Ensimmäinen tieto Wenäläisten aiotusta retkestä tuli Suomeen Räävelistä
Wironmaalla. Sieltä oli piispa kirjoittanut Turun silloiselle piispalle
Maunu Stjernkors'ille eli Särkilahdelle, ja tämä oli heti saattanut
sanan edemmäksi Ruotsiin, pyytäen kiireisintä apua. Itse puolestansa oli
Maunu, Suomen etevimpänä miehenä, ruvennut varustamaan vastarintaa. Hän
kävi Wiipurissa ja saatuansa siellä tarkempia tietoja Wenäjän joukkoin
tulosta ja paljoudesta, lähetti arpakapulat kulkemaan ympäri Suomen
nientä. Sotaan nyt piti varustautua joka miehen ken vaan oli täyttänyt
viisitoista vuotta. Itse palasi piispa sitten Turkuun tätä nostoväkeänsä
järjestelemään.
Vihoillinen samoisi maahan Rajajoen yli, Syysk. 24 eli Matinpäivänä.
Heitä kuuluu olleen 60,000 miestä, joita ylipäällikkönä johdatteli
ruhtinas Danilo Wasilinpoika Shtjena ja hänen allansa voivoda
(sotapäällikkö) Jaakop Sakarjitsh sekä ruhtinas Wasili Feodorinpoika
Shuiski, toinen tuoden Novgorodin miehet, toinen väen Pihkovan
alustalta. Wenäläisillä oli muassansa kaikellaisia piiritysaseita,
muiden muassa mahdottoman suuria tykkejäkin, muutamat 26 jalkaa
pituudeltansa. Vihoilliset lähenivät murhaten, polttaen, ja uhkaelivat
ennen ei seisahtavansa, kuin olisi itse Tukholmakin tuhkana.
Kun Rajajoen yli tullaan Suomeen, on Wiipurin kaupunki linnoineen ikään
kuin porttina. Sen portin saranat olivat siis ensin auki kiskottavat,
jos Wenäläinen täysin turvin tahtoi mennä lännemmäksi. Mutta
Suomalaisetkin tämän hyvin tiesivät ja olivat Wiipurin suojaksi tuoneet
urhoollisimmat päällikkönsä ynnä paraiten varustetun väkensä. Isäntänä
linnassa istui rohkea Ruotsin ritari Knuutti Posse, ja Suomen miehistä
oli hänellä apuna Henrikki Eerikinpoika Bitz, Pohjais-Suomen laamanni,
Tönne Eerikinpoika Tott, Maunu Frille, Maunu Laurinpoika ynnä monta
muuta. Jokainen oli tuonut muassansa joukon rohkeita, sotaleikkiin
harjauneita palvelijoita, ja Maunu piispakin oli lähteissään jättänyt
Wiipuriin 60 paraita huovejansa. Paitsi tätä varsinaista sotaväkeä oli
jo sinne saapunut suuri joukko talonpoikia Uudeltamaalta, ja toisia oli
pian tulossa. Lokak. 1 p. siunasi Maunu piispa Turun lääniläisten
sotalipun, jonka jälkeen pani heidät idän puoleen marssimaan. --
Kyminkin joen seuduilla oli kaadettu murroksia ja varustettu
vartiaväkeä, Klaus Henrikinpoika Hornin, Etelä-Suomen laamannin, ynnä
Herman Flemmingin, Louhisaaren herran, johdon alla. Niiden piti sitä
rajaa suojella, jos joku vihoillis-parvi Wiipurin ohitse luikahtaisi
sinne. Näin varustettuna odottivat Suomalaiset pelotoinna, vaikk'ei
huoletoinna, verisien vihoillistensa tuloa.
Matinpäivänä, Syysk. 24 p., levisi Wenäläisten leiri "alle Wiipurin
vihannan". Kolmen peninkulman avaralta näkyi Wenäläisten majoja ja
varustusvallia; tuhansittain kihisi vihoillisten väki joka paikassa.
Kolmeen ensimmäiseen viikkoon eivät kuitenkaan vielä saaneet kaupunkia
kaikin puolin saarretuksi (piiritetyksi), niin että apuväkeä ja muita
tarpeita yhä vielä saattoi tulla lisää. Wiipurin kaupunki on, näet,
rakennettu pitkälännän, kapean niemikaistaleen päähän, joka antaa idästä
länteenpäin. Kaupungin takana on salmi, jonka keskellä linna seisoo
saaressa. Etelään päin leviääpi avara selkä, josta Uuraan salmen kautta
päästään ulos merelle. Pohjosessa polvittelee Suomenvedenpohja noin 7
virstaa luoteesen (länsipohjaiseen) päin. Tämän jotenkin leveän selän
yli Wenäläiset eivät voineet päästä; sillä kaikki suuremmat alukset oli
kaupungin väki epäelemättä korjannut pois heidän käsistään. Tullaksensa
Wiipurin läntistäkin puolta ahdistelemaan, ei heillä sentähden ollut
muuta neuvoa, kuin kiertää ympäri koko Suomenvedenpohjan. Tämän selän
luoteisehen pohjukkeesen juoksi Juustilan joki, joka nyt on Saimaan
kanavan suuna. Sekin oli kovin syvä ja leveä, että siitä aluksetta olisi
päästy yli. Vielä täytyi mennä pari virstaa ylemmäksi, missä Watikiven
koskessa (se on kanavaa kaivettaessa kokonaan perattu) oli kaalamo eli
kahlauspaikka. Siitä oli Wenäläisten ollut ennenkin tapana samota
Wiipurin linnan sivuitse.
Estääksensä vihoillisen ylipääsöä siinä paikassa, lähetettiin, yöllä
Lokak. 12 p. vasten, Wiipurista jommoinenkin joukko. Siinä oli 100
aatelis-palvelijaa eli huovia sekä Uudenmaan nostoväkeä 800 miestä.
Päälliköiksi oli pantu Maunu Frille, Niilo Pentinpoika ja eräs
Saksalainen, nimeltä Winholt. He sousivat venheillänsä Lavolaan, joka on
Juustilanjoen suussa, ja astuivat siellä maalle. Mutta samassa levisi
huhu, että nyt Wenäläinen jo tulee. Uudenmaan talonpoika-rahjukset,
jotka eivät ennen olleet sotaa käyneet, tuosta säikähtivät niin
pahanpäiväisiksi, että juoksivat, min vaan käpälät kerkesivät, takaisin
venheisiinsä. Niihin kuin sitten rupesivat kiireissään tunkeumaan, niin
uppoutui puolet aluksia meren pohjaan. Aatelispalvelijat sillä välin
olivat miehuullisesti torjuneet vihoillista päältään ja vihdoin
ajaneetkin hänet pakohon. Tuosta myös rohkenivat talonpojat ja alkoivat
uudestaan tulla rantaan. Veneitä ruvettiin nostamaan ja ajamaan vettä
ulos. Tässä toimessa vielä oltiin, kuin toinen suurempi vihoillis-parvi
karkasi päälle. Niitä ei aatelis-palvelijat kyenneet vastustamaan, vaan
alkoivat yhä tapellen peräytyä rannan puoleen. Sen kuin talonpojat
huomasivat, niin taas kaikki kapuamaan venheisiin: työntävät venheet
rannalta ja lähtevät soutamaan selälle päin. Sillä lailla jäivät rohkeat
aatelis-palvelijat melkein kaikki turmion omaksi; mitkä vihoillinen
teloitti tanterelle, mitkä vei vangiksi mukaansa. Niiden joukossa olivat
retken päällikötkin, paitsi Winholt, joka, veteen hypähtäen, kaappasi
veneestä laahaavan köyden kiinni ja sillä keinoin pelasti henkensä.
Hänen kanssaan palautui vielä 8-10 aatelispalvelijaa, niissä kuusi
Maunu piispan kuudestakymmenestä huovista. Talonpoika-nahjuksia oli
hukkunut noin 100 miestä. Wiipurissa oltiin kovasti vihoissaan näille
Uusmaalaisille, jotka pelkuruudellansa olivat tehneet koko retken
tyhjäksi ja jättäneet niin monta urheata sotakumppalia surman suuhun.
Itse Posse lausui pilkkaellen, että jos 400 Uusmaalaista sattuu
kuulemaan kahden Wenäläisen ääntäkään, niin he jo kohta kiitävät
käpälämäkeen.
Nyt oli Wenäläisillä vapaa pääsö Wiipurin läntiselle puolelle, ja
pian ilmaantui salmen takaiselle rannalle, s.o. Tervaniemelle,
vihoillis-joukko, jossa oli 450 ratsumiestä, ja jalkaväkeä sen mukaan.
-- Samassa rynnättiin itäiseltäkin, Pantsarlahden puolelta kaupunkia
vastaan. Muurin edustalle kuljetettiin risuvihkoja, pitkiä kankia ja
tikapuita, joilla pyrittiin päästä muurin yli. Jommoinenkin joukko,
kahden lipun kanssa, tunkeusi tuohon rantasolukkaan meren ja muurin
välillä, joka oli Mustainveljein luostarin edustalla (missä nyt on
kalaranta). He tahtoivat näin kahdelta kohdin ahdistaa muuria, siksi
että kaupungin olisi pakko jakaa voimansa kahteen osaan. Mutta turhaa
oli Wenäläisten ryntääminen; Suomen väki heidät säikähtämättä syöksi
takaisin, ja vihdoin täytyi vihoillisen tyhjin toimin palauta leiriin.
Tämmöiseen rynnäkköhön ei Wenäläinen nyt pitkään aikaan uskaltanut käydä
uudestaan. Hän sen sijaan
Pani pyssyt paukkumahan,
Umpiputket ulvomahan,
Avokurkut ammomahan.
Jalot joutset joikumahan,
Alla Wiipurin vihannan,
Alla suuren Suomen linnan.
Ampui kerran, ampui toisen,
Ampui kerran noin alatse,
Ampui toisen, niin ylitse.
Ampui kolmannen kohalle.
Jopa liikkui linnan tornit,
Räystähät rämähtelivät,
Patsahat pamahtelivat,
Kivet linnan kiikahteli,
Tornit maahan torkahteli.
Näin laulaa vanha suomalainen runo, ja Ruotsin riimikronika kertoo
seuraavalla tavalla: Wenäläisillä oli muiden seassa kuusi summatointa
tykkiä, joista ammuttiin tynnyrin pohjan suuruisia kiviä. Näillä he
ampuivat kaksi tornia maahan ja muurikin niiden välillä alkoi mureta.
Pian kaatui kolmaskin torni, ja se niin pahasti kaatui, että siihen
kohtaan muuria aukesi rikko, josta mahtui kaksi humalasäkkiä rinnakkain
sisään. Mutta linnanväki ei näistäkään vahingoista vielä ollut millänsä.
Knuutti Posse korjautti ahkerasti pienemmät viat ja tuon suuren rikonkin
eteen laittoi jonkunlaisen varustuksen. Näissä toimissa kului viikko
viikkonsa perästä, Marraskuun loppupäivät olivat jo käsissä eikä Wiipuri
vieläkään valloitettuna. Pian oli talvi tuleva lumineen, pakkasinensa,
jolloin piiritystyötä jatkaa oli vaikea, milt'ei mahdotoin. Siitä syystä
päätettiin Wenäläisten leirissä, uudestansa yrittää rynnäkköä kaupunkia
vastaan. Maksoi mitä maksoikin väkeä, sillä lailla täytyi päästä sisään,
koska heitä oli monin verroin enemmän kuin linnassa suojelijoita.
_Krohn_.