itseänsä hautansa lepokammioon. Monet
lapsukaiset, jotka tämä vainaja oli Jesukselle ristinyt, ovat jo maan
povessa: monet nuorukaiset, häneltä ensi kerran Jesuksen altarin
armolahjoilla ravitut, ovat tuonelan majoissa: monet häneltä yhteen
siunatut parikunnat ovat päättäneet päivänsä. Vihdoin läksi myös hän
itse tuonen tietä kulkemaan, huoaten: Herra Jesus, ota minunkin henkeni!
Autuaat ovat ne, jotka ovat monta Jumalan valtakuntaan neuvoneet! --
Näin vanhat vähittäin katoovat ja kaikki uudistuvat. Eipä ole olevata,
pysyvätä tämän maailman menoissa: kaikki kaatuu, kaikki muuttuu, kaikki
puuttuu, Luojan luotujen seassa. Mutta kiitos Jumalan! Yksi on meillä
pysynyt ja pysyvä, Jesus ja hänen ansionsa autuus, hänen sanansa
suloisuus. Saarnaajat muuttuvat, temppelit raukeavat, sukukunnat
puuttuvat, vaan evankeliumin saarna on muuttumatoin. Taivas ja maa on
hukkuva, mutta Herran sanasta ei pidä piirtoakaan hukkaantuman.
Tämän, nyt Herransa ijäiseen rauhaan menneen palvelijan virantoimitus
näiden hänelle uskottuin seurakuntain keskellä on paremmin tuttu teille,
täällä kasvaneille, kuin meille, kaukaisille. Tultuansa tervehti hän
teitä: minä olen outo ja muukalainen teidän seassanne. Vaan ei hän kauan
vieraana pysynyt; pian tuli hän teidän parhaaksi ystäväksenne. Pian
saitte havaita saaneenne kirkkoherran, Jumalalle ja ihmisille otollisen.
Ijällisemmät teistä kyllä muistatte, ilolla ja kiitoksella muistatte,
hänen, miehuutensa voimain ja ruumiinsa terveyden aikoina, olleen
ahkeran ja väsymättömän, vakaan ja valppaan virkansa töissä. Te
muistatte hänen hyvänä paimenena kainneen laumaansa, palavasta sydämestä
julistaneen teille kaikki taivaan neuvot, kaikki sovinnon sanat sieluin
pelastukseksi. Te muistatte, kuinka milloin lain kovat käskyt, milloin
evankeliumin suloiset sanomat hartaasti vuosivat hänen huuliltansa,
kuinka hän vireästi pyysi seurakunnissansa kartuttaa sekä sisällisen,
elävän uskon voimaa että myös sen hyviä hedelmiä sydämessä ja elämässä:
kuinka hän ahkeroitsi kasvattaa kaunista, raitista, siveää ja jumalista
menoa ja järjestystä kristikunnassa: kuinka lasten ja nuorukaisten
aikainen, hyvä harjoitus Jumalan sanassa ja autuudenopin puhdas
tunteminen oli hänelle mieluinen. Ei hän jättänyt eksyväistä johtamatta,
ei synnin unessa makaavaista herättämättä, ei epäilevää neuvomatta, ei
murheesen vaipuneita lohduttamatta, ei sairaita virvoittamatta eikä
kuolinvuoteella rohvaisematta. Hänen sanansa olivat saarnastuolissa
somaiset, rippikoulussa kauniit, lukusijoilla lujat, sen hengen ja
voiman jälkeen, jonka ylipaimen hänelle oli lahjoittanut. Autuas on se
palvelija, jonka Herra tullessansa löytää näin tehneen!
Nämät hänen hartaat toimituksensa, hänen väsymättömyytensä virkatöissä
ja hyvä oppinsa kaikissa sielunpaimenelle tarpeellisissa asiossa olivat
aikanansa sekä esimiehille, että muille kaukaisillenkin, hyvin tutut ja
hyväksi arvatut; joidenka palkaksi ja merkiksi myös pispa jo vuonna 1810
antoi hänelle hyvin ansaitun provastin nimen ja kunnian. -- Mutta hän
vanheni vuosi vuodelta, ja vanhuus voittaa sankaritkin. Jo nuorempanakin
oli hänen välittäin tauti temmannut virantöistä majansa yksinäisyyteen
synkeitä hetkiä viettämään. Vaan vanhuus kovensi kivulloisuuden ja
lisäsi väsymyksen ruumiin ja sielun vaivalloisuuksiin. Näiden kuormalta
rasitettuna ja vähittäin vaipuvana, täytyi tämän vainajan vihdoin
vaiketa, ja uskoa virkansa ennen iloiset toimitukset nuorempain
opettajain haltuun. Jo seitsemän toista kymmentä vuotta sanotaan
kuluneen siitä, kuin hän viimeisen erän tässä pyhässä sijassa
evankeliumin saarnaajan virkaa toimitti. Siitä ruveten on hänen täytynyt
olla vieroitettuna virkatoimituksista, eroitettuna maailmasta, ja
voimatoinna kuluttaa vanhuutensa monet vuosikaudet kammiossansa,
odottaen ehtoon hetkeä, jona hän saisi ilolla sanoa: "Nyt sinä, Herra,
lasket palvelijas rauhaan menemään sanas jälkeen, sillä minun silmäni
ovat nähneet sinun autuutesi."
Mitä tulee provasti-vainajan yhteiseen elämään, niin todistetaan joka
taholta, hänen olleen puhtaan, raittiin, rehellisen ja toimellisen
kaikissa menoissansa ja kansaelossansa. Joskus hän kukaties näkyi
äkkiseksi, kiivaaksi ja tylyksi; usein kukaties hänen sanansakin
kuuluivat kovalta: mutta sydämensä oli aina ystävällinen, hyvänsuopuinen
ja rauhaa rakastava. Ei hän köyhiä ryöstöllä rasittanut, eikä lesken
viimeistä ropoa rapannut. Ei tyhmät ilot, eikä turhat leikit vietelleet
ja viivytelleet häntä aikaisin virkansa töitä valvomasta. Vakaalla
jumalisuudella ja vahvalla turvalla uskoi hän elämänsä menot ja
muutokset taivaallisen isänsä haltuun, ja käytti aikansa päivät
Jumalalle kunniaksi, kristillisyyden menestykseksi ja lähimmäistensä
hyödyksi, niin myös omaisten onneksi ja lastensa kristilliseksi
kasvattamiseksi; ehkä hänessä, niinkuin muissakin vaimosta syntyneissä,
olivat virheensä, sillä virhe tulee viisaallenkin, ja erhetykset kuka
ymmärtää?
Kohta tultuansa Kokemäen kirkkoherraksi antoi provasti-vainaja itsensä
aviosäätyyn silloin olevan Porin koulurehtorin, sitten Wehmaan
provastin ja kirkkoherran tyttären kanssa, nuoren neitsyen Lovisa
Brander, jonka rakkaan puolisonsa kanssa hänen suotiin suloista avioeloa
pitää aina elämänsä loppuun asti. Tämä rakas puoliso, nyt surevaksi
leskeksi jäänyt rouva, huojensi hänelle huolenkin hetket, toimitti
taitavasti askareensa, ja oli kaiketi miehellensä mieluinen. Heidän
avioliittonsa siunasi Herra kuudella perillisellä, kahdella pojalla ja
neljällä tyttärellä, jotka kaikki rakastettuin vanhempainsa huoneessa
lapsena kasvoivat kuin kedon kukkaiset, menestyivät viisaudessa ja
armossa Jumalan ja ihmisten edessä, ja kaikki täyteen ikään asti
ilahuttivat isänsä ja äitinsä päiviä. Kutka nämät perilliset ovat, ja
kuhunka ne jo nyt ovat hajaantuneet, on teille, tämän pitäjän miehille,
tuttu, niinkuin myös että he vielä tänäpänä surulla kaipaavat hautaan
kätkettyä isäänsä, paitsi yhtä tytärtä, joka kuusi vuotta sitten on
maan poveen tallelle pantu. Tämän provasti-vainajan lasten lapset ovat
nyt luvulta yksi kolmatta. Ja on merkittävä erinomainen Herran neuvo,
että provasti-vainajan koko aikana Kokemäen pappilassa ei ollut yhtäkään
kuoleman tapausta, ei palkoillistenkaan seassa.
Näin oli provasti-vainajamme saanut menestyä ja tulla pitkäijälliseksi
maan päällä, niin että hän jo kymmenettä vuotta oli kaikkein vanhin koko
Turun hiippakunnan papeista. Mutta "ei päivä niin pitkä, ett'ei yö
perässä: niin elämätä kuolema noutaa". Vihdoin lähestyi myös tämänkin,
kauan palvelleen ja vuotten painosta väsyneen uskollisen palvelijan
lähdentöpäivä. Hän oli kauan ollut uskollinen vähän päällä; nyt ymmärsi
korkeuden Isä, hänen olevan valmistuneen ottamaan suurempia tavaroita
vastaan. Katoavaisten sijaan tahtoi Herra nyt uskoa hänelle
katoamattomat, ijäiset osaksi. Hänen vuosilukunsa täytettiin, hänen
päivänsä joutui ehtoolle. Monesti oli hän huoannut korkeuteen: "Vartia,
kuinka kuluu aika? Koska minun kelloni lyö?" Nyt löi hänen kellonsa, ja
hän nukkui.
Jo nuoruudesta ruveten oli provasti-vainajamme kivulloinen ja vilulle
arka, josta hänelle tuli monta surupäivää, jotka hänen monesti estivät
elämän iloa maistamasta ja toisinansa virkansakin töitä mielensä jälkeen
toimittamasta. Tämä kivulloisuus lisääntyi vähittäin, ja otti vihdoin
niin ylikäden, että hän harvoin sai terveyden suloista lahjaa nautita.
Joskus suotiin hänelle muutamat terveemmät päivät, ja ne olivat
riemupäivät ei ainoastansa hänelle ja hänen omaisillensa, vaan myös
sanankuulijoille, jotka ikävöitsivät provastinsa parannusta, saadaksensa
hänen taas nähdä Herran temppelissä virkatöissänsä. Mutta näitä
ilopäiviä ei annettu viimeiseltä usein. Vuosi vuodelta tuli kivulloisuus
katkerammaksi, ja vanhuuden väsyttäväiset vaivalloisuudet kuluttivat
vähittäin niin hänen voimansa ja elämänsä langan, että hänen kynttilänsä
vihdoin hiljaisuudessa sammuuntui, ja hän, elämästä kyllästyneenä,
lunastustansa odottaen, sai lähteä katoavaisuuden majasta maanantaina
viime Syyskuun 24:nä päivänä, 89 vuoden 10 kuukauden ja 26 päivän
ijällä, Kokemäen kirkkoherrana oltuansa yli 54 ajastajan.
Kaikkina hänen maallisen vaelluksensa päivinä ja kaikissa tiloissa oli
Kristus ollut hänen elämänsä, ja sentähden oli kuolema nyt hänellä
voittona. Nyt on hän hyvän kilvoituksen kilvoitellut, juoksunsa
päättänyt ja uskon pitänyt. Herra oli hänen pelastanut kaikesta pahasta
teosta, ja auttanut taivaalliseen valtakuntaansa. Hänellä on jo
vanhurskauden kruunu, jonka Herra, vanhurskas tuomari, on antava ei
ainoastansa hänelle, vaan kaikille niille, jotka kärsiväisesti Herran
tulemista odottavat, ja kuolemaan asti uskollisesti kilvoittelevat.
_Renvall_.