Vanhimpina aikoina, ennenkuin metallia opittiin rahoiksi mynttäämään,
tehtiin kaikki kaupat vaihtamalla. Ne kalut, jotka pidettiin
yhdenvertaisina, vaihdettiin suuta-suuksin; toisten väli suoritettiin
pienemmillä kaluilla. Senkaltaiset tavarat, joita pystyi vähempiin osiin
jakaella, ja jotka aina pysyivät kohtuarvossansa, olivat soveljaimmat
toisten hintamääräksi ja väliksi; sentähden ruvettiin niitä ensin rahan
asemessa pitämään. Yhdellä kansalla oli yksi lai tavarata rahan
sijaisena, toisella toinen. Jolla karjankorjuu oli paraana
elatuskeinona, se määräsi kauppakaluin hinnat raavasluvulla; niin että
esimerkiksi leiviskä rautaa sanottiin maksavan puolen raavasta, tynnyri
suoloja kaksi raavasta, ja niin edespäin. Toinen, kalansaaliilla elävä
kansa, piti kaloja rahan asemessa; kolmannella, joka viljeli maata, oli
jyvät rahana. Vielä nytkin löytyy Aasiassa, Afrikassa ja Amerikassa
kansoja, joilla tupakat, suolat, pienet näkinkengät eli karinkaukalot ja
muut semmoiset kalut pidetään rahan sijassa. Muutamilla Pohjan puolessa
asuvilla kansakunnilla, jotka saivat vahvasti metsänviljaa, olivat ennen
nahat toisten tavarain yhteisenä hintamääränä. Tämä oli vanhimpain
Suomalaistenkin laita, joiden kielessä _raha_ on vanhimpina aikoina
mahtanut merkitä yhtä kuin nahka nykyisessä kielessämme; sillä
Lappalaiset kutsuvat nytkin nahkoja rahoiksi. Oravan nahoilla
suoritettiin myös ulosteot ensimäisinä Ruotsin vallan aikoina niissä
Suomen maakunnissa, joissa tilojen suuruus oravan jälkeen vielä luetaan.
Sitten, kuin metallit tulivat tutummiksi, otettiin muutamat niistä aikaa
myöten toisten tavarain hintamääräksi, joksi ne myös olivat sangen
soveljaat, osittain sen suhteen, että ne aina pysyivät melkein samassa
arvossansa, osittain sillä, että niitä taittiin särjettää pieniin osiin,
sitä myöten kuin piti maksettaman, ja osittain senkin vuoksi, ett'eivät
niin väleen kuluneet kuin moni muu rahan asemesta kädestä käteen kulkeva
kalu. Vanhan Testamentin kirjat ja muut vanhat historiat näyttävät, että
kuin kultaa, hopeata ja vaskea ruvettiin toisten tavarain hintamääränä
pitämään, tapahtui kauppa ensin sillä tavalla, että ostaja punnitsi
myöjälle niin monta naulaa ja leiviskää jota-kuta metallia, kuin hän oli
ostettavasta luvannut. Mutta sen suhteen, että kauppiaat eivät aina
joutaneet särkemään metallia sellaisiin kappaleisiin, kuin kaupan
teoissa tarvittiin, hakkauttivat muutamat heistä metallinsa jo
edeltäkäsin vissin mitan painaviin murikoihin, ja piirsivät niihin
merkin eli numeron, josta nähtiin, paljonko kukin kappale painoi. Ilman
sitä panivat he myös nimensä, puumerkkinsä tahi jonkun muun merkin
näille metallikappaleille. Muutamilla oli myöskin sellainen vormurauta,
jolla tällaiset merkit yhdellä kertaa niihin lyötiin. Senkaltaisia
vormurautoja ja niillä tehtyjä merkkiä sanottiin _preiliksi_, ja niillä
lyötyjä rahoja _myntiksi_. Ensimäiset myntit eli preilatut rahat olivat
välistä neliskulmaiset, välistä soikeat, välistä pyöreät. Jos kalun
myöjä tahtoi, punnittiin ne, ennenkuin vastaan otettiin; mutta sillä
että rahat niinä rehellisyyden aikoina aina löyttiin täysipainoisiksi,
ruvettiin niitä ilman punnitsematta vastaanottamaan siitä painosta, joka
niissä merkin eli preilin jälkeen piti oleman. Vaan aikaa myöten
alkoivat kavalat ihmiset tehdä niillä kaikellaista petosta. Muutamat
panivat rahoihinsa vähemmän metallia, kuin niissä preilin jälkeen piti
oleman. Toiset sekoittivat kulta- ja hopearahoihinsa halvempaa metallia,
ja muutamat vuolivat toisten tekemiä rahoja pienemmiksi. Näiden ja
muiden petosten suhteen päätettiin, että kaikki maakunnan rahat piti
vannotetuilta virkamiehiltä myntättämän ja senkaltaisella preilillä
tehtämän, että jokainen siitä tunsi ne kelvollisiksi. Ett'ei kenenkään
pitänyt taitaman vuolla rahain ympärystä ja sillä tavalla vähentää
niiden painoa, merkittiin rahan ulkosyrjä kirjoituksella tahi muilla
merkeillä, jotka myntätyissä rahoissa nytkin enimmiten nähdään olevan.
Oikein puhtaasta kullasta ja hopeasta myntätyt rahat havaittiin olevan
pehmeämmät ja kuluvan pikemmin kuin ne, joihin vähä muuta metallia oli
pantu. Sen tähden päätettiin, että määrätty vähäinen osa vaskea piti
kulta- ja hopearahoihin saataman pantaa, ja sillä että pienemmät
hopearahat, joita useimmin pideltiin, tulivat kulumaan enemmän, pantiin
niihin runsaammin vaskea kuin isompiin. Tästä syystä on esimerkiksi
Ruotsin pienissä rahoissa hopea kovempaa ja halvempaa kuin isommissa.
Muutamassa hallituskunnassa Kreikan maalla tehtiin ennen vanhaan
rahoja raudasta, jotka olivat niin raskaita ja vaikeita liikutella,
ett'ei kenenkään tehnyt mieli niitä paljon itsellensä koota, ja että
varkaatkin harvoin viitsivät niihin koskea. Liian raskasta on vaskikin
muiksi kuin pieniksi rahoiksi. Yhtähyvin tehtiin ennen Ruotsissa
suurempiakin rahoja vaskesta, joita, niinkuin jokainen tietää,
_louduiksi_ kutsuttiin.
Kaikkein valtakuntain paraat ja suurimmat rahat ovat olleet kullasta ja
hopeasta. Ne maat, joilla ei näitä kalliimpia metallia ole tarpeeksi
asti löytynyt, ovat hankkineet niitä muualta. Kulta on 15 kertaa
kalliimpaa kuin hopea, niin että esimerkiksi luodin painava kultaraha on
yhtä kallis kuin 15 luotia painava hopearaha. Vaan vasken hinta on aivan
muutteenalainen ja erinäinen erinäisissä maissa. Vuonna 1803 maksoi
esimerkiksi luoti hopeata 50 luotia vaskea Pietarpurissa, mutta 100
luotia vaskea Pariisissa. Paljon tulee myös vasken hyvyyden päälle.
Ensimäiset metallirahat nimitettiin useimmiten painonsa jälkeen, ja
niihin oli preili lyöty ainoastansa metallin hyvyyden ja täyden painon
todistukseksi. Vanhimmat _markan kappaleet_ esimerkiksi painoivat
_naulan_, ja olivat siitä nimensä saaneet, että _markka_ (eli _mark_)
Ruotsin kielessä merkitsee _naulan_. Kuudessa markassa vaskirahaa oli
siis kuusi naulaa vaskea, kolmessa hopeamarkassa kolme naulaa hopeata,
ja niin edespäin. Vielä drotninki Kirstin aikaiset vaskiäyrit olivat
hopeariksin kokoiset. Vanhoista kirjoista nähdään, että Ranskanmaan ja
Englannin entiset hopearahat myöskin olivat naulan painavat. Myntättävän
metallin puutteessa ovat valtakuntain täysipainoiset rahat aikaa myöten
pienennetyt, ja keveämpi eli kehnompi myntti pantu käymään samasta kuin
vanhat painavammat ja paremmat rahat. Ne valtamiehet, jotka sota-aikoina
rahain pienentämisellä kokivat auttaa valtakuntaa ja esivaltaa rahan
puutoksesta, pettivät sen kautta yhtähyvin sekä itsensä että yhteisen
kansan. Sillä jonka kehnommaksi raha tehtiin, sen enemmän sitä
tarvittiin. Jos esivalta olisi sata kertaa kuuluttanut, että uuden
keveämmän myntin piti käymän samasta kuin vanhan painavamman rahan, ei
kukaan kuitenkaan ollut niin tuhma, ett'ei hän raskaampaa rahaa
paremmaksi ymmärtänyt ja isommassa arvossa pitänyt. Ulkomaalla sai
kauppias vähemmän tavaroita uudella kuin vanhalla rahalla. Sentähden
otti hän myös kotimaassa enemmän uutta kuin vanhaa rahaa tavaroistansa,
ja samaten alkoivat myös kaikki muut tehdä. Näin tyyristyivät kaikki
hinnat, rahan kehnotessa. Virkamiehet, jotka saivat kruunulta
palkaksensa yhtä suuren summan uutta kuin vanhaa rahaa, alkoivat
valittaa, ett'eivät tulleet aikaan, jos ei heidän palkkojansa yhtä paljon
lisätty, kuin raha oli halvennut. Ja heillä olikin täysi syy valittaa,
jonka tähden esivallan piti ajoittain lisäilemän heille enämmän palkkaa:
mutta sitä myöten kuin palkat lisättiin, tarvitsi taas kruunu
enämmän rahaa. Esivallan anoessa otti siis kansa maksaaksensa verot
korotuksella uudessa rahassa. Joka oli lainannut toiselle vanhaa
mynttiä, tahtoi maksoansa samassa rahassa, taikka uutta halvempaa rahaa
kurssin jälkeen. Tällaisista asioista tuli monta riitaa, ja esivallankin
täytyi tunnustaa, että uusi raha oli halvempana pidettävä ja että
vanhasta piti väliä maksettaman. Muutama valtakunta ja valtias kehnonsi
vielä senkin kautta mynttinsä, että panetti liiaksi halpaa metallia
rahoihinsa. Pian tuli yhtähyvin tämä petos havaituksi ja kaikkien
aikojen historia on kyllin näyttänyt, että tällaiset rahan halventamiset
eivät ole olleet muuta kuin petosjuonia, joista aina on ollut paljo
vahinkoa kaikille valtakunnan säädyille, ja voittoa ainoastaan
muutamille pettäjöille. Koska Kaarle 12 aikaan Ruotsin valtakunta joutui
aivan suureen rahanpuutokseen, myntättiin 37 miljoonaa pieniä
vaskipolettia, jotka pantiin käymään hopeatalarin arvosta, ja kruunu
lupasi ne oikeilla hopearahoilla takaisin lunastaa. Vaan kuin ulkomaan
kelmit tekivät ison joukon samankaltaisia polettia ja kovin velkaantunut
valtakunta ei voinut lunastaa enemmän kuin osan näistä polettirahoista,
teki kruunu pankrutin ja jätti suuren osan niistä lunastamatta, heidän
vahingoksensa, joiden käteen olivat joutuneet. Samat vaskiset
hopeatalarit, joita muutamia vieläkin maassamme löytyy, kävivät sitten
äyrin eli tengan arvosta. Monta muuta mulkkausta on metallirahoilla
aikojen kuluessa tehty. Muilla kuin esivallalla ei ole oikeutta rahaa
myntätä, mutta joka tahtoo, saapi mynttihuoneessa metallinsa myntätyksi
vähäistä maksoa vastaan.
_v. Becker_ (Turun Wiikko-Sanomissa v. 1822).