Tuskin alkoi Antinpäivä, Marrask. 30 p., valjeta, niin ilmoittivat
vartiamiehet Wiipurin torneista, että vihoillinen oli tulemassa muuria
kohti. Se läheni kolmena joukkona, kunkin etunenässä liehuva lippu ja
monta tuhatta miestä lipun perässä, ja heidän tullessaan, pitkät keihäät
kädessä, tanner näytti liikkuvalta metsältä. Kukin joukko pyrki
kaupunkihin eri kohdaltansa, kantaen pitkiä tikapuita edessänsä. Yksi
joukko riensi suoraan sitä suurta rikkoa kohti, joka kolmannen tornin
kaatuessa oli muuriin auennut. Tämän joukon lipun kantajana reipasteli
rivakka ja urhea ruhtinas. Hän ryntäysi rikon kautta, kiipesi sieltä
muurin päälle ja muu joukko perässä. -- Sillä välin olivat muutkin
parvet lähenneet muuria. He olivat nostaneet tikapuunsa muurin kupeille
ja niitä myöten myöskin pääsneet ylös.
Nyt näkyi Wiipurin häviöhetki tulleen. Wenäläisiä muurin päällä kihisi;
kolmesta tornista liehuivat voiton merkkinä heidän lippunsa; kahden
pasunan riemuitseva ääni kumisi muurilta yhtenään, kutsuen vereksiä
joukkoja lisään ja rohkaisten tappelussa olevien mieltä. Tällä tavoin
oteltaessa oli nyt kulunut seitsemän tuntia. Wenäläiset jo alkoivat
vetää tikapuitansa muurin päälle ja laskea ne alas sisäpuolelle,
tullaksensa niitä myöten alas kaupunkiin. Mutta äkkiä jyrisytti maata
kauhea pamaus. Yksi torni, joka oli täynnä Wenäläisiä, syttyi tuleen ja
pirskahti miehinensä päivinensä pilviä kohti. Tornin alla oli, näet,
ruutia paljo, ja Posse oli sen saanut sytyksiin. Samassa ryntäsi
kaupungin väki rohkeammin päälle ja rupesi tempaamaan Wenäläisten
tikapuita maahan. Paljo hukkui tällä tavoin Wenäläisiltä väkeä, kuin
juuri paraillaan laskeutuivat tikapuita myöten alas. Ja muihin, jotka
vielä muurin päällä olivat, tuli äkillinen huimaus. Heidän kesken nousi
hirveä huuto ja meteli; he karkasivat muurin ulkopuolelle jääneille
tikapuillensa ja alkoivat niitä myöten laskeuta alas. Mutta kuin
tietysti eivät voineet päästä kaikki kerrassaan, niin syntyi muurin
päällä julma tungos. Taampana olijat hädissänsä eivät malttaneet odottaa
siksi, kuin toiset heidän edessään olisivat kerinneet alas. He rupesivat
tunkemaan ja sysimään, niin että väkeä muurin reunalta rumahteli
satamäärin alas. Tällä tavalla surmattiin monta tuhatta Wenäläistä, ja
mitkä siitä pääsivät eheänä, pakenivat leirihinsä takaisin.
Näin oli Wiipuri nyt pelastettu surman suusta. Kummastuksella katselivat
sankarit, jotka sitä olivat suojelleet, tätä tekoansa, eivätkä oikein
uskoneet itsekään, että ilman erinäistä ihmettä olivat kyenneet
torjumaan päältänsä niin summattomat laumat. He arvelivat nähneensä
ilmoissa pyhän Anteruksen ristin kaupungin ylitse, ja raastuvan katolla
olivat muka liehuneet pyhän Olovin ja Eerikin liput, säikähytellen
Wenäläisten sydämiä. Barbaran yönä, Jouluk. 4. p. vasten, läksi osa
Wenäläisiä matkalle, ja ennen Jouluk. 15 p., Annan juhlaa, oli heidän
leirinsä aivan tyhjänä. Leiri värkkinänsä jäi Suomalaisten käsiin,
siinä oli 34 suunnatointa tykkikiveä, ja puujalat, joiden päällä tykit
olivat seisoneet. Tieto piirityksen lakkaamisesta kerkesi Turkuun
jouluyönä, juuri kuin tuomiokirkossa aljettiin veisata kiitosvirttä: Te
Deum, Wiipurista oli kirje tullut Kyminjoen vartioille, ja ne sen heti
toimittivat Turkuun.
Wiipurin piirityksen aikana oli Wenäläis-joukko käynyt Savoakin ynnä sen
uutta linnaa ahdistelemassa. Mutta, linnan isäntä Pietari Niilonpoika
ajoi heidät takaisin, ennenkuin vielä olivat kerinneet suurta vahinkoa
tehdä. Heidän jäljissänsä samosi hän yli rajankin, ja poltti 800 taloa.
Näin olivat Wenäläisten yritykset joka paikassa kääntyneet turhaksi.
Vaan rajaseuduissa, mistä olivat kulkeneet, oli kuitenkin kaikki
hävitettynä: talot poltetut, vilja ja karja ryöstetty ja paljo asukkaita
tapettu tai viety Wenäjälle. Nekin, jotka heidän käsistänsä säilyivät
metsissä ja korvissa, olivat pakkasesta ja näljästä turmeltuneet
pahanpäiväisiksi; silmät olivat paisuneet nyrkinkokoisiksi ja moni,
lämpimään tultuansa tai ruokaa saatuansa, kaatui kuolijana maahan.
Kansan muistissa on "Wiipurin pamaus" säilynyt näihin päiviin saakka;
kummia tarinoita siitä ynnä Knuutti Possestakin on mennyt suusta suuhun,
polvesta polvehen. Possen hokee kansa olleen taitavan tietäjän, joka
kuin sauvallansa piirsi laivan kuvan rannan hietikkoon, niin siihen heti
syntyi laiva mastoinensa, ja kuin hän pussista pudisteli höyheniä,
muuttui joka höyhen ratsumieheksi täysissä aseissa. Milloin hänen teki
mieli käydä Sten Stuuren puheilla Ruotsissa, hän Wiipurin muurille
nousten vaan heilutti suitsia; samassa ilmaantui hevonen, joka hänet
ilman kautta vei perille ja jälleen takaisin yhden vuorokauden kuluessa.
Jo seuraavan vuosisadan keskellä juttelee myös Ruotsin historioitsija
Olaus Magnus täytenä totena kummallisen tarinan Wiipurin pamauksesta.
Wiipurin lähistöllä, sanoo hän, on maanalainen luola; siihen kuin jotain
heitetään, niin kuuluu samassa kauhea pamaus, ja kaikki lähellä olijat
menevät pyörryksiin, niin etteivät taida puhua, kuulla eikä pysyä
pystyssä. Tätä keinoa käytetään Wenäläisen päälle rynnätessä, ja siitä
kaatuu paljon suuremmat joukot kuin suurimmasta tykinluodista ikinä.
Näiltä pyörtyneiltä vihoillisilta linnan väki ryöstää aseet, vaan ei
viitsi tappaa heitä. Sillä toinnuttuansa he kiireimmiten pötkivät pakoon
eivätkä uskalla koskaan tulla takaisin. Mutta rauhan aikana vartioidaan
tätä luolaa tarkasti, ett'ei siihen oman väen vahingoksi putoaisi
mitään. Toinen tarina Wiipurin pamauksesta tietää, että Posse suuressa
kattilassa puolen vuorokautta keitti sammakoita, käärmehiä, elävää
hopeata, lipeätä ja kalkkia. Sitten oli kätkenyt oman väkensä maan
rakoihin, kellareihin sekä polstareihin, ja vanhalla ukolla
laukaisuttanut sekoituksensa tuleen. Vihoillisia oli siitä kaatunut
tuhansittain, vaan olipa kaatunut Possen omaakin väkeä, jotka eivät
hänen käskynsä mukaan olleet piiloon menneet. Tätä kattilaa oli muka
kauan aikaa pidetty tallella Wiipurin linnassa.
_Krohn_.