Hiljaisen Martti Skyten pääasiallinen ansio uskonpuhdistuksen suhteen
oli se, että hän ei sitä estänyt. Yksi hänen tekonsa on kuitenkin vielä
mainittava, jolla hän välillisesti antoi tälle toimelle sangen suuren
avun. Hän, näet, käytti yhden osan hänelle jätettyjä melkoisia
piispantuloja kustantaakseen hyväavuisten nuorukaisten elatusta ulkomaan
yliopistoissa. Kahdeksan tiedetään nuorukaista, jotka tällä lailla hänen
kauttansa valmistettiin taitaviksi isänmaan palvelijoiksi. Heidän
joukostaan ovat _Mikael Agricolan_ nimi ja työt yli muiden kuuluisat
ja siunatut.
Hän oli köyhän kalamiehen poika, syntynyt 1510 t. 1512 Särkilahden
kartanon tiluksilla Pernoon pitäjässä Uudellamaalla. Ensimmäisen oppinsa
sai hän Wiipurin koulussa, jonka oppinut rehtori, kuin samallaiseen
virkaan Turkuun muutti, taisi viedä tämän oppilaan kanssaan. Aikaiseen
huomasi piispa Skyttekin nuoren Agricolan avut ja otti hänet
sihteerikseen, lähettipä hänet myöhemmin v. 1535 Wittenbergin mainioon
yliopistoon. Neljän vuoden kuluttua palasi Agricola sieltä maisterina ja
Lutherin sekä Melanchtonin hyvillä todistuskirjeillä varustettuna. Kohta
paikalla annettiin nyt hänelle rehtorin virka Turun koulussa, jota hän
taidollansa piti edelleen hyvässä kunnossa ja maineessa, tällä ajalla,
jolla kaikki muut Ruotsin valtakunnan koulut olivat aivan rappiolle
joutuneet. Varsinaisten virantoimituksiensa ohessa hän myös autteli
Skytteä piispankeräjäin pidossa, saarnaten ja selittäen uutta oppia
kansalle näissä tilaisuuksissa. Skyten viimeisinä aikoina, vuodesta 1548
alkaen, uskottiin piispanviran toimitus Agricolalle kokonaan; vieläpä
piispan kuoltuakin sai hän jonkun aikaa pitkittää tätä työtä. Kustaa
kuningas, näet, tässäkin tilaisuudessa taas katsoi viisaaksi, antaa
piispan sijan olla muutamat vuodet tyhjänä, siksi että kansa tällä
tavoin tottuisi pois piispoja välttämättömänä pitämästä. Vasta vuonna
1554 lopetti kuningas jälleen kaitsijattoman loma-ajan Suomen kirkossa,
samassa jakaen maamme kahteen hiippakuntaan, myöskin piispanvallan
vähennykseksi. Turun hiipan soi hän nyt Agricolalle; uudessa Wiipurin
hiippakunnassa, joka sisälsi Karjalan, Savon, Uudenmaan itäpuolen ynnä
Hämeen pohjais-seudut, tuli _Paavali Juusten_, toinen Skyten kasvattia,
ensimmäiseksi piispaksi. Näitä molempia virkaan vihittäessä ei enää
käytetty katoolisia menoja; he ovat siis ensimmäiset evankeliset piispat
meidän maassa.
Kauan aikaa ennen oli jo Agricola nähnyt, että ainoa varma puhdistetun
opin vahvistuskeino oli Jumalan sanan kääntäminen kansan kielelle.
Raamatun suomennos oli sitä tarpeellisempi kuin kouluin jouduttua
rappiolle suuri osa Suomen papistoakaan ei osannut lukea sitä
alkukielellä, eikä myös käyttää aikaisemmin ilmi annettua ruotsalaista
käännöstä. Tähän tärkeään työhön oli Agricola jo Wittenbergissä
ryhtynyt, mutta se valmistui häneltä vasta v. 1543, eikä ilmaunut
painettuna ennen kuin v. 1548. Sitä ennen oli kuitenkin Agricola jo
toimittanut painosta _Aapiskirjan, Katkismuksen_ sekä _Rukouskirjan_,
joka viimeinmainittu paitsi itse rukouksia myös sisälsi koko joukon
muita aineita esim. almanakan, värsyjä, suomennettuja kappaleita
raamatusta sekä kirkkoisäin teoksia y.m. Uuden Testamentin suomennoksen
perästä Agricola vielä toimitti _Käsikirjan, Messukirjan, Davidin
psaltarin_ ynnä valittuja kappaleita _Prophetoista_ suomeksi. Useimmat
näistä kirjoista, paitsi ehkä Uutta Testamenttia ja Psaltaria, kustansi
Agricola omilla vähillä varoillaan.
Kuinka suuri vaiva hänellä mahtoi olla kirjallisista toimistaan, sitä on
meidän nykyisten Suomalaisten tuskin mahdollinen käsittääkään. Muistaa
pitää, näet, että Suomen kieltä ei ollut ennen ikinä vielä käytetty
kirkoissa eikä kirjoituksissa. Eipä ollut myös kieltämme paljon yhtään
suullisestikaan viljelty uskonnollisissa aineissa, koska sekä
jumalanpalvelus että myös opetus kouluissa kävi kaikki latinan kielellä.
Ensimmäisen yrittäjän piti siis sekä säätää Suomen kielelle
oikokirjoitus-säännöt että lisäksi keksiä joukoittain uusia sanoja.
Edellisen suhteen täytyy meidän tunnustaa, että Agricolan kirjat
ovat varsin vaillinaiset; oikokirjoitus niissä horjuu sinne tänne: samat
sanat kirjoitetaan usein samalla sivulla kahdella, kolmella eri tavalla.
Mutta eipä ollut siihen aikaan ruotsin eikä saksankaan oikokirjoituksen
laita yhtään säännöllisempi. Mitä taas sanain keksimiseen ja ylimalkaan
kääntämiseen tulee, niin ne ovat erinomaisella taidolla tehdyt.
Verratkaamme Agricolan suomennokset ja sata vuotta myöhemmin ilmautunut
kokoraamatun käännös, niin näemme, että muutokset eivät ole kovin
suuret.
Nykyisestä kirjakielestämme Agricolan kieli kuitenkin monin kohdin
eriää. Hän oli, näet, niinkuin itse sanoo, paraasta päästä käyttänyt
Warsinais-Suomen murretta, joka on, ja silloin vielä enemmän oli, Wiron
kielen kaltainen sekä sanoiltaan että lyhyiltä, katkastuilta
päätteiltänsä. Syyksi siihen hän ilmoittaa sen, että koska "Soomenmaa"
ikäänkuin on koko Suomen emä, ollen suomalaisen kristityn seurakunnan
ensimmäisenä pesänä ja piispan istuimena, niin piti sen murteen myös
kunniasija saada. Mutta muidenkin maakuntain murteista hän sanoo tarpeen
mukaan ottaneensa puhenparsia ja sanoja. Todella on hänen suomennostensa
kieli nähtävästi sekoitettu Turun ja Wiipurin murteesta.
Agricolan jälkiä rupesivat pian useammat muutkin kirjoittajat astumaan.
Hänen virkaveljensä Juusten toimitti taas uuden katkismuksen ja
messukirjan. Paitsi sitä on hän latinan kielellä pannut kokoon sangen
tärkeän teoksen, nimittäin ensimmäisen Suomenmaan historian.
Kirkkoveisuuta varten, joka Agricolan aikoina vielä oli pysynyt melkein
kokonaan latinaisena, sepitti _Jaakko Suomalainen_ (Turun koulun
rehtori, † 1588) ensimmäisen suomalaisen virsikirjan, jonka sitten
Maskun kirkkoherra _Hemming_ († 1620) myöhemmin uusilla virsillä
lisäsi. Enin osa vanhan virsikirjamme virsiä on heidän työtään, aivan
muuttumatoinna, niinkuin heidän käsistään läksi. Merkillistä on
varsinkin, että Hemming virsissään hyvin usein viljeli kansanrunoistamme
otettua alkusointua sekä kertoa koristuksena. Ulottuipa Agricolan
alottama kirjallinen liike myös kauemmaksikin kirkollista alaa. Tästä
ajasta alkain nähdään joskus, vaikka vielä hyvin harvoin, kuninkaallisia
kirjeitä toimitettavan Suomen kielellä; aivan ensimmäinen oli kirjoitettu
Savonlinnan läänin asukkaille v. 1555. Aikaisemmin jo, yksin ajoin kuin
Uuden Testamentin käännös ilmautui, oli Tukholman suomalaisen
seurakunnan pappi, herra _Martti_, suomentanut koko Kristofer kuninkaan
Maanlain. Uuden, paremman suomennoksen samasta laista toimitti seuraavan
vuosisadan alussa _Ljungo Tuomaanpoika_, Kalajoen kirkkoherra. Edellinen
ei kuitenkaan tullut painoon, ja jälkimmäisestäkin painettiin vaan pari
arkkia. Valtiovarat kuluivat silloin alinomaisiin sotihin, ett'ei
riittänyt tämmöisiin tarpeisiin.
Samassa kuin Suomen kieli kirkossa pääsi valtaan, yritti se siis
virallisellakin alalla astumaan ruotsin sijan. Luultavaa on, että
tämäkin muutos olisi saatu toimeen, jos vaan Suomen miehissä olisi ollut
enemmän intoa. Mutta vanha tottumus ruotsin kielen valtaan näissä
asioissa teki, ett'ei päästykään yrittämistä edemmäksi. Paremman
valppauden sitä vastaan osoittivat Suomalaiset, koska ruotsin kieli
uhkasi kirkollisellenkin alalle tunkeutua. Agricolan jälkeen oli, näet,
Kustaa kuningas, joka viime aikoinaan katseli Suomalaisia epäluulolla,
asettanut ruotsalaisen miehen, nimeltä _Pietari Folling_. Tällä, niin
Juusten aikakirjassaan kertoo, oli aikomuksena jälleen hävittää
jumalanpalveluksesta Suomen kieli, jota ei hän osannut, ja panna oma
kielensä sijaan. Mutta Suomen miehet tekivät hänelle lujan vastarinnan,
jopa onnistui heidän muutamien vuosien perästä saada tuo vihattu piispa
virasta luovutetuksi ja Juusten asetetuksi hänen sijaansa.
_Krohn_.